Vanhus

Ystävä kirjoitti minulle syntymäpäivärunon, jossa oli loppusoinnut kuten syntymäpäivärunossa kuuluukin. Alla luki tuleva Prisma-kirjailija. Minulla ei ole autoa, enkä käy Prismassa, joten en tunne markettien kirjavalikoimaa. Rahallisesti Prisma-kirjailijan status voisi olla kovinkin tavoiteltava.

Hämeenpuistossa rekan alle jäi "vanhempi nainen" (ketä vanhempi?). Jos rekka ajaisi päältäni, lukisiko Aamulehdessä vanhempi nainen, eläkeläinen tai peräti vanhus? Kun auto-onnettomuuksista kirjoitetaan, auto joutuu väärälle kaistalle tai joku jää auton alle, kuin nämä olisivat asioita, joita ihminen ei pysty hallitsemaan. Ehkä sitten on niin. 

Kun huomasin, että olen syntynyt samana vuonna kuin Elizabeth Strout, alkoi ikäni tuntua lähes positiiviselta asialta. Luin äskettäin Stroutin romaanin Olive, taas ja rakastin sitä. Romaani ei taida olla Prisma-kirjallisuutta. Romaanin viimeisellä sivulla yli 80-vuotias Olive Kitteridge kirjoittaa päiväkirjaansa: Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään. 

Rakastan kirjoja ja minun on melkein vaikea tajuta, kun joku sanoo, ettei ole lukenut viime aikoina, kun ei ole ehtinyt. Aina ehtii lukea. Nautin kirjojen selailemisesta ja silitän niiden kansia vähän samaan tapaan kuin Kertun turkkia. Nyt kun kirjastossa ei saa liikkua vapaasti, on  parille pöydälle kirjaston aulaan kerätty jotain lainattavaa. Hakiessani tilaamiani kirjoja viivyn pöytien ääressä tarpeettoman pitkään. Haluaisin julistaa kirjojen ilosanomaa. Yritän ymmärtää, että joku toinen voi pitää enemmän keilaamisesta, vanhoista autoista, humalahakuisesta juomisesta tai ompelemisesta. 

Olen ostanut ensi viikolle lipun elokuvateatteri Niagaran näytökseen, johon otetaan kymmenen katsojaa. Nomadlandin pääosaa esittää Frances McDormand, joka näytteli Olive Kitteridgeä loistavassa televisiosarjassa Olive Kitteridge. McDormand ei fyysisesti muistuta kirjan Olivea, jonka mainitaan olevan iso nainen, mutta henkisesti hän yltää kyllä Oliven tasolle.

Pesupallo

Jos sattumalta kuorsaa selällään nukkuessaan tai kärsii lievästä asentoriippuvaisesta uniapneasta (kun ei ole vielä tutkittu, niin saattaahan semmoinenkin vaivata), voi ommella tennispallon yöpaidan selkämykseen, jolloin on mahdotonta nukkua selällään vaan kykenee ainoastaan vatsa-tai kylkimakuuseen. Kiinnosti kokeilla tennispalloa. 

Minulla ei kuitenkaan ollut tennispalloa, joten tungin pesupallon (muovisen tasapohjaisen pyöreän kipon, johon voi kaataa nestemäistä pyykinpesuainetta) paidan ja selkäni väliin johonkin lapaluiden korkeudelle. En viitsinyt ommella sitä kiinni paitaan, mutta pesupallo pysyi silti hyvin paikoillaan, enkä pystynyt nukkumaan selälläni, joka oli homman tarkoitus. Pesupallo on suorastaan ihanteellisen muotoinen objekti tähän tarkoitukseen.

Aamulla tuli mieleeni, että jos sattuisin yöllä kuolemaan, voisi pesupallo lapaluiden välissä herättää hämmennystä. Tietty perusterveen henkilön menehtyminen saattaisi muutenkin ihmetyttää. Todennäköisimmin luultaisiin, että olen pukenut päälleni paidan, jonka sisälle on jäänyt pesupallo pesun jäljiltä , enkä ole sitä jostain syystä paitaa pukiessani huomannut. 

Piti nyt sitten tämäkin teille jakaa.

Järjettömiä juttuja

Minulla on tapana jakaa astianpesukoneen tyhjennys kahteen osaan. Ensin järjestelen muoviset paistinlastat ja kauhat sekä muovikulhot kaappeihin ja laatikoihin. Samalla asettelen puhtaan kannun paikoilleen kahvinkeittimeen. Jätän loput astiat kuivumaan koneeseen ja palaan mahdollisesti toimeen samana iltana ja tyhjennän loputkin astiat.

Imuroin ensin keittiön, jonka jälkeen jätän imurin keskelle eteisen lattiaa, jolloin joudun hyppimään tuon inhottavan kapineen yli, kunnes teen työni loppuun. Näin houkuttelen itseni imuroimaan koko asunnon. Elän jatkuvassa ristiriidassa, sillä pidän siisteydestä ja puhtaudesta, mutta inhoan siivoamista.

Toisaalta ruokaa valmistaessa haluan siistiä kaiken sotkun heti, sillä syömisen jälkeen tuntuu siivoaminen lähes ylivoimaiselta. 

Järkevä ihminen sitoisi päähänsä huivin ja riuhtoisi kaiken kerralla valmiiksi. 

Luen Saara Turusen romaania Järjettömiä asioita, jossa kirjailijaa kovasti muistuttava nainen pohtii suhdettaan Barcelonassa asuvaan mieheen. Ollako yhdessä vai eikö olla. Aihetta pohditaan peräti hahmoterapiassa. Ollaanko liian erilaisia. Hankkiako lapsia. Ihmetellään katalonialaisten tapoja ja verrataan niitä suomalaisiin. Turusen kirja on jotenkin kovin vilpitön ja samaistuttava. Riittääkö se, on sitten lukijasta kiinni. Ei pitäisi edes kommentoida romaania, jota ei ole lukenut kokonaan. 

Kirjan päähenkilö pitää Jacques Demyn musikaalista Cherbourgin sateenvarjot. Näin sen aikoinaan elokuvateatterissa kaverini Sarin kanssa. Elokuvan jälkeen mietimme miten se elokuvan tunnussävelmä oikein menikään. Lopulta aina jompi kumpi muisti sävelmän ja hyräilimme sitä yhdessä. Meille tuli tavaksi sanoa Cherbourgin sateenvarjot, jonka jälkeen piti nopeasti hyräillä elokuvan johtoteemaa, jonka on näköjään säveltänyt Michel Legrand. Elokuva oli mielestäni tylsä ja nyt yritin katsoa sitä uudestaan (Cherbourgin sateenvarjot löytyy Areenasta), mutta en jaksanut. Legrandin säveltämän tunnusmusiikin pystyn hyräilemään milloin tahansa. 

Turusen henkilöhahmolla ja miehellä on erilainen käsitys kotitöistä ja romaanissa ostetaan imuri, jota miehen kodissa ei ole. Kun pakkaus avataan ja imuri otetaan esille, löytyy sen sisältä pölypussi täynnä roskia.

Riekaleita

Olen viime viikkoina keräillyt vähäisiä kirjailijuuden rippeitäni kotini nurkista. Hylsy räjäytti koko homman ikäviksi riekaleiksi, joita on vaikea saada irti matoista ja huonekaluista.

Tämän  aamuisessa Hesarissa julkaistussa esseessä kirjailija Juhani Karila kertoo suositun esikoisromaaninsa, Pienen hauen pyydystys, synnystä kiinnostavan jutun. Kun kirjailijan vaimo lukee käsikirjoitusta, hän on sitä mieltä, ettei se toimi ja ehdottaa päähenkilön sukupuolen vaihtamista miehestä naiseksi. Karila vastustelee ajatusta, sillä arvelee, ettei sukupuolensa vuoksi pysty kirjoittamaan naisen sielunelämästä. Silloin vaimo antaa loistavan neuvon: vaihda päähenkilölle naisen nimi ja siinä se on (ihan niin helppoa se ei tietysti ole, mutta periaate on selvä).

Romaani olisi jäänyt unholaan, ellei nimenomaan nainen olisi pyydystänyt sitä haukea ja taistellut luonnonvoimia vastaan. 

Olen yrittänyt tehdä hylsykässärilleni jotain vastaavaa. En todellakaan vaihda päähenkilön sukupuolta, mutta yritän ensimmäistä kertaa kirjoittaa miehenkin näkökulmasta. Vaihdan aikamuotoa, lisään näkökulmia, jätän yhden henkilön pois ja annan hänen tehtävänsä toiselle vaikka nämä tyypit ovat eri sukupuolta. 

Eräs kaverini luki kässärini ja sanoi, että tulee vaikutelma, etten pidä tekstin päähenkilöstä, joten nyt yritän rakastaa häntä. Samalla kässärin tunnelma on muuttunut. Lähetän sen sitten joskus jokaiseen edes etäisesti mahdolliseen kustantamoon ja saan miljoona, miljoona, miljoona hylsyä.

Kissamuki

Mielimukini on koristeltu kissojen kuvilla ja sen pohjassa lukee Vallila. Olen saanut sen työkavereiltani. Ilahdun aina kun kissamuki on puhtaana. Sen muoto ja tilavuus ovat täydelliset. 

Jos kissamuki on astianpesukoneessa, valitsen Fingerpori- mukin, jossa lukee REILU kahvi. Mukin kyljen kuvassa istuu mies kahvilla ja kahvin yläpuolelle piirretyssä puhekuplassa sanotaan Minä voin mennä puolestasi töihin. Näitä mukeja on kaksi kappaletta ja olen saanut ne ystäviltäni. Sitten on tietysti Beatles-muki. 

Muut mukit ovat Teemaa, eikä niihin mahdu tarpeeksi kahvia vaan mukia joutuu täyttämään kesken Hesarin lukemisen.  On minulla kaksi kaunista Marimekon mukia, mutta niitä piinaa sama tilavuusongelma kuin Teema-mukeja. Koska ne ovat niin tyylikkäitä, tarjoilen niistä juotavaa silloin kun minulle tulee vieras (mukeja on kaksi).

Tarvitsisin oikeastaan vain kuusi lautasta, lasia ja mukia. Lukupiiriin kuuluu kuusi jäsentä, eikä minulla käy sen enempää vieraita. Lukupiiriläiset eivät mahdu pöydän ääreen vaan minun on raahattava työ/vierashuoneesta lisäpöytä. 

Sain eräänä päivänä tarmon puuskan ja siirsin suurimman osan astioistani olohuoneen lipastoon. Ihminen tarvitsee lopulta niin kovin vähän: kissamukin, veitsen, haarukan, lusikan, lautasen, lasin ja teelusikan, jossa lukee Finnair.

Elämä on koettelemus

Luin somalitaustaisen Ujini Ahmedin haastattelua Imagesta ja kun pääsin kohtaan, jossa kerrottiin hänen seinälleen ripustettuun tauluun kirjoitetusta arabiankielisestä aforismista, lopetin lukemisen ja hakeuduin blogin ääreen. 

Aforismi kuului: Elämä on koettelemus. Hyvässä ja pahassa. Suomen kielessä ei hyviä kokemuksia nimitettäisi koettelemuksiksi, joten luultavammin aforismi pitäisi kääntää jollain muulla tavalla. Minua puhuttelee aforismin alku Elämä on koettelemus. Vaivalloinen kokemus. Voisiko aforismi kuulua vaikka: Elämä on kokemus. Hyvässä ja pahassa. Puhutaanhan elämänkokemuksesta, jonka sanotaan viisastavan. Ei pidä paikkaansa.

Viime päivinä päässäni on vilistänyt paljon tunteita, joista en pidä. Jo lapsena visioin ympärilleni samanlaisen pleksilasin, kuin ruokakauppojen kassojen suojaksi on korona-aikana pystytetty. Pelkäsin, että tunteeni karkaavat ja vahingoittavat jotakuta. Ennustin pleksit ennen kuin niitä edes oli! Tunteita on huomattavasti vaikeampi hallita kuin viruksia. 

Pitäisi varmaan hankkia hapanjuuri (Venla Rossi kirjoittaa hapanjuurileivonnasta samaisessa Imagessa). Hapanjuuren ruokkimisesta on moni löytänyt tarkoituksen elämälleen. 

Voisin mielelläni ottaa Image-lehden tilauksen ilmaiseksi. Kiitos. Eivätkös blogistit saa erilaisia etuja?  Ripsivärejä, romaaneja, suihkushampoita, t-paitoja ja meikkipusseja.

Kammoan koronatartuntaa, koska se johtaa yksin asuvalla täydelliseen eristykseen. Täysin epäloogisesti pelkään koronaa nyt enemmän kuin silloin kun ketään ei oltu vielä rokotettu. Olen täysin varma, että virus tavoittaa minut ennen rokotetta.

Nainen pudotteli suustaan perhosia

Vaikka tänään ei ole blogipäivä, on ihan pakko tulla tänne vielä kerran kertomaan, että kirjailija Miki Liukkonen on lutunen televisiosarjassa Miki Liukkonen, sivullinen. Pidän Liukkosen tavasta kohdata haastateltavat. Ohjelmasarja on nähtävissä Areenassa. 

Kerron vielä toisenkin mieltäni painavan asian: Asuntolainani korko laski nollaan prosenttiin. Tuomas Akvinolainen (ja moni muukin) on tulkinnut raamattua niin, ettei rahaa saa lainata korkoa vastaan. Osuuspankki on tullut synnin tuntoon ja on näköjään luopumassa koronkiskonnasta. Todellisuudessa pankit taitavat saada rahaa tällä hetkellä lainaksi negatiivisella korolla.

Miki Liukkosen haastattelema kosmologi Syksy Räsänen laittaa yli puolet yliopistopalkastaan ja kaikki luento- ja kirjoituspalkkionsa erilaisille järjestöille. Räsänen toimii aktiivisesti mm. ilmastoasioissa ja palestinalaisten hyväksi. Räsänen siteeraa japanilaista runoilijaa ja buddhalaista munkkia Yoshida Kenkōa ja minä siteeraan Räsästä: Ihminen, joka tekee roistomaisia tekoja ja esittää roistoa, on roisto ja toisaalta ihminen, joka esittää hyvää ihmistä ja tekee hyviä tekoja, on hyvä ihminen.

Huomasin, että kirjahyllystäni löytyy Miki Liukkosen runokokoelma Valkoisia runoja. Koska haluan esittää hyvää ihmistä, enkä halua rikkoa tekijänoikeuksia, kopioin tähän vain ihan pienen pätkän runosta nimeltään NAINEN:

"Niin kuluivat päivät,/ elämämme,/ ja muuten kaikki olikin aivan tavallisesti,/ mutta oli aivan erityisen ärsyttävää/ kuinka nainen liikaa cembaloa kuunneltuaan/ pudotteli suustaan perhosia."

Istun ja ihmettelen

Kirjoitin kirjailijakaverille kiitos kortista -postikortin, ostan vielä postimerkin, laitan kortin postiin ja alan odottaa kiitos kiitoskortista -korttia. 

Luin Hesarista, että savolaiset ovat huijanneet itselleen koronarokotuksia. Tämä rokotusprojekti etenee kuin television päivittäissarja.

Katsoin Areenasta ohjelman, jossa Miki Liukkonen vierailee Antti Nylenin luona. Olen saanut Nylenistä jonkinlaisen katkeran nälkätaiteilijan kuvan (mies sai hiljattain taiteen valtionpalkinnon). Olen pitänyt Nyleniä hyvin ehdottomana, mutta ohjelman perusteella hän kyseenalaistaa varhempia teoksiaan. 

Antti Nylen oli vegaani jo silloin, kun muut ajattelijoina itseään pitävät ihmiset söivät  jauhelihaa ja tonnikalaa. Nylen näyttää edelleen luonnonlaihalta älyköltä, kun taas Liukkonen poseeraa televisiossa hihattomassa paidassa ja esittelee lihaksiaan ja tatuointejaan katsojille. 

Nylen työskentelee kellaritilassa, jossa on paljon kirjoja, kaikki tavarat ovat melko hyvässä järjestyksessä. Tietotekniikkaa en huoneessa havainnut, erilaisia paperipainoja kyllä. Kirjoittamisen hän mainitsee työksi, valokuvaamista ja levyn kansien tekemistä hän nimittää taideterapiaksi.  

Miten joku kehtaa liittyä katoliseen kirkkoon? Se ei ole missään määrin trendikästä. Suomen tunnetuimmat katolilaiset lienevät Timo Soini ja Antti Nylen, joilla ei taida olla paljonkaan muuta yhteistä. Ihailen ja pelkään ihmisiä, jotka eivät kulje valtavirran mukana, kuten minä teen. Aikoinaan huolena oli se mitä naapurit, sukulaiset ja luokkakaverit ajattelivat, nyt pitää ottaa huomioon myös 353 Facebook-kaveria ja 310 Instagram-seuraajaa. 

Huomasin äsken, että näen opetusajossa kulkevat ratikat ikkunastani. Ne vilahtavat tuolla kahden talon välissä. Näky jotenkin ilahduttaa minua. 

Voisin muuten kuvitella Nylenin lähettävän postikortteja, itse tehtyjä tietenkin.

 

Eliitin puolella

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelin Tampereen teknillisessä korkeakoulussa sähköpuolella. Tapasin äskettäin sen aikaisen opiskelukaverini. Meistä kummastakaan ei tullut diplomi-insinööriä.

Kävelimme Tammelantorilta Rauhaniemeen ja takaisin, emmekä saaneet kaikkea meitä kohdannutta päivitettyä vaikka yritimme parhaamme. 

Rakkauden tunnustaminen on vaarallista, eikä se ole tapanani, silti haluan julkisesti kertoa, että rakastan ihan pikkuisen Ruben Stilleriä. Kuuntelen hänen puheohjelmaansa areenasta kun kävelen Pyynikillä. Ohjelman herättämät ajatukset sopivat askelteni tahtiin. Stiller toimii vähän kuin naiset, tekee itsestään vaarattoman sanomalla "Minähän en tiedä tästä mitään, mutta" tai "tämä on tyhmä kysymys, mutta".  Hänellä ei ole tapana nolata haastateltaviaan.

Kuuntelin Avoin kysymys -podcastia, jossa Olli Seuri haastattelee toimittajia. Noin yleisesti pidän toimittajien haastattelemista vähän tunkkaisena ajatuksena. Nyt arvaatte, että Seuri haastatteli Stilleriä. Moni sanoo inhoavansa Stilleriä, sillä mies huutaa. Hän kertoi alkuun luulleensa, että mikrofoniin pitää huutaa. Minua huutaminen ei häiritse. Ruben Stiller sanoi, että hän lähettää haastateltavilleen etukäteen käsikirjoituksen, jotta he ovat samalla viivalla haastattelijan kanssa.. Stillerin mielestä nykyaikana sivistyneisyys on radikaalia ja hän sanoi olevansa eliitin puolella kansaa vastaan.  Vaikka nuo ajatukset heitettin vähän läpällä, niin piristäviä ne olivat.

 

Professorin kissa

Hesarissa oli pari päivää sitten perhesosiologian emeritaprofessori Riitta Jallinojan haastattelu. Yhdessä valokuvassa Jallinoja lukee papereitaan ja hänen edessään pöydällä, kankaisella tabletilla, makaa Kertun näköinen kissa Totti. Haastattelussa mainitaan, että Totti syö usein samaa ruokaa kuin perheensä ja sille katetaan päivällispöytään oma lautanen. 

Totti on 16-vuotias, Kerttu täytti lokakuussa 12 vuotta. Kerttu makaa kyllä aamukahvipöydässä, mutta ei ole tullut mieleen kattaa sille kahvikuppia. Kantaakohan Kerttu minulle kaunaa, kun se ei ole saanut maitokahvia juodakseen. Tai ehkä se haluaisi mieluummin kauramaitoa kahviinsa.

Kerttu nuolee mielellään vieraiden käsiä ja hiuksia. Se on mieltynyt myös voidepakkauksiin ja yrittää aina livahtaa kylpyhuoneen ovesta sisälle. Hiljattain, kun tulin kotiin, kuulin kylppäristä surkeaa naukumista. Kerttu oli jäänyt pimeään kylpyhuoneeseen suljetun oven taakse. Onneksi sieltä löytyi mieleistä nuoltavaa. 

Välillä kadehdin Kerttua, sillä sen ei tarvitse tehdä muuta kuin maata pöydällä, mennä vieraita vastaan ja nuolla heidän hiuksiaan. Ei Kertulta edes odoteta muuta, eikä sillä taida olla suuria vaatimuksia itsensä suhteen. Harva vieras osaa toisaalta arvostaa hiusten nuolemista.

Tänään on tarkoitus kaverin kanssa vuokrata sähköfatbike. Huomenna makaan Taysin osastolla naama ruvella ja raajat murtuneina.

Surun pyyhin silmistäni

Kuuntelin lenkkeillessäni Vexi Salmen muisto-ohjelmaa. Kun mieheltä kysyttiin, miten hän voi olla niin tuottelias, Salmi vastasi, että kun tekee huonoa, niin ehtii tehdä paljon. 

Pitäsi oppia tekemään huonoa. Moni saattaa olla sitä mieltä, että osaan sen jo ihan luonnostaan ja on siinä oikeassa, mutta jos pyrkii heti täydelliseen lopputulokseen, ei pysty tekemään mitään.

Ohjelmassa soitettiin Salmen sanoittamia iskelmiä. Nuoruudessani iskelmämusiikkia ei voinut kuunnella jos halusi olla tyylikäs ja päästä oikeisiin piireihin. Nyt itkin kuullessani Kirkan laulavan "Surun pyyhit silmistäni".  Pyyhin kyyneleet silmistäni ruttuisella paperinenäliinalla.

Katsoin kahden ystäväni kanssa Tampereen teatterin striimatun näytöksen Saatana saapuu Moskovaan. Näytelmän toteutus oli kerrassaan mainio, näyttävä, humoristinen ja ammattimaisesti kuvattu. Seurasin esitystä sohvalta, jolle heittäydyin pitkäkseni. Nukahdin jälkimmäisen näytöksen aikana ihan lyhyesti, jota en olisi teatterissa tehnyt. 

Näytelmä esitettiin siis suorana ja ainakin yksi vuorosanojen unohtaminen näkyi selvästi (se oli oikeastaan hienoa, sillä samalla saattoi kokea esityksen ainutkertaisuuden), en tiedä olisiko sitä live-esityksessä edes noteerannut. Ihmettelen oikeasti, miten vanhemmat näyttelijät voivat muistaa kaiken. Itse luultavammin eksyisin näyttämölle.

Vaarallinen leivänpaahdin

Kuulin englanninkielisen vastineen jenkkakahvoille: love handles. Rakkauskahvat kuulostavat suorastaan tavoiteltavilta, kukapa ei niitä vyötärölleen haluaisi. Plus-koon valokuvamallit ovat muuten kokoa 40-42, joka lienee meidän kuolevaisten tavallisin vaatekoko. Jos muotilehden kanteen painetaan normaalipainoisen naisen kuva, lehti ei mene kaupaksi. 

Käytän 40-kokoa olevia vaatteita, enkä halua laihtua. Olen tällä hetkellä täysin tyytyväinen painooni. En kyllä haluaisi lihoakaan. Haluaisin kehoni toimivan vaivattomasti. 

Lapsuudenkodissani on aina puhuttu painosta. Mikä ruoka lihottaa ja mikä on terveellistä. Kakkua syödessä pitää mainita, miten lihottavaa se on. Juhla-aterian jälkeen kuuluu voivotella syödyn ruoan määrää. Eikös näin tehdä kaikkialla? Isäni tavoitteli aikoinaan Lasse Virenin painoa, jota  piti ihanteellisena juoksupainona.

Lapsena kuulin, että paahtoleipä aiheuttaa syöpää ja olin hetken ajan syömättä sitä, vaikka pidin paahdetusta leivästä. Leivänpaahdin on siinäkin mielessä saatanasta, että se saattaa houkutella syömään leipää enemmän kuin oli tarpeen. 

Ensimmäinen kotiimme ostettu leivänpaahdin ei toiminut automaattisesti, vaan se piti sammuttaa kun leivät olivat sopivasti paahtuneet.  Kun sitten erään kerran paahdoin leipää, paahtimesta nousivat liekit. Onneksi tiesin, että tuli pitää tukahduttaa, joten painoin palopesäkkeen päälle sohvatyynyn. Tyynyn kankaaseen paloi musta läikkä.

Olen tykännyt lenkkeillä niin, että lenkin päätepisteessä voi juoda pullakahvit, siitä olen joutunut nyt luopumaan. Toivottavasti vain väliaikaisesti. 

Pieni ompelukisa

En ole käyttänyt ompelukonetta sitten kouluaikojen. Katsoin Areenasta kaksi kautta letkeää ohjelmaa (Suuri ompelukisa),  jossa etsitään Britannian parasta kotiompelijaa. Halusin yhtäkkiä kiihkeästi ommella. Sain ystävältä lainaksi vanhan Singerin ja yllätyksekseni muistin miten sitä käytetään.  

Leikkasin kaavapaperia ompelukoneen omistajan ohjaamana ja samalla leikkasin kirjaston lehden kaava-arkkiin parinkymmenen sentin haavan. Ilalla minulla oli kaksi siksakattua kangaspalaa, mutta kaikki sormet tallella.

Valitsin ensimmäiseksi ompelutyöksi yksinkertaisen hameen, jossa on vyötärökuminauha. Näin hameen helmojen hilpeän tanssin kevättuulessa. Huruuttelin koneella ja sain aikaiseksi pötkelön, jonka nähdessään ohjelman tuomarit sanoisivat "Saumoja ei ole silitetty. Kankaan kuvioita ei ole kohdistettu. Hame ei istu lantiolta. Huolimatonta työtä. Valitettavasti joudut lähtemään kotiin." Sen jälkeen muut kilpailijat halaisivat minua, tirauttaisin muutaman kyyneleen ja sanoisin kameralle "Tänne pääseminen oli voitto. En aio lopettaa ompelemista koskaan". 

Aion katsoa, mitä hameelle olisi tehtävissä. En luovuta vielä, vaikka ehkä kannattaisi. 

Sain eilen kivaa kirjallista palautetta kolumnistani. Se tuli tarpeeseen. 

Tunnustan

Tunnustan, että olen tehnyt väärin ja tavannut viimeisen viikon aikana sukulaisia ja ystäviä. Menen nurkkaan häpeämään ja sen jälkeen parannan tapani. Tapaamiset ovat olleet virkistäviä. Ihmisen ei ole hyvä viettää aikaa vain itsensä seurassa.

Käänsin eilen kahvipöydässä keskustelun eutanasiaan, jota olen viime aikoina miettinyt ihan liikaa. Jälkeenpäin tuli mieleen, ettei kuolinapu ole välttämättä sopiva rupattelun aihe. No keskusteltiin me koronastakin. Siitäkin tulee puhuttua aivan liikaa. Muut olivat jo saaneet rokotteen. Vieressäni istunut nuori lääkäri oli hoitanut sairaalassa koronapotilaita, eikä pitänyt sitä sen kummempana työnä kuin muitakaan lääkärin hommia. Hänen kertomanaan kaikki tuntui huomattavasti arkisemmalta kuin lehtikirjoituksissa annetaan ymmärtää. Arkisuus tuntui lohdulliselta.

Olen miettinyt ostamista. Kun aikoinaan tein yöpäivystyksiä, menin usein suoraan töistä kaupungille ja tokkuraisessa euforiassa ostin jonkun uuden vaatekappaleen itselleni palkkioksi. Sen jälkeen menin kotiin nukkumaan ja heräsin joku kamala riepu vieressäni. Miespuolinen kollega sanoi raahautuneensa päivystyksestä kamerakauppaan. Siellä hän sai kulutettua huomattavasti enemmän rahaa kuin oli ansainnut. Eivät ne minun pusero-ostoksenikaan olleet taloudellisesti ja ekologisesti katsoen oikean suuntaisia.

Olen huomannut, että silloin kun olen oikein tyytyväinen, ei tee mieli ostaa mitään. Tyytyväiselle ihmiselle on huomattavasti vaikeampi myydä puseroita kuin tyytymättömälle.

Partajeesus

Kun viikko sitten kävelin kotiin ystävän luota, Jeesus-partainen siisti mies pysäytti minut Lapintiellä kysymällä "Oletko ihmisystävä?" Meinasin vastata "Vihaan ihmisiä", mutta mumisin jotain epämääräisen positiivista ja jatkoin matkaani. Sinne se mies jäi seisoskelemaan, kerrostalon eteen.

Eilen, kun olin palaamassa iltakävelyltä, sama mies astui puiden varjoista ja pysäytti minut Hämeenpuistossa. Hän kysyi "Osaatko sanoa, keneltä voisi saada apua?" Jostain syystä vastasin "Viranomaisilta".

Myöhemmin illalla tuli mieleen, että mikäköhän viranomainen auttaisi yksinäistä  miestä lauantai-iltana klo 21. Poliisi? Sosiaalityöntekijä? Päivystävä lääkäri? Ei ainakaan kuusikymppinen itsekäs nainen, joka pelkää ilman maskia lähestyvää miestä ja epäilee sotkeutuvansa johonkin, jota ei hallitse..

Jos maailmasta löytyy jonkinlaista oikeutta ja kohtuutta, kaadun ja nilkkani murtuu. 

Mies lähenee viikko viikolta asuntoani ja tulen varmasti kieltämään hänet vielä kolmannen kerran.

Rokotuksista

Vaikka olin päättänyt olla kirjoittamatta rokotuksista, kirjoitan kuitenkin. Tampereella käynnistettiin eilen toiseen riskiryhmään kuuluvien rokotukset. Kaksi riskiryhmään kuuluvaa ystävääni ja toisen ikänsä puolesta rokotettaviin kuuluva aviomies saivat rokotukset. Tuntuu huojentavalta, sillä olen ollut heidän seurassaan jatkuvassa pienessä jännitystilassa. Olen pelännyt tietämättäni tartuttavani taudin heihin (toinen riskiryhmäläinen on tosin tehnyt lähityötäkin). Nämä ihmiset ovat kuuluneet koronakuplaani, niihin joita olen pandemian aikana tavannut.

Uusi suunnitelma rokotusten kohdentamisesta tiettyjen kriteerien mukaan sen jälkeen kun riskiryhmät on rokotettu, on minulle mieluinen. Eri asia sitten vaikuttaako se enää epidemian kulkuun.

Tiedän, että pääkaupunkiseudun tilanne on vaikein ja sinne tarvitaan rokotteita mieluiten heti, mutta tunteilleen ei voi mitään.  Tässä toimii joku alkukantaisempi vietti, tarve suojella itseään ja läheisiään. 

Hämmästyksekseni löydän itsestäni oman isäni, joka lapsuudessani jurnutti Helsinki-keskeisyydestä (inhosin sitä valitusta). Helsinkiin kasaantuu paljon sellaista, josta pikkukaupungeissa voidaan vain haaveilla, kuten valtaa, korkeatasoista kulttuuria ympäri vuoden, museoita, parhaita ravintoloita, isoja tapahtumia, koulutus- ja työpaikkoja, toisaalta asuminen on kallista, on ruuhkaista ja nyt tämä pandemia koettelee pääkaupunkia huomattavasti kovemmin kuin vaikka Iisalmea. 

Teininä olisin ollut varmasti sitä mieltä, että Suomen osuus rokotteista pitää jakaa köyhiin maihin ja heti. Niin altruistinen olisin silloin ollut ja tämmöinen paska minusta on tullut. Saa haukkua. Kyyristyn valmiiksi tuohon pöydän alle suojaan.