Residenssijakson loppu

Viikon residenssijakso on ohi. Jännä huomata, miten ystävällisiä luotolaiset olivat minulle, ihan vieraalle ihmiselle. Toivottivat hyvät huomenet ja päivät kylänraitilla. 

Kävin syömässä Pad Thai-annoksen ruokakioskilla, jonne jouduin polkemaan viisi kilometriä. Nautin ruokani muovipöydän ääressä ulkona. Kaksi nuorehkoa miestä pohti vanhan miehen harrastusten aloittamista. Niihin kuuluivat heidän mielestään hiihto ja pyöräily.

Pyörän satula oli liian matalalla, eikä löytynyt työkalua, jolla nostaa sitä. Toinen residenssivieras pyöräili samaan aikaan Marjaniemeen sillä paremmalla pyörällä. Se oli ihan reilua, sillä hänellä on pitemmät jalat. 

Paluumatkalla kohti Oulua bussikuski jakoi postin tien vieren laatikkoriveihin. Hän toivotti matkustajat bussiin sanomalla "Tervetuloa" tai "Wellcome", jos bussiin nousi muu kuin suomalainen. 

Lautalla kuski sai nipun mainosheijastimia, jotka hän jakoi meille kuudelle matkustajalle. Hän demonstroi, miten heijastin kietaistaan käden ympärille ja heijastinkättä heilutetaan ylös ja alas bussia pysäyttäessä. 

Joimme J:n kanssa viimeisen illan kunniaksi paikallisen panimon olutpullollisen puoliksi. Istuimme keittiön pöydän ääressä oluella me kaksi: kalliolainen parikymppinen kirjallisuuden opiskelija ja savolaissyntyinen eläkeläinen. Ehkä me molemmat opimme jotakin.

Tuolijumppakunta

Hailuodon kirjasto tarkastettu. Sympaattinen, viihtyisä, pieni. Hyllyssä ei näkynyt minun kirjojani, joka on tietysti puute. Haluaisin ajatella, että ne ovat lainassa, mutta epäilen, ettei se ole oikea selitys niiden puuttumiseen.

Lapset tulivat pyytämään kirjastovirkailijalta uutta kirjastokorttia, mutta heillä oli liikaa myöhästymismaksuja. Maksukatto oli ylitetty, josta seuraa lainauskielto. Kirjastovirkailija sanoi, että maksut pitäisi maksaa. Heltyi kuitenkin ja lainakirjat heltisivät. Erinomaista! Muistelen, että joissain kirjastossa lastenkirjoista ei peritä myöhästymismaksua.

Kun kerroin kirjastokäynnistäni Facessa, eräs kirjailija kirjoitti, että siellä on joskus pidetty tuolijumppia. Kirkossakin oli tuolijumppa. Ehkä tuolijumppia järjestetään myös Salessa, paloasemalla ja kunnanvirastolla.  

Kysyin residenssissa päivisin työskentelevältä valokuvaajalta Hailuotolaisista yrityksistä. Hän arveli, että tärkeimmät ovat Hailuodon panimo ja Polarmoss, joka värjää ja valmistaa jäkälästä sisustuselementtejä vaikkapa seinille. Niitä viedään eniten Saksaan ja Italiaan.  En tiedä mitä siitä ajattelen.Ehkä minun ei tarvitse ajatella mitään. 

Join kahvit kahvilassa, joka on auki keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Mustikkapiirakka oli hyvää. Siellä oli asiakkaina suomea puhuva pariskunta, joka kertoi tulevansa Australiasta ja he kysyivät kahvilanpitäjältä, mistä he voisivat poimia marjoja ja sieniä. Melkein meinasin neuvoa heidät kantarellipaikkaan, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä.

Kävelin tänä aamuna uudestaan Kirkkosalmen lintutornille. Oli niin kaunista, että silmiä kirveli. En ikävä kyllä tunne lintuja, enkä omista kiikaria, mutta näin kaksi joutsenta. Toinen lipui kaikessa rauhassa veden pintaa ja toinen laskeutui taivaalta ja alkoi rähistä. Olikohan kyseessä pariskunta.

Marjaniemi

Residenssirakennuksen seinään nojailee kolme Pelago-polkupyörää ja niitä saa täällä asuessaan lainata. Kaappasin käyttööni yhden ja polkaisin Marjaniemeen, jonne matkaa on kymmenisen kilometriä. Maasto on savolaissyntyiselle pyöräilijälle helppoa. Eihän täällä ole edes mäkiä! Pyörätie ei ikävä kyllä ulottunut perille saakka.

Marjaniemi sijaitsee saaren länsirannalla ja sieltä löytyy majakka, merituulta, kauniita hiekkadyynejä, hotelli, ravintola ja pari kahvilaa (harva niistä on enää tähän aikaan vuodesta auki). Marjaniemessä järjestetään kesäisin Bättre Folk-niminen hipsterikokoontuminen. Törmäsin pariskuntaan, joka sanoi, että Marjaniemestä saa "Suomen parasta lohikeittoa". Sitä saa tosi monesta paikasta. Eräs nainen ihaili polkupyörääni ja sanoin sen olevan minulla vain lainassa. Marjaniemessä oli hiljaista ja kaunista. Mereltä erottui pari purjelautaa.

Ohitin pyöräillessäni Hailuodon kirkon. Luin, että se on tehty teräsbetonielementeistä ja sen on suunnitellut arkkitehtipariskunta Irma ja Matti Aaltonen (Wäinö Aaltosen poika). Kirkko rakennettiin vanhan palaneen kirkon paikalle. Nykyaikaiseen kirkkoon on tuotu vanha saarnastuoli. Oletin, että se on pelastettu siitä 1600-luvulla rakennetusta kirkosta. Kirkkosali oli kaunis ja valoisa. 

Huomasin pyhän betonirakennuksen oven olevan auki ja hiivin sisälle. Luulin, että meneillään oli joku kirkollinen toimitus, mutta iäkkäät naiset tuolijumppasivat kirkkosalin takaosan erillisessä tilassa. Ovet kirkkosaliin olivat avoinna ja seurasin hetken ajan melko iäkkään naisjoukon reipasta kurkottelua.

En ole nähnyt Hailuodossa ainoatakaan roskaa. Ei kannata tulla pulloja tai muoviroskia keräämään. Pullonkerääjät, pysykää vaan Tampereella! Täältä ette nettoa mitään. Hailuotoon ei saa tulla roskaamaankaan.

Makuuhuone

Residenssimakuuhuoneeni ikkunasta näkyy ruskehtava heinikko, havupuita ja pilvinen taivas. Olin suunnitellut pyöräileväni tänään Marjaniemeen, mutta saa nähdä onnistuuko. Tampereella en edes ajattele säätä, täällä tuuli ja sade vaikuttavat suunnitelmiini enemmän. 

Ikkunalasien välissä makaa pölyinen lappu, jossa lukee Defend Ukraine. Maljakkoon on aseteltu vaaleanpunaisia neilikoita. Huone on niin suuri, että olen kateellinen itselleni. Vaikka makuuhuone on kalustettu puusohvalla, Futon-sängyllä, työpöydällä, nojatuolilla ja lipastolla, tyhjää tilaa jää niin runsaasti, että täällä voisi järjestää reivit.

Hailuodossa tuntee olonsa turvalliseksi. Väkivallan uhka on olematon. Lisäksi yläkertaan johtavat portaat narisevat niin äänekkäästi, ettei kukaan pääse yllättämään. Olen oppinut kulkemaan kierreportaissa näppärästi. Kapeimmassa kohdassa pitää vetää selkää hieman kumaraan.

Kävin kunnan pienellä kuntosalilla, josta löytyivät kaikki tarvittavat rääkkäyslaitteet ja painot. Hailuotolaisia ei näkynyt.

Luin kahteen kertaan Petri Tammisen Urheilijaelämäkerran siitäkin syystä, että se oli niin lyhyt ja minulla on paljon aikaa, mutta myös siksi, että jotkut pienet tarinat olivat niin ihania, että halusin painaa ne mieleeni. Urheilijaelämäkerta kertoo päähenkilön (miehen) urheiluelämän käänteet. Lyhytproosasta löytyi pari helmeä. Tamminen on kirjassa niin lakoninen, että kohta hän ajautuu ajoradalta penkan puolelle. Luen kuitenkin Petri Tammista mielelläni, kirjoitti hän mistä tahansa, vaikka urheilusta.

Lintutornien kartanomalli

Kävelin Kirkkoniemen lintutornille, joka osoittautui lintutornien kartanomalliksi. Torniin johtaa pitkä liuska, jota pitkin voi kulkea pyörätuolilla tai rollaattorilla tai työnnellä vauvaa vaunuissa lintuja ihmettelemään. Nyt ei ole ikävä kyllä lintujen sesonkiaika. Lintutornin ympäristössä sijaitsee katos, jonne on värkätty paikka eväiden syömistä varten. Vessapalveluitakin löytyy.

En nähnyt juurikaan lintuja, mutta kaksi pyöräilijää. Kuulin jo kaukaa kuinka hiekka rahisi renkaiden alla. Niin hiljaista oli. 

Lauantaina luimme kirjojamme Kulttuuritalo Päiväkodissa, jossa majailemme tulevan esikoiskirjailijan kanssa. Yleisön joukossa istui kaksi kirjailijaa. Yksi kuuntelija ja hänen paikalla olevat lapsensa olivat tulleet minua päivällä vastaan ja yhden naisen kanssa juttelin eilen kaupasta palatessani. 

Nämä ihmiset tuntuivat rakastavan Hailuotoa. Kysyin eräältä naiselta, mitä mieltä hän on sillan rakentamisesta saareen ja hän sanoi vastustavansa sitä. Hänen talonsa sijaitsee päätien varressa ja hän pelkää liikenteen vilkastumista ja sitä, että tietä jouduttaisiin mahdollisesti leventämään. 

Hailuoto sopisi hyvin dekkariin, onhan tämä  saari, jonne lautat kulkevat melko harvoin ja bussikin vain kolme kertaa päivässä. Asukkaita saarella on 961, eikä talvisaikaan ole paljon turisteja, joten epäiltyjen joukko olisi kohtuullinen.

Minä ja toinen residenssivieras lähes tulkoon tyhjensimme  saaren tunnetun kantarellipaikan. Odotan paikallisasukkaiden kostotoimenpiteitä.

Pleonasmeja (liikasanaisuuksia)

Kävin päiväkävelyllä siinä puolen päivän aikaan, aamun mentyä, mutta hyvissä ajoin ennen iltaa, kello kaksitoista eksaktisti jos oikein tarkkoja olemme. Heitin reippaasti jalkaa toisen eteen, mutta en käynyt juoksemaan, enkä toisaalta laahustanutkaan, vauhti oli minulle sopiva, jollekin se saattaisi olla liian hidas tai liian nopea. Vastaani tuli toisia kävelijöitä, jotka tervehtivät minua sanoen "Terve!" En tuntenut heitä, vaan he olivat ihan vieraita minulle, enkä ollut heitä aiemmin nähnyt, mutta siitä huolimatta vastasin heidän tervehdykseensä, epämääräisellä murahduksella, en siis käyttänyt sanoja, vaan päästin äänen, jonka saattoi tulkita ystävälliseksikin, ainakin jossain määrin suopeaksi. Hymyilin hieman tai nostin pikkuisen suupieliäni ja ajattelin, että tämmöinen moikkaaminen on täällä haja-asutusalueella, taajamien ulkopuolella soveliasta, sopivaa ja hyväksyttyä. Vastaantulijoita lampsi eteeni ja sittemmin ohitti, alle kymmenen, mutta yli kahdeksan, ja nyt kun tuumin, arvelisin, että heitä oli yhdeksän. Kaksi pyöräilijää, jotka eivät kulkeneet yhdessä vaan polkivat yksin pitkin kevyen liikenteen väylää, kapeaa asfalttitietä, joka kulki autotien läheisyydessä, arvelisin metrin päässä. En mitannut etäisyyttä, vaan tämä oli ihan silmämääräinen, epätarkka arvio. Ne, jotka eivät pyöräilleet, kulkivat jalan, yksin tai ryhmissä, kaksi heistä oli lapsia ja muut aikuisia, pyöräilijät olivat yli kolmekymppisiä, suurin osa kävelijöistä näytti keski-ikäisiltä, yli nelikymppisiltä, mutta eivät suinkaan vanhuksilta, lapset olivat alle kymmenvuotiaita, eivät siis vielä teini-iässä. 

(Muun muassa pleonasmeja on käytetty myös Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan teoksessa 101 tapaa tappaa aviomies, pleonasmi tarkoittaa liikasanaisuutta)

Hailuoto

Matkustin aamulla junalla Ouluun. Junan ravintolavaunussa, viereisessä pöydässä istuivat taiteilijat, Eero Hämeeniemi, Seela Sella, Sirpa Kähkönen ja joku minulle tuntematon henkilö. Luen juuri Kähkösen uusinta romaania. Olisin voinut pyytää signeerauksen, mutta kirja oli matkalaukussani vaunussa kuusi ja ravintola sijaitsi vaunussa kolme. Enkä olisi muutenkaan kehdannut häiritä kirjailijaa.

Perille Ouluun päästyäni kävelin yhtä katua rautatieasemalta poispäin ja sitten samaa katua takaisin. En onnistunut eksymään. Ihmiset kulkivat lyhythihaisissa paidoissa ja minä olin pakannut laukkuuni merinovillaisen kerraston, sillä matkustinhan pohjoiseen. 

Oulussa katsoin turvallisimmaksi syödä Kotipizzassa. Melkein kotini nurkallakin toimii vastaava syöttölä, enkä ole koskaan käynyt siellä. 

Etsimme toisen residenssiasukkaan kanssa Hailuodon bussipysäkkiä. Minä panikoin ja tuo minua huomattavasti nuorempi nainen käyttäytyi rauhallisesti ja järkevästi. Pääsimme lopulta bussiin. Olin ostanut netistä lipun, joka ehti vanheta ennen matkaa, mutta naputtelin uuden. Oppirahat on maksettava. Bussissa olisi voinut maksaa myös lähimaksulla, vaikka luulin, ettei se onnistuisi. Linja-autossa oli tosi kuuma ja ajattelin merinokalsareitani. Lautalla kävin ihailemassa merimaisemia. 

Meillä molemmilla on tosi isot ja viihtyisät huoneet. Muita ei täällä näykään, mutta ilmeisesti talossa asustaa joku kolmaskin. 

Kävimme K-kaupassa ostamassa aamiaistarvikkeita ja istuimme keittiön pöydän ääressä keskustelemassa. Toinen residenssiläinen on ollut täällä pari kertaa aiemminkin. Saaressa on kuulemma joku tosi erikoinen latobaari, mutta se on kaukana, eikä ole tietoa onko se auki enää syyskuussa. Kaupan vieressä toimii kahvila, josta saa vegehampurilaisia. Kävelyetäisyydeltä löytyy kirjasto ja kuntosali.

On pelottavan hiljaista, paitsi silloin kun jompi kumpi nousee tai laskeutuu huteran oloisia kierreportaita. Täältä ei voi lähteä mihinkään salaa, eipä täällä ole juuri mitään mihin lähteäkään, ainakaan näin ilta-aikaan ja sesongin ulkopuolella.

Kunnia

Joskus kun liikun yöllä asunnossani, en viitsi sytyttää valoja. Näkymä muistuttaa öistä lentokenttää kun kone laskeutuu. Näkyy heiveröisiä vihreitä ja punaisia valopilkkuja, erilaisten digilaitteiden merkkivaloja. Valot ovat kuin ihmisiä, jotka ovat ohjanneet minua. Nyt menee imeläksi, mutta menkööt. Sentimentaalisuus on kovin noloa.

Yksi heistä on ollut kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen, jonka nekrologi löytyy tämän aamun Hesarista. Olen tavannut Torstin lääkäreille järjestetyllä kirjoitus- ja filosofiakurssilla ja Viidassa, kun hän kävi siellä kirjailijavieraana. Kerran sain hänet pitämään luennon kärsimyksestä alani kokoukseen. 

Puhuin Torstille ensimmäisen kerran, kun jonotimme lounasta entisellä kansakoululla saaressa, jonka nimeä en enää muista. Sanoin Torstille "Pastori on hyvä ja menee ensin" ja se huvitti häntä. 

Torsti Lehtisen elämästä voi lukea vaikka Hesarin nekrologista. Hänen lähtökohtansa eivät ole olleet häävit. 

Kirjailija Torsti Lehtinen sai viime marraskuussa kirjailijaliiton kunniajäsenyyden. Taas todiste siitä, että kunniaa jaetaan melkein aina liian myöhään.

Noita vihreitä valoja on ollut muitakin, kuten Niina Hakalahti ja Taija Tuominen. Ojennan itse anastetuin oikeuksin heille Kirjailijaliiton kunniajäsenyydet. Ei maksa mitään, mutta ei ikävä kyllä vapauta liiton jäsenmaksuista. Olkaa hyvät!

Kuolleet lehdet

Sanotaan, että Aki Kaurismäki tekee yhtä ja samaa elokuvaa yhä uudestaan, mutta ei se minua haittaa. Voisin katsoa niitä enemmänkin. 

Kuolleet lehdet on ohjaajalle tutulla melankolisella tavalla hauska ja ottaa samalla kantaa työelämän epäkohtiin, käsittelee alkoholismia ja huomioi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. 

Alma Pöysti ja Jussi Vatanen ovat lutuisia rakastavaisina ja hienoja näyttelijöitä. Elokuvassa esiintyvä Aki Kaurismäen Alma-koira palkittiin Cannesissa Juryn erikoismaininnalla roolistaan Chaplin-koirana.  Ihan syystä. 

Kaurismäkeä on verrattu Ken Loachiin, mutta Loach kuvaa yhteiskunnallisia vääryyksiä eri tavalla, viiltävämmin. Hänen elokuviaan on vaikea, mutta tärkeä katsoa.

Alkoholismi on noussut Aki Kaurismäen elokuvissa yhä tärkeämmäksi aiheeksi. Riemu on kaikonnut ryyppäämisestä niissäkin.

Pidän siitä, että Kaurismäen naishahmot ovat elokuvassa vahvoja. Hauskaa, että Alma Pöystin esittämä naishenkilö on nimetty Ansaksi. Onko siihen innoittanut peräti Ansa Ikonen? Mies, jota Jussi Vatanen näyttelee, on pelkästään Holappa. 

Elokuvaa katsoessa nappaa kaikenlaisia pieniä juttuja: elokuva, jota pari käy katsomassa, elokuvajulisteet, romaani, jota Holappa on lukenut (Marko Tapion Arktinen hysteria), karaoken vetäjä, joka esiintyi ihanassa Karaoke -dokkarissa, Sodankylän elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi , joka vilahtaa elokuvassa ja hieno vanha ja uusi musiikki. Pääasiassa vanha. 

Kuolleet lehdet on visuaalisesti tuttua Kaurismäkeä. Kaikki tietävät miltä näyttää kahvila, jota sanotaan kaurismäkeläiseksi. 

Luin jostain, että Aki Kaurismäki on sanonut, että elokuvateatterista pitää kävellä ulos vähän onnellisempana kuin sinne on raahautunut ja se toteutui tälläkin kertalla.

Norminäytelmä

Kävin teatterissa: KokoTeatteri vieraili Freckellillä Marjo Niemen näytelmällä Norminäytelmä. Näytelmän on ohjannut Anna Veijalainen ja näyttämöllä pyöri neljä näyttelijää: Cristal Snow, Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo ja Eric Barco, joka oli tullut esitykseen Jani Toivolan tilalle. Ymmärsin, että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa. Hyvin se meni. 

Lavasteina toimivat eriväriset muovimatot, joita levitettiin näyttämölle, vaaterekit ja videot. Näytelmä koostui yksittäisistä erillisistä kohtauksista, eikä perinteistä juonta ollut. Petriikka Pohjanheimon esittämän pitkän heteroelämän jälkeen naiseen rakastuneen naisen tarina jatkui läpi esityksen.  Hän toivotti yleisölle moneen kertaan "Homon terve!" ja se huvitti katsojia.

Norminäytelmän esittelyssä sanotaan, että siinä käsitellään sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja. Ihmisten sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta saisi tehdä oletuksia ja maailmasta pitäisi tehdä turvallinen kaikille. No minäkin oletan, se lienee inhimillistä. Pitäisi  varoa mitä tulee sanottua.

Näkökulmat vaihtuivat: Näytelmässä hetero rukoilee jumalalta homoutta. Toisaalta heteroelämästä naisrakkauteen siirtynyt nainen ei ole homopiireissä ihan oikea homo kuitenkaan.

Yllätyin miten mainio Cristal Snow oli perinteisenä Jormana ja toisaalta miten liikkis ja hauska hän oli Marimekon taskumekkoon pukeutuneena opettajana. Petriikka Pohjanheimo oli hyvä fyysisyydessään ja ilmensi taitavasti uuden identiteetin kehittymiseen liittyvää häpeää ja toisaalta ylpeyttä. Cécile Orblin muuntautui moneksi. Ei olisi arvannut, että Eric Barco oli hypännyt kyytiin vasta hiljattain. Mietin, miltä esitys olisi näyttänyt, jos Jani Toivola olisi ollut mukana. 

Näytelmä oli hauska ja koskettava, mutta olisi hyötynyt tiivistämisestä. Kolme tuntia väliaikoineen oli vähän liikaa. 

Norminäytelmää voisi suositella ihan kaikille, jotka yleensäkään joutuvat tekemisiin ihmisten kanssa ja kukapa täällä ihan erakko olisi. 

Terassikeli

Olen ollut poissa Facesta runoilija Risto Ahdin 80-vuotispäivästä lähtien (kaikkihan tietävät, että hän viettää syntymäpäiviään 27. elokuuta). Ei erityisemmin tee mieli takaisin. Palaan sinne siitä huolimatta. Se on luonnon laki.

Söin eilen P:n kanssa Gopalin terassilla vegaanisia sörsseleitä. Hyvin tarkeni ainakin takki päällä. Onko missään muussa kielessä vastinetta sanalle terassikeli? Englanniksi se voisi olla beer garden weather ja saksaksi Biergarten Wetter (tai sitten ei).

Ihmisen pitäisi kuulemma syödä kolmeakymmentä erilaista kasvista viikossa (Gopalissa syömällä se onnistuu). Laskekaapa huviksenne pääsettekö tuohon tavoitteeseen. Rupesin miettimään, mitkä ovat kasviksia ja löysin tällaisen määritelmän: "Kasviksilla tarkoitetaan vihanneksia (peruna mukaan lukien), sieniä, marjoja ja hedelmiä". Jotkut miettivät rasismin määritelmää, mutta minä yritän määritellä kasviksen.

Kävin vesijuoksemassa. Äärimmäisen tylsää puuhaa. S sanoo juoksevansa altaassa kohti Mordoria (meniköhän oikein). Minä juoksen kohti pullakahveja.

Luen Juli Zeh'n romaania Yli-ihmisiä. Siinä Berliinissä asuvan Doran avomies Robert on puhdasoppinen kierrättäjä, vegaani, ei omista autoa ja pitää asuntonsa kunnioitettavan kylmänä. Robert tuntee ylemmyyttä tavallisiin ihmisiin, jotka eivät ole ikävä kyllä yhtä rikkeettömiä. Huomaan usein samoja piirteitä itsessäni.

Vastuullinen reppu ja temppuileva lukko

Koska elämä on niin arvaamatonta, on paras kirjoittaa vain pienistä asioista. Korkeintaan viidentoista litran vetoisista. Uudesta repusta. 

Vanha reppuni veteli viimeisiään. Olin käyttänyt sitä kerran suutarin korjattavana ja sittemmin paikannut itse. Omatuntoni on reppuostoksen suhteen puhdas (muuten se onkin pikimusta), mutta teidänkin on hyvä tietää miten vastuullisesti olen toiminut. Reppuostoksesta ei tule toivottavasti minkäänlaista mainehaittaa.

Ostin Patagonia- merkkisen repun (tästä maininnasta ei makseta mitään, mielellään ottaisin pienen palkkion). Patagonia osallistuu kansallispuiston perustamiseen, rahoittaa ympäristöohjelmaa ja käyttää repuissaan kierrätysmateriaaleja. 

Repun kangas näyttää siltä, että nyt vanheneva nainen on villiintynyt, mutta seesteisellä, ikään sopivalla tavalla. Repussa on erillinen pehmustettu pussi läppäriä varten. Oletan, että läppärini tulee viihtymään siellä mainiosti. Elämme repun kanssa tutustumisvaihetta ja vältämme toistaiseksi muita kontakteja.

Huomasin tänä aamuna, että asuntoni oven lukko oli jotenkin väärässä asennossa taivaankappaleisiin nähden tai siinä oli jotain muuta häikkää, joten eteiseeni saattoi kävellä kuka vaan ihan vapaasti. Roisto olisi voinut hiipiä yöllä makuuhuoneeseeni. Kiduttaa, raiskata ja murhata. Hän olisi voinut repiä Kertun sohvan alta ja suolistaa. Rosvo olisi voinut viedä kirjani, CD-levyni, hopeoidun porokynttilänjalkani, Teema-astiastoni (kaikissa astioissa ei ole lohkeamia ja ne olisi voinut myydä torissa) ja Kertun raapiman Ektorp-sohvan (siihen voi ostaa uuden irtopäällyksen). Onneksi sain tilanteen korjattua viime hetkellä.

Olen elossa!

Kerttu-kissa herää aamuisin klo 5.30 huutamaan "Olen elossa!" Kiva tietää. Olisi ehtinyt ilmoittaa myöhemminkin.

R sanoi vihaavansa tätä kaamosta. Siinä vaiheessa oli vasta elokuu. Tampereen korkeudella ei edes ole kaamosaikaa, sillä määritelmän mukaan: "Kaamos, toiselta nimeltään polaariyö, on talvisin esiintyvä ajanjakso, jonka aikana aurinko ei nouse koko vuorokauden aikana lainkaan horisontin yläpuolelle. Kaamosaika esiintyy ainoastaan napapiirejä korkeammilla leveysasteilla"(Foreca). 

Olen aiemminkin kertonut, että syksy on mielestäni paras vuodenaika. Syksy on kirpeä herkku. Rouskis! Kirmailisin luonnossa jos jalkapohjani eivät olisi kipeät. Tämä jalkojen lepuuttaminen tuntuu h-tin raskaalta. Puhelimenikin on huomannut muutoksen liikkumisessani ja on ymmärrettävästi huolissaan.

Kävin eilen 60+ omatoimikuntosaliryhmässä. Keskustelunaiheisiin kuuluivat lääkärit ja erään treenaajan nuorimman lapsen 50-vuotispäivät.