Hiekkatie rahisee sandaalien alla. Paarmat pörräävät ympärilläni. Niitä on turha yrittää huitoa, sillä ne palaavat kyllä takaisin. Hikinen iho imee niitä puoleensa.
Kuiva matala oja seuraa uskollisesti kapeaa tietä. Ojan takana kasvaa surkeaa pusikkoa, loputtomiin pajua ja nuorta koivua. Tien vasemmalla puolella näkyy vattupuska. Tuoksuu kesältä ja pakolliselta marjareissulta. Mummon kädessä keikkuu sanko. Ämpäri kolahtaa joka askeleella mummon sääreen. Lapsille on annettu pienet astiat, jotka on tyhjennettävä mummon sankoon heti kun ne täyttyvät. Paljaat sääret ja käsivarret ovat naarmuilla ja paarmanpuremien raapimisesta verillä. Yhtään marjaa ei saa suuhun laittaa, sillä nämä säilötään talvea varten. Mummo keittää niistä hilloa. Vadelmahillopurkit seisovat monta viikkoa siistissä rivissä kellarin hyllyllä todisteena emännän ahkeruudesta. Vasta marraskuun lopussa saa avata makeaa herkkua sisältävän lasipurkin. Hillopurkin peltikannessa lukee jostain syystä RIIHIMÄKI.
Mummolan tien varteen on pysäköity auto. Mummon mielestä tie on meidän, vaikka sitä pitkin pääsee myös naapuritaloon. Ei mummolassa ole autoa, eikä naapurissakaan ole muuta ajoneuvoa kuin suomenhevonen. Kaksi vierasta huivipäistä naista poimii marjoja meidän vatukoista. Mummo komentaa meidät lapset naisten kanssa samaan puskaan marjoja riipimään. Asetumme yhtenä rintamana puolustamaan talven vadelmahillopurkkiriviä, lettukestejä ja kiisseleitä.
4 kommenttia:
Mainio tarina - niin tuttua ja niin totta. Vielä nykyäänkin maalla on vähän tuollaista. Naapuri kysyy minulta moneen kertaan, ettenhän vain pane pahakseni, jos hän (kehotuksestani) käy viikolla, poissaollessani, pomimassa vattuja löytämistäni pusikoista. Se tuntuu olevan vaikea juttu.
Juttu on melkein totta. Ei ihan kuitenkaan.
Mutta voisi olla. Ihan varmasti. Tuttuni teki itse noin, kun vieraspoimija tuli apajille ihan pihapiiriin. Kyseessä tosin oli mustikat.
Niin, meilläkin oli noita huvipäisiä naisia marjapensaissa kun olin lapsi. Olivat kaikin puolin mukavia...
-porkkana
Lähetä kommentti