Lenkkeilyn vaivalloisuudesta

Ostin kuohuviiniä, sillä sitä kuuluu jostain syystä juoda uuden vuoden aattona, joka on oikeasti vain päivä muiden joukossa. Perjantaina uutisoidaan monenko silmät tärveltyivät raketteja paukutellessa. 

Osaston kahvihuoneen seinällä haastetaan kieltäytymään leivonnaisista, karkista ja alkoholista tammikuun ajan. Alla on nimilista. En aio kirjoittaa nimeäni siihen. Elämä on muutenkin lyhyt ja ankea.

Kävin alennusmyynnissä. Jaksoin hetken olla innoissani ale 50% lapuista, kunnes huomasin, että ihan syystä niitä vermeitä myydään halvalla. Hetken kiertelyn jälkeen tuli samanlainen olo kuin olisi syönyt kokonaisen suklaarasian, ihan yksin.

Petri Tammista haastatellaan "Hyvä terveys"-lehdessä. Hän sanoo, että miehet alkavat hoitaa terveyttään heti kun James Bond tekee samoin. Elokuvat olisivat erilaisia, jos Bond lenkkeilisi, kävisi uimahallissa, joogaisi, söisi salaattia, joisi vihersmoothieta ja näpräisi kondomien kanssa. En muista James Bondin koskaan syöneen mitään. Hän juo vain drinkkejä ja on proteiinin puutteesta huolimatta lihaksikas.

Kävisin mielelläni lenkillä jos minun ei tarvitsisi vaihtaa vaatteita, joka on varsinkin tähän aikaan vuodesta ärsyttävää. Kalsarit, tekninen aluspaita, urheilurintaliivit, urheilusukat, urheiluhousut, fleece, takki, hanskat, lenkkarit, pipo ja käsineet. Kotiin tultua kaikki tungetaan pesukoneeseen ja levitetään kuivumaan. Sitten pitää käydä suihkussa, rasvata ja föönata. Ja pukea päälle.

Hengenahdistusta

Osastolle on alkanut tulla öiseen aikaan huohotussoittoja (alkuun luultiin miehen kärsivän hengenahdistuksesta).

Mies kysyy (huohotuksen lomassa) puhelimeen vastaavalta sairaanhoitajalta.

- Mitä sinulla on päällä?

- Siniset housut, vyötäröstä vähän löysät, leprua kangasta. Sininen laitospaita, jonka kaula-aukon olen kuronut pienemmäksi hakaneulalla. - Entä sinulla?

Elämä on kuin varjo häilyväinen ja talvikenkiä saa nyt alesta

Katsoin kelloa vielä yhdeltä. Käännyin oikealle kyljelleni kunnes huomasin sen olevan väärän ja pyörähdin vasemmalle joka sekään ei tuntunut lopulta kovin hyvältä ajatukselta. Makasin hetken selälläni ja sen jälkeen mahallani. Huomasin pyörimisen turhaksi puuhaksi ja palasin oikealle kyljelle odottamaan unta.

Olin varma, että työpäivästäni tulee raskas ja valvoin (toinen syy oli näkemäni elokuva: liikaa ruumiita).

Päivä oli lopulta leppoisa (ei ruumiita). Join aamukahvit kahvihuoneessa enkä läikytellyt juomaa näppäimistölleni, kävin ruokalassa (!) sekä lääkärien kansliassa juttelemassa ja juomassa kahvia. Vastasin sähköposteihin.

Ostin talvisaappaat.

Kävin eilen elokuvissa (käyn liikaa elokuvissa) katsomassa Macbethin. En pitänyt filmistä. Olivathan maisemat jylhiä ja ihmisten kasvoja halkoivat julmat arvet, mutta jotain olennaista jäi varmaan näkemättä, sillä se ei koskettanut minua juuri lainkaan (vaikka olikin raaka). Kai siihen joku syy on, että näytelmä on klassikko. Ja minun kaltaiseni tollonkin pitäisi vaikuttua.

Siteeraan tähän loppuun upeaa monologia, jonka Shakespeare on Macbethin suuhun asettanut:

”Elämä on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla.”

Ettei tarvitse enää kysellä, että mikä se elämän tarkoitus on. 

Aamiaiseen kuuluu jälkiruoka

Söin aamiaiseksi voissa paistettua ohrauunipuuroa ja jälkiruoaksi taatelikakkua. Tokihan aamiaiseen kuuluu jälkiruoka.

Olen taas yksin tai Kerttu sanoisi, ettei se pidä paikkaansa. Nukuin omassa sängyssäni. Yön aikana Kerttu hyppäsi pari kertaa kauniilla loikalla ylitseni. Kissankarvat pöllysivät.

Enää en voi sanoa "Keitetäänkö kahvit?" tai "Mihin aikaan syötäisiin?" Tai voin sanoa, mutta kukaan ei vastaa.

Ostin itselleni lahjaksi Jonathan Franzenin romaanin Purity, jonka päähenkilö Pip vierastaa facebookia, sillä ei halua katsella onnellisten ihmisten valokuvia. Joulun aikaan asia oikein korostuu: pitkiä ruokapöytiä, viinilaseja, sileitä pöytäliinoja, kauniisti pukeutuneita ja kammattuja leveästi hymyileviä ihmisiä, koiria, kissoja ja lahjapinoja.

Otin kuvan joulupöydästämme, mutta eihän kolmen ihmisen pöydästä saa riittävän näyttävää kuvaa. Sitäpaitsi poikani ei anna julkaista kuviaan facebookissa.

Avaruus

Kun yrittää nukahtaa korvatulpat korvissaan, kuulee hengityksensä suhinan. Sydänäänet kaikuvat kuin junakuulutukset. Nukahdin kuitenkin.

Nuoriso nukkuu edelleen, mutta minäpä kalisuttelen astioita ja kuuntelen Ylen ykköstä, jossa haastatellaan Ambrosiusta. Näin jouluna kuuluu haastatella kirkonmiehiä. Olen tavannut Ambrosiuksen kerran eräiden ystävien luona. Mies saapui paikalle siviilivaatteissa, nautti kanssamme viiniä ja vaikutti kovin akateemiselta. Siitä on todella kauan.

Osallistun kahteen lukupiiriin, joista toinen on se varsinainen lukupiiri: tapaamme parin kuukauden välein, vuorotelleen jokaisen  jäsenen luona. Emäntä (meitä on seitsemän naista) valitsee luettavan kirjan ja juttelemme teoksesta ja muusta (varsinkin muusta) vapaamuotoisesti ruoan ääressä. Seuraava lukupiirikirja on Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron, josta pidin kovin ja luin kirjan ahmien.

Toinen lukupiiri lukee vaikeita kirjoja toisiaan tukien. Kirja vuodessa on sopiva tahti. Olemme tähän mennessä lukeneet Volter Kilven romaanin "Alastalon salissa" (luimme saman teoksen myös toisessa lukupiirissä). Emme lopultakaan käsittele kirjaa jälkeenpäin. Raportoimme lukemistamme harvakseltaan mesessä. Olemme "Sain kirjan divarista"- ja "Lainasin sen kirjastosta"-vaiheessa.

Nyt valitsimme Harry Martinsonin runoelman Aniara (kirjan on suomeksi kääntänyt Aila Meriluoto).

Kirjassa kahdeksan tuhatta  ihmistä pakenee säteilyn saastuttamasta maasta valtavalla avaruusaluksella Aniaralla. Lennon pitäisi olla rutiininomainen koukkaaminen Marsiin, mutta alus joutuu pois radaltaan ja kulkee kohti tuhoa. Äidinkielen opettajani oli jostain syystä kovin innostunut kirjasta ja luki sitä ääneen, voimakkaasti eläytyen:

"Alamme vähitelleen aavistaa:
avaruus, tila jossa matkustamme
on täysin toista kuin maan avaruus,
tuo sana kuvitelmain vääristämä.
Me aavistamme että erehdys
on ollut syvempi kuin luulimmekaan
ja tiede pelkkää sinisilmäisyyttä
kun rajallisuuttaan se luulee että
Arvoitus voi omistaa rakenteen.
Me aavistamme: tämä avaruus
kirkkaus Aniaran ympärillä
on henki ikuinen ja tutkimaton;
olemme hengen mereen hukkuneet."

Avaruusteemaan sopien katsoin Star Wars: The force awakens elokuvan, joka on jatkoa George Lucasin saagalle (peräti seitsemäs osa). Poikani yritti opastaa minua ennen elokuvaa. Star Wars jäi kuitenkin melko sekavaksi kohkaamiseksi. Minulle ei lopultakaan selvinnyt miksi he etsivät yhtä miestä sellaisella ryminällä ympäri avaruutta.

Pidän elokuvista, joissa istutaan, jutellaan, juodaan kahvia ja poltetaan tupakkaa.

Joulupetaus

Istun nojatuolissa, uunissa paistuu puuro ja taustalla laulaa Jorma Hynninen. Olen kuorinut yhden lantun, kaksi porkkanaa ja kaksi keltajuurta juuresruukkua, 80-luvun suosittua jouluruokaa varten.

Mysi Lahtisen (entinen Hesarin kuukausiliitteen ruokatoimittaja) harrastama joulupetaus on suorittamatta (ja jääkin): vuodevaatteet ja puhtaat lakanat viedään ulos pakkasilmaan tuulettumaan, jonka jälkeen lakanat silitetään lämpimiksi ja moitteettoman sileiksi. Tämä on tietenkin tehtävä jouluaattoaamuna. Mysi Lahtinen aloittaa seuraavan joulun valmistelut heti loppiaisen jälkeen.

Vietän täysin amatöörimaisen joulun poikani ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Tyttärellä ja hänen kumppanillaan on espanjalainen löytökoira, maahanmuuttaja, joka saapui Suomeen vasta toissapäivänä eikä ole vielä oppinut suomalaisille tavoille. He käyttävät aikansa eläimen kotouttamiseen.

Hesarissa kerrotaan ihmisistä, jotka viettävät joulun pyyteettömästi auttamalla muita ja saavat siitä tyydytystä. Toisten auttaminen luo onnellisuutta ja nostaa itsetuntoa. Olen monesti päivystänyt jouluna, mutta se on vain työtä. Mietin, että jotain voisin tehdä, joten otin kummilapsen. Siitä selviää kuukausimaksulla. Tuntuu kuitenkin kivalta ajatukselta auttaa jotain tiettyä lasta.

Hesarissa kirjoitettiin hiljattain köyhyydestä. Voivatko lääkärit ymmärtää köyhyyttä ja sen syitä? Lääkärit ovat hyväpalkkaisia, asuvat menestyneiden ihmisten kanssa samoissa taloissa vaurailla asuinalueilla ja seurustelevat toisten lääkäreiden kanssa. Monen vanhemmat ovat olleet lääkäreitä. Jotkut ymmärtävät, toiset eivät.

Opiskeluaikana psykiatrian kurssilla saimme omat potilaat, joita haastattelimme. Eräs kurssikaverini oli sanonut potilaalleen: "Oletko koskaan ajatellut, että  olet ehkä vain laiska?" Sellaista potilas ei ollut varmaankaan kuullut terveydenhuollossa sukkuloidessaan ja tuskinpa kommentti oli asiallinen. Kysymys kuvasi kuitenkin ahkeran opiskelijan maailmankuvaa.

Matkoilla

Tapasin eilen vanhaa ystävääni ja hänen tytärtään. Kävimme syömässä. Vasta kolmas ruokapaikka oli auki. Suomalaiseen jouluun ei kuulu ravintolassa syöminen.

M on ollut vuosia naimisissa kuubalaisen miehen kanssa ja hän on hankkinut pysyväisen oleskeluluvan miehensä kotimaahan. Monimutkainen hakuprosessi kesti kahdeksan kuukautta ja vaati yhden 50 euron "rahalahjan" viranomaiselle. Nyt ei enää tarvitse hankkia viisumia ja kulttuurilaitoksiin pääsee kuubalaishinnalla. Havannalaisen museon  ovi aukeaa kuubalaiskortilla puolen euron hintaan, kun muuten pitäisi maksaa kymmenen euroa. Kortin mukana sai nipun ostolipukkeita, joilla voi ostaa maitoa ja kananmunia valtion kaupoista, joissa ei myydä juuri mitään. Todellista ruokakauppaa käy epävirallinen taho.  On epäselvää, mistä se sitten hankkii ruokatarvikkeet

Muutamaan havannalaiseen puistoon on saatu ilmainen langaton verkko. Aiemmin piti raahautua kirjaston tietokoneelle, jonka netti oli hidas ja kallis. Autot ovat edelleen pittoreskeja itse paikkailtuja amerikanrautoja tai Ladoja.

Mietimme matkustamista, useinhan se on vaivalloista ja kaikenlaista tapahtuu.  M ja hänen perheensä ovat matkustaneet paljon ja asuneet useammassa maassa, L asuu tällä hetkellä Australiassa. He kävivät yhdessä Fidzillä: paratiisisaaret, joissa voi uiskennella turkoosissa meressä. Hotelli sijaitsi ypöyksin viiden kilometrin päässä kaupungista ja meri pakeni kauas "merenrantahotellista", jonka ranta oli mutaista liejua. Taksikuski, joka kuljetti naiset kaupunkiin, huijasi eri tavoin.

Jostain syystä tällaiset matkat muistaa parhaiten ja ne liittävät matkustajat yhteen, kunhan on viimein päästy kodin turvaan.

Taivasta kohti käy tie

Taatelikakkuun sulatetaan valtava kimpale voita. Sokeri-vesi-taateli-voi-sekoitus maistuu taivaalliselta. Seokseen vatkataan kaksi kananmunaa. Jauhot sekoitetaan kevyesti joukkoon. Ne jäävät klimpeiksi, joten vatkaan  sotkua kevyesti äidin vanhalla Krups- sähkövatkaimella (sain sen äidiltä 80-luvun alussa, kun äiti osti paremman). Leipomista varten poistan sooda-, leivinjauhe- ja vaniljasokeripurkeista teipit, joilla olen ne sulkenut vuosien takaista  muuttoa varten.

Ystäväni M:n tytär oli perehtynyt heikosti raamattuun ja kysyi mitä tarkoittaa Martta ja Maria. M sanoi, että P on Martta ja Heidi Maria, jolloin tytär heti ymmärsi mistä on kyse.

Varustauduin eilen kirkon joululaulutilaisuuteen nenäliinoilla, mutta hillitsin itseni hämmästyttävän hyvin. Minua itkettävät tasapuolisesti hanget, Jeesukset ja varpuset.

Ihmettelin lapsena julmaa laulua "Me käymme joulun viettohon", jossa "laps hankeen hukkuu, unhottuu".

En vieläkään ymmärrä mitä tarkoittaa "Me lahjat jaamme runsahat- tyhjät kätes ihanat". Olin jo silloin niin pinnallinen, että uudet luistimet olivat paras lahja, eikä suinkaan "luoksemme tuleva Vapahtaja".

Vasta ruunan reessä silmät aukeaa?

Olkoon suosio suur! Minkä suosio?

Kystä kyllän?

Kakun pinta on pelottavan tumma, vaikka paistoajasta on kulunut vasta puolet.

Nyt kun mietin, niin äidin vatkaimesta löi lopulta lieskat ja tämä nykyinen paloturvallisempi malli on saatu ex-anopilta. Kakku on päältä musta, mutta sisältä pikantin pehmoinen. Kerrassaan mainio makuelämys. Johtuisiko siitä, että kuuntelin leipoessani "Raskasta joulua"-levyä. Bachin Jouluoratoriolla siitä olisi tullut pinnalta tasaisen ruskea ja sisältä kiinteä.

Vuoden elokuvat

Tähän aikaan vuodesta kaikki sanomalehdet valitsevat vuoden parhaat kirjat, elokuvat, levyt ja teatterielämykset. Päätin listata vuoden aikana elokuvateatterissa näkemäni elokuvat, mutta en muistanutkaan niitä (no muutamia muistan). Se kertonee, ettei vuosi ole ollut elokuvavuotena niitä parhaita. Ehdin vuorotteluvapaan vuoksi usein halpoihin päivänäytöksiin.


45 years
Andrew Haighin ohjaama varma ihmissuhdedraama. Hienot näyttelijät (Charlotte Rampling ja Tom Courteney). Pelottavaa, miten nuorena ja kokemattomina joudumme tekemään pitkälle elämäämme vaikuttavia päätöksiä.

Taxi Teheran
Jafar Panafin ohjaama elokuva, joka on kuvattu taksissa. Minä näin sen Finnkinon suurimmassa salissa ihan yksin. Islamilaisesta valtiosta tulee mieleen Neuvostoliitto, kyllä sielläkin saattoi elää

Spectre
Bond- elokuvan ohjasi Sam Mendes. Spectren viitsii katsoa Daniel Craigin ja hienon alun vuoksi.

Dheepan
Pakolaisuudesta kertoneen elokuvan ohjasi Jacques Audiard. Tarpeellinen elokuva. Väkivaltainen toimintaosuus ei innostanut minua.

Ingrid Bergman- Omin sanoin
Elokuvatähden elämää tähden itse kuvaamien kaitafilmien kautta. Mielenkiintoinen ura ja elämä. Elokuvan historiaa.

Amy
Kun edellä mainitussa dokumentissa käytettiin kaitafilmejä, niin tässä näimme laulajan elämästä kertovia kännykkävideoita. Hyvä dokumentti tähden liian lyhyestä elämästä.

Miekkailija
Klaus  Härön ohjaama tarina virolaisesta miekkailijasta Endel Nelisistä. Sisäsiisti elokuva, joka pyrkii Oscar-ehdokkaaksi. Ihania lapsia.

Imitation game
Ihana Benedict Cumberbatch (vaikea nimi). Tämäkin elokuva on sisäsiisti. Ei jätä voimakasta tunnejälkeä, mutta ihan nautittavaa katsottavaa. Ei jaksaisi kuitenkaan katsoa uudelleen tai ehkä vaikeanimisen näyttelijän takia kuitenkin.

Talvivaaran miehet
Kiinnostava dokumentti, joka katsoo kaivoskatastrofia työntekijöiden näkökulmasta.

Ida
Ohjaaja Pawel Pawlikowskin puolalais-tanskalainen yhteistuotanto (voitti ulkomaisen elokuvan Oscarin). Kaunis elokuva, jonka jokaisen pysäytetyn kuvan voisi ripustaa valokuvanäyttelyyn.

Birdman
Oscar-elokuva tämäkin. Elokuva teatterista on aina kiinnostava. Minä pidin tästä, en osaa eritellä tarkemmin.

Whiplash
Damien Chazellen elokuva jazz-rumpalin urasta haaveilevasta nuoresta miehestä on perus-Hollywood kamaa. J.K. Simons on seksikäs tässä filmissä.

Päin seinää
Antti Heikki Pesosen ankea lähiökuvaus, josta jäi mieleen repliikki "Haista sinä teepussi paska". Tästä ohjaajasta vielä kuullaan, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Mr Turner
Mike Leighin (suosikkini, näyttää muuten puutarhatontulta, olen nähnyt livenä) ohjaama elokuva taidemaalarista on kaunistelematon taiteilijakuva.

While w're young
Huono elokuva. En jaksa kirjoittaa tästä enempää. Jonkunlainen satiiri ilmeisesti.

Leviathan
Komea, kylmäävä ja kriittinen elokuva nykyvenäjältä.

Wild Tales
Argentiinalainen kuuden episodin elokuva kostosta. Hieman eritasoisia episodeja, osa hyvinkin nautittavia. Kiva nähdä argentiinalaista tasokasta elokuvaa.

Jätin ulkopuolelle Sodankylän elokuvajuhlilla näkemäni elokuvat sekä lyhytelokuvafestivaalit, joilla katsoin kaksi pitkää dokumenttiakin. Ihan varmasti muutakin unohtui.

En osaakaan laittaa näitä järjestykseen, paitsi että While w're young olisi joutanut jäädä tekemättä. Viimeisen muistaa aina parhaiten, ei voi mitään, joten valitsen parhaaksi elokuvaksi 45 years tai oikeastaan en pysty nimittämään parasta. Jääköön luokittelu, en piittaa.

Kerttu toivottaa hyvää joulua

Miksi koulutetaan opaskoiria, muttei opaskissoja? Osaisin johdattaa näkövammaisen hallin kalakauppaan tai lähiravintolaan.

Eilen kävi vieraita. Osallistuin aluksi keskusteluun, mutta sitten ne alkoivat kysellä toisiltaan "Kenen kirjailijan kanssa haluaisit istua iltaa?" Menin patterin viereen torkkumaan. Jörn Donnerin seura on aina piristävää.

Emäntäparka on lähettänyt käsikirjoituksensa neljään kustantamoon. Sen verran vilkaisin tekstiä, ettei mitään mahdollisuuksia ole. Parempi ettei julkaistakaan, ettei tarvitse hävetä. Kirjani tulee markkinoille sopivasti äitienpäiväksi.  Se käännetään kymmenelle kielelle.

Emäntä neuloo villasukkia joululahjaksi, mutta eivät ne ehdi valmistua. Se osti joulukortitkin, muttei lähettänyt.

Jos emännälle haluaa hankkia joululahjan, niin kannattaa antaa lahjakortti tai jotain syötävää tai juotavaa. Kananliha kastikkeesssa (Sheba) on aika hyvää. Pienestä uudesta kuvasta tuossa lukijalistassa se ilahtuu, kun on niin lapsellinen.

Tekisi mieli lähteä jouluksi vaikka Krakovaan tai Havaijille, mutta emännälle on niin vaikea löytää hoitajaa.  Odotan, että siitä aika jättää ja pääsen rauhassa matkustelemaan. 

Ihan vinkkinä voisin sanoa, että minä en juurikaan piittaa alle 50 euron lahjoista.

Hyvää joulua!

T. Kerttu

Nuoruuden salaisuus

Aamulehdessä kerrottiin 103-vuotiaasta Hellä-neitokaisesta, jonka rakas paikallinen sanomalehtemme vei laivaristeilylle. Hellä sanoi haastattelussaan, että viini ja villit miehet ovat pitäneet hänet nuorena.

Olen tehnyt täysin epätieteellistä yksityistä tutkimusta siitä, mikä saa naisen elämään pitkän elämän. Vastaus on aina sama: "Olen tehnyt niin paljon töitä!" ja "Vierivä kivi ei sammaloidu". 

Ne vähemmän nuorekkaat ja onnekkaat sanovat "En minä enää mitään tarvitse" tai "Pääsisi jo pois". Eräs tuttuni kertoi terveestä äidistään, joka ryhtyi jo nelikymppisenä vaikertamaan "Sitten, kun minua ei ole" ja testamentaamaan Arabian astioita ja Marmekon pöytäliinoja lapsilleen.

Meni yli kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin, että minähän voin kysyä potilailta mitä haluan. Vastaanoton luonnottoman lyhyt aika rajoittaa kyselyäni. Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on ollut erittäin mielenkiintoista, sekä hyvässä että pahassa. Väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Suvun salaisuuksia. Taloudellisia huolia. Rakkauksia. Lapsia ja lapsettomuutta. Aviopareja, jotka tulevat aina yhdessä vastaanotolle. Yksinäisiä ihmisiä. Työn ja työttömyyden nujertamia. Ja sitten äärimmäisen tylsiä itsekeskeisiä ihmisiä.

Ei aina jaksa kuunnella, kun asiat eivät oikeastaan minulle kuulu. Välillä taas jaksan. Niistähän voisi vaikka kirjoittaa. Jos voisi. Minulle olisi sopinut paremmin joku toinen ammatti, mutta ei tämä ole kuitenkaan ihan huono valinta ole ollut.

Työterveyslääkäri ja kirjailija Katri Lipson sanoi haastattelussa, että on suuri lahja ja etuoikeus, että potilaat uskoutuvat.

Kätevä emäntä

Kuuntelen liikaa Bachin Jouluoratoriota. Olen lievästi melankolinen. Joisin punaviiniä, mutta pelkään tulevani juomasta riippuvaiseksi. Juon viiniä vain erikoistilaisuukissa, kuten viikonloppuisin ja ystävien seurassa. Arki-iltaisin tyydyn haudukkeeseen, joka on jonkinlainen teen korvike, mutta ei pissata eikä vie yöunia.

Laura Lindstetin Finlandia-palkitussa romaanissa venäläinen Polina juo vodkaa, venäläistä samppanjaa, likööriä tai jotain muuta juomaa mielialasta ja mieliteosta riippuen, istuu nojatuolissaan, lukee kirjoja ja haaveilee miehestä, jonka on tavannut vain kerran. Nainen asuu kissansa kanssa. Liikaa säälittäviä yhtymäkohtia elämääni (ei vodkaa!). 

Tämän illan tavoitteena on laskujen maksaminen. Miksi se onkin niin tavattoman vastenmielistä, vaikka tilillä on riittävästi rahaa ja vaikka lasku on joka tapauksessa hoidettava. Nostan joka vuosi vapaaehtoisesti veroprosenttianikin, ettei tarvitsisi maksaa lisäverolaskuja.

Toinen vaativa tehtävä on vaatepinon silittäminen. Silittämättömät vaatekappaleet vyöryvät kohta ulos asunnostani, enkä saa enää teljettyä niitä sisälle. Silitysraudalla kesytettyinä ja  pinottuina ne vievät onneksi vain säällisen tilan kodistani.

Yllä osoitus kätevyydestäni, fiksasin lampun kiinni pyörääni. Enää se ei tee holtitonta volttia ohjaustangon ympäri. (Ystäväni V luuli yllä olevaa Star Wars aiheiseksi koristukseksi).

Tämä on jalkakäytävä

Kävelin kapoista jalkakäytävää, kun takaani kuului vaativa pyöränkellon kilinä. Hyppäsin sivuun ja sanoin puoliksi itsekseni "Tämä on jalkakäytävä". Parikymppinen mies ohitti minut pyörällään ja kohotti vasemman kätensä ylös näyttääkseen minulle keskisormeaan. Jotenkin minua huvitti.  Kukaan ei ole aiemmin näyttänyt minulle keskaria! Jalkakäytävän vieressä kulki kuiva, lumeton, tyhjä katu.

Talvella pyöräillessä ärsyttävät pyöräteille levitettävä sepeli, sinne  pysäköidytt autot (tai niiden autojen kuljettajat) ja niitä pitkin lampsivat jalankulkijat. Miksi pitää käyttää pyörätietä, kun vierestä löytyy kävelijöille tarkoitettu väylä? Onko pyörätie todella tarkoitettu väliaikaista pysäköintiä varten? Inhoan teräväkulmaista sepeliä, joka rikkoo kengät ja renkaat.

Korjasin oikuttelevan polkupyörän lampun ilmastointiteippiviritelmällä. 

Luin Hesarista, että tietokoneen kirjaiten sijainti on kirjoittamisen kannalta epäedullinen. Järjestelmä on perua ajalta, jolloin käytettiin mekaanisia kirjoituskoneita ja kirjaimet tarttuivat herkästi toisiinsa, joten yleisesti tarvittavat kirjaimet sijoitettiin kauas toisistaan. Nykyään olisi järkevää sijoittaa ne lähekkäin. Minä kun juuri opettelin kymmensormijärjestelmän.

Nyt alan tehdä huomista esitystä. Sitä varten vapaapäivät ovat.

Haistelija

Vähänkin merkittävämpi blogisti raportoisi Pariisin ilmastokonferenssissa allekirjoitetusta ilmastosopimuksesta (hienoa!), mutta minä kirjoitan haistelusta.

Minulla on outo tapa haistella riisuutuessani jokainen vaatekappale. Ne tuoksahtavat hennosti deodorantille ja bodylotionille. Kun pukeudun, otan hyllystä puhtaan vaatteen, haistan sitä ja puen sen vasta sen jälkeen päälleni. Käyn näin läpi jokaisen vaatekappaleen.

Suorastaan innostuin, kun huomasin oudon tapani. Ei ollut kyse sattumasta, sillä suoritin haistelun myös seuraavana aamuna.

Tavaratalon kosmetiikkaosastolla haistelen hajuvesipulloja ja valitsen tuoksun, jota suihkautan ranteeseeni. En ole koskaan ostanut hajuvettä muualta kuin lentoaseman myymälästä, joten hukkaan menevät testerien makealta haisevat litkut.

Haistelen shampoot, hoitoaineet ja saippuat ennen ostopäätöstä. Jos testeriä ei löydy, avaan vaivihkaa muovipullon korkin ja nuuhkaisen. Jos tuotteessa lukee, ettei se sisällä hajusteita, hylkään sen ankeana valmisteena. Sellaiset tuotteet on onneksi pakattu niin apeisiin väreihin, ettei niihin erehdy. Valkoista ja vähän sinistä (sen minkä tuotteen nimi vaatii).

Jotkut tuoksut tuovat mieleen lapsuuden (Linna-shampoo, lihasoppa, metsämansikka ja savusauna), nuoruuden (Filmstar-maskara, Marlin punaviini, pölyinen jumppasali ja raikkaassa ulkoilmassa salaa poltettu tupakka), ruuhkavuodet (maksalaatikko, makaronilaatikko, ketsuppi, kaurapuuro ja pissavaipat).

En osaa sanoa miltä nyt tuoksuu. Kirjoilta, kahvilta, väsymykseltä ja kissanhiekalta.

Lampun henki peruuta meeting!

Miksi ihminen on niin hyvä keksimään erilaisia sijaistoimintoja?

Kun täytyisi pitäisi valmistaa keskiviikoksi esitys (ketä se enää kiinnostaa, sillä kaikki miettivät kenelle vielä pitäisi lähettää joulukortti ja kun joutuu siitä maksamaan enemmän, niin kannattaako), kuuntelee joululevyjä, viilaa kynsiään, tekee juustoleivän, etsii ilmastointiteippiä (jolla kiinnittää pyörän lamppu, joka sinnikkäästi kääntyy kohti pyöräilijän jalkoja) ja päivittää blogia. Heittää ilmaan toivomuksen, että jospa meeting, jossa on pakko puhua, jotenkin peruuntuisi (sitä ei ole koskaan tapahtunut). Jos olisi käytettävissä kolme toivomusta, saattaisin tuhlata tähän yhden.

Lampun henki peruuta meeting!

Olisi puhuttava työkavereille kongressista, johon osallistuin muutama viikko sitten. En saa selvää vähäisistä muistiinpanoistani. En osaa lukea omaa hataraa käsialaani. Esityksen piti olla kaukaisessa tulevaisuudessa ja nyt se onkin hypännyt parin päivän päähän.

Abstraktit ovat tietty saatavilla kongressin sivuilla (ainakin luulen niin), mutta niitä on niin paljon, pitäisi keskittyä johonkin. Mihin?


Pyöräilijän jalkoja valaiseva lamppu näyttää muuten todella typerältä. Käännän sen toistuvasti paikoilleen, kunnes pyörä taas osuu pieneen kuoppaan, tärähtää, lamppu tekee voltin ja valaisee suhaavia kopiani. Nostan sen paikoilleen, menetän tasapainoni ja kaadun. Saan lonkkamurtuman, keuhkoveritulpan ja kuolen koska en löytänyt ilmastointiteippiä.

Jouluoratorio

Olen kuunnellut Bachin Jouluoratoriota. Bachin musiikki parantaa stressin, nivelrikon, vaihdevuosioireet, ärtyneen paksusuolen, virtsavaivat ja päänsäryn. Entinen työkaveri sanoi, että Bachin sävellykset ovat eroottista musiikkia. Asiasta voidaan olla myös eri mieltä.

Olen maallinen ihminen, mutta rakastan joulujuttuja. Ripustin ikkunaan pahvisen tähden muotoisen hökötyksen, jonka on sisällä lamppu, ostin amarylliksen ja joulutähden. Molempien kukkien on oltava viattoman valkoisia. Asettelin olohuoneen ikkunalle lasten tekemät puiset joulukoristeet (mökki ja joulukuusi). Puran koristeet vähintään samalla innolla heti joulun jälkeen. Isäni poraa joulukuusen runkoon reikiä ja asettelee lisäoksia, jos kuusen symmetria ja tuuheus eivät täytä hänen kriteereitään.

Poikani ja hänen tyttöystävänsä kävivät (siksi olen niin hyvällä mielellä). He olivat Ikea-reissulla Tampereella (poika osti juustohöylän ja tyttöystävä pöydän, hyllyn ja kaikenlaista muuta tarpeellista). Poikani hankki samalla Verkkokaupasta kuulokkeet, joita me kaikki vuorotellen kokeilimme. Erinomaiset kuulokkeet. Poikani haave on elää musiikilla, lähinnä säveltämisellä. Eihän sitä koskaan tiedä. Musiikkia tarvitaan moneen tarkoitukseen: elokuviin, televisioon, mainoksiin, peleihin ja kaikenlaiseen muuhun. Haave ei ole täysin katteeton, sillä hän on jo tehnyt sitä työtä, tosin erilaisiin pieniin tuettuihin projekteihin.

Jatkan eroottisen musiikin kuuntelemista. Otan lasin valkkaria. Olen poikkeuksellisen hyvällä mielellä vielä tänään. 

Teheranin taksikuski

Olen lomalla, joten päädyin päiväelokuviin. Katsoin Jafar Panafin elokuvan Taxi Teheran. Se näytettiin puolilta päivin Finnkinon suurimmassa salissa. Olin elokuvan ainoa katsoja. Mitäköhän Panafi olisi tuuminut, jos olisi nähnyt. On absurdia katsoa taksissa filmattua elokuvaa yksin keskellä valtavaa katsomoa.

Nyt-liitteen arvostelu on otsikoitu "Yhteen taksiin mahtuu koko maailma". Ohjaaja ajaa taksia, johon tunkee milloin minkäkinlaisia asiakkaita. Pitkään mukana matkustaa hurmaava sukulaistyttö, reipas koululainen isoine keltaisine reppuineen, Angry Birds vihkoineen ja kameroineen. Sanavalmiilla tytöllä on päässään musta huivi ja yllään harmaa nilkkoihin ulottuva koulupuku. Tyttö filmaa elokuvaa koulua varten.  Ohjeiden mukaan filmissä hyvillä ihmisillä pitää olla islamilaiset nimet, heidän kaulassaan ei saa roikkua kravattia, elokuva ei saa olla inhorealistinen jne.

Taxi Teheranin jälkeen tajuaa ylettömän vapauden, josta saamme nauttia. Voimme katsoa ihan laillisesti Woody Allenin elokuvia eikä maassamme teloiteta ketään muille opetukseksi.

Taxi Teheran on lopulta kaikesta huolimatta positiivinen ja humoristinen elokuva. Ohjaajalta on  kotimaassaan kielletty elokuvien ja käsikirjoitusten teko 20 vuodeksi, mutta ei se estä häntä työskentelemästä. Elokuvasta käy ilmi, että maassa on yksi virallinen totuus sekä ihmisiä, jotka elävät ihan elämisen arvoista elämää sen puristuksessa.

Epätaiteilija

Ajattelin kertoa rehellisesti käsikirjoitukseni vaiheista. Voin vielä olla edes jossain määrin toiveikas, sillä laitoin koko p-kan vasta tänään neljään eri kustantamoon. Sain heti yhden vastauksen "Luen mielelläni käsikirjoituksesi jos laitat sen sähköpostin liitteeksi". Teksti oli unohtunut viestistä. Nyt vaan hylkäyksiä odottelemaan.

Olen kivettänyt itseäni pettymyksiä vastaan. Se ei ole edes vaikeaa, sillä olen alkanut inhota koko tekelettä. Kävin sen taas kerran läpi ja yllätyin: olenko todella kirjoittanut jotain tällaista.

Olen kiitollinen siitä, että joku (tai jotkut) ovat viitsineet kahlata läpi käsikirjoitukseni. Sain kritiikkiä juuri siitä, mitä olin lisäillyt ollakseni jotenkin taiteellisempi.  Minusta ei ole taiteilijaksi.

Kirjoittajaystävältäni, joka on sentään oikea taiteilija oli kysytty eräässä tilaisuudessa "Onko taivaan käsite muuttunut mytologisesta välineelliseksi, ja miten se vaikuttaa runojen kirjoittamiseen tulevaisuudessa?"

Pyydän runoilijalta anteeksi, että kopioin tämän hänen facebook-sivultaan, mutta en malta olla käyttämättä tätä esimerkkinä siitä, miten kaukana taiteen tekeminen on meistä tavallisista ihmisistä. Noin akateemisesti miellettynä. Uskon, että taiteesta voi nauttia ja jopa luoda sitä vaikka ei edellä mainittua kysymystä ymmärtäisikään.

Kun esittää omia (tai kenellä ne omia ovat, oikeammin tutkimusryhmän) tuloksia kansainvälisessä kongressissa, pelottavinta ovat esitystä seuraavat kysymykset. Niitä ei välttämättä ymmärrä englannin kummallisen lausumisen vuoksi tai sitten ei vaan muuten tajua mistä on kyse. Tällöin usein neuvotaan sanomaan "Hyvä kysymys" ja vastaamaan johonkin ihan muuhun. Voisiko tässä taivaan käsitteen tapauksessa tehdä niin?

Pianobaari ilman pianoa

Mikä tekee baarista pianobaarin? Ilmeisesti ei ainakaan piano,  sillä soitinta ei näy Tallinnan laivan pianobaarissa, jossa soitetaan reipasta panhuilumusiikkia.

Tallinnaan on mukava matkustaa joulun alla: voi tehdä ostoksia viehkeällä joulutorilla. Torilla myydään lapasia, sukkia, lapasia, glögiä ja sukkia. Aitauksessa makaa muutama masentunut poro. Vettä sataa, tiistaina tosin ei satanut.

Tori oli ihan oikeasti hieno ja joulukuusi symmetrisen kaunis.

Kävin matkalla vanhan ystäväni M:n kanssa. Teimme joidenkin piirien halveksiman valmismatkan. Menomatkalla oli hiljaista, sillä samassa bussissa matkusti ryhmä kuuroja, jotka viittoivat innokkaasti. Takaisin tullessa oli muuten vain hiljaista. Joimme sekä meno- että paluumatkalla kahvit Tiiriön ABC:llä. En tiedä miksi juuri Tiiriö on valikoitunut taukopaikaksi.

Mitä teimme Tallinnassa? Ostimme kauniit kengät (minä kahdet), kävelimme, istuimme kahvilassa kuuntelimme barokin ajan musiikkia (Bachia ja Händeliä) Estonia Konserdisaalissa. Piletilevin toimistossa konserttilippuja hankkiessamme tapasimme kommunistiajan reliikin. Harvoin saa yhtä töykeää palvelua. Kommunikoimme käsimerkein sekä viroksi, jota kuvittelimme lopulta ymmärtävämme sujuvasti.

Konsertin jälkeen söimme herkullisen illallisen tuttavan suosittelemassa Leib resto & Aed ravintolassa, kun lopulta löysimme ravintolan oven.

Itsenäisyys on iloinen asia

Itsenäisyys on iloinen asia:Ylen radiokanavilta voi valita jumalanpalveluksen tai sotilasparaatin selostuksen välillä. Valitsen ulkoilun. Palaan kotiin sukat märkinä, sillä astun lätäkköön.

Kolmelta alkaa Santtu Matias Rouvalin johtama Tampere filharmonian konsertti (Sibeliusta tietenkin). Hieno konsertti. Vilkuilen käyrätorvensoittajia, jotka kaatavat joka välissä jotain soittimistaan.

Aina kun orkesteri pitää tauon alkaa kollektiivinen yskänkohtaus.

Seuraan tutun patarumpalin toimintaa. Hän joutuu ihan oikeasti töihin (Sibeliuksen 1. sinfonia) ja selviää hienosti. Finlandia tuo silmiini kliseisen isänmaallisen kyyneleen.

Illalla katson itsenäisyyspäivän vastaanottoa kylässä. Voi miten kivaa kommentoida leninkejä. Jännitetään viimeiseen asti miten Nykänen selviää juhlista (hyvin). Rouva Jenni Haukiolla on nätti kolttu.

Kuuntelen huolissani, kun tuuli repii ikkunalautoja, sillä olen menossa Tallinnaan. En kirjoita tänne pariin päivään, mutta kaikki taitavat pärjätä ilman minuakin.

Obama ei käy Ikeassa

Autottomalle Ikea on eksoottinen kokemus. Kaikki tuntuu siellä niin käsittömättömän edulliselta, että voisihan tuollaisenkin kulhon ostaa vaikkei sitä tarvitsekaan. Myymälään on rakennettu ruotsalaisen sieviä olohuoneita, makuuhuoneita ja keittiöitä. Ostin naulakon, johon ripustin kaikki kaulakoruni, paistinpannun, leikkuulaudan, kylpyhuoneeseen telineen shampoota ja suihkuvaahtoa varten, suihkuverhon, pienen maton, eväsrasian, muistikirjan, joulukuusipiparin, glögiä ja tietenkin lautasliinoja. Reissulla piti tehdä monta päätöstä, monta kulhoa, lakanaa, verhoa, lamppua, hyllyä ja sohvaa jouduin jättämään taakseni.

Luin Hesarista (kun jotain kirjoitetaan Hesarissa, niin silloinhan se on totta), että Barack Obama käyttää joka päivä samanlaista pukua, sillä hän joutuu tekemään niin paljon päätöksiä. Hänen aivonsa kuormittuisiva liikaa, jos hän kaiken päälle joutuisi miettimään, mitä pukea päälleen. Obama ei joudu onneksi käymään Ikeassa. Tai voihan olla, että Michelle pakottaa Barackin lautasliinaostoksille.

A kiinnitti repsottavan listan (se on repsottanut seitsemän vuotta), porasi shampootelineen kylpyhuoneeseen ja naulakon makuuhuoneen seinälle. Illan nautin A:n ja R:n vieraanvaraisuudesta, söin hyvää ruokaa, silittelin Rinkeliä ja Kanelia, istuin nojatuolissa ja lepuutin lainavillasukkiin puettuja jalkojani pariskunnan sohvapöydällä. Tarjouduin välillä laiskasti auttamaan keittiössä, mikä kiellettiin.

Repsottavien asioiden korjaaminen tuo suurta tyydytystä. Olen moneen kertaan käynyt katsomassa kiinnitettyä listaa kuin pelkäisin sen pompahtavan kiusallaan irti lattiasta.

Tänään olen isänmaallinen (vaikka käytän ruotsalaisesta kaupasta ostettuja tuotteita). En laita kahta kynttilää joka ikkunalle, sillä en ole kuudelta kotona. Isäni oli aikoinaan sitä mieltä, että naapurit, jotka eivät kynttilöitä sytyttäneet olivat kommunisteja. Onhan moinen käytös täysin kiistämätön todiste henkilön poliittisesta kannasta.

Ihminen pelastuu

Kuuntelen kolmatta kertaa samaa joululevyä. Naapuri tunkee sanomalehden paloja korviinsa ja etsii riittävän kestävää narua.

Inhoan marttyyria, joka minusta on tullut. Lasken työtuntejani (9 tuntia ja 21 minuuttia). Neljän jälkeen huomasin, että 70 tekstiä on allekirjoittamatta.

Avataan muistutukset tai jotain sinne päin (ylhäällä oikealla kuitenkin), näpäytetään omia muistutuksia, näpsäytetään neliötä, jolloin avautuu allekirjoittamaton teksti (se vie aikansa). Luetaan oma sepustus, hävetään ja korjataan sitä, napautetaan "hyväksy ja talleta teksti" ja sitten seuraava. Sama 70 kertaa. Joka välissä hermostunutta odotusta.

Mietin (siinä on aikaa pohtia syvällisiä), että voisin tehdä tätä kotona televisiota katsoessani, niin kuin vatsaliikkeitä, joita en kuitenkaan tee.

Istuin hartiat lysyssä synkeänä tuijottamassa neljättäkymmenettä tekstiäni, kun S sanoi, että on menossa toisen työkaverin kanssa käväisemään Telakalla. Suljin koneen ja olin hetkessä pyörän selässä ja kohta siemailin jo kuivaa valkoviiniä.

Kotona odotti joulupaketti ja liesituuletin oli kiinnitetty paikoilleen.

Ihminen jaksaa elää, sillä juuri kun on vaipumassa toivottomuuden tilaan, joku pelastaa. Yleensä toinen ihminen.

Irina soittaa sahaa

Kulttuuriravintola Kivessä järjestetään runokaraoketapahtumia. Runokaraoke poikkeaa karaokesta siten, että lausujat esittävät yleensä omia runojaan, kun karaokessa runnellaan jonkun toisen säveltämiä iskelmiä. Runokaraokessa kuulijat ja esiintyjät ovat useammin selvinpäin kuin karaokessa. Yhtäläisyyksiäkin on: molemmissa saa kuulla hienoja esityksiä, mutta välillä menee nuotin vierestä. Kivessä esiintyy myös kuukauden runoilija (joku oikean runokirjan julkaissut henkilö), tällä kertaa illan tähti oli kirjoitusystäväni Raisa Jäntti, joka esiintyi tyylikkäästi.

Olen aina luullut, että runoilijat juovat punaviiniä, mutta he juovatkin teetä.

Siinä istuessa ehti ajatella kaikenlaista. Jos joku on hyvä ja tietää sen, hänelle ollaan kateellisia. Jos lahjakas ihminen ei usko taitoihinsa, häntä pitää kehua ja tuuppia eteenpäin "Olet hyvä!". Piinallisin tapaus on ihminen, joka uskoo olevansa suuri lahjakkuus vaikka todellisuudessa lahjoja ei ole. Hän haluaa lukea tuotoksiaan joka paikassa ja tyrkyttää kaikille itse kustantamiaan kirjoja. Voivat omakustanteet tietysti olla myös hienoa kirjallisuutta ja suuri kustantaja saattaa painaa huonoa tekstiä.

Irina Björklund lauloi eilen Tampere talolla mainion yhtyeensä kanssa. Ensin laulaja oli pukeutunut ruskeanoranssiin iltapukuun, jonka vyötärölle oli kiinnitetty jonkun siivekkään eläimen sulkia, tauon jälkeen hänen yllään oli samanlainen, mutta syvän vihreänturkoosi leninki sulkineen. Nainen osaa tehdä kamalimmista Suomi-iskelmistä tyylikkäitä. Vingutti Björklund hieman sahaakin. En ymmärrä millä sitä soitetaan, näytti kaukaa katsottuna jouselta.

Tämänkin hämärän

Pimeys ei haittaa lainkaan vapaapäivänä vaan siihen on turvallista kietoutua.

Miten olen tullut toimeen ilman yhtä viikottaista arkivapaata? Vapaapäivänä ehtii käydä kaupassa, pankissa (hakemassa uuden Visa-kortin), kampaajalla, hammaslääkärissä, postissa ja gynekologilla (pitäisikin varata aika). Ensi vuonna tämä ylellisyys loppuu.

Katsoin huomista listaa. Ei olisi pitänyt.

Visa-kortin uusiminen sai Spotifyn kyselemään hädissään, mistä rahaa nyt otetaan. Olenkin miettinyt miten päästä järjestelmästä irti, ei muuten, mutta olen hävittänyt tunnukseni ja salasanani ja maksanut 9 euroa kuussa siitä ilosta, etten kuule musiikkia. Erilaisten muistettavien salasanojen määrä lisääntyy koko ajan, eikä minulla ole tapana merkitä käyttäjätunnuksia ja salasanoja muistiin, sillä minähän muistan ne.

Jatkan suosittua sarjaani "Kehonhuoltoa tanssijoille". Seistään yhdellä jalalla, vedetään toisen jalan varpaat tukijalan säärtä pitkin polven kohdalle. Huojutaan. Painetaan jalkaterää lattiaan, jännitetään pakaraa ja vatsalihaksia. Polvi sojottaa eteenpäin kunnes sitä käännetään sivulle ja sen jälkeen palautetaan se taas eteen. Huojutaan. Kannatellaan käsiä sivuilla. Otetaan kiintopiste lattialaudasta, käännetään polvea uudelleen. Huojutaan.

Taivas putoaa

Työhuoneeni katosta putosi puolitoistametrinen muovinen lista melkein tutkimuspedillä avuttomana makaavan potilaan päälle. Jos vielä lääkärin kynsistä selviää hengissä, saattaa taivas pudota niskaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että homeenhajuiset asunnot vetävät minua puoleensa. Asun jo toisessa vesivahinkoisessa kodissa. Tänään kotiin tullessani huomasin ilman epäkodikkaan raikkaaksi. Pari kaveria on sanonut keittiön kuivatuksen jälkeen "Täällä on raikkaampaa kuin aiemmin", kukaan ei sanonut ennen sitä "Täällä haisee ummehtuneelle". Onhan se tietysti ymmärrettävää, toisen kodin hajun kritisoiminen on hankala juttu.

Kuuntelin eilen radiosta Neil Young -iltaa ja liikutuin. Tutustuin Youngiin entisen mieheni levyhyllyn kautta ja soitetut kappaleet toivat mieleen sen nuoruuden, johon olen hiljalleen alkanut suhtautua lämmöllä. Ohjelman juonsivat Tero Liete ja Jake Nyman. Minua ärsytti ensin mainitun juontajan suhtautuminen 13-vuotiaaseen Neil Young faniin, joka oli tutustunut muusikkoon isän levyjen myötä. "On se isäkin joskus oikeassa, heh, heh" ja niin edelleen. Miksei 13-vuotiaaseen musiikin harrastajaan, tyttöön voi suhtautua samoin kuin vanhempiin miehiin, jotka pitävät Youngin musiikista?

Häirintää

Tähän aikaan vuodesta vuorokauden ajan saa helpoiten selville kännykän näyttöä vilkaisemalla.

Kävin Naantalin kylpylässä kokouksessa. Kylpylät ovat kovin teennäisiä paikkoja. Uima-altaiden ympärille on siroteltu aurinkotuoleja, vaikkei aurinkoa näy missään. "Rantabaarissa" voi nauttia oluen tai voisi jollei paleltaisi. Hienointa on lojua ulkoaltaassa, kun taivaalta vihmoo vettä. Kylpylästä tulevat mieleen risteilylaivat: baarissa laulaa trubaduuri ja seisovasta pöydästä pitää syödä liikaa.

Kuljeskelin Turun sievässä kauppahallissa, jonka ovat osittain vallanneet erilaiset ruokapaikat. Näin on monelle kauppahallille käynyt. Kävimme tyttären kanssa Jazz-brunssilla Aboa Vetus museon ravintolassa.

Luin lehdestä poliiseista, jotka ovat huolissaan maahanmuuttajien törkeästä käytöksestä naisia kohtaan. Kun olin teini-ikäinen, oli sanallinen ja fyysinen häirintä tavallista. Naiselliseen ulkomuotoon kohdistuvat kommentit kuului vaan sietää. Kun joku tarttui tisseihin, oli tilanteesta  irrottauduttava. Maahanmuuttajia ei tuolloin vielä ainakaan Savossa ollut. Nämä tilanteet tulivat yllättäen, useinmiten keskellä päivää. Häiritsijät eivät olleet samanikäisiä vaan yleensä selvästi vanhempia. Olen tulkinnut asian niin, etteivät nämä miehet uskalla tarttua aikuisiin naisiin vaan lapsiin, jotka eivät vielä osaa puolustautua.

Tunnen pari naista, jotka on raiskattu. He eivät ilmoittautuneet poliisille. Tiedettiinhän yleisesti, että syytä etsitään naisen käytöksestä. Nyt ovat asiat siis onneksi muuttuneet. Tästä lähtien raiskaus otetaan vakavasti mitä korkeimmalta taholta.

Luottamus

Istun junassa matkalla Turkuun. Kuljen selkä edellä. Poljin hikipäissäni töistä, että ehdin junaan ja yllätten ehdinkin. Lukitsin pyöräni ja kiinnitin sen toisella lukolla telineeseen. Kaipa varkailla on tongit, joilla saavat kulkuneuvoni irti.

Kävin ravintolavaunussa lusikoimassa pikkuruisen annoksen pakastekalasta värkättyä keittoa. Keitto oli kallista, eikä samaan hintaan kuulunut edes leipää. Viereisen pöydän miesporukka nauratti naiskonduktööriä. He olivat selvästi päässeet hetkeksi vaimojen valvonnasta.

Nyt olen jo omalla paikallani. Ohitimme Loimaan. Kannattiko parin matkustajan takia pysähtyä mokomalle paikkakunnalle. Mitä Loimaalla on?

Käytävän toisella puolella nuori nainen ehostaa itseään. Minulla sattui hiljattain olemaan televisio auki, kun kadulla haastateltiin naisia ja kysyttiin paljonko aikaa he käyttävät meikkaamiseen. Kaikki tuhrasivat vähintään puoli tuntia päivästään tähän toimeen. Jos naiset tekisivät kollektiivisen sopimuksen meikkaamisen lopettamisesta ja työskentelisivät sen ajan pääministerimme ja hallituksemme hyväksi, pääsisimme joutuisasti veloistamme.

Nyt väistelemme muita junia Kyrössä.

Pitäisi mennä vessaan. Samalla olisi tehtävä päätös luottaako kanssamatkustajiinsa. Jos ei luota on pullea reppu tungettava eriöön ja se saattaa saastua virtsaroiskeista. Jos luottaa, joku voi vohkia läppärin.

Lievää pahoinvointia

Herään aamuisin peiton alta kovin vaivalloisesti vaikka nousemiseen tarkoitetut raajani ja kehonhuollossa vahvistuneet syvät vatsalihakseni toimivat moitteettomasti. Tuntuu siltä, että päälleni on kasattu peiton lisäksi tekemättömiä lausuntoja, uusimattomia reseptejä, allekirjoittamattomia tekstejä (sähköisesti se on tehtävä!) ja vastaamattomia sähköposteja. Kroppani on jonkinlaisessa jatkuvassa hätätilassa.

En ehdi tehdä kaikkea vaikka olen alkanut tulla töihin yhä aikaisemmin, jättänyt kahvihetkiä väliin ja kattanut apean laitoskahvikupin tietokoneeni viereen. En halua hoputtaa potilaita, jotka tulevat suurin odotuksin tyköni. Tekisi toki mieli.

On vaikea seurata politiikkaa, sillä pääministerin puhe on alkanut ärsyttää minua kovin. Anteeksi vaan, mutta kun miehen naamakin saa aikaan lievän pahoinvoinnin. Vähän kuin kärsisi alkavasta vatsataudista ja tietäisi, että kohta pitää maata kittaamassa keltaista jaffaa, joka ei kuitenkaan pysy sisällä.

Eiköhän tässä valutettu teidän viattomiin sieluihinne riittävästi nettivihaa yhdelle päivälle. Menen maate, jotta jaksan anivarhain pitää silmäni auki ja löytää työpaikkani jostain tuolta pimeän rakennustyömaan keskeltä.

Kaksi lukijaa

Kaksi lukijaa on käynyt läpi käsikirjoitukseni (toinen jopa kahdesti). En jaksaisi lukea omaa tekstiäni jos sen olisi kirjoittanut joku toinen. Annan suuren arvon tälle uhraukselle, varsinkin kun toinen lukija lukee mieluiten tietokirjallisuutta ja Goebbelsin kirjeenvaihdon kahlaaminen on pahasti kesken.

Lukijoiden arviot olivat pääosin melko ristiriitaisia. Lukija Yksi oli kriittisempi. Ykkönen tiivisti hämmästyttävästi sen mistä tekstissä oli kyse. Minä en sitä tiennyt.

Ykkönen sanoi, että kaksi päähenkilöä ovat liian samanlaisia, joka on varmasti totta. Hänen mielestään tekstissä olisi pitänyt tapahtua enemmän positiivisia asioita. Omasta mielestäni olin ollut yltiöpositiivinen. Kakkosenkin mielestä teksti oli positiivinen (tarjosin Kakkoselle glögiä). Ykkönen oli poiminut sepustuksestani kuluneita sanontoja kuten kekkerit, pillipiiperrys, kuolemaisillaan nälkään ja lökäpöksy. Mitä vikaa kekkereissä on? Millä lökäpöksy korvataan? Google tarjoaa ilmausta "isot housut".

Lukija Kaksi oli kiltimpi. Hän oli kaivanut tekstistä muutamia epäselviä kohtia, eri nimillä esiintyviä henkilöitä ja oikeinkirjoitusasioita. Ihan syystä, sillä olen surkea pilkkusäännöissä.

Molemmat pitivät tekstiä ainakin jossain määrin huvittavana.

On kaivettava koko p-ka taas kerran esille, mutta kun kaikki aika menee töissä, facebookissa ja Sanajahtia pelatessa.

Olen löytänyt lapaluiden lähentäjät

Aloitan uuden sarjan "Kehonhuolto tanssijoille". Asetu vatsallesi lattialle. Huomaa sohvan alla piileskelevä pöly. Siirrä sohva ja imuroi. Asetu vatsallesi lattialle. Kokoa vatsasi napakaksi. Paina otsasi parkettiin. Levitä käsivartesi suorina sivuillesi ja nosta siipesi ei vaan kätesi irti lattiasta. Hengitä samalla ulos. Laske kätesi takaisin lattialle ja hengitä sisään vai oliko se toisin päin.

On ollut hienoa löytää lapaluiden lähentäjät.

Tänään en odota, että resepti lähtee apteekkiin, enkä odota potilastietojärjestelmän latautumista. Odotan astianpesukonetta ja liesituuletinta.

Luen Kaari Utrion kirjaa Paperiprinssi. Päätin lukea viihdekirjan ihan vain viihtyäkseni ja siksi että halusin tietää minkälaisia fiksun kirjailijan kirjat ovat. En jostain syystä viihdy kirjan parissa vaan  lukeminen tuntuu työläältä vaikka kieli on selkeää eikä ollenkaan noloa. Kuvaukset paperin valmistamisesta ovat mielenkiintoisia. Sankaritar on rohkea ja itsenäinen ja sankarilla on leveä rintakehä vaikka hän on vammautunut merillä ollessaan. Sankaritar rakastaa sankaria, joka ei vielä ilmeisesti tiedä rakastavansa sankaritarta.

Aion sinnitellä kirjan loppuun saakka.

Villiruusu

Ajoin töihin talvipyörällä. Kivaa, sillä amatöörit ovat poistuneet pyöräteiltä ja varastoineet kaksipyöräiset kulkuvälineensä autotalliin. Talvipyöräni vaatii ryhdikkään pystyn ajoasennon eikä siinä ole vaihteita.

Talvella typerät jalankulkijat kävelevät pyörätiellä ja laiskat autoilijat pysäköivät samaiselle kaistaleelle käydäkseen ärrällä. Minä tyttö puikkelehdin jalankulkijoiden ja pyörätielle parkkeerattujen autojen seassa. Olen ekologinen. Olen hyvä ihminen.

Kiukuttelin hoitajalle, etten ehdi jumppaan, joka alkaa varttia yli neljä ja se on hoitajan syy (kenenkä muun?). Ehdin kuitenkin.

Samassa jumpassa kanssani varttaan vanuttaa Villiruusu-niminen nainen. Olen yrittänyt saada selville, miltä Villiruusu näyttää, mutta en ole asiaa vielä selvittänyt. Ajatella, jos minun nimeni olisi Villiruusu. Villiruusulla on punaiset posket ja luonnonkiharat hiukset. Villiruusu tuoksuu ruusulta, ei kärsi vatsataudeista tai krapulasta.

Villiruusu jättää jälkeensä vanan ruusun terälehtiä. Villiruusu ei kiukuttele kenellekään vaan on ilo kanssaihmisilleen.

Kerttu tervehtii (varoitus:sisältää tuotesijoittelua)

Emäntä makaa sohvalla Lotus Nessu nenäliinapaketin vieressä. Välillä se tunkee sieraimeensa Nasolin-suihkepullon suutinosan (minua inhottaa) ja suihkauttaa jotain nenäänsä. Kyttään sohvan selkänojalla, että hengittääkö se vielä. Ikävä kyllä hengittää vaikkei nenän kautta.

Laittaisi edes meikkiä, kävisi suihkussa ja pukisi päälleen jotain tyylikkäämpää. Otan aina esimerkiksi Aira Samulinin: vaikka se on paljon vanhempi kuin emäntä, niin se on aina tyylikkäästi ja värikkäästi pukeutunut, eikä koskaan liiku ilman kevyttä päivämeikkiä.

Olen jo katsonut sopivia emäntäehdokkaita, jos tuo ei tuosta selviä. Ehdokkaat ovat huomattavasti nuorempia, kauniimpia ja älykkäämpiä kuin tämä nykyinen. Viettävät talvet lämpimässä ja niillä on mielenkiintoisempia ystäviä ja sukulaisia. Aion kilpailuttaa tarjokkaat.

Minulla on pysyvästi laukku (Samsonite) pakattuna siltä varalta, että lähtö tulee.

Sekaisin

Vuorokauteni on edelleen sekaisin. Saanko sitä enää oikeaan järjestykseen?

Istuimme iltaa kirjoittajaystävän kanssa. Olimme valmistautuneet tapaamiseen lukemalla kirjoittajatoverien omakustanneantologian "Rihman kiertämää".  Levitimme pöydälle lihottavaa evästä ja punaviiniä ja keskustelimme kirjasta ja muustakin. Olimme novelleista melko yksimielisiä ja meillä oli yhteinen suosikki. Löysimme novelleista hyvää, mutta myös sellaista, joka ei sopisi kirjoittajien korville.

Tapaan ensi viikolla pari kaveriani, jotka ovat lukeneet tekstini. Olen heille kiitollinen ja arvostan suuresti heidän uhraustaan. Yritän ottaa palautteen vastaan nöyrästi. Korjausten jälkeen täytynee laittaa kässäri eteenpäin ja alkaa odotella hylsyjä. Olen kuullut, että osa kustantamoista ei reagoi mitenkään, joka tuntuu epäreilulta. Silloinhan ei voi tietää, onko teksti edes mennyt perille.

Hyvä ystävä pyysi minua mukaansa tilaisuuteen, johon minun ei oikein tehnyt mieli lähteä. Oli todella vaikea kieltäytyä. Odotan taivaan putoavan niskaani, jalkani lipsahtavan ja nilkkani vääntyvän tai appelsiinipalan juuttuvan kurkkuuni niin että tukehdun.

Lattapää

Harmittaa, että tuli puututtua erityisherkkyyteen. Pelottaa vaan, että tällaisista persoonallisuuspiirteistä tehdään vähitelleen sairauksia. Mikä kaupallinen potentiaali siinä olisikaan. Niin paljon potilaita!

Ensin aloitettaisiin jonkun neurologisen sairauden rohdon "off label" käyttö eli lääkevalmistetta käytettäisiin erityisherkkyyteen ilman virallista indikaatiota. Sen jälkeen käynnistettäisiin tutkimukset ja kehitettäisiin joku entisen lääkkeen hieman muunneltu muoto, jolle annettaisiin heino nimi ja joka tietysti maksaisi maltaita. Lääkkeellä saataisiin erityiherkkä body pump tunnille eturiviin kaiuttimen eteen puntteja nostamaan, ilman korvatulppia. Rohdon avulla Highly Sensitive Person voisi vihdoin juoda viisi kuppia kahvia ja katsoa väkivaltaviihdettä ilman jälkiseurauksia.

Erityisherkät perustaisivat ryhmiä, joilla pyrkisivät vaikuttamaan poliitikkoihin, jotta lääkkeelle saataisiin korvattavuus.

Joku keksisi pyytää erilaisia etuuksia erityisherkkyyden vuoksi.

Erityisherkkyys on tässä vain esimerkki, tilalla voisi olla joku muu ominaisuus, vaikka huumorintajuttomuus tai herkästi palelevat jalat.

Yhtään väheksymättä erityisherkkyyden kokemusta.

Luin netistä erityisherkän ihmisen ominaisuuksista, jotka kuulostavat hienoilta. Tein erityisherkkyys-testin ja taidan olla ikävä kyllä tavallinen lattapää. Aion valvoa ensi yön ja surra tätä tietoa ja samalla pelätä, että joku erityisherkkä tästä tekstistä pahastuu.

Minäkin haluan olla jotain erityistä

Olen aina kadehtinut Anja Snellmania. Hän on kirjoittanut hyviä kirjoja, saanut fiksuimmat ja komeimmat miehet ja asustellut Kreikassa. Nyt kirjailijasta on tullut psykoterapeutti ja hän on huomannut olevansa erityisherkkä ja kirjoittanut aiheesta fiktiivisen teoksen, jossa erityisherkkä kovasti Snellmania muistuttava Anu kertoo tiestään kirjailijaksi (en ole lukenut kyseistä kirjaa, jonka nimi on Antautuminen)

Kuuntelin kirjailijatarta Tammerin Roosaklubilla, jossa kateuteni kohdetta haastatteli sympaattinen Sami Hilvo.

Erityisherkkyys ei ole diagnoosi vaan hieno ominaisuus, jonka myötä kirjailijan elämäntarina on mennyt uusiksi.

Koska joku keksii tempperamenttityypin, joka sopii minuun? On masentavaa tallustaa ilman kunnollista määritelmää. Haluan löytää vertaisryhmäni.

Snellman luki lapsena Saarikosken runoja. Minä luin Anni Polvan kirjaa "Tiina on aina Tiina" (miinusta). Kirjailija näkee numeron neljä keltaisena, minä näen vain huonon koenumeron ja ehdot (kaksi miinusta). Tunsin kuitenkin itseni lapsena välillä suunnattoman yksinäiseksi (plussaa). Olin kamalan ujo (plussaa).

Nyt joudun päivittäin tapaamaan useita vieraita ihmisiä ja keskittymään siihen, että katson heitä rohkaisevasti silmiin vaikka olen ihan yhtä avuton kuin hekin. Miten tähän olen joutunut?

En tiedä mikä minua kirjailijahaastattelussa ärsytti. Ehkä itsensä ympärillä pyöriminen ilman minkäänlaista itseironiaa. Poistuin siinä vaiheessa kun kadehtimani erityisherkät naiset pääsivät ääneen.

Vapaapäivän puuhia

Hyvä ystäväni on ryhtynyt keinomummoksi. Hän vaikuttaa rakastuneelta, kääntää puheen lapsukaiseen aina kun on mahdollisuus ja näyttää kuvia puhelimestaan. Sovitusta mummoudesta hyötyvä kaikkit: ystäväni, keinolapsenlapsi ja lapsen äiti. Suuri mummoreservi muhii televisioiden ääressä ja sauvakävelyillä. Minusta ei ole siihen, en vain ole sitä tyyppiä.

Hammaslääkärini on liittynyt Vauhtimarttoihin. On olemassa Anarkistimartatkin, mutta ne toimivat Helsingin seudulla.

Sanoin hammaslääkärilleni, etten ole syönyt pariin viikkoon karkkia ja iltaisin makaan sohvalla lankaamassa hammasvälejäni. "Miksi olla syömättä karkkia?" hammaslääkärini ihmetteli. "Karkit ovat niin hyviä" hän sanoi ja jatkoi hampaitteni kaivelua. En ikinä vaihda hammaslääkäriä.

Kävin ostamassa astianpesukoneen ja liesituulettimen. Nuori mies esitteli koneiden hienouksia. Ostin laitteet ihan heittämällä, sillä miten voisin niistä jotain ymmärtää ja kaikki näyttivät samalta. Miksei valmisteta oransseja astianpesukoneita?

"Milloin haluat maksaa?" nuori mies kysyi. Päädyimme lopulta joulukuun loppuun. Jotenkin tuli mieleen, että jotain muutakin olisi voinut ottaa, kun ei tarvitse edes maksaa. Onneksi minulla ei ole taipumusta maniaan, muuten olisin ottanut vielä television, pyykinpesukoneen, puhelimen, silitysraudan, kahvikoneen ja hiusten suoristusraudat. Olen kuitenkin enemmän melankoliaan kallellaan. Ainakin näin marraskuussa.

Limited edition

Lidlissä on myynnissä suihkusaippuaa, jonka nimi on San Fransisco. Sitä oli suorastaan pakko ostaa, jotta voi suihkussa käydessään muistella kaupunkia. Suihkuvaahtopullon etikettiin on kuvattu nainen, jonka otsaa kiertää hippinauha ja taustalla seisoo Golden Gate silta. Neste on väriltään violettia ja haisee pistävältä. Hinta on kohtuullinen 0.99 e ja pullossa lukee "limited edition", joten kannattaa toimia nopeasti.

Minulta pyydettiin arviota eräästä artikkelista. Tänään oli dead line, jonne olin tietysti säästänyt arvion lähettämisen. Olen lukenut artikkelin pariin kertaan, enkä löytänyt siitä suurempaa huomautettavaa. Yritin äsken lähettää arviota, mutta en muistanut mihin osoitteeseen se olisi pitänyt laittaa. Alkuperäinen sähköpostiviesti on töissä (työsähköpostia ei voi tietoturvasyistä lukea kotoa käsin) ja huomenna on vapaapäivä. Kiroilin ja itkin tai ainakin valutin pari kiukkuista kyyneltä. Tuntui samalta kuin pienenä koululaisena, kun huomasi sunnuntai-iltana kymmeneltä, että uskonnon läksyt ovat tekemättä ja kirja pulpetissa. Kaipa jokainen on kiroillut tekemättömien uskonnon läksyjen vuoksi.

Rauhoituin ja laitoin lehteen sähköpostia.

Työkaverini muistutti tänään kahvipöydässä, että hiljattain venäläinen lentokone putosi ilmeisen terroriteon seurauksena. Onnettomuudessa menehtyi yli kaksisataa henkilöä. Koneessa matkusti tavallisia venäläisiä turisteja kotiin mukavalta rantalomalta. Lehdissä näytettiin kuvia lasten sandaaleista ja leluista, mutta emme heltyneet. Kukaan ei vaihtanut facebook- profiilikuvaansa Venäjän värejä.

How are you today?

San Franciscon vaatekaupoissa on vaikea "vain katsella" sillä myyjät ovat kovin aktiivisia. Jos satut etsimään punaisen laukun hintalappua, myyjätär päättelee sinun pitävän punaisista laukuista ja kantaa eteesi kaikki liikkeen punaiset käsilaukut.

Ostin pojalle farkut. Puhelimeni muistiin oli kirjoitettu farkkujen merkki ja koko (mustat Levikset, malli 501, en tiedä ovatko ne halvempia Yhdysvalloissa, ainakaan niitä ei enää valmisteta siellä). Käännyin pipopäisen nuoren miehen puoleen ja hän kaivoikin oikean malliset ja kokoiset housut hyllystä ja ojensi ne minulle. Hän oli jo sitä ennen kysynyt vakiokysymyksen "How are you today?". Siihen ei kuulu vastata rehellisesti. Nyt mies ojensi kätensä, sanoi nimensä ja kysyi nimeäni.  Tartuin käteen ja sanoin Heidi.

Kassalla kysyttiin, kuka minua auttoi. En tietenkään muistanut nuoren rimppakinttuisen miehen nimeä. Esitellessä kiinnitin huomiota kaikkeen muuhun (ruskeaan silmillä roikkuvaan pipoon, tiukkalahkeisiin farkkuihin, ruskeisiin silmiin, kuivaan ohutsormiseen käteen). Kassamies kysyi, oliko miehellä pipo. Pipomies sai bonuksensa.

Kävin parissa vaatekaupassa venäläissyntyisen naiskollegan kanssa. Myyjä tyrkytti naiselle akryylistä villapaitaa, johon A sanoin "No". Myyjä näytti hämmentyneeltä. Olihan se suomalaisittain (tai venäläisittäin) ihan normaalia käytöstä, mutta amerikkalainen lisäisi perään ainakin "thank you". Myyjästä sen kuulosti luultavammin samalta, kuin asiakkaan reipas tokaisu "Haista paska".

Kaupungin valot

Ei tee mieli kirjoittaa. Ei ole mitään syvällistä sanottavaa maailman tilanteesta.  

Palaan hetkeksi San Franciscoon. Jouduin siellä tekemisiin miespuolisen kollegan kanssa, joka käy Etelä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä (leijonan tappaminen maksaa muistaakseni 5000 euroa). Hän tuo lahtaamansa eläimen pään täytettynä kotiin. Niitä ei kuulemma oikein enää mahdu seinille. Kun mies aloitti metsästysjutun sanoin nopeasti "En halua kuulla". Ajatella jos olisi mennyt naimisiin miehen kanssa, joka hurahtaisi villieläinten metsästykseen ja alkaisi ripustaa päitä seinille. Television yläpuolelta tuijottaisi urosleijona ja sohvalla istuessa niskaa haistelisi kauris.

Ei mitenkään yllättävää, että mies on rasisti. Tai maahanmuuttokriittinen tai jotain sinne päin. Ei pidä ihmisistä, jotka tulevat muualta. Kuuntelin niitä juttuja aikani ja sanoin illallisella, että olen hänen kanssaan kaikesta eri mieltä. Pöydän ympärillä vallitsi vaivaantunut hiljaisuus. Lopulta emme pystyneet keskustelemaan kuin säästä ja siitä paljonko kello on Suomessa.

Kävelin yhtenä iltana luentojen jälkeen City Lights kirjakauppaan. Siellä oli kaupan kirjoja. Ei kalentereita, värikyniä, ei aikuisten värityskirjoja eikä joulukortteja. Toisessa kerroksessa myytiin runokokoelmia (siis pelkästään runokirjoja!). Katutasosta löytyi loistava valikoima kaunokirjallisuutta ja kellarista tietokirjallisuutta. City Lights myös kustantaa kirjoja. Kaksi runoilijaa perustivat tuon ihanan kirjakaupan 1953. Runo-osastolla seisoi runoilijan tuoli ja siellä järjestetään runonlukutilaisuuksia.

Heräsin neljältä, luin dekkaria, nousin kuudelta ja keitin aamukahvit. Menin uudestaan sänkyyn ja nukuin puoli yhdeksään. Olen koko päivän siivonnut ja mennyt toimissani liiallisuuksiin (pesin kylppärin kaakelit harjalla). Olen järjestellyt astioita uusiin kaappeihin, joihin ne eivät edelleenkään mahdu.

Vaikka maailma on paha, on ihanaa olla kotona.

Mun, sun San Francisco

 

Varoitus: sisältää epäloogista tieteellisesti epäpätevää tekstiä.

Palasin eilen Suomeen matkustettuani vuorokauden verran: ensin autolla San Franciscon lentoasemalle, sitten lensin taivaiden halki kymmenen tuntia ahdettuna metallilieriöön (miksi se kulkee Islannin yli, eikö löydy suorempaa reittiä?), tuon kidutuksen jälkeen neljä tuntia haahuilua Kööpenhaminan lentoasemalla, sieltä Helsinkiin toisessa metalliputkessa ja lopulta bussilla Tampereelle.

En lopultakaan ehtinyt viikossa sopeutua kymmenen tunnin aikaeroon, joten heräsin ilman herätystä klo 8.30.

Innoistuin eilen siinä määrin matkalaukun jälleennäkemisestä, että unohdin lentolaukkuni hihnan viereen ja kävelin polleasti ulos yhtä laukkua vetäen. Unohtuneen laukun hakeminen oli hankalaa, sillä tullin läpi saa jostain syystä kulkea vain yhteen suuntaan.

SAS uusii koneitaan, joka onkin ihan järkevää. Koneen vessan seinää oli korjailtu teipillä ja elokuvat alkoivat siitä, mihin edellinen katsoja oli ne jättänyt. Katsoin ensin elokuvan lopun ja sen jälkeen alun. Toivottavasti koneiden moottorit ovat paremmassa kunnossa.

Välillä Helsinki Kööpenhamina viereeni istui kookas vanhalta viinalta ja tupakalta haiseva mies, joka nosti heti alkuun välillämme olleen käsinojan ja varasti puolet yksityisestä tilastani.

San Franciscon matkan tarkoitus ei ollut turistillinen, mutta ehdin nähdä hieman kaupunkiakin. En suosittele matkustamaan San Franciscoon kukka hiuksissaan, dollareitakin tarvitaan. Nuori taksikuski kertoi, että kaupungin ovat vallanneet IT-miljönäärit. Nainen maksoi kimppakämpän huoneesta 1400 dollaria kuukaudessa.

Haight Street, jossa hipit asustivat joidenkin ihailemalla 60-luvulla, on kaupallistunut. Toki siellä mainostetaan lääkkeellistä marihuanaa (laillista), sieltä voi ostaa luomuruokaa, hippikamaa ja kadun varrelta löytyy söpöjä vintage-myymälöitä. Seudulla asuivat (silloin kun kaikki oli halvempaa) mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Joni Mitchell.

Näin Haight streetillä hippimummon.

Väitetään, ettei Amerikassa voi kävellä. San Franciscossa on leveät jalkakäytävät ja Market streetillä (vastaisi Mannerheimintietä) pyörätiet. Julkinen liikenne pelaa hyvin ja vähätuloisen kuukausikortti maksaa vain 25 dollaria. Bussissa kuulutetaan englanniksi, kiinaksi ja espanjaksi.

Hienoilla ostoskaduilla nukkuu ihmisä peittojen alla, eikä ilma ole aina leppoisa (nyt yöllä oli alle kymmenen astetta). Annoin dollarin miehelle, joka soitti viinipulloja, ämpäreitä ja polkupyörää. Mies tyrkytti rumpupalikoita ja kysyi peruskysymyksen "Where do you come from?".

Pidän amerikkalaisesta ystävällisyydestä, olkoon se sitten aitoa tai ei. Aamiaistarjoilija sanoo "You have a beautiful dress. I love your dress." Hississä mies toteaa ystävällisesti "You look nice." Mies sanoo perään jotain muutakin, jota en ymmärrä, toivottavasti jotain kilttiä. Lähi Starbuck-kahvilassa neljä miestä puhuu elokuvan tekemisestä. Kuusikymppisen miehen villapaitaa koristaa vaaleanpunainen rintanappi, jossa lukee "I'm gay".

Kongressi oli hyvin järjestetty. Luennot erinomaisia.

Palaan kanavalle.

Viikon päästä tavataan

Pakkailen matkalaukkua tai oikeastaan laukkuja. Otan koneesee pienen laukun ja ruumaan (kamala sana) vähän suuremman. Laitan pieneen laukkuun villasukat, kirjan, vaihtoalusvaatteet ja hammasharjan. Laukku on melkein tyhjillään, mutta jostain syystä palatessa laukut eivät koskaan meinaa mennä kiinni.

Molemmat väliaikaisasunnon avaimet ovat kissanhoitajilla, joten ulos ei ole asiaa. Bussi lähtee 4.15, joka onkin oiken kiva ajankohta.

Tässä vaiheessa aina kaduttaa.

En ota läppäriä mukaan, muistikirjan vaan ja kynän. Viikon päästä tavataan jos kone pysyy taivaalla, mitä se tuskin tekee.

Jauhelihakastikehimo

Hesari kirjoitti CIA:n oppaasta, jossa neuvotaan miten työilmapiiri myrkytetään. Salaisia aseita ovat pitkien kokousten järjestäminen ja sääntöjen pilkuntarkka noudattaminen. Kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta, en tiedä miksi.

Luimme koulussa Veikko Huovisen kirjan "Havukka-ahon ajattelija". Minulle jäi kirjasta mieleen Konsta Pylkkänen, joka makasi selällään ruohikossa, otti taivaalta kiintopisteen ja eteni katseellaan kohti korkeuksia. Pitihän sitä kokeilla. Toimi vaati poutasään, eikä onnistunut kovin hyvin. Lenkoneessa harrastan käänteistä Konsta Pylkkäs ajattelua ja etenen taivasta pitkin alaspäin. Se onnistuu paljon paremmin vaikka katseeni pysyy lentokoneen monitoreissa. Mitä korkeammalla kone lentää, sitä kammottavammalta tuntuu valtava tyhjä tila koneen alapuolella. Samalta tuntui lapsena, kun yritti kuvitella itsensä keskelle ääretöntä avaruutta. Ahdistavalta.

Käänsi katseensa ruokakaupassa mihin suuntaan tahansa, havaitsee syöpävaaran. Tupakat on onneksi jo piilotettu, mutta milloin jauheliha laitetaan näkymättömiin? Saattaahan valmiiksi pakatun sikanaudan näkeminen laukaista jauhelihakastikehimon.

En ole koskaan toipunut siitä, että meille tuli lapsena Syöpä-Cancer lehti.

On enää vaikea perustella itselleen, miksi syö lihaa, jonka käristäminen on epäeettistä, epäterveellistä ja epäekologista. Sitten mieleen muistuu lammaspata, rapeiksi paistetut pekoniviipaleet ja sisäfilepihvi.

Lähden torstaina Yhdysvaltoihin, jossa pihvi tarkoittaa järjetöntä lihamöhkälettä, jolla ruokittaisiin kokonainen koululuokka.  Kongressilounaaseen kuuluu rasvainen kolmion muotoon leikattu leipä, sipsejä, muffinssi, tölkki Spritea ja suklaapatukka.

Lääkärit saavat lounaaksi lasten unelma-aterian.

Tuijotan ympyrää

Mitä ympyrän tuijottaminen tekee ihmiselle? Tietojärjestelmäämme tuli jossain vaiheessa radikaali  uudistus: emme ole enää vähään aikaan tuijottaneet tiimalasia vaan pientä siistiä ympyrää, joka elää omaa pientä symmetristä elämäänsä. Onko joku tutkinut asiaa ja huomannut ympyrän katselemisen stressaavan vähemmän kuin tiimalasin toljottamisen? Tiimalasin yhdistää selkeämmin ajan kulumiseen ja elämän rajallisuuteen.

Keskustelimme työpaikan kahvipöydässä tisseistä. Iän mukana rinnat kasvavat (ja kai niille tapahtuu muutakin). Nuori nainen aloittaa sievistä rintaliiveistä, joissa on ohuet olkaimet ja takana yksi hakanen, joilla koristeelliset pitsihepeneet kiinnitetään ja päätyy beigeihin leveäolkaimisiin apuvälineitä muistuttaviin tukiin, jotka suljetaan vähintää neljällä hakasella. Työkaverin poika oli puristellut kaupassa silikonitäytteisiä rintaliivejä ja huutanut "Äiti, tissiliiveissä on jo jonkun tissit!". Jossain tässä välissä ovat liivit, jotka voi avata edestä ja tarjota lapsukaiselle ravitsemusta.

Lähden torstaina pitkälle matkalle. Joudun ikävä kyllä matkustamaan lentäen. Mietin jo valmiiksi vaihtoehtoja: kone putoaa nousun aikana (todennäköisin), se putoaa lentokorkeudestaan ja murskautuu maahan, putoaa mereen (ja hukun), hajoaa kappaleeksi jo ilmassa (ruumiinosani leviävät laajalle alueelle) tai laskeutuminen menee pipariksi.

Sunnuntaina ei tapahdu mitään

Kerttu syö ruoasta ensin liemen ja tuntia myöhemmin rutikuivat sattumat. Kerttu raukan elämässä on tapahtunut liikaa vaikka se onkin kotiutunut varsin hyvin väliaikaisasunnon mikroaaltouunin päälle. Niin modernin kissan tässä pätkätöiden maassa kuuluukin, sillä eihän koskaan tiedä kenen sohvaa joutuu seuraavaksi repimään.

Tapasin koiravauvan, joka oli niin liikuttavan näköinen, ettei pahinkaan roisto voisi tehdä sille pahaa. Kun sitä alkoi väsyttää, se murisi ja yritti järsiä hihnaansa. Kaikki oli pennussa pyöreää, varsinkin tassut. Ihmislapsetkin on tehty pyöreiksi, sillä pyöreä muoto ei herätä agressioita vaan suojelunhalua.

Työkaverin vuoden ikäinen vauva käväisi työpaikan kahvihuoneessa ja sen kasvoista saattoi lukea kaiken, minkä me olemme tottuneet peittämään: tykkään sinusta, pelkään sinua, en pidä sinusta. Katseen kääntyessä 180 astetta, näkyi pyöreillä kasvoilla vähintään viisi ilmettä. Lopulta vauva parahti itkuun nähdessään mustaviiksisen osastonsihteerin.

Väliaikaisasunnosta puuttuu kerroksellisuus, joka oikeassa kodissa on. Ei ole asunnon vintiltä löytynyttä pöytää, kolmekymmenluvun rikkirevittyjä nojatuoleja, huonekasveja (tai on kaksi muovista), tauluja, Futon-sänkyä tai uudehkoa kirjahyllyä. Kaikki kapineet ja kalusteet on ostettu yhdellä kerralla ja keskiarvomaulla. Mikään ei häiritse.

My name is Bond

Nyt se on nähty, uusin Bond. Spectren alku on mahtava: Bond käyskentelee Mexico Cityssä jonkun naisihmisen seurassa luurankopuvussaan, sillä on kuolleiden päivän juhla. Ensin viivytellään jotensakin sensuellisti ainakin minuutti kunnes meno alkaa ja sitä jatkuukin koko elokuvan ajan. Spectren hienoon alkuun liittyy viittaus Buster Keaton elokuvaan (luin Hesarista). Huippua. Daniel Craig Bondina osaa olla käsittämättömän cool.

Miehellä on melkein koko elokuvan ajan yllään valkoinen paita, joka myötäilee treenattua vartaloa ja pikkutakki, joka näyttää hieman kittanalta (tätä ei Hesarissa mainittu).

Spectressä Bond kieltäytyy shampanjasta ja heittää aseen olkansa yli. Viittaako tämä siihen, ettei Craig ehkä enää jatkossa olekaan Bond? Onko mies pehmennyt? Bond luo Spectressä naiseen ihan oikean ihmissuhteen.

Vaikka Bondiin oli tuotu uutta (osaston lakkauttamisia ja massiivista ihmisten digitaalista seurantaa), niin sen viehätys perustuu enemmänkin perinteeseen. Minäkin haluan matkusta marokkolaisella junalla, vetää ylleni iltapuvun ja juoda drinkin yhdessä Daniel Craigin kanssa.

Elokuvassa liikutaan ihanissa kaupungeissa, Roomassa ja Lontoossa. Kotiin kävellessä tuli mieleen, että mitä hittoa minä täällä Tampereella teen. No saahan Tampereelta ostaa mustaa makkaraa ja täällä saattaa nähdä Simo Frangenin.

Kävin rakennustyömaalla: lattia oli valettu, keittiön kaapit irroitettu seinästä ja vessaan oli jätetty valot. En ole koskaan kokenut tällaista remonttia. Tavallisesti remonttiin kuuluu rautakaupoissa pyöriskely, pöly, purkaminen, kiroilu ja vinoon jäänyt lattia.

HIT

Kävin eilen Pyynikillä. Pimeällä lenkkipolulla kirmaili ilmieläviä sarjamurhaajia. Kun sarjamurhaaja tuli vastaan, levitin olemattomat hartiani, kiristin askeleitani ja etenin hyväkuntoisen karateharrastajan loikin.  Koska sarjamurhaaja ei jostain syystä tappanutkaan minua, höllensin vauhtia, kunnes pimeydestä syöksyi uusi sarjamurhaaja.

High-intesity interval training.

Keskustelin tiistaina ystävän kanssa syvällisesti:

- Mari sanoi Jounille, että se hymyilee vaan silloin kun kamerat ovat paikalla, sanoin.
- Eikun Tanja sanoi silleen Ronille, S väitti.
- Kyllä se oli Jouni, joka sen sanoi.
- Niin muuten olikin.

On ihanaa kun tuntea toinenkin hölmö, joka katsoo "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa.

Olen asunut kahdeksan viikkoa väliaikaisasunnossani. Hilaan joka päivä petauspatjaani ylöspäin. Joku siirtää sen yön aikana pois paikoiltaan, ainakin se roikkuu aamuisin puoliksi tyhjän päällä.

Laitoin tänään remonttimiehelle sähköpostia. En haluakaan keittiön kaappeihin niitä vanhoja vetimiä vaan uudet himmeäpintaiset. Montako kertaa ehdin muuttaa mieleni, ennenkuin uudet kaapit ovat paikoillaan?

Hyi, onko tämä viihdettä?

Mistä tietää, että tuore romaani on viihdettä tai muuten vaan humpuukia?

Jos tarinan alussa mies ja nainen kohtaavat, inhoavat toisiaan ja kirjan viimeisellä sivulla päätyvät vihdoin toistensa syliin, niin se on viihdettä se, eikä muuksi muutu vaikka (nais)kirjailija kuinka toivoisi pääsevänsä apuraha-apajille. Hämäyksen vuoksi myös korkeakirjallinen tuotanto saattaa sisältää rakkautta (riskipeliä), mutta silloin rakkaustarina loppuu onnettomasti.

Taiteellisessa romaanissa käytetään omaperäistä kieltä (ei siis "naama loisti kuin Naantalin aurinko" tai "X:n elämä oli ollut myrskyä ja tyventä"). Kokeilevuus ei ole pahasta, välimerkkejä voidaan käyttää luovasti tai jättää kokonaan pois. Jos kieli on yksinkertaista ja kansantajuista, on kyynisyys hyvästä. Tapahtumat kannattaa sijoittaa ankeaan betonilähiöön tai muovata dystopia, jossa kirjan henkilöiden ihon alle on ommeltu pakki, josta virtaa erilaisia tunnnetiloja tuottavia kemikaaleja suoraan romaanihenkilöiden kehoon.

Jännitys on harvoin taidetta, vaikka kirjassa käytäisiin läpi kaikki maailman sosiaaliset ongelmat ja vaikka poliisi olisi alkoholisti.

Kun kynä alkaa piirrustaa automaattisesti viisauksia kuten: Elämämme päämäärän hyvyys tai huonous riippuu siitä, millaisen tien valitsemme päästäksemme siihen ja miten me tuon tien kuljemme. (Paolo Coelho), kannattaa laittaa kynä takaisin penaaliin ja lähteä poimimaan suppilovahveroita.

Hiusten pesu puolukkamehulla

Löysin viikko sitten kehonhuoltojumpassa lapaluiden lähentäjät ja nyt olen ne kadottanut. Lapaluuni etääntyvät toisistaan, enkä saa niitä enää yhteen.

Heräsin kuudelta. Vaikka on vapaapäivä ja vaikka kampaaja on vasta yhdeksältä.

En uskalla kertoa kampaajalle, että ostin hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa. Ajattelin olla ekologinen, sillä vähentäähän pahvikotelossa myytävän saippuan käyttö jätekuormaani. Saippuapesun jälkeen hiukset tuntuvat jotenkin erilaisilta, nihkeiltä ja kitkaisilta. Kuivattuna ne näyttävät lopulta aika samalta kuin muovipullosta valutetulla nesteellä pestyt.

Kirjoitin googlen hakukenttään hiusten pesun, jolloin se tarjosi hakuvaihtoehtoja:

hiusten pesu kananmunalla
hiusten pesu ruokasoodalla
hiusten pesu hunajalla
hiusten pesu etikalla
hiusten pesu kookosöljyllä
hiusten pesu ilman shampoota

Nuoruudessani jotkut pesivät hiuksensa mäntysuovalla. Silloin hiusten pesua pidettiin vahingollisena, sillä jos pesi hiukset usein ne rasvoittuivat nopeammin. Niinpä monella oli klähmäiset hiukset.

Meillä asusti amerikkalainen vaihto-oppilas Sheila, joka kävi juoksemassa ja pesi hiuksensa päivittäin. Pidimme hänen tapojaan kummallisina. Sheila ihastui Timotei-shampooseen. Huutelimme koko perhe iltaisin toisillemme "Good night, I love you!". Lopetimme huutelun heti kun Sheila palasi kotiin.

Mitä siitä vaikka pesisin hiukset puolukkamehulla. Hyvät ekologiset valinnat tuntuva turhilta sillä mitä väliä on muutamalla muovipullolla, kun aion marraskuussa lentää San Franciscoon. Ehkä minun pitäisi matkustaa sinne laivalla ja palata muutaman kuukauden kuluttua kertomaan uusista lääkkeistä.

Lääkäristä wannabe kirjailijaksi

Metallinen kynsiviila irtosi kädestäni, putosi lattialle ja jäi pystyyn varpaitteni viereen. Kuin tikka tikkatauluun, sillä erotuksella, että tikkani lentävät katolle tai putoavat maahan lappeelleen. Katsoin hölmistyneenä kynsiviilaa ja ajattelin "tästä kirjoitan facebookiin".

Koska kaikki valittavat, että kirjamessuilla oli tungosta, niin minä en valita. Kirjoitusopettajani huitoi ja veti tuolia pöytänsä ääreen ja minä luulin, että hän pyysi minut siihen istumaan vaikka hän haali tyhjää tuolia ystäväänsä varten. Ehdin jo istahtaa joten en kehdannut enää lähteä pois. Ystävälle saatiin toinen tuoli. Opettajalla oli ihanat punaiset kengät ja minä saan kuulemma ostaa samanlaiset. Pitää lähteä Tallinnaan kenkäostoksille.

Terhi Rannela, joka haastatteli Joel Haahtelaa ja Katri Lipsonia otsikolla "Lääkäristä kirjailijaksi", istui samassa pöydässä.

Haahtela ei kokenut lääkärinammatin olleen kutsumus (sitä tietysti kysyttiin). Joel Haahtelan isä on keuhkolääkäri (melkein kaikki naispuoliset keuhkolääkärit ovat innostuneet alasta Tari Haahtelan vuoksi), joten lääkärin ura tuntui kotoisalta ja turvalliselta.

Katri Lipson (työterveyslääkäri) sanoi, että sekä kirjailijan että lääkärin ammatissa annetaan enemmän kuin otetaan. Miten hienoa olla sellaisen luottamuksen arvoinen, että joku vieras ihminen kertoo asioistaan. Ihanteena on, että lääkäri ei tuo itseään esille vaan on vastaanotolla yksinomaan potilastaan varten (ja tilastointia ja laskutusta varten, kirjoittajan lisäys). Silti Katri Lipsonkaan ei kokenut lääkärin uraa kutsumusammatiksi. Lääkärin koulutuksesta on kirjailijan ammatissa hyötyä: lääkäri on joutunut pänttäämään siinä määrin, että jaksaa istua paikallaan ja näpertää paksunkin romaanin valmiiksi asti.

Tulin taas siihen tulokseen, että julkaisukynnyksen ylittäminen on mahdotonta. Se olisi kuitenkin tärkeää, että voisin saada kirjoitusvapaata leimautumatta täysin kahjoksi.

Ostin neljä kirjaa, jota pidän kohtuullisena. Tilasin Image-lehden seitsemän numeroa hintaan 29 euroa. Yritin estellä sanomalla "Luen lehden kirjastossa", johon myyjä "Moni tämän tilannut sanoo aiemmin lukeneensa lehden kirjastossa, mutta olevansa nyt todella tyytyväinen kun se putoaa omasta postiluukusta".

Lainasin kirjastosta George Saundersin novellikokoelman "Joulukuun kymmenes". Jukka Petäjä sanoo kritiikissään kirjailijan tyylistä: Jonathan Franzenilla tuunattu David Forster Wallace. En osaa kuvailla novelleja (olen lukenut kokoelman vasta puoliväliin), ne ovat jollain sympaattisen hillittömällä tavalla kammottavia ja samalla viihdyttäviä.

Dheepan

Jacques Audiardin ohjaama Dheepan voitti Cannesin pääpalkinnon. Voitto johtui varmasti osittain elokuvan ajankohtaisuudesta, kertoohan se pakolaisista. Kyse ei ole nyt Afrikasta tulleista vaan Sri Lankasta Eurooppaan pyrkivistä ihmisistä.

Dheepan on tamilitiikereiden jäsen, joka saa tarpeekseen. Hän lähtee kohti Ranskaa valevaimon ja lapsen kanssa väärennetyillä passeilla ja väärällä identiteetillä. Elokuvassa ei tuota huijausta mitenkään moralisoida vaan katsoja ymmärtää sen välttämättömyyden.

"Perhe" joutuu sotatantereelta toiseen sotaan, taloon, jota huumekauppiaat terrorisoivat. Perhe rakentaa jonkinlaisen kodin, vaikka he eivät taida kieltä ja heitä käytetään hyväksi. Saamme seurata Dheepanin ja hänen "vaimonsa" suhteen kehittymistä. Nainenhan on lopulta melkein tyttönen, jonka niskoille on sysätty vieras yhdeksänvuotias tyttö.

Kyse on selviytymistarinasta ja kyllähän he selviytyvät. Elokuvan muuttuu lopussa aivan toiseksi, toimintaelokuvaksi, jossa listitään porukkaa urakalla. Sen jälkeen tulee epäuskottavan onnellinen loppu. Sen onnellisen lopun ainakin minä tarvitsin voidakseni nukkua yöni rauhassa.

Elokuvan ihmisistä välitti ja toivoi heille hyvää. Näyttelijät olivat erinomaisia vaikka ovat käsittääkseni amatöörejä. Vaikka jotkut ovat olleet sitä mieltä, ettei elokuva ansainnut palkintoa, niin kyllä tätä varten kannatti nousta sohvalta.

Miltä humanistiperheissä tuoksuu?

Katsoin dokumentin "Särkyneitä sydämiä New Yorkissa". Rakkaus näkyy kuulemma aivojen magneettikuvauksessa aktiivisuutena samoilla aivoalueilla kuin muutkin addiktiot. Ei ihme, että jätetyt kyttäävät menetetyn rakkautensa porraskäytävässä ja huutelevat postiluukusta "Senkin paska!".  Ajattelevat toista 85 prosenttia ajasta (kuin juoppo ensimmäistä alkoholin lämmintä humausta). Ruikuttavat huomiota ja hetken hellyyttä ja ovat taas alkupisteessä, kuten alkoholistit, jotka lähtevät muka vain yhdelle oluelle.

Minuahan tälläinen ei enää tule koskemaan.  Minä vain syön salmiakkia, makaan sohvalla, pyörittelen ihania varpaitani ja luen kirjoja.

Keittiööni pitäisi laittaa uusi lattia. Kaikki rakentamiseen liittyvä sijoittuu jonnekin automatkan päähän, keskelle neliskanttisten rautakauppojen rykelmiä. Onneksi Kalevasta löytyi lattiakauppa, jonne saatoin pyöräillä. Hyörin kaupassa kärsivällisen myyjän kanssa ja ladoin lattiamateriaaleja varpaitteni eteen. Olin miettinyt linoelumia. Kun myyjä sanoi "Arkkitehdit käyttävät linoleumia", olin varma, että sitä sen on oltava.  En ole vielä soittanut kauppaan ja vaihtanut materiaalia.

Hesarissa joku mainitsi olevansa humanistiperheestä. Se kuulostaa hienolta, syvälliseltä. Tuoksuu kirjoilta, jazz-musiikilta ja punaviiniltä. Olen kateellinen humanistiperheissä syntyneille. Helppoahan teidän on olla syvällisiä.

Pessimistin ihmissuhteet

Jos lapset eivät vastaa puheluuni, olen varma, että he makaavat letkuissa teho-osastolla. Jos ystävä ei vastaa, hän on suuttunut minuun. Jos olisin rakastunut niin päättelisin oitis  "Se on löytänyt toisen!"

Näillä eväillä elämä ei ole helppoa. Tai onhan se vaivatonta, pitää vain säilyttää riittävä etäisyys toisiin ihmisiin.

Komea tumma tuntematon mies pyysi minua facebook-ystäväkseen. Ei ollut suomalainen. Olisin saattanut suostua, mutta hänen nimensä näytti kirjoitettuna gourmet-ravintolan jälkiruoka-annoksen kiemuraiselta suklaakoristeelta. Millä kielellä olisimme kommentoineet toistemme päivityksiä?

Käyty potilaan sairauskertomuksessa, mutta ei muisteta mitään (onneksi)

Jotkut asiat saavat absurdeja muotoja. Kun potilas soittaa osastolle,  eikä ole osaston asiakas sillä hetkellä, merkkaavat hoitajat sähköiseen sairauskertomukseen "käyty potilaan sairauskertomuksessa". Tällä suojellaan ihmisten yksityisyyttä.

Pakollisen sairauskertomuskäynnin jälkeen voitaisiin antaa hoitajalle ja muille asianosaisille tyrmäystippoja, jotteivat nämä muistaisi millä annoksella rouva X:n Diformin retard menee.

Kävin eilen teatterissa katsomassa näytelmän "Taivaslaulu". Kirjan olin jo lukenut.  Näytelmä ja romaani kertovat nuoresta lestadiolaisparista ja samalla uskonyhteisöstä, jossa naisen velvollisuus on synnyttää kaikki lapset, jotka Jumala on hänelle suunnitellut. Taivaassa odottelevat nytkin ne kaikki pienokaiset, jotka minä olen ehkäissyt syntymästä tai sitten ne ovat syntyneet johonkin väärään perheeseen. Joudun tästä synnistä helvettiin, mikä on ihan sama, sillä muitakin syntejä on kertynyt television katselusta alkaen. Näytelmän äidit kantavat äitiytensä väsymättä, tepastelevat virkeinä juuri silitetyissä Marimekon leningeissä ja vievät naapuriin itse leipomiaan pullia.

Vettä tihuuttaa, potilailla on taas monta kerrosta vaatetta ja heidän sukistaan irtoaa mustaa nukkaa lattialle. He tulevat myöhässä, sillä eivät ole löytäneet parkkipaikkaa ja tuovat kengissään syksyn lehtiä.

Tehotonta terveydenhuoltoa

Matti Apunen kirjoittaa tämän aamun Hesarissa kaihileikkauksista ja samalla siitä miten tehoton julkinen terveydenhuolto on. Kolumnissa ihmetellään, miksi kaihileikkausjonoja on. En ole silmälääkäri, mutta ensinnäkin silmälääkärit hoitavat muitakin silmäsairauksia kuin kaihia ja toiseksi juuri yksityinen sektori imee silmälääkärit tutkimaan terveiden likinäköisten silmiä.

Monesta olen samaa mieltä. Lääkärien aika menee muuhun kuin siihen, mihin meidät on koulutettu. Olemme sihteereitä, joilla on käytössään huonosti toimivat tietojärjestelmät. Jo kaikkien tarvittavien ohjelmien avaaminen vie 10-15 minuuttia (siis jos kaikki toimii). Kun ei toimi, soitetaan palvelunumeroon, odotellaan, että joku nuori mies käskee sulkea kaikki ohjelmat ja käynnistänään tietokoneen uudelleen (sen olen oppinut tekemään jo itsenäisesti). Avaan ohjelmat vain kerran päivässä, mutta entäs konsultit, jotka liikkuvat toimipisteestä toiseen.

Sanelu (sen tekniset kiemurat), määräykset, toimenpiteiden ja diagnoosien merkitseminen, reseptien lähetys ja uusiminen (odotusta, odotusta ja kaikenlaista huonosti toimivaa)  ja hoitoluokitusten merkitseminen vie huomattavan osan vastaanottoajasta. Aikaa kuluu myös sähköisiin allekirjoituksiin (systeemi on kankea). Nuorempana ja kokemattomampana ehdin istua kahvilla (tuolloin ei sähköisiä järjestelmiä vielä ollut). En missään nimessä kaipaa entiseen (silloin etsittiin rtg-kuvia painavista suurista kuorista ja ripusteltiin taululle, kun nyt saan kuvan eteeni muutamalla näpäyksellä), haluaisin vain toimivan järjestelmän ja tehdä vain sen mitä lääkärin on tehtävä.

Minusta nykyinen potilastietojärjestelmä pitäisi heittää ikkunasta ja hankkia ihan uusi, vaikka siihen menisi rahaa. Säästöä tulisi ajan myötä. Tätä vanhaa korjaillaan ja me istumme koulutuksissa sen uudistettuja osioita opettelemassa. Koulutukset järjestetään demokraattisesti yhteisesti koko henkilökunnalle, joka tarvitsee eri asioita. Aikaa kuluu myös siihen, että uutta työntekijää koulutetaan, sillä eri sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on erilaiset järjestelmät.

Vastaanotolle en yleensä viitsi pyytää hoitajan apua, sillä hänkin puuhaa tietokoneensa kimpussa, eikä tahdo ehtiä siitä mihinkään. Hän varaa myös aikoja, joka olisi mielestäni sihteerin työtä. Ei pidä tulkita tätä niin, että väheksyisin sairaanhoitajien työtä: he ovat erinomaisia ammattilaisia.

Kun meillä on insinööri pääministerinä, niin saataisiinko tämä asia kenties korjatuksi?

Huulipunanäyttely

Sara Hildenin näyttelyn teema kuuluu "Aseina huulipuna ja kyyneleet?". Lause on kuulemma poimittu Aku Ankasta. Aiheena on naiseus. Nimen keksijä on ilmeisesti inspiroitunut Tuula Lehtosen huulipunaveistoksista, jotka näyttävät katkaistuilta huulipunilta ja saattavat tuoda jollekin aseorientoituneelle mieleen ammukset. 

Olen monesti vuodattanut kyyneleitä, mutta en koe niitä aseina. En haluaisi itkeä tilanteessa, jossa olisi puolustauduttava tai hyökättävä. En edes osaa hyökätä, aloitan kokouspuheenvuorotkin usein varmuuden vuoksi: "Tämä on tyhmä juttu, mutta..." tai "En tiedä asiasta juuri mitään, mutta...".

Käytän harvoin huulipunaa. Jotenkin tunnen itseni liian laitetuksi ja teennäiseksi kun maalaan huuleni. Huulipuna ei ole aseeni.

Sara Hildenillä oli ennen huulipunanäyttelyä esillä Erwin Wurmin  kookkaita veistoksia. Yksi niistä seisoi tai oikeastaan istui museon aulassa ja istuu edelleen. Eivät varmaan jaksaneet siirtää sitä varastoon. Kookas veistos kuvaa miestä (ainakin se näyttää mieheltä), joka on tunkenut jalkansa villapaidan hihoihin ja piiloutunut kokonaan paidan sisälle. Lapsena oli hauska tehdä niin. Aikuisena pukeutuminen on vähemmän luovaa. "Huulipunassa ja kyyneleissä" on seinälle jätetty myös koko seinän peittävä villapaita, josta roikkuu hiha (Wurmin sekin). Miten nämä liittyivät näyttelyn teemaan?

Näyttelyssä oli hienoja uusia töitä museon kokoelmista ja muutama klassikko. Monia niistä en ollut nähnyt aiemmin. Huomattavasti asiantuntevammin näyttelystä kertoo https://nokkonen.wordpress.com/. Yllä näkyvän maalauksen tekijä on muistaakseni Elina Merenmies ja nimi  "Mother".