Jos vol.2

Mainitsin esiintymiseni Suomalaisen kirjakaupan Kirjailijakiertueella (vaihe 1), sittemmin haastatteluni siirrettiin toiseen kaupunkiin (vaihe 2) ja nyt koko kiertue peruttiin epidemiatilanteen vuoksi (vaihe 3).  

Toki ihmisten terveys on tärkeämpi kuin tällainen tapahtuma, joka ei ole missään määrin välttämätön. Olin nukkunut yöni huonosti hammassäryn vuoksi ja melkein itketti. Minulta vietiin taas kerran jäätelö ja lettukestit. Ilmapallo karkasi käsistäni. En saanut koiranpentua tai Creedence Clearwater Revivalin LP-levyä Cosmos Factory.

Pirkkalaiskirjailijat esiintyvät Tampereen kirjaviikko -tapahtumassa Tampere -talossa marraskuussa. Varsinaiset kirjamessut siirrettiin vuodella eteenpäin. Liitän kirjaviikkoonkin sanan JOS. 

Kävin eilen uudestaan hammaslääkärillä, hammas avattiin ja kipu helpotti. Hammas on edelleen niin arka, että puren ruokaa varovasti ja vain oikean puolisilla poskihampaillla. 

Sain tummanvioletteja myrkkykapselien näköisiä antibiootteja. Niitä syödessä miettii, että lähteekö henki, tulehdus vai molemmat. Nämä kapselit oikein huutavat, että JOS syöt näitä niin "Syytä itseäsi JOS saat pseudomembranoottisen koliitin!" 

Ja tähän loppuun google -haku 

Jos

jos sä tahdot niin

jos rakastat

jos vielä oot vapaa

jos sairastat koronaa

jos menet pois

jos metsään haluat mennä nyt

Seuraavalla kerralla epäonnistun paremmin

Pitäisi kerätä lohtulauseita, joita sitten tarvittaessa nostelisi lohtulaarista. Esko Salminen siteerasi Hesarissa kehnoja arvosteluja saanutta Samuel Beckettiä: Seuraavalla kerralla epäonnistun paremmin. 

Koronan vuoksi ovat jotkut kärsineet tylsyydestä. Luin sanomalehdestä mainion tylsyyden määritelmän: Tylsyys on lievän vastenmielinen sosiaalinen tunne, jonka tuottaa hetkellisesti väistämätön ja ennakoitavissa oleva olosuhde. 

Lapset kärsivät tylsyydestä, aikuisena tapahtumattomuutta on oppinut arvostamaan. Miten voi sitäpaitsi olla tylsää, sillä ainahan voi lukea, kiillottaa pöytähopeita, kävellä, kytätä naapureita, neuloa, puhdistaa kylpyhuoneen kaakelien saumoja tai katsella ranskalaisia elokuvia.

Osallistuin työväenopiston galleriakierros -kurssille. Ensimmäisen kierroksen teimme Mältinrannassa. 

Alkuun piti esitellä itsensä ja kertoa mitä kurssilta toivoo saavansa. Minulla oli maski naamalla vaikka en juurikaan usko niiden kykyyn katkaista epidemian leviäminen. Maskeja käytetään eniten niissä maissa, joissa epidemia etenee kiivaimmin (on monia sekoittavia tekijöitä, joiden vuoksi tästä ei voi kuitenkaan päätellä juuri mitään). Olen kuitenkin tunnollinen ja käytän maskia silloin kun turvavälit eivät onnistu. Sanoin, että minä nyt sitten pidän maskia ja voi olla, ettei puheeni kuulu kunnolla vaan ääneni pysähtyy kuitukankaaseen. Heti sen jälkeen naiset alkoivat kaivella käsilaukkujaan ja viisi muutakin puki maskit naamalleen. 

Kurssin osallistujat olivat nuorempia kuin ounastelin ja mukana kulki myös pakollinen kiintiömies.  Opin taas jotain uutta taiteesta.

Peto irti

 

 

Reuma-lehteen kirjoittamani kolumni julkaistiin eilen ja sain siitä hyvää palautetta (kukaan ei uskaltanut haukkua). Teksti miellytti erityisesti lääkäreitä, joita kuuluu sattuneesta syystä ystäväpiiriini. Eräs kirjailija (joka ei ole ollut potilaani) sairastaa selkärankareumaa ja hän kehui tekstiä, joten jonkinlainen potilasmielipidekin on olemassa. Kolumnin ulkoasu oli kiva. Pidin valokuvasta, jonka Tiia-Mari Tervaharju otti Ojakadun jalkakäytävällä. 

Kävin eilen hammaslääkärissä ja jännitin toimenpidettä ihan turhaan. Hammaslääkäri (joka on vanha kaverini) sanoi, että hammasta saattaa särkeä jälkeenpäin, joten tietysti lääkitsin itseni kunnolla. Aamuyöstä jouduin vielä ottamaan lisämyrkyt. Hammas on arka, mutta se kuuluu kuulemma asiaan. 

Kävimme vastaanoton jälkeen hammaslääkärini kanssa ihanassa lankakaupassa. 

Kotoilu on nyt niin muodikasta. Nuoretkin ovat innostuneet vanhojen mummojen harrastuksista, kuten viherkasveista, virkkaamisesta, neulomisesta ja makrameejuttujen solmimisesta. Makrameet ovat puuvillalangoista solmittuja seinälle ripustettavia pölynkerääjiä. Makrameetekniikkaa voi käyttää myös kukka-amppelien askartelemiseen, jolloin voi yhdistää kaksi mummoharrastusta. 

Nuoren kirjoituskurssiystäväni viherkasvien kasvatus on noussut korkeimmalle levelille, Kasveja on paljon, mutta siitä huolimatta hän tuntee kaikki nimeltä. 

Kasveihin iski ripsiäisarmeija, jota vastaan S kävi taistoon petopunkeilla. Petoja voi tilata netistä. Kun petopunkit ovat syöneet kaikki ripsiäiset, ne syövät nälissään toisensa, eivätkä ihmisiä tai kasveja. Viimeinen petopunkki kuolee ilmeisesti nälkään.

Jos

Lokakuussa oli tarkoitus järjestää Helsingin kirjamessut, jotka nyt sattuneesta syystä vääntyivät virtuaalitapahtumaksi. Vuosi on ollut yhtä peruutusten ja siirtämisten ketjua. Olemme oppineet liittämään jokaisen suunnitelman eteen sanan jos. Jos on ollut siellä ennenkin, mutta olemme sulkeneet silmämme josseilta. Nyt kaikki uskovat, että jos on olemassa.

Messutapahtuman esiintyjämäärä supistunut kymmenesosaan alkuperäisestä. Nimeni on pyyhitty esiintyjälistalta. Tämä kerrottiin  "esiintyjille on ilmoitettu henkilökohtaisesti" -sähköpostilla.

Tarkistin virtuaalimessuesiintyjät ja tuntui, että paikalla ovat kaikki muut tänä vuonna kirjan julkaisseet minua lukuunottamatta. Varsinkin kirjansa syksyllä julkaisseet. Pyörittelin esiintyjälistaa uudestaan ja huomasin, että muitakin nimiä puuttuu. Ehkä kaikki eivät edes halua osallistua tapahtumaan.

Minusta ei taida olla messujen vetonaulaksi. En ole Tommi Kinnunen, Maaret Kallio, Kjell Westö, Petri Tamminen, Pajtim Statovci, Ruben Stiller, Cristal Snow tai Ronja Salmi, ihan muutamia mainitakseni. Hienoja esiintyjiä riittää.

Sain lohdutukseksi mahdollisuuden esiintyä paikallisessa kirjakaupassa. Odotan senkin peruuntuvan, kuten kaikille muillekin kirjailijaesiintymisilleni on tähän mennessä käynyt. Eikä sinne tulisi kuitenkaan ketään.

Jatkaisinko vielä ruikutusta vai lähtisinkö kävelylle? Turvottaisinko tätä itsesääliä edelleen vai kävisinkö Pyynikillä munkkikahvilla? Itkisinkö naamani tärviölle vai hymyilisinkö hassusti? Kaatuisinko kaikkien nähden vai pysyisinkö pystyssä? Säilyttäisinkö suhteellisuudentajuni vai alkaisinko kehitellä salaliittoteorioita? 

Julkaisisinko tämän vai enkö julkaisisi?

Sain juuri viestin, että esiinnyn (jos!) Suomalaisen kirjakaupan Ratinan myymälässä pe 16.10 klo 18. Tulkaa paikalle, ettei tarvitse esiintyä itselleen!

Lippu korkealle!

Nuori mies soitti aamulla ja tarjosi sähkösopimusta. Näitä soittojahan tulee ja olen torjunut ne toistuvasti, katkaissut puheen heti alkuunsa. Miksi nyt sitten vaihdoin sopimusta? Johtuiko se siitä, että puhelinmyyjä puhui savon murretta? Vai oliko syynä kenties uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö? Vai se että myyjäkin säästää vuodessa 70 euroa 20 neliön yksiön sähkölaskussa? Epäilen syyksi murretta. Lopussa tyyppi kannusti minua  "Pidetään lippu korkealla". 

Luin järjestelmästä, jossa luovutaan itselle iloa tuottamattomasta roinasta niin, että maanantaina deletoidaan yksi epätoivottu esine, tiistaina kaksi ja tänään onkin kolmen objektin päivä. Heitin roskiin kolme kuivahtanutta kynsilakkaa. Tummaa punaista kaikki. Tämänhän te halusitte tietää.

Ystävä ja kollega joutui odottamaan junaa Tampereella ja kävimme syömässä ravintola Muusassa. Suosittelen. 

Pohdimme koronaepidemiaa ja sen hyviä puolia. Huonot kaikki tietävätkin.

Lisääntyneet etätyön mahdollisuudet vaikuttavat työelämään jatkossakin. 

On myös terveellistä, että ihmiset ymmärtävät, ettei ihan kaikkea voi hallita, vaan elämä voi viedä arvaamattomiin suuntiin, joskus se tie johtaa rakastumiseen, joskus saattaa jäädä auton alle.

No girls, no coctails

Virpi Suutarin kaunis dokumentti arkkitehti Alvar Aallosta (1898-1976) koostuu arkistofilmeistä, aikalaisten kommenteista, Alvar ja Aino Aallon kirjeenvaihdosta (lukijoina Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen) ja pitkistä otoksista, joissa kuvataan Alvar Aallon rakennuksia. Vaikuttaa siltä, että dokumentilla pyritään kansainvälisille markkinoille. 

Alvar Aallon ensimmäinen vaimo Aino Aalto oli myös arkkitehti (niin oli toinenkin vaimo). Aino Aalto osallistui miehensä työhön ja veti Artekia. Pariskunta sai kaksi lasta, joiden hoito oli Ainon tehtävä, niin kuin muidenkin arkisten asioiden.

New Yorkista Ainolle lähettämässään kirjeessä Alvar vakuuttaa vaimolleen: no girls, no coctails. Miehessä on viehätysvoimaa ja alkoholi maistuu.

Kun Aalto jää leskeksi, hän menee naimisiin huomattavasti nuoremman Elsa Mäkiniemen kanssa, josta Alvar tekee itselleen mieleisen vaimon, nimi vaihtuu Elissa Aalloksi, hiusten pitää olla suorat entisten kiharrettujen sijaan ja Aalto haluaa pukea vaimonsa arkkitehtiväreihin, valkoiseen ja mustaan. Elissa Aalto on tiiviisti mukana miehensä projekteissa. 

Aallon rakennukset näkyvät kuvissa kauniina, tyhjinä temppeleinä, olivat ne sitten mitä rakennuksia tahansa. 

Alvar Aalto kuolee käytännössä työnsä ääreen. Loppua kohti hänen arvostuksensa hupenee niin kuin on tapana, sillä on nuorempien vuoro.

Mielenkiintoinen ja tyylikäs dokumentti jos arkkitehtuuri vähänkin kiinnostaa. Monet rakennukset ovat sellaisia, joissa on tullut käydyksikin. 

Toivoisin vielä joskus dokumenttielokuvaa neron vaimoista, Ainosta ja Elissasta tai noin yleisesti suomalaisista naisarkkitehdeistä.

Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita

Jussi Seppänen on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Jussi Seppänen (WSOY, 2020), sillä tekeväthän bänditkin levyjä, jotka he ristivät omalla nimellään. Jussi Seppänen kertoo Jussi Seppäsestä ja joku sanoi sitä parodiaksi autofiktiosta. Se on hauska kirja, nauroin ääneen kolme ja puoli kertaa.

Kirjasta löytyy pieniä melko irrallisia katkelmia kirjailijan elämästä ja tapahtumat käynnistyvät Sodankylän elokuvajuhlilta, jossa kirjailija ei malta nukkua (kuka malttaisi). 

Romaanissa Jussi Seppänen allekirjoittaa vuokrasopimuksen. Hänen tekee mieli katsoa totista Vuokraturvan työntekijää silmiin ja sanoa "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

Seppänen ei aina jaksa kirjoittaa, ja silloin hänestä tuntuu siltä, kuin läksyt olisivat jääneet tekemättä, häiritsee jonkun verran. Samaistuin Seppäseen, tosin itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltaisin ja tietenkin puursin ne, sillä olin kiltti tyttö. 

Tästä tykkäsin: huono muisti on kirjailijalle etu, kun muistat väärin, kaikki luulevat sitä mielikuvitukseksi. 

Lääkärinä mietin, mikä sairaus Jussi Seppästä vaivaa ja minulla on asiasta omat arvaukseni, joita en viitsi niitä tässä julkaista. 

Loppua kohti kirja hieman läsähti, mutta niinhän ne aina.

Huitaisin tämän tekstin ennen sienireissulle lähtöä, bussi lähtee pian. Opettelen pikkuhiljaa tekemään kaiken rustiikkisesti, rosot ovat kivoja, niitä on jo naamassanikin. Värjäsin eilen hiukseni ihan itse ja heräsin punapäänä. Punatukkaiset ovat rentoja ja luovia tyyppejä. 

Mottoni on tähän asti kuulunut: Häpeällä siitä selviää, mutta Jussi Seppäsen ansiosta minulla on nyt uusi motto "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

Voi Simoa

Simo Korhonen pyysi minua FB-ystäväkseen. Simo on syntynyt Espoossa, mutta asuu nykyään Tukholmassa. Profiilikuvassa hänellä on vaaleansininen paita ja turvallinen habitus. Yhdessä kuvassa hän istuu pihalla rento pellavapaita yllään ja lukee ruotsinkielistä sanomalehteä, toisessa hän on pukeutunut ruskeaan pukuun ja kaulassa roikkuu puvun väriin mätsäävä solmio. 

Tältä  mieheltä ostaisin käytetyn auton, lähtisin oopperajuhlille, syömään Michelin-tähtiravintolaan  tai viikonlopuksi Nizzaan. Sydäntäni en antaisi.

Tein joutessani käänteisen kuvahaun, josta kävi ilmi, että lehteä lukeva mies on Tuve Skånberg eikä Simo Korhonen. Tuve on ruotsalainen kristillisdemokraattisen puolueen poliitikko, filosofian maisteri ja teologian tohtori. Hän on ollut Ruotsin valtiopäivien jäsen vuodesta 2010. Tuve on 64-vuotias. Hänellä on 4475 kaveria ja hän on kreationisti, jonka mielestä homoseksuaalisuus on merkki kulttuurin rappiosta. 

Simolla ovat kuvat menneet sekaisin. 

Arvonta suoritettu

Päädyin olemaan höveli ja arvoin kaksi romaania. Olisin oikeastaan halunnut lähettää kirjat kaikille arvontaan osallistuneille. 

Suoritin virallisen arvonnan Randomizer-ohjelmalla ja voittajat ovat....

Ketjukolaaja ja Marjatta (Kotkansiipi.omasivu.fi).

Onnea voittajille! 

Laittakaa yhteystietonne blogista löytyvään osoitteeseen (saunaiho@luukku.com) niin lähetän kirjat teille. Ilmoittakaa myös kenelle haluatte signeerauksen osoittaa niin sotken romaanin nimilehdelle jotakin asiaankuuluvaa.

Neulottu hammas ja arvonta jatkuu

Suunnittelin, että jospa suoritan arvonnan huomenna. Olisiko klo 18 passeli, jaksatteko odottaa niin kauan? Vielä voi siis osallistua. Instassa osallistujia oli yli 60, täällä saldo jää näköjään pienemmäksi. Harmi, minulla on kirjan lähettämistä varten galleria Saskiasta ostettu kirjekuorikin.

Pelkään koronaa vaikka en myönnä sitä edes itselleni. Kuntosaliryhmän vetäjä sanoi, että jos pelkää saavansa tartunnan kuntosalilla treenatessa, ei harjoituksesta ole hyötyä. Jotenkin oivalsin, että näin on. Jos uskaltautuu paikalle, niin kannattaa nauttia liikkumisesta, jos taas pelkää liikaa, on jäätävä kotiin. Niin yksinkertaista se on ja ei ole. 

Todennäköisesti pelokkaan ihmisenkin lihakset vahvistuvat, mutta tuskin liikuntasuoritus rentouttaa ja virkistää jos pelkäät koko ajan saavasi muiden tilassa treenaavien rööreistä katalia pöpöjä. Vähän sama kuin kehittäisit aerobista kuntoasi juoksemalla pakoon sarjamurhaajaa. 

Kävin eilen Nokialla hammaslääkärissä, sillä hammaslääkärini on siirtynyt pitämään vastaanottoa sinne, eikä hammaslääkäriä mielellään vaihtaisi, ei ainakaan tätä, joka on vanha tuttuni ja pätevä tyyppi. 

Vastaanoton aluksi katsottiin puhelimelta kuvia hammaslääkärin neulomista lapasista. 

Sitten otettiin kuvia (siis rtg) ja hän sanoi, että yhden hampaan juuressa on jotakin, joka pitäisi hoitaa. Sanoin, että minua pelottaa ja hän sanoi, että häntä tässä stressaa, sillä voihan olla, että homma ei onnistu ja hampaalle käy huonosti. Pahimmassa tapauksessa se pitää poistaa. Sitten hän totesi, että kyllä me jotain siihen tilalle keksitään, voidaan vaikka neuloa uusi hammas. 

Mietin sitten sitä neulottua hammasta, neulottaisiinko se valkoisesta vai värikkäästä langasta, olisiko se kirjoneuletta vai peräti jonkinlaista pitsineuletta.

Arvonta!

Sain maniakohtauksen, menetin suhteellisuudentajuni, itsehillintäni ja pidätyskykyni ja tilasin kustantajalta kymmenen kappaletta romaaniani. Olin jo aiemmin jaellut tekijänkappaleeni puolustuskyvyttömille sukulaisille ja ystäville. 

Nyt kun Karisto on osa Otava konsernia ja kirjat tilataan Otavalta, niistä joutuu maksamaan postimaksun ja ne ovat kalliimpia kuin aiemmin, joten vähän harmitti, sillä enhän edes tiennyt mihin romaanit laittaisin. Netistä löytyy kyllä vinkkejä siitä, miten kirjasta voi askarrella käsilaukun, korvakorut tai kukkaruukun. 

Keksin, että arvon kaksi romaaniani Instagramissa, jonka seurauksena kirjani saa sitä kuuluisaa huomiota, joka jollain taikatempulla muuttuu kirjastokäynneiksi, äänikirjan kuunteluksi tai parhaassa tapauksessa painetun kirjan ostamiseksi. Kirjoitin osallistujien nimimerkit randomointiohjelmaan ja suoritin arvonnan. Se oli hauskaa!

Haluan suorittaa samanlaisen arvonnan täällä blogissa.  Palautin jopa hetkeksi vapaan kommentointimahdollisuuden. Jospa postiluukku ei kuitenkaan täyttyisi vihalla, lainapyynnöillä tai raamatunlauseilla.

Kommentoi tätä tekstiä (vaikkapa mukana tai osallistun riittää,  saa kirjoittaa laajemminkin) niin osallistut Ei saa elvyttää -romaanin arvontaan. Signeeraan kirjan lukukelvottomalla käsialallani ja lähetän voittajalle kotiin. Eikä maksa mitään!

Kyröllä kylässä ja muuta kirjoittamisen välttelyä

Yritän keskittyä olennaiseen eli erittäin alkumetreillä olevaan käsikirjoitukseeni, mutta sen sijaan pakenen tehtäviin, jotka eivät minua kiinnosta lainkaan, kuten imuroimiseen tai vessan siivoukseen, puhumattakaan niistä, joista pidän kuten lukeminen tai kahvin kittaaminen. 

Kirjoitan tätä Metson kahvilassa, jonne liukenin, kun en enää jaksanut imuroida Kertun karvoja matoilta tai kiillottaa kylpyhuoneen hanoja. Näyttää siltä, että joudun pian pakenemaan lounasväkeä, joka täyttää kahvilan. Pöydässäni lojuu läppäri ja tyhjä kahvikuppi, enkä enää tuota kahvilalle kuin likaisen kupin, lämmitetyn tuolin ja pakollisen turvavälivaatimuksen.

(Kolme tuntia myöhemmin)

Nyt istun kotona työhuoneessani, jossa en kuitenkaan koskaan työskentele. Näen paikaltani silitysraudan, silityslaudan, pyykkikorin, meikkipussin ja imurin. Entä jos peittäisin kaiken aluslakanoilla, auttaisiko se?

Luettuani Camus'n Ruton olisin kaivannut jotain humoristista, älykästä ja rentouttavaa luettavaa, mutta en löytänyt Metsosta mitään mielialaani sopivaa. Suunnittelin meneväni informaatiotiskille ja kuvaavani kirjaa, jonka haluaisin lukea, mutta en kehdannut. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minulle olisi ehdotettu.

Vältelläkseni edelleen kirjoittamista katsoin ohjelman, jossa Maria Veitola kävi yökylässä Tuomas Kyrön kakkosasunnossa. Matkalla sinne he poikkesivat WSOY:lla, jossa joku myhäilevä toimitusjohtaja otti heidät vastaan kirjailijoiden muotokuvilla ja näköispatsailla koristellussa huoneessa ja tarjosi croissantteja, leivoksia ja kahvia. Tuomas Kyrö pyöritteli käsissään uutta kirjaansa niin, että kansilehti varmasti näkyi katsojille.

Ohjelma oli lopulta söpö ja kyllä se työnteon voitti.

Pitäisi mennä lenkille. Tässä iässä ei enää ehdi käydä oikeissa töissä, sillä kaikki aika kuluu itsensä kuosissa pitämiseen. 

Sandra

Pääsin pitkästä aikaa teatteriin. Monologinäytelmä Sandra pohjautuu Heidi Köngäksen romaaniin ja sen oli ohjannut ja dramatisoinut kirjailija itse. Monologin esitti Kaija Pakarinen ja musiikista vastasi lavalla selloa soittanut Lea Pekkala, jolla oli muutama repliikkikin. 

Näytelmä kertoi huutolaistyttö Sandrasta, josta tulee torpan emäntä ja Jannen vaimo. Elämä on kovaa, lapsia syntyy tiheään tahtiin, mutta toisaalta on toivoa paremmasta kunnes tulee sisällissota. Enempää en halua juonesta paljastaa. 

Kaija Pakarinen oli lavalla kuin kotonaan, hän näyttää alussa nuorelta ja rakastuneelta tyttöseltä ja myöhemmin työn ja huolten kuluttamalta naiselta. Kun Sandra saa jauhoja ja munia ja tekee lapsille ja itselleen pannukakkua, se liikuttaa kyyneliin. 

Monologi oli vierailunäytös ja esitettiin Frenckellillä. Kokemuksesta oli riisuttu kaikki mikä teki aiemmin teatterielämyksestä juhlavan. Teatterissa käynti on muuttunut vähän kuin lentomatkustaminen. 

Katsojat jonottivat saliin pääsyä ulkona palttoot päällä ja maskit naamalla. Ovella seisoi mies, joka katsoi meitä visiirin läpi ja tarkasti liput. Joka toiseen tuoliin oli viritetty ruskea "vyö", joka teki kaverin vieressä istumisen mahdottomaksi. Monologissa ei ollut väliaikaa, enkä tiedä miten viinilasien jonottaminen ja lämpiössä näyttäytyminen toteutettaisiin. 

Kotiin kävellessä tuli mieleen, että on minulla sentään helppoa, jääkaapissa on kuusi kananmunaa ja laatikossa kilo vehnäjauhoja ja voin koska vaan tehdä pannukakun. Pääsen ulos talvellakin, sillä omistan kengät. 

Sisällissodan aikaan kuoli enemmän ihmisiä infektiotauteihin kuin itse sodassa (googlasin).  Nyt meitä vaanii korona, mutta meillä on parempi ravitsemus ja terveydenhuolto kuin tuolloin. Elämämme on totisesti melko helppoa koronasta huolimatta. 

Kuva: Anne Kojola

Parempi romaani

Olin sunnuntaina mukana ystäväni lukupiirissä. Söimme kanttarellipitsaa, mustikkakukkoa, jäätelöä ja joimme kahvia. Sain vastailla kirjaani koskeviin kysymyksiin.

Eräs pariskunta oli kuunnellut romaanini ja näkökulman vaihtuessa ihmetellyt, että missä nyt mennään. Romaani etenee kuitenkin kronologisesti, eikä tarina ole mitenkään erityisen monimutkainen. 

Ei saa elvyttää -romaaniin toivottiin jatko-osaa, jolloin siitä tulisi jonkinlainen sukupolvitarina. Minua eivät kirjan henkilöt enää kiinnosta ja minun puolestani he saavat elää tästä lähtien ihan miten lystäävät (niin ne tekivät kyllä aiemminkin, eivätkä totelleet kaikkia määräyksiäni).

Eräs lukupiiriläinen luki ääneen  pätkiä kirjastani ja minua hävetti  niin, että laitoin kädet kasvojeni eteen ja huokailin. Oli lähellä, etten alkanut repiä hiuksiani.

Moni on kysynyt kuka Ei saa elvyttää -äänikirjan lukee (Jaana Pesonen). Jotenkin siitä lukijastakin on tullut kirjailijan arvon mitta. Lukeeko äänikirjan joku kuuluisa viihdealan tähti vai peräti Erja Manto.  

On kaksi koulukuntaa, ne jotka pitävät äänikirjoja kirjallisuuden köyhdyttäjinä ja niitä, jotka uskovat optimistisesti porttiteoriaan, jonka mukaan ääneen luettu kaunokirjallisuus tuo perinteisille kirjoille lisää lukijoita. Kuulun jälkimmäisiin vaikka en itse äänikirjoja kuuntelekaan. Minulle lukeminen on se juttu.

Googlailen edelleen romaaniani, enkä löydä enää mitään uutta. Nyt ovat syksyn kirjat levinneet  internetsin.  Oma kirjani oli lumikello tai krookus ja nämä ovat uhkeita daalioita tai syyshortensioita. Uudet viihdykkeet uivat nyt kuulokkeiden läpi kuluttajien tajuntaan.  

Haluan seuraavaksi kirjoittaa paremman romaanin.

Äidinkielen opettajani Helka Nurmi pöyristyisi otsikosta, sillä hän arvosteli mainoksia, joissa kerrottiin tuotteen olevan parempi, maukkaampi tai halvempi, mutta joissa ei mainittu, että mihin verrattuna. Nyt kun luin tämän tekstin, niin onhan tämä jonkinlainen apaattinen mainos. Vähän kuin Anna edes säälistä -teksti nuoren miehen t-paidassa.

Ei saa elvyttää on edelleen saatavilla lukuaikapalveluista, kirjastoista tai vaikkapa Kariston verkkokaupassa (linkki). 

Jokaisella on omat muistonsa

Kävin Kuopiossa tapaamassa lukioaikaisia luokkakavereitani. Joku muisteli, että luokallamme oli 24 oppilasta, joku toinen arveli, että meitä oli ollut vähemmän. Lauantaina paikalle oli vaivautunut kymmenen nostalgian nälkäistä yksilöä. Erästä heistä en ollut nähnyt sitten ylioppilasjuhlien, mutta kyllä hänet vielä tunnisti. 

Koulumme rehtorin kuolinilmoitus julkaistiin eilisen Savon Sanomissa ja Hesarissa. Rehtoria kutsuttiin Nalleksi, joka on varsin ystävällinen nimi opettajalle.

Joku oli kuullut, että oppilaitoksemme puretaan. Koulu on lättänä valkotiilirakennus valtatien reunassa, eikä rakennuksen perään kukaan itke. Tieltä leijailee kuulemma siinä määrin pienhiukkasia, ettei se ole kehittyvälle nuorisolle hyväksi, niiden hiukkasten armoilla vietimme kehitysvuotemme. 

Lauantaina nousimme Puijolle, joimme kuoharia ja sen jälkeen ajoimme hissillä Puijon torniin syömään. Alkuruokapöydän antimien viereen oli kirjoitettu mistä mikin raaka-aine oli hankittu: Hiltulanlahdesta, Suonenjoelta, Vehmersalmelta, Siilinjärveltä, Pajujärveltä tai Iisalmesta. Tilojen nimetkin oli kirjattu, mutta säästän teidät niiltä. Onhan se kiva tietää mistä porkkana tai mummon munasalaatti on peräisin.  Pääruoan kuha oli uinut Kallavedessä ennen piparjuurikastikkeeseen päätymistä. Näimme torniravintolan ikkunasta komean sateenkaaren.

Muistelimme tietenkin menneitä, joista jokaisella meillä oli omat yksilölliset käsityksemme. Välillä tuntui, että olemme kaikki käyneet eri koulua.

Loppuillan istuimme Kettulanlahdessa omakotitalon pihalle viritetyn pressun alla, kuuntelimme Arja Saijonmaan laulua ja Beatlesien Abbey Roadia LP-levyiltä isännän retrolevysoittimella. Ilta oli kaikin puolin onnistunut. 

Unohdin puhelimeni juhlapaikalle ja sitä oli pitkin yötä etsitty ja se löytyi kevyttoppatakin taskusta, jota illalla lainasin. En ole vuosiin ollut yhtä pitkään ilman puhelinta.

Päätimme tavata seuraavan kerran jo ensi keväänä. Tuskin tulee toteutumaan.

Melko vähäinen haitta

Nykyään on sopimatonta matkustaa edes vieraaseen kaupunginosaan saati kaupungista toiseen. Reitti suunnitellaan sen mukaan missä virukseen törmääminen on epätodennäköisintä. Ei kerrota matkasta Facebookissa. 

Tulin eilen luokkakaverin kyydissä Kuopioon. Nautimme pikaisen aterian Jyväskylässä Alvar Aalto -museossa. Aiemmin olisimme valinneet ravintolan, jossa moni muukin syö, nyt iloitsimme siitä, että olimme ainoat asiakkaat. 

Ruoka oli oikein hyvää ja hintaan kuului kahvi. Kun kysyin, missä kahvi on, nainen tiskin takaa vastasi, että ei missään. Hän kantoi kuitenkin sumpit eteemme, joten jossain sitä täytyi olla. 

Pandan tehtaanmyymälään Vaajakoskella päästettiin vain muutama asiakas kerrallaan.  Muut makean ystävät seisoskelivat ulkona jonossa lakuostoksille pääsyä odottelemassa. 

L kertoi, että mökillä minkit olivat syöneet lokin poikaset (lokin nimi on muuten Patrik) ja tikka syötti poikasilleen pääskysen munat kesken hautomisen. Tähän verrattuna korona on tällä hetkellä suorastaan vähäinen haitta. 

Unohduksia ja tämän minä muistan

Pääsin pitkästä aikaa taidehistorian luennolle. Luento käsitteli romantiikan ajan nousua 1800-luvulla. Kuulimme mm. Francisco Goyasta, joka ei ole se hissimusiikia aikoinaan soittanut Francis Goya, vaan espanjalainen taidemaalari, joka eli 1746-1828. Parhaiten mieleeni painui maalaus, joka kuvasi kuningas Kaarle neljättä perheineen. En muista sitä hienon valon tai tai yhden lapsen punaisen asun vuoksi, vaan koska luennoitsija mainitsi kuninkaan vaimon vilkkaan sukupuolielämän ja sen, että vaimon vieressä seisovien lasten isä ei suinkaan ollut kuningas. 

Romantiikan ajan maalareista mainittiin myös William Blake (näitä haluaisin nähdä), Henry Fusel, John Constable ja tietysti Joseph Turner, josta yksi suosikkiohjaajistani, Mike Leigh, teki elokuvan 2014. Turnerin grafiikkaa oli esillä Tampereen taidemuseossa 2012, Kävin näyttelyssä, mutta en vielä tuolloin ymmärtänyt miten merkittävästä taiteilijasta oli kyse. 

Unohdin toissapäivänä makaronilaatikosta munamaidon. Tungin jo tyytyväisenä laatikon (miksi niitä nimitetään laatikoiksi, omani paistoin Kerman saven valkoisessa kulhossa) uuniin ja kun olin sulkenut uunin luukun, huomasin, että työpöydällä kulhossa lillui jotain kellervää nestettä. Tälläiset jutut muistaisi paremmin, jos niihin yhdistäsi jonkun kuninkaan tai kuningattaren sukupuolielämän.

Kävimme R:n kanssa kahvilassa kirjoittamassa. R oli unohtanut kukkaronsa ja hiirensä, läppäri oli mukana. Vei aikansa ennen kuin hän sai selville miten saa läppärin oman touchpadin toimimaan. Pääasiassa juttelimme, eikä siihen hiiriä tarvittu.

Sattumia H:n elämästä

H kävelee Hallituskatua Hämeenpuistoon päin. Hän käyttää jalkakäytävää (hänen lapsensa nimitti aikoinaan jalkakäytävää kävelykulkijoiden kaduksi). Miksi jalka ja miksi käytävä, sillä eihän se mikään käytävä ole ja ihmisellä on yleensä kaksi jalkaa tallella, ei tosin aina. 

Vastaan ajaa mies sinisellä polkupyörällä. H yrittää väistää jalankulkijoille ihan säälistä suodulla kapealla kaistaleella ensin vasemmalle ja sitten oikealle, jolloin mies huutaa "S-tana, eikö sinulla ole ajokorttia". H vastaa "Tämä on jalkakäytävä", jonka jälkeen mies huutaa naisten sukupuolielimiin viittaavia herjauksia ja polkee tiehensä. 

Jos H voisi ottaa tämän uusintana hän sanoisi "S-tana, eikö sinulla ole ajokorttia. Tämä on jalkakäytävä, eikä pyörätie". Elämässä ei saa useinkaan uutta mahdollisuutta ja se tekee elämisestä hankalaa. 

H ostaa Tokmannilta viisi Rexona-deodoranttia seitsemällä eurolla. Kassaa käyttävä mies kysyy "Haluatko ämpärin?" H ei halua ämpäriä, sillä hänellä on jo kaksi punaista ja yksi harmaa sanko. Kassahenkilö sanoo "Haluaisit ehkä antaa sen jollekin". H ei ymmärtänyt ämpärin kaikkia mahdollisuuksia. Sehän saattaisi olla monelle kovinkin mieleinen tuliainen.