Nappi

Sodassa on yksi "hyvä" puoli. Korona tuntuu nyt pikkujutulta. Kukaan ei kirjoita tai puhu pandemiasta. Vähän samaan tapaan kuin silloin kun pää on kipeä ja lyö itseään vasaralla sormeen ja päänsärky unohtuu. 

Olemme saaneet THL:n Mika Salmisen tilalle Ulkopoliittisen instituutin johtajan, Mika Aaltolan.  On tietysti hienoa, että Mika S saa hengähtää, mutta väärästä syystä. Asiantuntija-Mikat todistavat, että Mikat ovat saavuttaneet asiantuntijaiän.  

Ydinaseetkin on nyt mainittu ja asiantuntijat ovat sanoneet, ettei sitä kannata panikoida. Mistä sitten pitää hermostua? Olen viettänyt lapsuuteni ydinsodan pelossa, joten tämä triggeröi melkoisen ahdistuksen. Lapsena jo kuulin, että jonkun rasvainen sormi saattaa lipsahtaa sille napille vahingossakin. Vaikka humalassa. Kun neuvostopäättäjien punaisia poskia ja verestäviä silmiä katsoi, se tuntui ihan realistiselta mahdollisuudelta. Amerikkalaisten ydinasenappi oli taas milloin minkäkin sotahullun varassa. Koko ajan oltiin napin painalluksen päässä maailmanlopusta.

Sodassa on vain huonoja puolia.  Sota on tragedia meille kaikille. Yksi huono puoli on se, että tärkeä IPCC:n uusi ilmastoraportti on jäänyt sodan jalkoihin. Nykyään tuntemamme miellyttävän elämän vaikeutuminen saattaa olla muutaman asteen päässä.

Jos minulla olisi sodanlopettamisnappi, niin painaisin sitä. Leppoisaa talvilomapäivää!

Taidetta

Liukastelin Sara Hildenin taidemuseoon katsomaan Anna Retulaisen maalauksia. Ne ovat minulle juuri sopivaa katsottavaa, sillä teokset asettuvat johonkin esittävän ja abstraktin taiteen rajavyöhykkeelle. Hienoja värejä ja helposti sulavia aiheita kuten hedelmä- ja vihannesasetelmia ja kukkia. Retulainen ei todellakaan kopioi kukkia ja vihanneksia, joihin hänellä vaikuttaa olevan erityinen suhde. Ne putkahtavat hänen alitajunnastaan.

Taidemuseossa näytetään lyhyt dokumentti taiteilijasta. Siinä hän liikkuu pääasiassa siirtolapuutarhamökkinsä rönsyilevässä puutarhassa. Retulaista muuten pisti Berliinissä herhiläinen ja hän sai pistoksesta anafylaktisen reaktion. Tämä varmasti kiinnosti teitä. 

Dokkarissa hän kertoo välillä epäilevänsä, ettei hänen teoksistaan ole mihinkään. Toisaalta hän sanoo, että jos maalaus epäonnistuu, niin pitää muistaa, että se on vain maalaus. Sen voi vaikka sutia piiloon. 

Mieleeni tuli, että käsikirjoituskin on vain käsikirjoitus. Se ei ole sota, rakastuminen, kuolema, syntymä, viidenkymmenen vuoden tupakointi tai liukastuminen jäisellä jalkakäytävällä. Käsikirjoituksen voi deletoida.

Kuuntelen David Foster Wallacen kulttiteosta Päättymätön riemu. Käytän nopeutta 1.25, lukijana toimii ihana Olavi Uusivirta. Lukemisen on täytynyt olla melkoinen ponnistus. Erityisen suuri saavutus on ollut romaanin suomentaminen (Tero Valkonen). Olen pian kuunnellut äänikirjaa kuuden tunnin verran ja jäljellä on vaivaiset 63 tuntia. Romaania kuunnellessa saattaa aavistaa, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen ihminen. Wallace tekikin sittemmin itsemurhan.  Toisaalta ei pitäisi tehdä päätelmiä kirjailijan psyykestä hänen tekstiensä perusteella. Tässä tapauksessa kirjailijan mielenterveyden huono tola on muutenkin tiedossa.

Olen ajatellut ukrainalaisia melkein koko ajan. Lähettänyt näkymättömiä rohkaisuajatuksia ja rahaakin. Kävin muuten Kiovassa 80-luvulla, jolloin kaupungin ravintoloista sai tasan yhtä ruoka-annosta, joka koostui kanasta, riisistä (tästä en ole varma vai oliko perunaa) ja säilykeherneistä. Ruokalista oli kyllä varsin pitkä, mutta se löytyi vain paperilta.

Yllä olevan kuvan Anna Retulaisen maalauksesta on ottanut Jussi Koivunen ja kaappasin sen taidemuseon nettisivulta.

Keräilijä

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Elämä jatkuu silti. On pestävä vessa, käytävä kaupassa ja päivitettävä blogia. Pitää antaa rahallista apua Ukrainalle. Tehkää se! Moni on vaihtanut profiilikuvaan, jossa liehuu Ukrainan lippu. Pidän rahan antamista hyödyllisempänä.

Olen häpeäherkkä ihminen ja häpeäisin tällä hetkellä olla venäläinen. Häpeäsin, vaikka en olisi hyökkäykseen mitenkään osallinen. Häpeäisin, vaikka vastustaisin sotaa. En muuten ymmärrä, mitä tavallinen venäläinen hyötyy tästä. 

Nyt olen nähnyt videokuvaa sotaa vastustavista venäläisistä. Ne kuvat saavat minut liikuttumaan.

Keskustelin E:n kanssa katastrofeihin varautumisesta. Pitäisi etsiä taskulamppu. Laskea vettä pulloihin. Ostaa säilykkeitä, suklaata ja Buranaa. Suklaa säilyy huonosti kaapissani ja varastoa joutuisi täydentämään sen osalta jatkuvasti. Emme oikeasti keskustelleet suklaasta vaan näkkileivästä.

Tapasin eilen N:n ja keskustelimme lääkäristä, joka on sarjavaras. Hän on keskittynyt Artekin huonekaluihin. Lehdessä oli kuva hänen asunnostaan, joka oli niin täynnä Artekin valaisimia, pöytiä ja tuoleja, että siellä liikkuminen oli hankalaa. Putin on alkanut kerätä naapurivaltioita, joka on vähintään yhtä ongelmallinen keräilyn kohde kuin Artekin pöydät. Mitä niillä sitten tehdään, jää arvoitukseksi.

Ajankohtaista

Vielä muutama päivä sitten hiukseni valuivat ikävästi keskelle näkökenttääni. Hain kynsisakset ja leikkasin häiritsevän hiustupsun lyhyeksi. Nyt näköni oli kirkas, mutta sen sijaan hiustupsu sojotti ikävästi kohti kattoa. Hain Fiskarsit ja viimeistelin kampaajatyöni. Kiinnitin hiustupsun hiuslakalla otsaani. 

Minun oli pakko tunnustaa kampaajalle mitä olin tehnyt. Hän leikkasi minulle täysimittaisen otsatukan. 

Vein roskat, roikotin käsissäni biojäte- ja sekajätepusseja, lasipurkkeja ja kartonkipakkauksia. Ajattelin, että pitäisi varoa heittämästä hanskoja roskiin. Heitin sekajätepussin roskalaatikkoon. 

Viskasin samassa toisen hanskani sekajätteisiin. Roskis oli juuri tyhjennetty, joten en ylettynyt onkimaan käsinettäni sen pohjalta muuten kuin heittäytymällä keikkumaan roskiksen laidalle. 

Kaikkialla on paljon lunta. Jos ette sattuneet tietämään. Eilen meni 22.2.22 klo 22.22.  Putin ja hänen ystävänsä tunnustivat Itä-Ukrainan separatistialueet. Nyt Venäjä voi avoimesti tunkea sinne joukkoineen "rauhaa turvaamaan". Aion toimia linjassa EU:n kanssa ja asettaa Venäjän henkilökohtaiseen boikottiini.  Tutise Venäjä ja Putin.

Säästeliäs kuolinilmoitus

Luen viikonloppuisin Hesarin kuolinilmoituksia. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että lehdestä löytyy myös pariskuntien yhteisilmoituksia ja miettinyt, että kai se on rakkautta kun ei jakseta elää toisen kuoltua tai peräri kuollaan yhdessä.  Olen kyllä tavannut niitäkin naisia, jotka ovat olleet ikionnellisia puolison kuoltua ja porskuttaneet vielä pitkään.

Tänään kiinnitin huomiota avioparin kuolinilmoitukseen: mies oli kuollut hiljattain, mutta puoliso jo 2018. Ovatko yhteisilmoitukset sittenkin joku "säästetään rahaa ja laitetaan ilmoitus lehteen vasta kun tuo toinenkin pääsee hengestään" vai mistä on kyse? 

Isäni on kysynyt minulta jo pari kertaa, että mihin meinaamme hänet haudata. Minä olen kysynyt, että mihin multiin hän toivoo pääsevänsä vai toivooko polttohautausta. Hän on sitä mieltä, ettei häntä sitten liikuta mihin hänet haudataan, kun ei ole sitä näkemässä. Olisi kyllä helpompi jos hän päättäisi, eikä se jäisi meidän kolmen sisaruksen tapeltavaksi. 

Minä haluan polttohautauksen ja Kalevankankaan hautausmaa käy hyvin. Hautausmaata käytetään yleisesti kuoleman kiertoilmaisuna "Joudan tästä jo Kalevankankaalle" tai "Joudunko minä Mäntykankaalle" (hautausmaa Jyväskylässä). Kuolinilmoituksen teksti pitäisi miettiä valmiiksi, etteivät sukulaiset valitse mitään noloa.

Vesiurheilua

Vesijumppaa veti nuori mies, joka kertoi tämän olevan hänen neljäs ohjauskertansa. Mummoraati piti suoritusta varsin hyvänä. Minua häiritsi, ettei hän tsempannut meitä kuten muut tekevät. Ei myöskään tehty niitä intervallijuttuja. Nuori mies varmaa pelkäsi, että joku meistä heittää veivin sinne altaaseen. 

Ennen jumppaa vesijuoksin. Eräs mies ui koiraa vesijuoksuradalla vesijuoksuvyö vyörärölle kiristettynä. Suu ylsi juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolelle. Hän polski jatkuvasti ohitseni. Mies keskusteli naisen kanssa, joka mainitsi miehen kovan vauhdin ja tämä sanoi mukavaatimattomasti "Olen tehnyt tätä jo vuosia". Teki mieli sanoa, että olet sitten vesijuossut väärin jo vuosien ajan. Juokse pystyasennossa, nosta polvia ylemmäs pönttö. No mitä se minulle kuului tai ehkä sen verran, että ärsytti. Kas kun ei neuvonut naista, joka teki oikein.

Istun junassa, ympärilläni istuu maskitonta porukkaa, joka saa yllättäen kroppani lievään hälytystilaan. Milloin pääsen tästä ja alan elää normaalisti? Ehkä kun ensin sairastan koronan.

Mistä hyvät äidit on tehty?

Minusta tuntuu, että olemme vanhempina vanhempiemme kopioita, silloinkin kun yritämme toimia eri tavalla kuin omat vanhempamme. Hämmästyin aikoinaan miten sujuvasti suustani soljahtivat ne samat jorinat kuin heiltä, erityisesti äidiltä. 

Aikuisten lasten äitinä olen ainakin nykyään enemmän varovainen tarkkailija kuin puuttuja. En anna neuvoja, ellei niitä kysytä, eikä ole kysytty. Olen ehkä yrittänyt tyrkyttää jotain  kirjavinkkiä, joka ei ole kiinnostanut kumpaakaan. Kerran olen vastannut puhelimessa kysymykseen, miten tehdään uunijuureksia. Olen kehottanut varaamaan ajan koronarokotukseen ja tutkituttamaan rasva-arvot.

Kun lapset olivat murrosikäisiä, oma henkinen tasoni oli samaa luokkaa kuin lapsillani. Huusimme kilpaa. Luultavammin olin jopa alemmalla tasolla kuin he.

Luen Rachel Cuskin romaania Toinen paikka, jonka päähenkilö (kirjailija ammatiltaan) sanoo, ettei lapsilla ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan.  Hän sanoo tyttärelleen "Velvollisuuteni on päästää sinut menemään". 

Minäkin ajattelen, ettei lapsillani ole velvollisuuksia minua kohtaan. Toivon tietysti, että voimme olla tekemisissä toistemme kanssa. Voihan minulla olla jotain piilotettuja toiveita, joita en myönnä edes itselleni. Ehkä valehtelen itselleni. Järjen tasolla ajattelen kuitenkin näin.

Ihan sivuhuomautuksena: rakastan Rachel Cuskia.

Siskonpoika teki koulussa äitienpäiväkortin. Ilmeisesti opettaja oli antanut ohjeen kirjoittaa "Äitini on tehty" ja perään lapsi oli kirjoittanut "raudasta, murhavideoista", seuraava sana oli sutattu, mutta siskoni katsoi korttia valoa vasten, jolloin sutun alta paljastui "vieraanvaraisuudesta".

Kuntosaliryhmän paluu

Kirjailijoilta kysytään usein onko jotain uutta tulossa. Olen itsekin kysynyt. Se tuntuu yhtä kiusalliselta kuin sukulaiset, jotka kysyivät, miten koulussa menee tai kollegat jotka utelivat erikoislääkäritentistä. Katson kateellisena kustantamoni kirjailijaa, joka julkaisee uuden romaanin vuosittain. Julkaisu ei riipu ainoastaan kirjailijasta. 

Erikoistuin aikoinaan KYS:ssä sisätauteihin ja siellä kulki sellainen urbaanilegenda, ettei kukaan sairaalan erikoistuva ollut koskaan reputtanut kyseistä erikoistumistenttiä. Olin siis todella hermona ennen tenttiä ja lainasin sairaalan kirjastosta vielä edeltävänä iltana pinon tenttikirjoja. Pääsin onneksi läpi. 

Teetätin jonkunlaisen hömppä-DNA-testin, kun sain 39 eurolla. Kiinnostavampaa kuin testin vastaus etnisyydestä ovat tuntemattomien sukulaisten huolella tekemät sukupuut, jotka ulottuvat useamman sukupolven taakse. Minulla ei ole hienoja sukulaisia, mutta on kiinnostavaa katsoa taakseen. Saan olla tuollaisen sukupuun osanen. 

Kuntosaliryhmä käynnistyi Nääshallissa. Meitä oli viisitoista kypsässä iässä olevaa kuntoilijaa pienissä tiloissa ja ensi viikolla kuulemma lisätään osallistujamäärää kahteenkymmeneen. Tuntui jotenkin vapauttavalta. Oltiin ihan kuin ennen koronaa. 

 

Taustalla soi Tom Jonesin "It's not unusual" ja entisen pankinjohtajan näköinen mies kertoi minulle käyneensä aikoinaan Tom Jonesin konsertissa Tampere-talossa, kun oli saanut pankista ilmaiset liput. Kysyin, heittelivätkö naiset pikkuhousuja lavalle. Mies ei vastannut. Tom Jones on kuulemma edelleen elossa, mutta hänen vaimonsa on kuollut. Olikohan mies kuitenkaan ollut pankijohtaja, näytti liian kiltiltä. Pankin palveluneuvoja? Oliko treenipaitakin vähän rispaantunut? 

Joka tapauksessa, nyt on vihdoin se kuuluisa uusi normaali!

Ystävänpäivää

Kun olen menossa nukkumaan, minun on löysennettävä CPAP-maskin remmejä. Yöllä maski alkaa falskata ja joudun kiristämään niitä. Olen päätynyt siihen, että päivän mittaan pääni turpoaa ja yöllä se taas kutistuu. Tätäkään en tiennyt ennen uniapneadiagnoosia.

Pesen maskin joka päivä tuoksuttomalla nestesaippualla ja kuivatan astiankuivauskaapissa. Maski tuoksuu currylle. 

Kuusikymppinen nainen, jonka pää vuorotellen turpoaa ja kutistuu. Svaippaisitteko vasemmalle vai oikealle?

Olen koukuttunut Successioniin, joka kertoo mediamoguli Logan Roysta ja hänen lähipiiristään. Sarjassa käytetään kovaa kieltä ja pilkataan läheisiä, mutta kukaan ei lähde mihinkään. Kokeilepa samaa kotona tai ystäviesi kanssa, pian löydät itsesi yksin Successionia katsomasta. 

Succession-tyypit saattaisivat sanoa tänään "Happy Fucking Valentine's Day!" Toivotan ihanaa ystävänpäivää tämän blogin vakituisille ystäville, yhden päivän tuttavuuksille ja vihahenkilöille!

Kulmakarvat

Kokeilen uutta kestoväriä kulmakarvoihini. Olen sivellyt vaikuttavan aineen kulmiini ja näytän todella pelottavalta. Onneksi lähietäisyydellä ei ole pikkulapsia. 

Muistan potilaan, jolla oli voimakkaasti värjätyt kulmakarvat, niihinkin kehittyy riippuvuus. Jopa tarve annosten nostamiseen. 

Eräs potilas tuoksahti aikoinaan niin pahalta, että hänelle annettiin aina päivän viimeinen aika. En ole koskaan nähnyt niin likaisia vaatteita kuin hänellä. Epäilen, ettei niitä ollut pesty koskaan.  Saattaahan olla, ettei minkäänlaisia pesumahdollisuuksia edes ollut. Eivätkä kaapit pursuilleet vaihtovaatteita. Hengitin vastaanoton ajan suun kautta ja kun hän poistui, avasimme kaikki ikkunat. Pidensin kontrolliväliä kuukaudella. 

Useinmiten potilaat tuoksuivat saippualta, deodorantilta ja puhtailta vaatteilta. Joskus he sanoivat "Olen hikinen, sillä tulen suoraan töistä", mutta siitä huolimatta he eivät tuoksuneet muulta kuin edellä mainituilta.  

Poistin aineen kulmakarvoistani ja huomaan, että vaikutusaikaa on ehdottomasti pidennettävä.  En toisaalta halua näyttää Leonid Iljitš Brežneviltäkään, joten pitää vielä titrata.

Liittyminen

Kävelin Keskustorin halki päässäni kuulokkeet, joista kuuntelin Jo Nesbon dekkaria. Keski-ikäinen nainen tuli sanomaan minulle jotakin. En kuullut, joten huokaisin ja otin korvanapit korvistani. "Tiesitkö, että Jumala rakastaa sinua?" kiiluvasilmäinen, liian leveästi hymyilevä nainen sanoi. "Minulla on kiire", vastasin ja pakenin paikalta. 

Liityin muuten melko hiljattain kirkkoon, josta erosin parikymppisenä. Epäilevä suhteeni uskoon ei ole muuttunut. Jotenkin vaan halusin takaisin kirkon jäseneksi.

Jotkut palaavat kirkon huomaan saadakseen kirkkohäät. Yksi syy paluuseni oli kirkon pätevä formaatti kuolemaan ja hautajaisiin liittyen. Ajattelin, että lasten on sitten helpompi toimia. Toivottavasti hautajaiset eivät olisi kovin pian, mutta kun ajalla on taipumus rientää niin nopeasti.

Ei se ainoa syy ollut. Olin pohtinut asiaa pitkään ja kun lopulta sain lakonisen ilmoituksen, että minut on liitetty Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan jäseneksi, tuli jotenkin turvallinen olo. Kirkko tekee paljon hyvää sosiaalista työtä. Kirkon kannattaisi toivottaa jäsenet tervetulleeksi vähän innokkaammin ja informoida mitä kaikkea he voivat tarjota. Tuskin minusta tulee innokas jumalanpalveluksissa kävijä.

Selvennys: En edelleenkään hyväksy sitä, miten kirkko kohtelee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä!

Elokuva yksinäisyydestä

Katsoin chileläissyntyisen Pablo Larraínin ohjaaman elokuvan Spencer. Se kertoo yhdestä joulusta prinsessä Dianan elämässä (se ei ole elämäkertaelokuvaa vaan vahvasti näyttelijöiden ja ohjaajan tulkinta). Camilla on jo näkyvästi Charlesin elämässä ja vuotta myöhemmin Diana ja Charles päätyvät asumuseroon. 

Kuninkaallinen joulu on tiukasti aikataulutettu ja pukija tuo Dianan huoneeseen vaaterekin, jossa roikkuvat asut jokaista ateriaa varten. Charles hankkinut samanlaiset helmet joululahjaksi vaimolleen ja rakastajattarelleen. Jouluna ei kuulu rentoutua, lueskella kirjoja, syödä suklaata, pelata pelejä tai lukea kirjoja pyjamassa.

Dianaa esittävä Kristen Stewart on saanut kehuja roolistaan, eikä suotta. Hän on omaksunut Dianan ilmeet ja elekielen uskottavasti ja näyttelee rennosti.

Haastattelussa Stewart sanoo, että juokseminen oli elokuvassa hauskinta. Diana todella juoksee pellolla korkokengissä, tanssii lastensa kanssa ja loikkii linnan käytäviä vessaan oksentamaan. 

Voi miten yksin hän on. Ehkä Spencer lopulta kertookin yksinäisyydestä. Petri Tamminen on sanonut, että kaikki hyvät aikuisten kirjat kertovat yksinäisyydestä, pitääköhän sama paikkaansa elokuvien kohdalla.  Hesari antoi Spencerille neljä tähteä. Minulle se oli erikoistapaus, sillä pääsin pitkästä aikaa elokuviin.

Jos elokuvan katsoo kotona joltain laitteelta, ei koskaan tavoita sitä epätodellista tunnetta, jonka kokee astuessaan elokuvateatterista keskelle Kehräsaarta. Elokuvan aikana oli tullut pimeä.  

Itsesensuuri

Silmälääkäri määräsi minulle A-vitamiinivoidetta iltaisin silmiin laitettavaksi. Voidetta pursotetaan alaluomen alle, jonka jälkeen kaikki näyttää samalta kuin televisio-ohjelmassa, joissa pyritään salaamaan rikollisen tai rikoksen uhrin naamataulu. Rasva pitää siis levittää vasta sängyssä, muuten kompastelee huonekaluihin, eikä löydä vuodettaan.  Jos joku kysyisi, "Onko auttanut?" vastaisin savolaisittain "Ei ole pahentanutkaan."

Pääsin vihdoin ihan oikeaan jumppaan. Ryhmässä oli käynyt merkittävä kato. Vain kourallinen innokkaita jumppasi voimakkaasti ilmastoidussa salissa. 

Zoomissa järjestetyltä kirjoituskurssilta minua jäi vaivaamaan eräs opettajan antama esimerkkilause. Hän pyrki opettamaan, että on parempi näyttää henkilön tunnetila kuin kertoa se.  Ei esimerkiksi kannata kirjoittaa, että joku on vihainen vaan että hän puristi nyrkin kiinni. Eikö nyrkki tarkoita juuri kiinni taivutettuja sormia. Jos käsi on auki, se ei mielestäni ole nyrkki vaan käsi. En sanonut mitään, sillä se olisi tuntunut saivartelulta. 

Tässä päivänä eräänä, päätin kirjoittaa kaiken mitä sillä hetkellä ajattelen. Se oli mahdotonta, sillä ajattelusta tuli heti liian tietoista. Yritin ajatella painokelpoisia ajatuksia, vaikka ei ollut tarkoitus julkaista sitä soopaa missään. Huomasin sensuroivani itseäni.  

Kiitos, kun sain taas kertoa nämä merkittävät asiat teille.

Jos tekstini on paskaa, niin olen paska

Minulle tuli tänä aamuna paha mieli, sillä olin loukannut vegaanijutullani entistä maanviljelijää, vaikka se ei ollut tarkoitus. Isäni vanhemmat hankkivat niukan elantonsa viljan viljelystä, karjan hoidosta ja metsästä. Heillä oli muutama lehmä, kanoja ja sika, kunnes pellot pistettiin pakettiin ja karjasta luovuttiin.

Ihan varmasti turkistarhaajakin tekee mielestään hyvää ja tärkeää työtä, vaikka en pidä turkiksia tarpeellisina. Hän loukkaantuu, jos sanon näin, sillä se on hänen ammattinsa. Mahdollisesti hänen vanhempansa ovat tehneet samaa työtä. 

Sama koskee kirjailijoita. Jos kirjallista tuotostani sanotaan paskaksi, tulkitsen asiaa niin, että olen paska. Saan kyllä itse arvostella sitä, mutta muiden kritiikistä pahastun.

Olen aina arvostanut lääkärin ammattia. Nyt katson terveydenhuoltoa eri näkökulmasta ja näen enemmän puutteita kuin ollessani kaikessa sisällä, mutta loukkaannun edelleen herkästi jos lääkäreitä arvostellaan. 

Se mitä tekee ammatikseen on pakosta niin tärkeä osa minuutta, että jos työtäsi parjataan, se tuntuu samalta kuin sanottaisiin, että olet huono ihminen. Koskee niin opettajia, sairaanhoitajia kuin maanviljelijöitä. Kaikkia, joille oma työ on tärkeää.

Valtataistelu

Ahmin Succession-sarjan ensimmäistä kautta (kaikki muut ovat kai sen jo katsoneet). Sarjassa kerrotaan mediamoguli Logan Roysta (loistava Brian Cox) ja hänen perheestään. Juonittelut ja valtataistelut tuovat mieleen Shakespearen näytelmät. Sarja on nähtävissä HBO:lla. 

En ole koskaan edes nähnyt kokaiinia, mutta amerikkalaisten televisiosarjojen perusteella osaisin noin teoriassa ripotella valkoista jauhetta tasaiselle alustalle, kolata pulveria pankkikortilla, vetää huumetta sieraimiini ja viimeiseksi hieroa valkoista jauhetta ikeniini. Successionissa käytetään runsaasti päihteitä, kiroillaan ja puhutaan härskejä.

Jossain elokuvassa Woody Allenille tarjotaan kokaiinia. Kun Allen lähestyy arvokasta ainetta, mies aivastaa niin että päihdyttävä pulveri leviää ilmaan. Minulle kävisi todennäköisesti samoin, älkää siis tarjotko sitä minulle. Otan mieluummin punaviiniä.

Yleensä on vaikea katsoa, kun addikti sortuu uudestaan huumeisiin, mutta Kendal Royn hairahdus ei ahdista. Sarjan henkilöt eivät ole kovin kivoja, eivätkä samaistuttavia ja naisten osa on usein lähinnä miehen somisteena toimiminen. No onhan toki Logan Rayn tytär Shiv (Sarah Snook), neuvonantaja Gerri (J.Smith-Cameron) ja vaimo Marcia (Hiam Abbas), joista ei oikein ota selvää. 

Tämä sarja on tehty suurella rahalla ja se näkyy kaikessa. Myös sarjan henkilöt ovat suunnattoman rikkaita ja heidän seuraamisensa on kuin katsoisi kiehtovia, eksoottisia, mutta hieman epämiellyttäviä eläimiä terraariossa, joka onkin lopulta maisemakonttori Wall Streetillä.

Mansikki

Vegaanihaaste loppui, mutta lihansyöjäksi ei taida olla paluuta, vaikka en mitenkään ehdoton olekaan. Vegaanisen ruoan valmistaminen on oikeastaan mielenkiintoinen uusi harrastus. 

Haasteen myötä sain päivittäin tsemppausviestin, joka sisälsi ruokaohjeita, tietoa tuotantoeläinten kohtelusta ja ruoan ilmastovaikutuksista. Linkkejä erilaisiin webinaareihin, joihin en osallistunut.

Nyt tiedän, että 80 prosenttia Suomeen tuodusta soijasta menee siipikarjan ja lohien rehuksi (toisesta lähteestä luin, että tuodusta soijasta peräti 95 prosenttia käytetään eläinrehuksi). Joten sademetsää ei suinkaan hävitetä ituhippien vuoksi.

Jugurtista ja juustosta luopuminen on ollut hankalinta. Hyvä muistaa, että saadaksemme juustoa ja jugurttia lehmät pitää saattaa tiineeksi. Juomme maitoa, joka on tarkoitettu vasikalle. Vauveli itkee jossain erotettuna emostaan. Lehmistä on tehty niin tuottavia, että niiden nivelet ovat kipeät. Mansikit ja Mustikit päästelevät suolistostaan metaania, joka on kamala myrkky. Peltojen raivaaminen heinän kasvatukseen on pahasta ilmastolle.  

Voisin vielä kirjoittaa, että lehmät ovat yksilöitä ja niillä on luonne. Liian temperamenttiset lehmät joutuvat teuraalle, sillä ne ovat työsuojeluriski. 

Koira ei ole ainoa sympaattinen ja fiksu eläin, jopa kanat ovat fiksuja, vaikka olen luullut niitä eläinten apukoululaisiksi*. 

Vegaaniruokavalion eduista voisi pitää ihan omaa blogiaan, mutta jätän aiheen käsittelyn tähän, joten pysykää kanavalla.  Kepulaisetkin!

*Apukoulu oli joskus aikoinaan "älyllisessä kehittyneisyydessään viivästyneiden lasten koulu".

Tämänpuoleinen

Hain uudet silmälasit. Jännitti, sillä ostin ne lyhyellä harkinta-ajalla. Kaksiteholasit ovat suuri sijoitus, olisin saanut samalla hinnalla kolme ja puoli kolmen istuttavaa Ikean Ektorp -sohvaa. Silmälasit ovat tosi hyvät. Aina ei kannata harkita vaan toimia.

Ottamatta kantaa rokotuspakkoon, huvittaa, että puhutaan hoitajien rokotuspakosta, vaikka pakko koskee myös lääkäreitä. Erittäin harva lääkäri vastustaa koronarokotuksia. Miksi kukaan haluaisia olla suojaamatta itseään vakavalta taudilta? Entä sairauslomat, pitkittynyt tauti ja kaipa rokotus vähän potilaitakin suojaa.

Tein työväenopiston kehon voima ja liikkuvuus -jumpan etänä. Toivottavasti viimeistä kertaa. Nyt pitää purkaa rajoituksia, sillä rokotussuoja on vielä hyvä ja valtavirus omikron kesympi kuin aiemmat. 

Osallistuin viikonloppuna kirjoituskurssiin, joka toteutettiin Zoomissa. Ihmeen hyvin se onnistui. Teknistä häslinkiä oli hämmästyttävän vähän. Olin molempina iltoina ihan poikki.  

Tässä yksi harjoitus, jossa meille annettiin sanat: elämä, parisuhde, ystävyys, jumala ja tuonpuoleinen. Aikaa jokaiseen oli minuutti. Pitää myöntää, että äsken vähän editoin omaa tuotostani, mutta vain vähän.

 

Elämä on ohi ennen kuin sitä edes huomaa, mutta siitä tulee ihottumaa.

Parisuhde on yhteinen kylpyhuone ja oma hammasharja.

Ystävyys on aurinko ja kuu ja jaettu viinipullo.

Jumala taivaassa, ihminen Facebookissa.

Tuonpuoleinen ja tämänpuoleinen eivät kohtaa kuin kerran.