Runoa pukkaa

Olin eräällä kirjoituskurssilla, jossa tekemäni harjoitukset julkaisen tyhmyyksissäni täällä. Ei todellakaan kannattaisi. En kerro mihin tehtäviin nämä liittyivät. Aikaa oli viisi minuuttia per "runo". Pikkuisen muokkasin äsken. Lukeminen omalla vastuulla.

Toivotan teille hyvää päivän jatkoa

teillä on kauniit silmät

oletteko täältä vai tuolta

osaatteko urdua

saatanko teidät kotiin vai menemmekö Nokialle

näytätte hyväkuntoiselta

sinne on pitkä matka

ikkunastani näkyy ruokakauppa

sen edessä ystävälliset robotit

eivät osaa rakastaa

mikä teille tuli

minne te nyt menette

rakastan teitä

rakastan.

 

-------

 

Iltapäivällä oksennan pillerit hiirenkoloon

villisika vilistää ohitseni perse heiluen

saatanan ruma eläin, karsea ääni

katsoo minua säälien

tietää missä mennään

konttaan kohti makkaraa

se on mustunut ja nokinen

villisika on siitä jo haukannut

tihrustaa varvastaan kaukoputkella.

 

--------

 

Palaan Tallinnasta matkalaukkua raahaten

asunnossa on yksi huone vähemmän

kompastun puuttuvaan kynnykseen

kissa makaa huoneessa, jota ei enää ole

jääkaapissa kaksi olutta vaikka lähtiessäni oli kolme

olohuoneen matolla kissan oksennus

keittiössä pöytä ja neljä tuolia

katossa roikkuu paljas energiansäästölamppu

kissan kupissa on ruokaa vielä jäljellä.

Lude

Pari viikkoa sitten postiluukustani putosi lappunen, jossa kerrottiin taloyhtiöni erään asunnon ludeongelmasta. 

Revin lakanat sängystäni ja tutkin patjan (ja lakanan tietysti myös), etsin iholtani luteen puremia, raavin itseäni ja haistelin makuuhuonettani. Luteiden haju on kuulemma makea ja tympeä. Valvoin yön luteiden hyökkäystä odotellen. 

Isäni kertoi, että hänen lapsuudessaan monista ikävistä syöpäläisistä päästiin eroon siten, että talo jätettiin talvella kylmilleen ja lähdettiin sukuloimaan. Olin valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin (en sentään sukulointiin). Ihan varmuuden vuoksi.

Eilen tiedotettiin, että luteita on kaiken syynäämisen jälkeen löytynyt vain yhdestä asunnosta, joka myrkytetään. Asunto on kaukana omastani. Yleistä ludeongelmaa ei havaittu. Luokseni voi tulla huoletta. Suosittelen silti suojahaalaria.

Yläpuolellani asuu yksi talon harvoista lapsiperheistä. Alkuun he kantoivat lastenvaunuja toiseen kerrokseen, sillä hissiä ei ole. Nyt he raahaavat rattaita. Olen kyllä tarjonnut apuani. 

Lapsen äiti pahoitteli, että lapsukainen on innostunut heittelemään tavaroita lattialle. En ollut huomannut. Saatuani tiedon heittelystä erotan sen hilpeän kolauksen, joka syntyy kun jotain osuu yläkerran asunnon lattiaan. Minua se ei häiritse. Tekee mieli itsekin heitellä.

Kaikki Suomen kirjailijat ovat menossa Turun kirjamessuille esiintymään. Jokainen. Tai siltä minusta tuntuu. Eikä tarvitse olla edes kirjailija. En osallistu niihin kekkereihin. En tapaa kollegoita, en syö ilmaisia lounaita, enkä juo itseäni hilpeään päivähiprakkaan. Haluaisin tietenkin. Alennuin eilen hakemaan nimillä kirjailijoita esiintyjien listasta ja revin hiuksiani. Ilahduin, kun joku kirjailija puuttui. Hurrasin. Häpeän toimintaani. 

Liioittelin hieman. Pitäisi muistaa, ettei se aina toimi täällä.

Osallistuin esikoiskirjani julkaisun myötä Helsingin kirjamessuille 2016, toisen romaanini jälkeen olisin myös päässyt, ellei se paskavirus olisi tullut meitä kurittamaan. No eipä minulta ole hiljattain ilmestynyt kirjaakaan. Eikä lastenromaani ole joidenkin mielestä romaani.

Nyt olen sitten ripittäytynyt. Omistan Kuuran ja karkailevan isomummon eräälle ihmisryhmälle. En vielä kerro mille.

Soma some

Seuraan Instassa tiliä nimeltä Meet Cutes NYC. Siinä pysäytetään kadulla pariskuntia ja kysytään missä he ovat tavanneet. Ihmiset ovat liikuttavan innokkaita kertomaan ensitapaamisesta (en tiedä kuinka monta haastatteluyritystä tehdään tai minkälaista karsintaa tapahtuu ennen julkaisua). Pariskunnat ovat eri-ikäisiä, eri etnisistä taustoista, homo- ja heteropareja. Heteromiehet aloittavat aina puhumisen. Maailmalla se on heteromiesten tapa. Seuraavaksi pariskunnilta kysytään, mikä toisessa on parasta ja vastaus tulee yleensä tosi nopeasti. Usein kehut ovat sellaisia yleisesti hyväksyttyjä hyvinä pitämiämme asioita. Eräs mies mainitsi puolisonsa parhaaksi ominaisuudeksi hyvän perseen. En pistäisi pahakseni. Lopuksi udellaan, mitä he odottavat tulevaisuudelta.

Jouduin konfliktiin. Somessa onnitellaan ihmisiä, ja nyt moni onnitteli taiteilijaa, joka ei vilkaise someen päinkään. Hiljattain näin kuvia eräiltä syntymäpäiviltä (ei juhlakalun julkaisemia) ja taas kuvia kommentoitiin onnitteluin (synttärisankari ei käytä somea). Kirjoitin asiasta ja siitä koitui pahaa mieltä ja julkaisun poistamista. 

Minusta tuntuu, että synttärisankari ilahtuisi enemmän, jos onnittelut laitettaisiin hänelle, eikä johonkin missä niitä ei voi nähdä. Jos vaikka soitettaisiin puhelimella (tosi vanhanaikaista toki). Henkilökohtainen viestikin olisi kiva. Toisaalta jonkun randomtyypin yhteydenotto saattasi pelottaa. Joku saattaa luulla, ettei kukaan muista, kun samaan aikaan netin syövereistä löytyisi kymmeniä onnitteluja. En uskalla lähteä somesta, sillä onnittelijoiden määrä putoaisi vähintään 98 prosenttia.

"Kirja ei kuluta vaan lataa akkuja"

Olen käynyt pariin otteeseen läpi Kuuran ja isomummon taittovedokset. Olen miettinyt muun muassa syödäänkö jugurttia, jogurttia vai jukurttia. 

Saan tänään loppuun Ali Smithin loistavan vuodenaikasarjan: Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä. Vuodenaikaromaaneissa leikitään sanoilla ja kielellä. Kirjat kertovat brexitin ajan Englannista ja maahanmuuttajien kohtelusta. Ihmisistä, joiden tiet risteävät. Romaanit on suomentanut taitava Kristiina Drews. Suomentajalle voisi antaa näistä jonkun palkinnon. On haikeaa jättää Ali Smith. 

Koska kinttunit on kipeä, olen pakollisessa lenkkikiellossa. Lähdin siis uimahalliin. Uimahallikäynti helpotti nykytouhun aiheuttamaa levottomuutta. Tutkitustikin liikunta auttaa alakuloon. Minusta maailma on nyt sellainen, etten oikein löydä mitään syytä hurrata.

Peruin Saarenmaan matkan jalkateräongelmieni vuoksi. 

Pääsin eilen kiirevastaanotolle ja sieltä suoraan röntgeniin. Näytin kerran eräälle potilaalle hänen nivelkuviaan, ja sanoin niitä kauniiksi, ja se huvitti häntä. Katsoin omat kuvani myös itse, ja niveleni ovat totisesti kauniit. Kenties kauneinta mitä minussa on.

Tein ilmoituksen vakuutusyhtiöön, etten pysty lähtemään matkalle ja korvauspäätös tuli parissa tunnissa. Rahalliset vaatimukseni olivat minimaaliset siihen nähden mitä olen vakuutusyhtiölle viimeisen parinkymmenen vuoden mittaan maksanut. 

Luin Pekka Kytömäen runokokoelman Historian pienmiehiä (ihana kirjan nimi!). Kytömäki on kirjoittanut aiemmin mm. palidromirunoja. Pienmiehissä ei käytetä palindromimuotoa. Runot ovat melko arkisia, pieniä ja aforistisia. Niistä selviää ilman googlea. Suosittelen Kytömäen runoja lukijoille, jotka pelkäävät runoja. Nämä eivät pure.

En kopioi runoja tekijänoikeussyistä, mutta nappasin yhden runon keskeltä tähän aamuun osuvan ajatuksen:  "Kirja ei kuluta vaan lataa akkuja".

Kriiseilyä

Sain Kuura ja karkaileva isomummo lastenkirjan taittovedokset. Ensin oli vuosi aikaa julkaisuun, eikä mikäänlaista kiirettä. Nyt on hoppu. Kiire ilmeisesti kuuluu prosessiin, ainakin näin lomakauden jälkeen. Sain paperitulosteen sijaan sähköisen version. Ei se minua haittaa. Ehdin mainiosti.

Yleensä kirjailijat esittelevät ylpeinä somessa sen paperikasan, josta tulee myöhemmin kirja. Minä laitoin kuvan padistani ja vaikerruksen siitä, että tykkäävätkö lapset hengentuotteestani. Julkinen kriiseily ei ole tapana.  

Kuura ja karkaileva isomummo on minusta hyvä kuitenkin. 

Saanko valittaa? Valitan joka tapauksessa. Kantapääni on ollut kipeä jo pitkään ja olen tehnyt itsellleni plantaarifaskiitti -diagnoosin. Nyt vasen päkiä on kipeä, arka ja vähän turvoksissa. Kantapää ei vaivaa enää, sillä huomio kiinnittyy jalkaterään. Olen menossa tänään lääkärin kiirevastaanotolle, sillä eivät suostuneet ottamaan rtg-kuvaa jalkaterästä ilman lääkärikäyntiä. Epäilen rasitusmurtumaa. 

Kaipaan työterveyshuoltoa. Olisi pitänyt käydä useammin.

Unboxing

Cafe Metsossa kaksi iäkästä naista joi kahvia ja jutteli Blockfestistä.

"Ei onneksi ollut sellasta meidän nuoruudessa."

"Oltais me sinne menty."

"Niin oltais."

Viime vuonna Blockfesteille ja sen oheistapahtumiin osallistui 80 000 henkilöä. Tampereen keskusta vilisi nytkin nuoria tyyppejä, jotka olivat mitä ilmeisemmin miettineet tarkkaan, miten pukeutua näyttääkseen erilaiselta, mutta kuitenkin samanlaiselta kuin muut. 

Instassa eräs räpistä pitävä perheenäiti kertoi, että oli kokenut olonsa festivaaleilla vaivaantuneeksi, jopa ei toivotuksi, vaikka rakastaakin tuota musiikkia ja käsittääkseni myös tutkii sitä yliopistossa.

Keskustelimme lukupiirissä sanasta unboxing ja sanoin, ettei suomen kielessä ole vastaavaa ilmausta. Minulle naureskeltiin. Toisaalta ei ainakaan yhtä sanaa. Laatikon avaaminenkaan ei vastaa unboxing-ilmaisua, sillä siihen kuuluu teippien repimisen ja laatikon avaamisen lisäksi myös tuotteen nostaminen laatikosta ja sen esitteleminen. Tällaisen sain! 

 

Laatikko avataan usein yhdellä kädellä, sillä toinen käsi tarvitaan tapahtuman kuvaamiseen. Avaamme kirjan, ikkunan, matkalaukun, oven, paiseen ja pahvilaatikon.  Tämmöisestä tänään avaudun.

 

Ruumis kirjastossa

Keskiviikkoisissa Kustantamon pihajuhlissa tarjottiin lähinnä vegaanista ruokaa. Tiskille, josta sai moctaileja ja laimeita aperol spritzejä, muodostui pitkä kiemurteleva jono. 

Kun eräkirjailijoille järjestettiin saunailta 80-luvulla, oli meininki kuulemma erilaista, mutta ei siitä sen enempää. Pidän suuni kiinni ja sormeni poissa näppäimiltä. Paljastan tietoni muistelmissani, jotka tulevat vavisuttamaan eräkirjailijapiirejä.

Tapasin pihajuhlissa muistelmakirjailijan, jonka ystäväpiiriin oli kuulunut Samuel Becket, puhumattakaan hänen nuoruusaikansa suomalaisista kirjailijajulkkiksista. 

Lastenkirjastani ei ollut vähään aikaan kuulunut mitään ja olin jo päätynyt siihen, että sen julkaiseminen on jollain jämerällä syyllä peruttu. Laitoin viimein viestin kustannustoimittajalle, joka oli saapunut samana päivänä töihin kesälomalta. Ei ole peruttu! Kirja menee painoon 11. syyskuuta ja se ilmestyy 12. lokakuuta. 

Istun kirjastossa kirjoittamassa. Tuossa takanani kokolattiamatossa näkyy tummempi alue, jonka ääriviivat muistuttava lattialla makaavaa ruumista. Agatha Christie on kirjoittanut dekkarin nimeltä Ruumis kirjastossa, mutta siinä lie kyse kotikirjastosta eikä verovaroilla pystytetystä sivistyslaitoksesta.

Surullinen uutinen

Sain viikko sitten tiedon, että ahkera blogikommentoija, Ict-ukkeli on menehtynyt. Tuntui surulliselta, sillä hän oli tullut tutuksi, vaikka kontaktimme rajoittui tänne blogiin. Hänen siskonsa (joka ilmoitti suru-uutisen), kirjoitti lukeneensa Ict-ukkelille yhden blogitekstin ääneen vielä sairaalassa.

Tässä eräänä päivänä ovikelloni soi ja oven takana seisoi pieni mummo, joka sanoi, ettei hänen kännykkänsä toimi, että voisinko auttaa. Sanoin, että saatanhan kokeilla, vaikka en ole varsinaisesti mikään kännykkäguru. 

Nousimme portaita mummon pikkuruiseen yksiöön, jossa oli kovin siistiä ja paljon koriste-esineitä (myös kissa-aiheisia). Televisiossa oli meneillään joku vanha suomifilmi. En ole koskaan nähnyt niin pientä asuntoa. Ahtauden tuntua lisäsi tummanvihreä tapetti. Ovesta vasemmalla roikkui ruskea verho, jonka takana sijaitsi todennäköisesti keittokomero. Asunnon olisi voinut siirtää suoraan museoon. 

Kännykkä osoittautui vanhaksi Nokia-kännykäksi, josta en ymmärtänyt mitään. Nainen antoi minulle avaamiseen tarvittavan pin-koodin, joka oli tietenkin 1234, mutta eihän se auttanut, kun ei saatu sellaista paikkaa näkyviin, johon koodin olisi voinut näpytellä. Asunnossa näytti olevan myös lankapuhelin. 

Mummo joutui kilauttelemaan useita ovikelloja. Kuulin kyllä sen oven läpi.

 

Tuntematon sotilas (Tampereen teatterikesä)

Eilen ennen Tuntemattoman sotilaan esitystä jaettiin katsojille lappua, jossa näytelmän ohjannut ja dramatisoinut Juha Mantere perustelee, miksi hänen piti tehdä vielä yksi versio Väinö Linnan Tuntemattomasta. 

Väinö Linna on ollut hänen isälleen pyhä, Mantere kirjoittaa. Linna on maailmanluokan kirjailija, mutta elokuvat eivät ole saman tason elokuvia. Romaanissa maailmankuvaltaan vastakkaiset miehet joutuvat toimimaan yhdessä suuremman päämäärän hyväksi. Yksilö on pakotettu uhrautumaan yhteisön puolesta, kun taas nykyisin korostetaan individualismia ja kuluttamista. Linna katsoo lämmöllä sekä suomalaisia että venäläisiä sotilaita. Kirjailija tuntee empatiaa henkilöitään kohtaan. Kaiken lisäksi Tuntematonta ei ole hirveästi teatterissa nähty. Kukaan ei ihmettele, jos joku tekee taas uuden version Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta. 

Luin Hesarin haastattelusta, että Mantere on kasvanut lapsuutensa harrastajateatterin lavalla ja kulisseissa. Kaikki tehtiin innolla ja itse ja sitä samaa on  tässä teatteri Vanhan Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteisproduktiossa. Tekemisen vimma välittyy katsomoon. 

Linnan romaanista poimituissa kohtauksissa tunnelmat vaihtuvat humoristisista traagisiin. Mieleeni jäi muun muassa pelokas Riitaoja, jonka kohtalo toi mieleeni kaikki koulukiusatut. Omien sotilaiden ja venäläisen vangin ampuminen. Se ikoninen hetki, kun Lehto seisoo horjumattomana "kovennettua", kun viholliskoneet lähestyvät. Mannerheimin syntymäpäivät. Ihmishuutokauppa Petroskoin torilla. Kohtaus, jossa sotilas istuu jäävedessä sinkkivannassa. Saksalaisen sotilaan kalsariposeeraus. Hetki, jolloin tajuaa, että harmonilla soitettu melodia on Kikan Sukkula venukseen. Ja niin edelleen. 

Näytelmällä on oma soittolista! Kovaääninen musiikki, tiukka fyysisyys, itsensä haastaminen ja yhdessä tekeminen kuuluvat olennaisesti esitykseen. Lavasteet vaikuttavat itsetehdyiltä, eikä pyritä mihinkään autenttiseen sotaromppeeseen. Jääkiekkomailat toimivat kivääreinä.

Näyttelijöitä on neljä, Annika Hartikka, Minja Koski, Olli Riipinen ja Esa-Matti Smolander ja kaikki tekevät kaikkea ja millä energialla.

Kun istuin lauantaina teatterikatsomossa, vieressäni istui toimittaja, joka sanoi nähneensä juuri tämän Tuntemattoman kolme kertaa, mutta kertovansa yleensä kaikille vain kahdesta esityksestä, koska tämä fanitus vähän hävetti häntä. Esityksestä tulivat mieleen nuoruuden katsomiskokemukset. Silloin ajateltiin, että laitosteatteri on automaattisesti taantumuksellinen pulju ja pienet puoliksi harrastajien tekemät esitykset olivat sitä oikeaa teatteria. Esityksestä välittyi harrastajateatterivimma ammattitaidolla tehtynä. 

Kuva: Mikko Kelloniemi

Lippu saatu

Nokia (Tampereen teatterikesä)

Kirjoitin aiemmin, että haluaisin nähdä näytelmän, jossa olisi vain se toinen puoliaika, sillä alku on usein tylsää pohjustusta, ja kaikki jännittävä ja koskettava tapahtuu vasta väliajan jälkeen. 

Turun kaupunginteatterin produktio yhtiöstä nimeltään Nokia toimii toisin. Näytelmä alkaa sillä ärsyttävällä Nokia tunella ja siitä mennään täyttä vauhtia eteenpäin, eikä katsoja todellakaan ehdi kyllästyä. Loppupuolella teki mieli yhden kerran vilkaista varovasti kelloa iPhonesta. 

Näytelmän ensimmäisen osan ehdoton ykköshahmo on Jorma Ollila, jota näyttelee erinomainen Taneli Mäkelä. Mäkelän notkeaa liikkumista näyttämöllä on ilo seurata. Kun Ollila väistyy, alkaa yhtiön alamäki tai yhtiön alamäen alkaessa Ollilan pitää lähteä. Näytelmässäkin alkaa ihan hienoinen alamäkin, vaikka hyvä se on edelleen. Ei ehkä enää loistava.

En olisi uskonut, että matkapuhelinfirman tarinasta voidaan tehdä näin kiehtova ja vetävä näytelmä. Jälkeenpäin tuli mietittyä, että mikä kaikki oli lopulta totta ja mikä kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. 

Visuaalisesti näytelmä täytti ison näyttämön hyvin ja kekseliäästi. Lentokone oli pari yhteen pultattua istuinta, tehtaan työntekijät pelkkiä suojakypäriä. Moni näyttelijä veti useita rooleja, mutta silti katsojan pää ei mennyt sekaisin.

Kun Nokian nousu ja tuho on koskettanut omia sukulaisiakin, tuli mieleen, että jotain tästä tarinasta puuttui: Niiden näkökulma, jotka jäivät tyhjän päälle. Niiden, joilla ei ollut hulppeita optioita. Salon kaupungin nousu ja tuho. Varmaankin tähän ratkaisuun päädyttiin tietoisesti. 

Jos Jurkan Jane! Jane! Jane! oli pieni naisten tekemä näytelmä vessan kokoisessa tilassa, Nokia oli korskea miesten juttu vähintään asemahallissa. Naisten tehtävä oli pääasiassa antaa lupa seuraavaan urakiemuraan. Sami Keski-Vähälä oli tehnyt nokkelan tekstin, Mikko Kouki jouhevan ohjauksen ja Teppo Järvinen juuri oikeanlaisen lavastuksen. Miehiä kaikki.

Kiitos turkulaisille! Koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa, että vähän olisitte voineet loppupuolta tiivistää ja tämä olisi ollut täydellinen.  

Kuva: Otto-Ville Väätäinen. 

Liput oli taas saatu

Jane! Jane! Jane! (Tampereen teatterikesä)

Kävin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkassa vasta tänä keväänä. Teatterisali oli niin pieni, että saattoi nähdä näyttelijöiden ihohuokoset ja kuulla jokaisen jännittyneen nielaisun ja huokauksen. Seinänvierustoilla kökötti viitisenkymmentä katsojaa polvet kiinni edessä istuvassa teatterin ystävässä.

Teatteri Jurkan Jane! Jane! Jane! esitettiin nyt  Työviksen Kellariteatterissa, joka on teatterin omiin tiloihin verrattuna messuhalli. 

Jane! Jane! Jane! on naisten näytelmä, jota miestenkin sopii kyllä katsoa. Näytelmän on kirjoittanut Salla Viikka, ohjannut Sini Pesonen ja siinä näyttelevät Aija Pahkala ja Heli Hyttinen. Jane on tietysti Jane Fonda, jota Pahkala esittää. Jane esiintyy asiaan kuuluvasti pinkissä aerobic-asussa ja säärystimissä.

Kun krapulainen freelance-toimittaja (Heli Hyttinen) herää juhlien jälkeiseen aamuun, ilmaantuu hänen elämäänsä Jane Fonda, jonka tahdissa hän on pikkutyttönä jumpannut äitinsä kanssa. Fonda ryhtyy lapatossumaisen naisen henkioppaaksi. 

Jane Fondan elämäntarinan kautta käsitellään monia naiselämään liittyviä asioita: halua miellyttää, itseinhoa, miessuhteita, epätasa-arvoa, seksiä, ruumiinkuvaa jne. Oli helppo samaistua.

Molemmat näyttelijät näyttelivät energisesti ja taitavasti ja alun hitailun jälkeen näytelmä eteni kuin aerobic-treeni. Näyttämön taustalla kulkivat Tinja Salmen hienot videot.

Jane! Jane! Jane! sopi tähän Barbie-aikaan erinomaisesti. Jos haluatte voimaantua, niin tässäpä teille sopiva näytelmä.

Kun olen katsonut monena päivänä teatteria, tulee mieleen, että voisipa tehdä näytelmän, jossa olisi vain se toinen puoliaika, sillä ensimmäinen on yleensä vain siihen valmistelua ja tositoimiin päästään vasta väliajan jälkeen. On tietysti näytelmiä, joissa ei ole väliaikaa, mutta sitten teatteri menettää kuohuviinimyyntitulot. Koskee kaikkia esityksiä. 

Keskustelin vieressäni istuneen teatteriblogistin kanssa, joka kertoi parhaimmillaan katsoneensa sellaiset 120 esitystä vuodessa. Olen siihen verrattuna vaatimaton tekijä. Eräs toinen katsoja kertoi katsovansa monina festivaalipäivinä kolmekin esitystä. 

Lippu oli taas saatu, kiitos siitä. 

Kuva: Marko Mäkinen

Kirsikkapuisto, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesässä Kajaanin kaupunginteatteri pyyhki pölyt Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kirsikkapuisto. Näyttämöllä ei nähty epookkia, ihan vaan teatteria.

Opiskelin sen verran historiaa, että Kirsikkapuisto sai ensi-iltansa Moskovan taiteellisessa teatterissa 14.1.1904 kirjailijan 44-vuotissyntymäpäivänä. Tšehov oli tyytymätön ohjaukseen ja tuli katsomoon vasta kolmannen näytöksen ollessa jo meneillään. Hän oli tässä vaiheessa  huonokuntoinen (olihan hän jo noin iäkäskin) ja Kirsikkapuisto jäi Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi. Teatterikesän esitteessä sitä mainitaan kypsäksi klassikkoteokseksi.

Luin näytelmän etukäteen ja lukemassani suomennoksessa näytelmän nimi oli Kirsikkatarha, ja sen oli suomentanut Martti Anhava, ja nyt näkemäni esityksen tekstin oli puolestaan kääntänyt Teemu Kaskinen. 

Kirsikkapuistossa porukka loisii rappeutuvassa kartanossa, joka on menossa huutokaupattavaksi velkojen vuoksi, eikä tilanomistajatar Ljubov Andrejevna tunnu pistävän tikkua ristiin asian vuoksi, heittelee vain vähäisiä rahojaan sinne tänne. 

Ljubov Andrejevna tyttärineen ja "hoveineen" saapuu paikalle heti ensimmäisessä näytöksessä. Nainen on lähtenyt ulkomaille henkilökohtaisen menetyksen vuoksi, ja nyt palannut kotiin ja jättänyt miehen, joka on nyysinyt hänen rahansa. Gajev, hänen veljensä innostuu vain biljardista ja tikkukaramelleistä. Eipä hänestä ole apua kartanon pelastamisessa.

Näytelmässä on tietysti tytär ja ottotytär, joille toivotaan rahakasta avioliittoa. On kevytkenkäistä sisäkköä ja ikuista opiskelijaa ja omaisuutta haaliva Lopahin. Onneton rakkaus kuuluu asiaan, samaten Moskovaan haikailu. Ihmiset puhuvat toistensa ohitse.

Nyt nähty Kirsikkapuisto oli poikkeuksellisen fyysinen tansseineen. Näyttelijät liikkuivat, nukkuivat ja kaatuilivat suurella melko huteran näköisellä portaikolla. Esityksessä oli vain yksi rappiota kuvaava sisätilalavastus, jota näyttelijät alkoivat purkaa viimeisessä näytöksessä. Juhlakohtauksessa (aihetta juhlaan ei todellakaan olisi ollut) roolivaatteet oli kiinnitetty näyttelijöiden fasadipuolelle ja takapuolelta saattoi nähdä mustan arkivaatetuksen. 

Helka-Maria Kinnunen on ohjannut tämän nuorekkaan version Kirsikkapuistosta.  Näyttelijät pärjäsivät hyvin, eikä tarvinnut hävetä. Kiva nähdä, että Kajaanissa tehdään näin kunnianhimoisia produktioita. Ehkä pitäisi käydä joskus Kajaanissa. 

Kuva: la Samoil, Tampereen teatterikesä

 

Yhdeksältä illalla oli vielä mahdollisuus kuunnellla Ykspihlajan kino-orkesteria Glivelabissa. Bändi soittaa ja laulaa nimensä mukaisesti elokuvasävelmiä, joista moniin he ovat tehneet omat sanoituksensa. Omia sävellyksiäkin on. Bändin runkona ovat Airolan sisarukset, joista yksi tuli tutuksi televisiosarjasta Aikuiset. Mietin pitkään mikä näyttelijän nimi oli (se selvisi esityksen aikana), seuraavaksi muistelin sarjan nimeä (googlasin kotiin tultuani). Keikka sai esiintyjien ilon ja energisyyden tarttumaan meihin kuulijoihin.

Kuva: Tero Ahonen, Tampereen teattterikesä

Molemmat liput sain Tampereen teatterikesältä, mutta olen silti lahjomaton.

The Pimpsons, Tampereen teatterikesä

 

Lauri Maijalan Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons esitettiin eilen Työviksen suurella näyttämöllä Tampereen teatterikesässä. Maijala on ottanut näytelmänsä visuaalisen ilmeen, henkilöt ja taustat Simpsoneilta ja siirtänyt tyypit aikaan, jolloin lapset ovat jo nelikymppisiä. Näytelmän nimeksi piti varmaan valita The Pimpsons ihan tekijänoikeussyistäkin. 

Valmiiden hahmojen kautta voidaan käsitellä traagisiakin asioita niin, ettei aina tiedä onko sopivaa nauraa vai pitäisikö nyt jo itkeä. Pohdin, minkälainen näytelmä olisi ollut ilman animaatiotaustaa. Erilainen ainakin. Turha sitä on miettiä, sillä pidin Pimpsoneista juuri tällaisena.

Näytelmä on lavastettu tutun animaatiosarjan väreillä ja Pimpsonien omakotitalon ikkunasta näkyy voimala, jonka piipuista nousee (myrkyllinen?) savu. Lapset Brt Pimpson ja Ilsa Pimpson ovat tulossa pitkästä aikaa vanhempiensa Magren ja Homren luo joulua viettämään. Kun homma etenee, alkavat perheen kipeät salaisuudet paljastua. 

The Pimpsons alkaa vähän verkkaisesti, mutta ensimmäinen puoliaika päättyy jo sellaiseen cliffhangeriin, että ihmettelen miten vieressäni istunut katsoja saattoi poistua väliajalla. Ehkä hän sairastui. Toinen puoliaika onkin melkoista tykitystä. Suomen kuvalehden kritiikissä kirjoitettiinkin "hervottomasta murhenäytelmästä". 

Äiti Magren hiukset muodostavat asianmukaisen korkean violetin tötterön, joka pakottaa hänet painamaan päänsä oviaukoista kulkiessaan. Isä Homre taas pääsee huimaan tanssiin, kun häntä uhkaa tukehtuminen, samalla kun Brt ja Ilsa etsivät puhelimesta Youtube-videota Heimlichin otteesta. Loppua kohti näytelmä etenee karnevalistiseksi itsetuhoksi. En paljasta näytelmän loppua, mutta mietin miksi siitä oli tehty juuri sellainen kuin oli.

Ria Katajan Magre oli mainio. Eero Ritala Homrena oli niin maskeerattu, että oli pakko googlata, miltä näyttelijä oikeasti näyttikään. Homre oli depressiivinen  hahmo. Lotta Kaihua Brtin roolissa keskittyi paljolti miehisiin eleisiin ja Satu Tuuli Karhun Ilsa tuntui ehkä eniten oikealta ihmiseltä. Kaikki tyypit olivat pakosti jossain määrin karikatyyrejä.

Hieno aloitus Tampereen teatterikesälle. Lahden teatterielämä alkoi kiinnostaa, siirtyyhän Lauri Maijala ensi vuoden alusta Lahden kaupunginteatterin johtajaksi. 

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Ai niin, liput on saatu.

Tampereen teatterikesä

Nyt alkoi kesän tärkein viikko: Tampereen teatterikesä! 

Kulttuurikaapu on silitetty, töpselit irrotettu pistorasioista ja kodin irtain pultattu myrskyn varalta. Paikkakunnalle on lisätty poliisin ressursseja tapahtumaan potentiaalisesti liittyvien väkivaltaisuuksien ja laittomien päihteiden uhkan takia. 

Tämän kesän kulttuuritanautinnot ovat olleet vähäisiä, mutta sitäkin laadukkaampia. Niihin on kuulunut kesäteatterinäytelmä Loma Viikinsaaressa ja paikallisia taidenäyttelyitä. Kangasalan Saarikylillä järjestetään kotoisa festivaali, Myllyrock, johon myös osallistuin.

Pääsymaksujen keräyksen sijaan Myllyrockissa kaupattiin arpalippuja. Ostin kaksi arpaa, enkä voittanut mitään. Olisin voinut voittaa neljä heinäseivästä, joten pidän tätä hyvänä arpaonnena. Voittoihin kuuluivat myös kanakotti (metallia), kanakotti (puuta), joulukuusenjalka, puuvänkkyrä, hangon pää, perunakuokan pää, kaksi hevosenkenkää, aisan osa, vanha työkalu (?), melontalahjakortteja, leipälahjakortti ja hunajaa. 

Mikä on kanakotti?

Kokeilin googlea, joka ei osannut neuvoa. Testasin Chat gpt:tä, joka vastasi: Pahoittelut, mutta en löytänyt tietoa ruokalajista nimeltä "kanakotti". Onko mahdollista, että kyseessä on jokin paikallinen tai erikoisempi ruokalaji? Voisitko antaa lisätietoja tai tarkentaa, mistä kanakotti on peräisin?

Jos joku tietää jotain kanakotista, niin pyydän ystävällisesti ilmoittamaan mistä on kyse.

Olen sotkenut kirjavaraukseni. Kirjan hakupaikkaa ilmoittaessani sormeni lipesi Ruoveden kirjaston kohdalle ja nyt toinenkin varaamani kirja on Ruovedellä. Minun on muutettava Ruovedelle. Onhan siellä se Vinhan kirjakauppakin.

Blogi muuttuu nyt viikon ajaksi teatteriblogiksi. Odotan innolla kiinnostavia esityksiä.  

Ehdokas

Presidenttiehdokas Olli Rehn olisi ollut tavattavissa Kuopiossa torikahvilassa viime lauantaina. Emme tarttuneet tarjoukseen. Sieltä olisi melko varmasti saanut ilmaiset pullakahvit.

Mika Aaltola on lopultakin ilmoittanut pyrkivänsä presidentiksi, tähän asti hän on "harkinnut asiaa". Aaltola on viimein saanut varmuuden siitä, että maa tarvitsee juuri häntä. Tämä ei yllättänyt ketään. Ulkopoliittisen instinuutin johtaja Mika Aaltolasta on kehkeytymässä  kaikkien alojen asiantuntija. Kadehdin hänen itseluottamustaan. 

Moni pitää hänen tyylistään (minäkin pidin hänestä Ulkopoliittisen instituutin johtajan roolissa ja Ukrainan sodan asiantuntijana). Instassa on voinut seurata perheen lasta, vaimoa ja jopa Aaltolan kosintaa. Miehen äitikin taisi vilahtaa. Olen lopettanut Aaltolan seuraamisen.

Kun tulee sellainen olo, ettei jostain selviä, ettei kompetenssi riitä, niin pitää vain ajatella Mika Aaltolaa. 

P.S. Pidän ensi viikolla tiedotustilaisuuden koskien presidenttiehdokkuuttani. Tilaisuus järjestetään Hatanpään arboretumissa ja sateen sattuessa kauppahallissa. Ei kahvitarjoilua.

Matkalla

Olen lähdössä joskus kuun lopulla Saarenmaalle ja muistan taas miten vaivalloista matkustaminen on: hotellivarauksia, matkustajien eriparisia toiveita, bussimatkojen, juna- ja laivalippujen ostamista, yhteensopimattomia aikatauluja ja varhaisia aamuherätyksiä. Ja nyt vasta kootaan matkaa.

Matkustaminen kyseiselle saarelle on helppoa, kun sitä  vertaa Joadin vuokraviljelijäperheen matkaan kohti Kaliforniaa. Reissulla haudataan sukulaisia, nähdään nälkää, on kuuma, ei ole peseytymismahdollisuuksia, ei rahaa, auto hajoaa, tiellä kohdataan sekä ystävällisyyttä että vihaa. John Steinbeck kertoo vaivalloisesta matkasta romaanissaan Vihan hedelmät vuodelta 1939. Olen kirjan puolivälissä ja on vihdoin päästy perille. Romaanin matkustavaisista tulivat mieleen nykyajan pakolaiset. Ihailen Steinbeckin kykyä ymmärtää ihmisiä ja liikuttaa lukijaa. 

En tiennyt, että kirjasta on kaksi suomennosta, Alex Matsonin (luen sattumalta sitä) ja uudempi Raimo Salmisen käännös. Molemmat suomentajat ovat Tampereelta. Alex Matsonin elämäkerta Elää kokea ymmärtää -Alex Matsonin elämä, julkaistiin tänä vuonna (en ole sitä lukenut). Elämäkerran on kirjoittanut Yrjö Varpio. Muistelen, että Matson on testamentannut Sanasto-korvauksensa Pirkkalaiskirjailijoille. 

En ole huomannut suomennoksessa mitään vikaa, ainoa mikä ihmetyttää on se, että kirjassa syödään sivulihaa. Kai se on sitä samaa siansivua, josta tehdään pekonia. 

Olen kuunnellut Louis Therouxin podcastia, viimeisimmässä jaksossa haastatellaan kirjailija, koomikko ja käsikirjoittaja Ben Eltonia. Podcastissa Elton sanoi, että ihmiset aistivat, kun joku haluaa olla oikein pidetty, eivätkä tykkää siitä. Siksi John Lennon on suositumpi kuin Paul McCartney.