Iltaelämä

 

Kävin teho-osastolla työskentelevän ystävän luona (hän sai rokotuksen ensimmäisten joukossa). Hän kokee koronapotilaat erityisen vaikeiksi, vaikka eihän teho-osastoilla helppoja, hyväkuntoisia potilaita ole muutenkaan. Taudissa keuhkot ovat ongelma ja jotkut potilaat ovat olleet melko nuoria, eikä heillä ole ollut perussairauksia. Heitä sitten yritetään hapettaa ja käännellä. Silloin kun mikään ei enää auta, joudutaan hoito lopettamaan ja se tuntuu erityisen pahalta.

Yritän noudattaa suosituksia, mutta tapaan edelleen muutamaa ystävää ja molempia aikuisia lapsiani. En ole täydellinen, pois se minusta, mutta aika hulvattomalta tuo iltaelämä vielä eilen vaikutti. Kävellessäni Tampereen halki sain nähdä erään pubin avoimesta ovesta, etteivät turvavälit todellakaan toteudu, ei sinne päinkään. Pubin edessä penkillä nainen painoi miehen naamaa valkoisella pyyhkeellä, jonka alta valui verinoroja. Poliisejakin oli paikalla, enkä jäänyt kyttäämään. Alkoholi vapauttaa ainakin hetkeksi koronapelosta, jos siitä on sattumalta joskus kärsinyt. 

Ilokseni huomasin, että Ei saa elvyttää on noussut takaisin Bookbeatin nousussa nyt -listalle. Kun varauksia oli Helmet kirjastossa vuoden verran tasaisesti kolme kappaletta, niin nyt niitä on kahdeksan! Kyllä sitä jotkut edelleen lukevat. 

Liikeidea

 

Nyt kun eräs kuljetusfirma, kutsutaan sitä vaikka nimellä What, kuljettaa kebabannosten lisäksi kauppakassin tai Nanson tunikan tarvittaessa kotiisi, ehdotan lisäpalvelua. Kebabin kylkeen voisi ottaa tarvittaessa take away-oluet ja take away-ruoka/juomaseuran. Sopivan kombinaation voisi valita listasta (seuran ikä- ja sukupuolirakenne, koulutustaso yms.). Työttömät ja eläkeläiset lähtisivät halvemmalla kuin johtajat, rehtorit, kapellimestarit tai ylilääkärit  ja kaikkein halvimmat seuralaiset What -kuski poimisi Keskustorin nurkalta. 

Tämä idea tuli ystävältä ja tänään vielä kehittelimme sitä poikani kanssa kahvikupposen ääressä. Kahvilan ilma oli sakeana koronavihasta, koronapelosta ja koronatoivosta. 

Eilen taas mietimme erilaisia kylkiäisiä. Parisängyn mukana voisi tarjota jonkun sille sängyn toiselle laidalle makaamaan, vaikka yksin asuvalla tuo ylimääräinen tila tahtoo täyttyä lehdistä, kirjoista ja tietotekniikasta. Sotkasta saisi semmoisia vähän vaatimattomampia kumppaneita ja Vepsäläisestä IT-alan ammattilaisen. Ikeasta itse koottavan mallin. 

Olisikohan paras laittaa tässä vaiheessa piste tälle jutulle.

Hienohelmatulostin

 

 

Tulostin käsikirjoitukseni. Jännä miten eri tavalla tekstin näkee läppärin ruudulta, puhelimesta ja tulostettuna. Jokainen alusta tuo juttuun jotain uutta, aina löytää uusia virheitä.

Olen lukenut noita tulostettuja sivuja tänä aamuna ja huomannut, että romaanitekele on aika nopealukuinen. Se huolestuttaa minua. Saattaahan olla, että tekstin tuttuus tekee siitä minulle erityisen helposti luettavaa. Korjattavaa löytyy. Laitan tähän perään perusmantrani: En tiedä haluaako kukaan tätä koskaan julkaista, sillä tämä on paska.

Hankin tulostimen joskus syksyllä. Ensin se toimi, sitten sain uuden modeemin, enkä enää saanut yhdistettyä läppäriäni printteriin. Sitten kun se onnistui, huomasin, ettei mustetta ollut vaikka olin tulostanut vain verokortin, tai sitten se oli kuivunut tuona pitkänä luppoaikana. 

 

Ostin mustepatruunan, joka ei ollut alkuperäinen, eikä hienohelmatulostimeni suostunut sitä tunnistamaan. Printterini käyttäisi aitoja Vuittonin laukkuja, jos sillä olisi käsilaukuille tarvetta, eikä tyytyisi kopioihin. 

Tänään sitten palautin sopimattoman mustepatruunan Claes Ohlsonille, josta alkuperäiset olivat edelleen loppu. Sain rahat takaisin ja myyjä ystävällisesti ohjasi minut liikkeeseen, josta niitä sai. 

 

Tässä välissä olin jo suunnitellut tulostavani nippuni kirjastossa, mutta se osoittautui niin kalliiksi, että olisi ollut halvempaa ostaa kokonaan uusi tulostin. 

Minä suorastaan virkistyin tuolla mustepatruunan hakureissulla, joka kuvaa minkälaista elämä nyt on. Sanonpa nyt vielä, että kyllä tuommoisen tämmöisenkin kirjailijan romaanissa on kova työ, joka saattaa kaiken lisäksi olla turhaa. Että kannattaa kirjoittaa vaan jos siitä tykkää, muussa tapauksessa on järkevämpää panostaa vaikka terveytensä vaalimiseen.

Sinähän se kirjailija olet

 

Minä niin toivoin, että saisin kampaajakäynniltä jonkun idean tämän päivän postaukseen. En saanut. Kampaaja kysyi, miten haluan hiukseni leikattavan. Teki mieli sanoa, että "sinähän se kampaaja olet", en onneksi kuitenkaan sanonut.

Nykyisissä hoitosuosituksissa suositellaan päättämään hoidosta yhdessä potilaan kanssa ja kun sitten joiltakin potilailta kysyi, että mitä mieltä olet aloitettaisiinko tämä rohto vai tuo toinen, niin potilas totesi turhautuneena "sinähän se lääkäri olet".

No minä sanoin kampaajalle, että haluan jotain piristävää, päätä sinä. Ihan onnistunut tämä hiuksisto on, mutta en piristynyt kuitenkaan. Viereisessä tuolissa istui varhaisteini-ikäinen neito, jolla oli valtava hiuskeko ja hän oli vaalea samaan tapaan kuin Laura Birn tai Tilda Swinton.

Kertokaa, mikä teitä on tänään ärsyttänyt. Minua on ärsyttänyt ihan kaikki.

Pullarutiini

 

Siskon kanssa on sovittu, että teemme joka päivä vähintään viiden minuutin jumpan, maanantai on vapaapäivä. Jumppasuoritus kuitataan WhatsAppissa. Tämä systeemi toimii, en tiedä miksi. Tavoitteenani on lisäksi ottaa vähintään 7500 askelta päivässä, usein käyn aamusta pienellä lenkillä ja illalla taas uudestaan.

 

Luin tutkimuksen, jonka mukaan uuden rutiinin kehittäminen vie keskimäärin 66 päivää, joten vielä kyse ei ole rutiinista. 

 

Olen kehittänyt rutiinin, jonka mukaan syön joka päivä yhden pullan (tätä rutiinia en ole kehittänyt mitenkään tietoisesti). Pullarutiini toimii yleensä paremmin kuin muut rutiinit, ainoana riskinä on pullien kappalemäärän nousu. Pullan saa korvata leivoksella tai kakkupalalla.

Kävelin eilen Sara Hildenin taidemuseoon (2840 askelta), jonne pääsee ilman ajanvarausta. Nyt pelkään, että koska pääkaupunkiseudulla menee koronan suhteen huonosti, aletaan koko maata kurittaa. Tampereella menee hämmästyttävän hyvin. Museossa oli lisäkseni noin viisi ihmistä. Näyttelyvahdit piileskelivät näyttelysalien nurkissa. Katsojat ja koko henkilökunta käyttivät maskeja.

Esillä oli Kari Vehosalon (1982) töitä. Mies voitti Ars Fennica -palkinnon 2017. Näytillä oli pääasiassa taiteilijan valokuvamaisen tarkkoja suuritöisiä maalauksia, mutta myös piirroksia ja naudan rasvasta tehtyjä veistoksia. Taiteilija kuvaa ikuisia aiheita, kuten kuolemaa ja seksuaalisuutta. En nyt osaa sanoa muuta, käy vielä kun voit.

Lämmön nousu

 

Huoltomies kävi kylmässä asunnossani, räpelsi hetken pattereiden kimpussa ja lämpötila nousi kahteenkymmeneen asteeseen. Huoltopalvelut on siirretty uudelle firmalle, entinen huoltomies lähinnä seisoskeli eteisessä ja ihmetteli. Ehkä uudet ikkunatkin auttavat.

On helppo ostaa kaikenlaista uutta, käynnistää vain läppärin ja tilaa. Kohta uusia koneita ja muita hyödykkeitä alkaa virrata ovesta. Mihin laitat entiset? Tässä talossa ne on tapana siirtää muiden vastuksiksi. Jos eivät mahdu roskalootaan, niin ne jätetään roskiksen viereen. Joku oli kekseliäästi heittänyt mikroaaltouuninsa metallijätteisiin säilykepurkkien sekaan. 

 

Jännä, että nettiostamisessakin tuotteet siirretään ostoskoriin ja mennään kassalle, vaikka oikeasti mikään tuote ei vielä siirry mihinkään. 

Ystävä käytti minua autollaaan kodinkoneliikkeessä, jonne vein toimimattoman mikroaaltouunin ja kännykän, sekä toimivan digiboksin (ei ole televisiotakaan, eikä kai kukaan enää käytä digiboksia). Koska vaihtaminen on vaivalloista ja epäekologista, yritän ostaa kestäviä kodinkoneita. En ymmärrä laitteista mitään, joten teen arvion hinnan ja sen perusteella, miten paljon metallia koneessa on. Uusi mikroni painaa huomattavasti enemmän kuin entinen halpisversio. 

Tänään sitten kaavinkin aamupuuroni uuden mikroaaltouunin pyörivältä lasialustalta, sillä olin tottunut entisen laiskaan tehoon.

Ajanvaraus

 

Tampereen taidemuseoon otetaan vain kymmenen asiakasta kerrallaan ja sinne suositellaan ajan varaamista puhelimitse. Mietin miten se tapahtuisi "Varaisin ensi viikolle ajan museoon". Jos samalle päivälle tulee sitten muuta menoa, voin sanoa "En voi millään tulla, sillä minulla on silloin se museoaika". 

Eilen asuntooni vaihdettiin uudet ikkunat ja olin Kertun kanssa evakossa ystävän luona. Kerttu teki kaverin asunnossa perusteellisen ja äänekkään turvallisuusarvion ja asettui sen jälkeen ikkunalaudalle makaamaan. 

Ikkunoiden vaihto oli pikkujuttu siihen sotkuun verrattuna, joka asunnossa sen jälkeen vallitsi.  Imuroin, pesin ja siirtelin huonekaluja koko illan. Ikkunaverhot pitää vielä pestä ja ripustaa verhotainkoihin. Asunnossa on edelleen h-vetin kylmä. Huomasin äsken, että makuuhuoneen patteri on haalea ja lämpötila hulppeat 16 astetta. Täytyy hälyttää huoltomies ihmettelemään.

Väärä näyttelijä

Laulaja Sia Fueller on ohjannut elokuvan, joka kuvaa autismin kirjoon kuuluvaa naista. Tällaista henkilöä on nyt monen mielestä kuvattu väärin. Kritiikkiä on herättänyt myös se, ettei rooliin ole valittu autismin kirjoon kuuluvaa näyttelijää.  Vääryyttä on puitu ensin Twitterissä, sitten lehtien sivuilla ja nyt se on levinnyt tähän blogiinkin.

Ymmärrän kyllä kritiikin siitä, että kuvaus on vääränlaista (onko kukaan edes vielä nähnyt koko elokuvaa?), mutta minusta on kummallista, että näytelläkseen jotakin pitäisi itse kuulua kyseiseen ryhmään. Mihin sitten teatterikouluja tarvitaan? Eikö tämä ole näyttelijöiden ammattitaidon vähättelemistä? Pitäisikö heidän nyt loukkaantua? Miten Seela Sella saattoi näytellä Hitleriä, vaikka ei ole tietääkseni tappanut yhtään juutalaista, on itsekin juutalainen ja sukupuolikin on väärä?

Olen melko vakuuttunut siitä, että minuakin näyttelisi joku muu paremmin kuin minä itse. Ehdotan Hannu-Pekka Björkmania, Antti Holmakin kävisi ja miksei Martti Suosalo jos kaksi ensin mainittua eivät suostu rooliin. 

Samaa keskustelua käydään kirjallisuudessa. Kate Elizabeth Russel kirjoitti romaanin Vanessa, jossa hän kuvaa opettajansa hyväksikäyttämää tyttöä. Kirjailijalle sanottiin, ettei hän voi kirjoittaa aiheesta, jota ei ole kokenut. Myöhemmin Russel joutui paljastamaan, että on itsekin uhri. 

Toisaalta jos romaani on totta, saavat lehdet näyttäviä henkilöhaastatteluja. On pelottavaa, jos ihminen pakotetaan avautumaan, kuten Russelin tapauksessa kävi.

Tänä autofiktion aikana alkaa unohtua, että taide on kuitenkin mielikuvitusta ja empatiaa, eikä kaiken tarvitse olla totta ja itse koettua.

Säämies

 

 

Aamun Hesarista löytyi isäni kollegan, meteorologi Paavo Salmensuun nekrologi. Mies kuoli 94-vuotiaana, teki pitkän uran meteorologina ja opiskeli vielä hammaslaborantiksi eläkkeelle jäätyään. Salmensuu oli Suomen ensimmäinen televisiometeorologi ja aikansa julkkis. Television säätiedotuksessa hän osoitteli saderintamaa ja korkeapaineen aluetta piippunsa varrella. 

 

Paavo Salmensuun vaimo ehdotti nimekseni Heidiä. Eräs miespuolinen kollegani ihmettelikin kerran "Miten ovat savolaiset vanhemmat antaneet lapselleen noin hienon nimen?" Rouva Salmensuun syy.

 

Nekrologit ovat mielenkiintoista luettavaa silloin kun niiden päähenkilöistä ei ole tehty sovinnaisia patsaita. 

 

Näin dokumentin The New York Times- sanomalehden nekrologitoimituksesta, jonne toimittajat usein siirtyvät uransa loppupuolella. Tekstit ovat kunnianhimoisia, meillähän ne ovat usein sukulaisten kirjoittamina. Nekrologin saaminen kyseiseen lehteen on hyvinkin haluttua ja omaiset suorastaan tyrkyttävät niitä (linkki).

Ei talvikunnossapitoa

 

Pyhäjärven rannan kävelytie ei kuulu aurauksen piiriin. Eteläpuiston ja Pyynikin tienoilla rantaa pitkin kulkee pelkkä lenkkeilijöiden kenkien lumeen painama polku. 

 

Kun joku kävelee vastaan, on minulla tapana arvailla, kuuluuko hän väistäjiin vai päälle kävelijöihin vai johonkin siltä väliltä. 

 

Jotkut hyppäävät lumihankeen jo parikymmentä metriä ennen kohtaamista, joskus molemmat väistävät ja mukava polku jää tyhjäksi, jotkut eivät huomioi vastaantulijaa lainkaan, kävelisivät todennäköisesti päältä jos vastaantulijan rohkeus ei pettäisi kesken ihmiskokeen. 

 

Asunnossani on taas kylmä ja nyt kokeilen uutta strategiaa: Olen tehnyt mittauspyynnön kaupungin asumisterveysosastolle. Koska olen näitä ongelmia julkisesti puinut, en saa asuntoani koskaan myydyksikään. Puen aamuisin kolmet villasukat, ja villa eristää ihanasti jalkapohjat kylmistä lattioista. Kädet ovat hankalammat lämmittää niin, että voisi kirjoittaa.

 

Olin eilen masentunut, sillä käsikirjoitukseni, jota edelleen muokkaan, on paska. Jossain vaiheessa olin toiveikas, mutta nyt pahakeiju on taas käynyt vääntämässä Nobel-tason tekstin täysin lukukelvottomaksi soopaksi. 

Valitut

 

Olen tänä aamuna keskustellut tuttuni kanssa mesessä siitä, pitäisikö taksikuskit rokottaa ennen muita suomalaisia. Mies tekee nyt eläkkeellä taksikuskin hommia. New Yorkissa on kuulemma näin tehty. 

 

Suomessa rokotusjärjestyksessä pyritään tietyn terveydenhuollon henkilöstön osan jälkeen rokottamaan iän ja sairauksiin liittyvän riskin, ei ammatin perusteella. Siihen on kyllä hyvät perusteet, sillä mitä vanhemmasta henkilöstä on kyse, sitä useammin hän joutuu sairaalahoitoon. Kyse on terveydenhuollon kantokyvystä.

 

Mies jankkasi asiaa niin kauan, että vastasin  "Ok. En pysty vaikuttamaan asiaan." Hän jatkoi vielä. Opin taas kerran, ettei näistä jutuista kannata väitellä, sillä se ei johda mihinkään. 

Kaikki ammattikunnat jotka kohtaavat ihmisiä tarvitsisivat varmasti rokotteen ennen meikäläistä, joka istuu kotona kirjoittamassa. Olen kuullut, että sairaaloissakin rokotteista tapellaan. Väitetään, että lääkärit ovat saaneet rokotteen ennen hoitajia jne. 

Lenkkikaverini on saanut jo molemmat rokotukset ja sanoi, että vaikka ei ole tautia pelännytkään, niin olo on huojentunut. 

Hauska nähdä miten rokotetut jakossa käyttäytyvät. Thl:n ohjeiden mukaan heidän pitäisi edelleen pestä käsiä, säilyttää turvaväli, välttää kontakteja ja käyttää maskia sisätiloissa. Epäilen. Alkavat kuitenkin elää kuin pellossa. 

 

Kirjalaatikko

Nyt kun minulla on Facessa paljon kirjailijakavereita, joita kaikkia en edes tunne, tiedän mitä kuva kirjoja täynnä olevasta pahvilaatikosta tarkoittaa. Kuvan kirjat ovat uudenkankeita, eikä kukaan ole vielä kurkistanut niiden kansien sisälle. Tai video, jossa kirjailija avaa tuota laatikkoa. Se merkitsee sitä, että kirjailija on saanut tekijänkappaleensa. Nyt kuuluu onnitella.

Luin vanhoja blogipäivityksiäni ja vieläkin ilmoitus kustannussopimuksesta sai sydämeni lyömään tiheämmin. 

Pari kaveriani luki kässärini ja antoi ihan rohkaisevaa palautetta. Sitten taas tekstin kimppuun. Ensin pitää häätää päästään ajatus siitä, että mihin tätä romaania edes tarvitaan (siis jos joku sen joskus julkaisee). Ruokaa tarvitaan, vaatteita tarvitaan, terveys olisi kiva, rakkaudesta paljon puhutaan, mutta mihin tätä kirjaa tarvittaisiin, kun niitä puskee joka yksiöstä, rivitalon pätkästä ja omakotitalosta.

 

Kun ohi vilahtavassa kuvassa hämillään oleva kirjailija puristaa kätösillään kukkakimppua, se saattoi entisinä aikoina tarkoittaa julkkareita (niitä ei nykyään järjestetä kuin korkeintaan virtuaalisesti), nyt se tarkoittaa kirjallisuuspalkintoa. Marisha Rasi-Koskinen Viita-ryhmästäni sai Runeberg-palkinnon  hienosta romaanistaan REC. Onnea Marisha!

Äänekäs naapuri

 

Herra Pippuri ei enää asu naapurissani. Luin jostain syystä Pippurin toistuvasti Tippuriksi. Pippuri oli hiljainen mies ja lienee edelleen. 

 

Nyt minulla on uudet naapurit, joiden ulkonäöstä minulla ei ole käsitystä. Asunnosta kuuluu ajoittain (itse asiassa aika usein) öisin äänekästä puhetta ja naurua. Toisinaan televisio tai muu laite mölyää. Tietokonepelit? Netflix? Youtube? Joskus (harvoin) naapuri valvoo aamuun asti.

Toissa yönä päädyin siihen, että nyt tämä saa loppua, sillä korvatulppani ja kiviseinät eivät kyenneet pitämään melua poissa tajunnastani. Naapuristani kuului kovaäänistä puhetta, naurua (nämä olivat luultavammin miesten aiheuttamia, matalia ääniä) ja nuoren naisen kimeä-äänistä hihkumista. 

Ulkoa palatessani näin porraskäytävässä, heidän ovensa vieressä, kaksi muovikassillista roskia (jotka myöhemmin kyllä hävisivät). 

Pinnani petti ja tein häiriöilmoituksen isännöitsijätoimistoon. Nettikaavakkeessa kysyttiin häiriön laadusta ja ajankohdasta ja oliko paikalla käynyt poliiseja. Jos poliisit ryntäisivät asuntoon kovaäänisen keskustelun ja television katselemisen takia, niin hämmästelisin.

Vastaus tuli pikaisesti. Minun pitäisi tulostaa häiriöilmoitus, viedä se naapuriin, pyytää allekirjoitus ja lähettää tuo allekirjoitettu dokumentti isännöitsijätoimistoon. Tässä vaiheessa päädyin siihen, että turvaudun edelleen korvatulppiin. Jos oikein pahaksi menee pudotan nimettömän kirjeen naapurin postiluukusta.

Nyt vasta hokasin, että viestissä käskettiin pyytää naapurin allekirjoitus. Se ei ehkä tarkoitakaan meluavaa naapuria vaan jotain toista!

Joku vielä väitti, ettei korona-aikana tapahdu mitään mistä kirjoittaa.

Vaarallinen matka

 

Soitin luokkakaverilleni ja kollegalleni L:lle. Hän oli huolestunut minusta, sillä asun yksin, enkä käy töissä vaan leikin kirjailijaa kotonani. Hän työskentelee sairaalan poliklinikalla, käy miehensä kanssa mökillä ja tapaa vanhaa äitiään. Minä taas ajattelen, että hän joutuu ottamaan riskejä tavatessaan työkavereitaan ja potilaitaan päivittäin. 

 

L:n työkaveri väittelee huomenna, väitökset ovat olleet massiivisia tapahtumia, jotka kestävät jatkoineen aamuyölle. Nyt britti vastaväittäjä istuu yli kahdentuhannen kilometrin päässä omassa työhuoneessaan. Pukeutuukohan viittaan kuten hollantilainen vastaväittäjäni.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen tarkkoja, tekevät etätöitä, eivätkä kohtaa ketään. Olen varmaan keskitien kulkija, sillä tapaan lapsiani ja paria ystävää. Käytän maskia sisätiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa, joita en ollut ennen viime tiistaita kuukausiin käyttänyt. Matkustin Hämeenlinnaan tapaamaan etäopiskelevaa poikaani.

Suhtauduin Hämeenlinnan reissuun kuin olisi lähdössä reppureissulle Afganistaniin. Mietin junaan mennessäni, että pitääkö minun ostaa se maski jossa on f ja p kirjaimet ja joku numero, mutta en kuitenkaan ostanut. Suunnittelin kantavani mukana astaloa, jolla löisin alle kahden metrin etäisyydelle uskaltautuvia. Kun katsoin junan ikkunasta lempeän pehmeää talvimaisemaa, valtasi minut hetkeksi jonkinlainen valheellinen vapauden tunne. Hämeenlinnan aseman edessä nainen hiihti pitkin jalkakäytävää.

Tampereelle palatessani junavaunussa istui yksi kolmekymppinen mies ilman maskia. Hän oli myös ainoa, joka yski. 

Minkälaista olisi elää nuoruuttaan nyt? Muistan opiskeluajan jatkuvan ihmisten kyljessä viihtymisen. Juhlat, joihin aina keksittiin joku syy. Tenttikaljat. Hengailu. Liikunta. Kahvilla istuminen. Apulaislääkäriajan juhlat, liikuntailtapäivät, kevätjuhlat, pikkujoulut ja kahvipöydässä istuskelut. Koulutukset, joissa tapasi kollegoita ympäri Suomen. Kongressit ulkomailla.

 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt.  Näillä mennään. On vaan kestettävä. Saattaahan tämä joskus loppua, vaikka virus ei katoa mihinkään. Rokotusta odotellen. 

 

Kirjan sukupuoli

 

Facen kirjallisuusryhmissä toistuu kaksi keskustelulinjaa, äänikirjat vastaan painetut teokset (tai e-kirjat) sekä miesten ja naisten lukemat kirjat. Miehet lukevat perinteisesti miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset sekä naisten että miesten kirjoittamia (tästä on tietääkseni tutkimusnäyttöäkin). Säännöllisin väliajoin joku käynnistää keskustelun jommasta kummasta aiheesta ja samat argumentit toistetaan uudelleen ja uudelleen, usein vieläpä samassa ketjussa, sillä ei kai kukaan jaksa niitä kahtasataa edeltävää kommenttia lukea. 

Viimeisimmässä seuraamassani ketjussa keskustelun aloittanut mies kirjoitti, että ehkä miehet vaan kirjoittavat parempia kirjoja ja siksi miehet myös lukevat niitä. Myöhemmin hän korjasi väitettään muotoon: Miehet osaavat kirjoittaa miehiä kiinnostavista aiheista ja tässä on syy epätasapainoon. Miehet eivät kuulemma valintaa tehdessään edes katso kirjailijan sukupuolta. Miksi naiset sitten lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia teoksia?

Jotkut kirjailijat ovat yrittäneet häivyttää sukupuolensa käyttämällä nimikirjaimia etunimen sijaan. Tätä harrastetaan varsinkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Miksi? Minulla on siitä omat arveluni, mutta en viitsi niitä julkaista. 

Siskoni sanoi, että hänen poikansa lukee koulutehtävänään romaania, jonka saa joko kuunnella tai lukea. Kirjoitus- ja lukutaito ovat ehkä niitä tärkeimpiä koulussa opittavia taitoja, eivätkä ne luultavammin kehity samaan tapaan kuuntelemalla kuin lukemalla, mutta voin olla väärässä. Ja niin varmaan olenkin, sillä tämä on yhtä vähän tutkimukseen perustuva väite kuin se, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, sillä niissä kirjoitetaan miehiä kiinnostavista aiheista. 

En ole lukenut romaania Taru sormusten herrasta, lapseni ovat kahlanneet sen läpi monta kertaa. Olen kyllä yrittänyt. Nyt päätin kokeilla äänikirjaa. Lukijalla on niin miellyttävä ääni, että välillä huomaan kuuntelevani hänen ääntään tekstin sijaan.