Hervannan retki

Teimme perjantaina kuopiolaisen ystäväpariskunnan kanssa retken Hervantaan. Kyseiseen tamperelaiseen kaupunginosaan pääsee kätevästi ratikalla. 

Ratikkamatkalla muistelimme Juhani Ahon esikoisromaania Rautatie, joka julkaistiin 1884 (vuosiluvun lähteenä on tässä aina yhtä luotettava Wikipedia). Romaanissa Liisa ja Matti matkustavat ensimmäistä kertaa junalla. Ymmärrettävästi heitä pelottaa. 

Jäimme ratikasta Duo-ostoskeskuksen kohdalla. Tutustuimme Raili ja Reima Pietilän suunnittelemaan Hervannan kirjastoon. Kuopiolaiset ihailivat tilan valoisuutta ja sitä, että tarjolla oli kirjoja kahvakuulien sijaan. Kuopion kaupunginkirjastosta saa lainata urheiluvälineistöä (on siellä kirjojakin, mutta kuulemma liian vähän).  Metsostakin voi lainata kahvakuulia, jos niitä tarvitsee. Minäkin lainaan mielelläni, paitsi sitä yhtä, jota pidän oven pönkkänä.

Jatkoimme matkaamme Hervantajärven rantaan. Oli liukasta, mutta onneksi S:n kenkien koroista löytyvät pienet kahvat, joita kääntämällä saa nastat putkahtamaan esille ja oli turvallista edetä. 

S teki matkalla lintuhavaintoja. Hän tiiraili lintuja, jotka hengailivat siinä osassa järveä, jota pidetään keinotekoisesti jäästä vapaana.

Söimme lounaan Il Posto ravintolassa, jonka vegaanipizza oli vetinen. 

Seuraavaksi kävelimme Poliisimuseolle. S teki edelleen lintuhavaintoja. 

Poliisimuseo oli iloksemme ilmainen. Minua kiinnosti taideväärennöksiä käsittelevä näyttely. Tarvitaan taitava väärentäjä (joka hyötyy rahallisesti vähiten), asiantuntija, joka kirjoittaa rahasta aitoustodistuksia, taidehistorian osaamista ja arvostettu galleria, joka myy teoksia. Maalauksia kaupattiin myös pakettiauton tavaratilasta.

Taideteoksia "vanhennettiin" mm. saunassa ja jokaiselle maalaukselle luotiin mahdollisimman uskottava tarina. "Fernand Légerin" maalaus myytiin kahdella miljoonalla eurolla (kai se oli euroja). 

Rikos ei sitten lopultakaan kannattanut, koska tekijät jäivät kiinni. Ehkä niitä väärennöksiä on edelleen liikkeellä ja joku katsoo tyytyväisenä seinällä roikkuvaa taulua ja luulee, että arvostettu edesmennyt taiteilija on sen maalannut, vaikka se on vain saunotettu jäljennös. 

 

Proosaklubi

Helsingin lääkäripäivillä järjestettiin Proosaklubi, jossa haastateltiin kolmea lääkärikirjailijaa: Pertti Saloheimoa, Emma Luomaa ja minua. Tilaisuuden juonsi tamperelainen Markku Soikkeli. 

Minua haastatteli kirjailija Niina Hakalahti, jota aion nyt nimittää kirjallisuuden yleisneroksi tai yleisjantuseksi (nero sopii hvyin, naisiahan ei koskaan nimitetä neroiksi, eikä myöskään renesanssi-ihmisiksi, naiset vain hajottavat itseään liian monelle taholle). 

Niina kirjoittaa proosaa ja runoja, hän tekee viihdekirjasarjaa Amanda Vaara -nimellä. Niina on kääntänyt kaksi Natalie Goldbergin kirjoitusopasta yhdessä Jyrki Tuularin kanssa ja häneltä on julkaistu omakin kirjoitusopas Syön aamiaiseksi Eiffel-torneja. Niina opettaa kirjoittamista ja on tamperelaisen runoraadin vakiojäsen. 

Tuntui rennolta ja turvalliselta olla Niinan haastateltavana. Yleisö vaikutti kuuntelevan ja he nauroivat! Siitä tuli outo voiman tunne. Jälkeenpäin sitten vähän hävetti, mutta se kuuluu minulla asiaan. 

Haahuilimme tilaisuuden alkua odotellessa Triplassa ja kävimme Suomalaisessa kirjakaupassa. Niina etsi runohyllyä eikä löytänyt. 

Ehdotin, että poistumme nyt eri ovesta matkalla messukeskukseen ja sanoin "Olen hyvä suunnistamaan". Eksyimme. Kysyimme Sinikka Sokan näköiseltä naiselta (olimme melko varmoja, että nainen oli Sinikka Sokka) tietä ja löysimme perille. 

Proosaklubin jälkeen kävimme vielä viinilasillisilla Triplassa. Tilaisuus oli tosi kiva ja siitä saa rahaakin, tosin kuluihan matkaan aikaa, palkkion saadakseen on kirjoittauduttava johonkin järjestelmään ja jouduimme vähän valmistelemaan haastattelua, vaikka olimme esittäneet saman jutun Tampereellakin. Ehkä tästä tulee laajempikin turnee, pidetäänhän lääkäripäiviä myös Kuopiossa, Turussa ja Oulussa. Tai sitten se oli tässä.

Hamlet

Shakespearen Hamlet julkaistiin ensimmäistä kertaa painettuna 1602  (kertoo Wikipedia).  Sitä esitetään edelleen ahkerasti, vaikka kaiken järjen mukaan parasta ennen päivän luulisi olevan jo ohitse. 

Hamletin pääosassa heiluu Tanskan kuninkaan poika, prinssi Hamlet. Hänen setänsä Claudius murhaa kuninkaan ja saa siten kruunun ja Hamletin äidin Gertruden. Gertrude ja Claudius menevät naimisiin kuukausi Hamletin isän hautajaisista. Mautonta! Ofelia taas on Hamletin rakastettu ja on siinä muutakin porukkaa. Näytelmässä on myös näytelmä, jossa kerrotaan murhasta.

Kansallisteatterin Hamletista on tehty jonkinlainen kabaree. Olavi Uusivirta Hamletina on hämmästyttävä energiapakkaus. Ihan oman tunnelmansa näytelmäsovitukseen tekee se, että Hamletin isää esittää Olavi Uusivirran isä Matti Uusivirta, joka kulkee harmaana hitaana haamuna näyttämöllä, kun poika taas hyppii, pomppii, riisuu vaatteensa ja välillä kulkee permannolla yleisön joukossa. 

Nykyajan feministi-Ofeliaa esittää Fanni Noroila, jonka laulua on kiva kuunnella. Ofeliallakin on näytelmässä pieni monologi! 

Lavalla soittaa bändi. Timo Kämäräinen on säveltänyt näytelmään musiikkia ja esittää vielä Hamletin ystävää Horatiota. 

Muut näyttelijät olivat Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Esa-Matti Long, Paula Siimes ja Timo Tuominen. Hyviä olivat kaikki tyyni.

Hamletista on monta suomennosta, nyt kuulemma käytettiin Matti Rossin käännöstä. Hamletin monologi alkaa muuten näin:

To be, or not to be, that is the question. Liekö maailmassa ainoatakaan yhtä tunnettua lausetta?

On mielenkiintoista nähdä eri versioita klassikkonäytelmistä ja kyllä minä tästä Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin näkemyksestä pidin. Se oli ainakin tehty täysillä. Yleisössä oli paljon nuoria, joka on aina ilahduttavaa.

Miksiköhän näytelmässä oli Vesku Loiri -imitaatio? Olavi Uusivirta on muuten ihan yhtä hyvä kaatuja kuin Loiri. 

Minulla oli kiire junaan, enkä nähnyt loppukiitoksia, jotka ovat teatterissa parasta ja liikuttavinta. Vaatesäilön nainen oli ystävällisesti kasannut ulkovaatteeni valmiiksi penkille, josta ne poimin ja juoksin 22.03 junaan. Ehdin juuri ja juuri.  

Näytelmän viimeiset esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Kuva: Yehia Eweis (Kansallisteatteri)

 

 

Tanssii vanhusten kanssa

Palaan eläkelintuun. Joku on ehkä miettinyt, että hainko linnun keskiviikkona. Hain. Tapasin klinikan sihteerin, en ketään muita. Lintu on Oiva Toikan vuosilintu vuodelta 2019. Oikein tyylikäs.

Vietän ansaittua somevapaapäivää, joten tänään en aherra Instassa tai Facessa. Olen päättänyt, että blogissa saan käydä.

Vanhusten hassut tanssivideot ovat alkaneet ärsyttää minua. Niiden katsominen varmasti rentouttaa monia, ihan kuin kissavideoiden tuijottaminenkin. Aika kuluu nopsasti. 

Onko vanhukset laitettu tanssimaan aseella uhaten? Maksetaanko heille? Onko mummot huumattu kuvausta varten? Alkoholia on ainakin tarjottu. Onko pyydetty kuvauslupa ja onko kysytty, että saako levittää viidellekymmenelle tuhannelle katsojalle? Onko tämä eettistä?

Ei ihme, että joku iäkäs ihminen saattaa miettiä kehtaako aloittaa tanssiharrastuksen. Aina on riskinä, että joku kuvaa ja tekee Tik Tok -videon reggaetonia tanssivasta mummoparasta ja homma menee viraaliksi.

Eihän homoille, saamelaisille tai vammaisillekaan naureta. Tosin vanhukset eivät ole vähemmistö, vaan suuri heterogeeninen joukko.

Oli ihana löytää videovirrasta kuusikymppinen nainen, joka tanssii porukan keskellä ja on todella hyvä. Jalka nousee korkealle, eikä hänessä ole mitään naurettavaa.

Supersankari

 

Elokuvateatteri Niagarassa ensi-iltansa eilen saanut Paolo Genovesen ohjaama elokuva Rakkauden supersankari kertoo fyysikko Marcon (Alekssandro Borghi) ja sarjakuvataiteilija Annan (Jasmine Trinca) rakkaustarinan hilpeästä alusta elokuvan dramaattiseen loppuun ja siitä vielä sentimentaalisesti eteenpäinkin. 

Rakkauden supersankari on Annan piirtämä pitkää parisuhdetta kuvaava sarjakuva. Sankaruutta on pysyä suhteessa.

Anna on elokuvan "taiteilija" ja Marco tietysti se "järkevä" numeromies. 

Rakkauden supersankarissa nähtiin parisuhteeseen liittyviä tuttuja, melko yleispäteviä hetkiäkin, mutta jotain tästä kuitenkin puuttui, eikä elokuva herättänyt suuria tunteita. No ehkä halun matkustaa Marrakeshiin.  Olihan elokuvassa kivoja boheemeja asuntoja. Olisivatko amerikkalaiset kuitenkin parempia romanttisissa elokuvissa kuin italialaiset? No tuleehan sieltäkin surkeita romantiikkapläjäyksiä.

Marco luennoi oppilailleen ajasta ja Einsteinista ja elokuvassa hypitään suhteen vuosissa edestakaisin. Olisi saattanut tulla vaikeuksia, ellen olisi etukäteen lukenut, että alussa Marcon leuka ja ylähuuli ovat karvattomat, sitten ilmaantuvat viikset ja myöhemmin parta. Kyttäsin miehen partakarvoitusta koko elokuvan ajan.

Genovese on ohjannut elokuvan Salaisuuksien illallinen, josta tehtyä näytelmää on esitetty Tampereen teatterissa. Kyseisessä teatterissa esitettiin samaan aikaan kolmea "elokuvanäytelmää": Frankie ja Johnny, Stalin kuolee ja tuo edellä mainittu Salaisuuksien illallinen. Mielikuvituksen puutetta, sanon minä.  Työviksen ohjelmisto on mielenkiintoisempi. Tämä on kosto, sillä tarjouduin kerran kirjoittamaan heidän näytelmistään blogissani, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Onneksi Tampereen teatterikesä on toistaiseksi suonut mahdollisuuden leikkiä teatterikriitikkoa. En ole koskaan aiemmin tarjoutunut mihinkään, joten tähän hiljaiseen torjuntaan liittyy häpeää.

Tosi helppo kakku

Tein vegaanisen suklaakakun: vehnäjauhoja, kaakaojauhetta, sokeria, suolaa, öljyä, soodaa, vettä ja valkoviinietikkaa (!) Kakun nimi oli Tosi helppo suklaakakku. Valmistin kuorrutuksen Keiju-margariinista, kaakaosta, pölysokerista ja kauramaidosta. Maailman helpoin ohje, aineet vain sekoitettiin, siirrettiin vuokaan ja paistettiin (Kamomillan konditoria -blogi). 

Ihoan leipomista, sillä kaikki pitää mitata ja jauhot pöllyävät pitkin työtasoja ja lattioita.  Ruokalusikallinen, teelusikallinen, desilitra, sata grammaa. Ruoanlaitossa voi olla suurpiirteisempi ja käyttää mitä kaapista löytyy, eivätkä mitatkaan ole yhtä tarkkoja. Jos kakkuohjeessa sanotaan vehnäjauho, ei sitä voi korvata ruisjauhoilla (luulisin). Vaikka kaapit olisivat täynnä ruisjauhoja, eikä olisi vehnäjauhoja, jäisi kakku tekemättä. Jos ohjeessa lukee liivatelehtiä liotetaan vedessä tai valkuaiset ja keltuaiset vatkataan erikseen, niin se on minulle liian monimutkaista.

Kävin kampaajalla ja keskustelimme hiusväreistä (en nykyään värjää hiuksiani, ehkä taas joskus) ja kampaaja kertoi kauhutarinoita kotivärjäyksien tuloksista. Ei suositellut. En minäkään suosittele ketään pistämään kotona kortisonia niveliinsä. Hän kertoi myös hapanpermanentista, joka oli tosi hyvä, mutta hiukset haisivat pahalta monta päivää. Edes pesu ei auttanut. 

Kampaaja oli käynyt kosmetologilla ja ostanut 99 euron yövoiteen. Hinta oli paljastunut vasta maksutilanteessa. Sittemmin hän osti Lidlistä yövoiteen ja seerumin alle kympillä. Kyseisen liikkeen kosmetiikassa on hyvä hintalaatusuhde, mutta aika voimakas tuoksu. Kun sivelen uinnin jälkeen iholleni Cien-merkkistä body lotionia, mieleeni tulevat muinaiset aurinkolomat ja iholle hölvätyt eksoottisen tuoksuiset aurinkovoiteet. Viimeisenä lomapäivänä lentoa odotellessa maattiin vielä uima-altaalla ilman aurinkosuojaa ja poltettiin itsemme. 

Viivyn aina hetken body lotionin herättämissä aurinkolomatunnelmissa, kunnes on aika kerätä romppeet uimahallikassiin ja astua ulos tuulen retuuttamaksi.

Pullakahviriippuvuus

Ajattelen joka aamu eläkelinnun hakemista sairaalalta, mutta toistaiseksi se on jäänyt ajatuksen tasolle. Mielikuvaharjoittelen vuosilinnun hakureissua päivittäin. Olen päättänyt ajaa ratikalla sairaalalle ja palata kävellen.

Laitoin viestin sihteerille, että tulen ensi viikon keskiviikkona. Nyt minun on pakko mennä. Ihan oikeasti haluan sen linnun, mutta olen saamaton. Lupaan, että ensi viikon lopulla se kököttää arvokkaasti ikkunalaudallani.

Olin suunnitellut lähteväni jo tänä aamuna (kuten muinakin aamuina), mutta sen sijaan kirjoitin Reuma-lehden kolumnin ensimmäisen version. Lehti ilmestyy muistaakseni vasta 24. helmikuuta, mutta minulle tuli  pieni paniikki, etten keksi mitään kirjoitettavaa. Lopultakin aihe vain odotti ottajaansa. 

Kävin eilen Fazerin kahvilassa juomassa laskiaispullakahvit. Kahvi ja pulla maksoivat yhteensä yli yhdeksän euroa. Joku joutuu talousvaikeuksiin peliriippuvuuden tai ryyppäämisen takia. Minä joudun kohta ottamaan pikavippejä (niitä ei taida enää olla, niitä ei ainakaan mainosteta minulle kuten aiemmin), että saan kustannettua päivittäisen pullakahvirutiinini. Saatan myös ryöstää R-kioskin.

Mitä kuuluu?

Kirjoitin tänään(kin) Metsossa. Menen sinne yhdeksän ja kymmenen välillä silloin kun ei ole muuta menoa. Usein on. 

Käyn toisinaan samalla myös kahvilla, selailen kirjoja ja luen lehtiä. Lähden lounaalle puolilta päivin, enkä enää palaa. Luen parina edellisenä päivänä kirjoittamani tekstin ja sen jälkeen kirjoitan uutta tekstiä yhdestä kahteen liuskaan. Kyllä tälläkin meiningillä hiljalleen romaani tulee. 

Laitoin tänään erään miehen nimeksi Leopold. Eikö olekin hyvä nimi? 

Kävelen päivittäin, ja jos hyvin käy, saan samalla ideoita. Lukiessakin tulee välillä mieleen jotain ihan fiksun oloista.  Usein myöhemmin osoittautuu, ettei se niin kovin fiksua ollutkaan.

Tänään kävin kävelemässä, enkä hyötynyt siitä kirjoittamisen kannalta lainkaan. Uudet nastalenkkarini hankaavat.

Uimahallin pukukopissa oli ryhmä naisia, jotka olivat menossa johonkin erityisryhmän vesijumppaan. Yksi naisista pyysi minua auttamaan uimapuvun pukemisessa. "Eikö sinun pitäisi ensin mennä suihkuun?" kysyin tämmöisenä hygieniakyylänä. Nainen sanoi menevänsä uikkari päällä vaikka pesuhuoneen seinällä neuvotaan kyllä toisin. Autoin uimapuvun naisen päälle ja mietin, onko suihkuun meno uimapuvussa oikeasti jotenkin merkittävästi epähygieenisempää altaiden veden laadun kannalta vai ei. Onko asiaa tutkittu? Miehet eivät ymmärrä tästä mitään, sillä he vetävät jalkaansa uimahousut, joissa ei ole kiemuralle rullautuvia olkaimia.

Luin Keltaisen kirjaston kirjan Asema 11, romaanin on kirjoittanut kanadalainen Emily St. John Mandel (s. 1979) ja se on julkaistu englanniksi 2014. Siis ennen pandemiaa. Romaanissa maailmaan leviää influenssavirus, joka tappaa 99 prosenttia ihmisistä ja vieläpä nopeasti. 

Romaani ei etene kronologisesti, vaan siinä hypitään ajasta ennen pandemiaa aikaan sen jälkeen ja takaisin. Kirja on tosi koukuttava ja siitä on tehty televisiosarja. Romaani on luokiteltu scifiksi ja minä kun olen luullut, etten kykene kyseistä genreä lukemaan. 

Olen kuvitellut, että scifissä on avaruusaluksia ja laitteita, joilla voi hyppiä rinnakkaistodellisuudesta toiseen. Tässä romaanissa oli kyllä avaruusaluksia, mutta ne esiintyivät vain erään romaanihenkilön piirtämissä sarjakuvissa. Romaania voi lukea turvallisesti, jos ei kammoa dystopioita. Pidin kirjasta ja aion jossain vaiheessa katsoa sarjankin. 

Ei muuta mainittavaa tänään.  Mitä teille kuuluu?

Mestari

Jostain kumman syystä tämä vaakaan satava lumi ilahduttaa minua. Näen Metson ikkunasta miehen, joka on pukeutunut sortseihin.  Erotan paljaat pohkeet tänne saakka.

Pitäisi hakea koristelintu entiseltä työpaikalta. Sain sen eläköitymislahjaksi. En päässyt tilaisuuteen, jossa linnut jaettiin. 

Tapasin pari kollegaa, jotka ovat olleet aiemmin samassa työpaikassa ja pohdimme ihan vakavissamme mikä olisi paras kellonaika hakea lintu. Päädyimme kello kymmeneen: Meeting on ohi, ruokatauko ei ole alkanut, kaikki ovat työn touhussa, eikä ole riskiä törmätä keneenkään. Näin sosiaalinen olen. 

Kuuntelin vaatteita silittäessäni netistä Helsingin sanomien mestarikurssin luentoa, jonka piti valmentaja Petteri Kilpinen. Etsin miehen koulutustietoja, enkä löytänyt niitä. Saattaa viitata siihen, ettei koulutusta ole kovin paljon tai sitten ei. 

Luento ärsytti minua. Luennoitsija lähti siitä, että elämäntapamuutosta tekevä henkilö on keskiluokkainen, naimisissa ja hänellä on lapsia. Hän ei ole työtön, eikä hänellä ole rahahuolia. Hän on todennäköisemmin mies kuin nainen.

Kilpinen puhui sympaattisesta ja parasympaattisesta hermostosta voimakkaasti yksinkertaistaen. Muutenkin hänellä oli taipumusta yksinkertaistaa asioita.

Mies oli selvästi nauttinut esiintymiskoulutusta ja tottunut houkuttelemaan ihmisiä puolelleen. Etenemisen tiellä ovat vain tämmöiset änkyrät. Tätä ei selvästikään ollut tehty meille.

Kuulijoita kehotettiin pohtimaan arvojaan ja tekemään pieniä muutoksia (siitä olen samaa mieltä). 

Minusta ei tullut mestari Kilpisen seuraajaa (tuskin haittaa Kilpistä). Kuuntelin koko luennon ihan vaan saadakseni valittaa. Sainpahan silitettävien vaatteiden kasan samalla selätettyä.

Kuura ja karkaileva isomummo

Kävimme eilen P:n kanssa Gopalissa syömässä (tamperelainen vegelounaspaikka). Siellä oli asiakkaita ruuhkaksi asti. Ehkä kaikki tamperelaiset osallistuvat tammikuun vegaanihaasteeseen tai sitten pitävät hyvästä kasvisruoasta tai ehkä mustamakkara on loppunut Tammelantorilta.

Keskustelimme koulun kasvisruokapäivistä. Omassa lapsuudessani koulussa syötiin usein lounaaksi puuroa, vetistä kesäkeittoa tai pinaattikeittoa. Kaikki oli tasaisen pahaa. Hernekeiton kanssa meille tarjottiin raaka porkkana, joka tuntui melkein ylelliseltä. Syön muuten edelleenkin hernekeiton kanssa porkkanan. 

Olen tämänkin kertonut, mutta olimme aikoinaan vanhempieni kanssa kylässä, jossa tarjottiin tosi sitkeää lihaa. En saanut purtua ja nielaistua säikeistä naudanlihaa vaan istuin kylässä lihaköntti suussani. Kuljin isän ja äidin kanssa raitiovaunulla kotiin, jossa vasta sylkäisin lihan roskikseen. 

Kirjojen tekeminen on outoa hommaa. Ensin kirjoitetaan yksin. Sitten lähetetään käsikirjoitus eteenpäin ja odotetaan. Sitten saadaan kustannussopimus tai ei. Ensin mainitussa tapauksessa tekstiä muokataan kustannustoimittajan ohjeiden mukaisesti. Ei ole kiire mihinkään. 

Sitten yllättäen tulee hoppu, vaikka julkaisuun on yli puoli vuotta. Lastenkirjallani on nyt nimi ja kansikin (ihana kansi onkin)! Nimeksi tulee Kuura ja karkaileva isomummo.  

Kärsin taas kerran blogikriisistä. Katsotaan mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. 

Stop, Continue, Start

Varastan käyttööni strategian: Stop, Continue, Start. Kari Peitsamolla oli aikoinaan kappale nimeltään Stop, shake, honey, go. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia ollenkaan.

Stop: 

Monellekin jutulle pitäisi pistää stoppi. Itsensä mollaamiselle erityisesti. Kuulostaako liian vaikealta? Niin minustakin.

Luin artikkelin, jossa haastateltiin yli neljäätoistatuhatta brasilialaista ja todettiin masennuksen olevan vegaaneilla kaksi kertaa yleisempää  kuin sekasyöjillä. Pavut ja tofu eivät aiheuta masennusta, mutta helposti syyllistyvät ihmiset jättävät useammin lihatuotteet pois. Jäämme odottamaan lisätutkimuksia. 

Somen on todettu lisäävät alakuloa, varsinkin jos vain seuraa muiden menestystarinoita ja on itse passiivinen. Päätin ihan ajankäyttösyistä pitää paastoa Facesta ja Instasta maanantaisin. Tänään on maanantai. Olen jo useaan otteeseen liu'uttanut vaistomaisesti sormeani kohti Instan ikonia.

Continue: 

Jatkan rentona melkeinvegaanina. En lopeta liikunnallisia harrastuksia. Päivitän blogia, niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä. Kirjoitan kässäriäni, vaikka saatan törmätä kipeästi kustannusmaailman realiteetteihin. Lastenromaani pitää saada valmiiksi. Kustannustoimittaja on lähettänyt minulle kässärin postissa viikko sitten. Ei ole vielä näkynyt. 

Start: 

Tämä on vaikein osuus. Yritän suhtautua itseeni ystävällisesti. Kuuntelen ihmisiä. Käytän vaaleanpunaisia silmälaseja. Lähden matkalle. En tiedä milloin, mihin tai kenen kanssa, ehkä itseni.