Taidehistorian kurssilla olemme loikanneet Barokista rokokoon aikaan 1700 -luvulle.
Ajan arkkitehtuuri oli mautonta, anteeksi vaan. Donald Trump saattaisi tykätäkin. Kultaa räiskittiin sinne sun tänne, huonekaluille veistettiin tassut ja lipastot näyttivät pulleilta kuin jouluporsaat.
Maalaustaiteen kuvastossa miehet viettelivät naisia eroottisiin seikkailuihin, naiset keinuivat helmat liehuen jos eivät sattuneet pyörimään lakanoissa ilkosillaan. Mallit olivat usein teini-ikäisiä. Maisemissa luonto rehotti oudon runsaana.
Taidemaalareista Antoine Watteau kuvasi mm. comedia dell' arte katuteatterin hahmoja ja juhlia, joissa vallitsi mitä ilmeisin iskumeininki. Rosalba Carriera kehitti pasellivärien käyttöä. Francois Boucherin maalauksissa kirmailivat ihannoidut paimenet ja tyttöset luonnon helmassa. Jean-Honore Fragonard maalasi vain osittain lakanan peittämät alastomat rakastajattaret keikistelemään makuuhuoneisiin (opettajan mukaan maalaukset olivat kovin suosittuja, joten taiteilija vaihtoi kuviin usein vain naisen kasvot, mutta tämä saattaa olla panettelua). Jean-Babtiste-Simeon Chardin maalasi varsin moderneja ja aistikkaita asetelmia.
Naistaiteilijoitakin löytyi kuten Marie Louise Elisabeth Vigee Lebrun, joka hyväksyttiin jopa Ranskan maalaus-ja kuvataideakatemian jäseneksi. Hänen tärkeitä asiakkaitaan oli mm. Marie Antoinette.
Tässä homman voimallisesti lyhennetty versio. Kyllä silloinkin elettiin, vaikka ei edes nettiä ollut.
lauantai 29. helmikuuta 2020
perjantai 28. helmikuuta 2020
Menkää itseenne
Koronavirus on virkistänyt suomalaisia. Jostain Helsingin seudun Prismasta on hamstrattu kaikki vessapaperit. Hitaimmat saattavat jäädä ilman ja ne joilla paperia on, lukittautuvat koteihinsa yhdessä vessapaperirullakonttiensa kanssa.
Ajatukseni pyörivät romaanini vastaanoton ympärillä. Googlaan kirjaa sanoilla "Ei saa elvyttää Karisto", "Ei saa elvyttää arvostelu" ja tietysti googlaan omaa nimeäni ja saan tulokseksi "Ratsutalli Heidi Mäkinen" tai "Suomen uusi Master of Wine". Helmet -kirjastoissa romaanini on luokiteltu jännityskirjallisuudeksi ja se huolettaa minua. Aiheutan ikävän pettymyksen dekkarijuonta odottaville.
R laittoi WhtsApp -viestin ja kirjoitti, että minut on laitettava vieroitukseen, sillä kärsin erittäin vaikeasta googlaus-riippuvuudesta.
Menen ensi kuussa puhumaan romaanistani senioreille. Eivät he minua ensisijaisesti halunneet, mutta Anneli Kanto ei päässyt ja kysyi minua (oli ehkä kysynyt sitä ennen jo jotakuta toistakin). Palkkiota ei ole tiedossa.
Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta "Miksi en kirjoittaisi?" löytyy Rainer Maria Rilken ohje nuorelle runoilijalle, joka sopinee myös vähän vanhemmalle prosaistille: "Te kysytte ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Lähettelette runoja lehtiin. Vertaatte niitä toisiin runoihin, ja hermostutte jos toimitukset hylkäävät tarjouksenne. Nyt (kun kerran sallitte minun Teitä opastavan) pyydän Teitä luopumaan kaikesta tuollaisesta. Sehän on katseen suuntaamista ulospäin, ja sitä nimenomaan Teidän tulisi nyt välttää. On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne."
Ajatukseni pyörivät romaanini vastaanoton ympärillä. Googlaan kirjaa sanoilla "Ei saa elvyttää Karisto", "Ei saa elvyttää arvostelu" ja tietysti googlaan omaa nimeäni ja saan tulokseksi "Ratsutalli Heidi Mäkinen" tai "Suomen uusi Master of Wine". Helmet -kirjastoissa romaanini on luokiteltu jännityskirjallisuudeksi ja se huolettaa minua. Aiheutan ikävän pettymyksen dekkarijuonta odottaville.
R laittoi WhtsApp -viestin ja kirjoitti, että minut on laitettava vieroitukseen, sillä kärsin erittäin vaikeasta googlaus-riippuvuudesta.
Menen ensi kuussa puhumaan romaanistani senioreille. Eivät he minua ensisijaisesti halunneet, mutta Anneli Kanto ei päässyt ja kysyi minua (oli ehkä kysynyt sitä ennen jo jotakuta toistakin). Palkkiota ei ole tiedossa.
Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta "Miksi en kirjoittaisi?" löytyy Rainer Maria Rilken ohje nuorelle runoilijalle, joka sopinee myös vähän vanhemmalle prosaistille: "Te kysytte ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Lähettelette runoja lehtiin. Vertaatte niitä toisiin runoihin, ja hermostutte jos toimitukset hylkäävät tarjouksenne. Nyt (kun kerran sallitte minun Teitä opastavan) pyydän Teitä luopumaan kaikesta tuollaisesta. Sehän on katseen suuntaamista ulospäin, ja sitä nimenomaan Teidän tulisi nyt välttää. On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne."
torstai 27. helmikuuta 2020
Koronavirus
Koronaviruksen aiheuttaman infektion leviämisen estämiseksi suositellaan oikein suoritettua yskimistä ja jatkuvaa käsien pesemistä. Kasvoja ei saisi näplätä.
Istukaapa pöydän ääreen, olkaa jouten, miettikää omianne ja yrittäkää olla vaikka tunnin ajan koskematta kasvojanne. Pian huomaatte, että nostatte kyynärpään pöydälle ja nojaatte poskeanne käteenne. Kohta raavitte hiusrajaa, sivelette huulianne, hierotte silmiänne tai hipaisette sormella nenäänne (en nyt edes mainitse mitään niin brutaalia kuin nenän kaivaminen).
Tampere -talon naistenvessaan oli muodostunut tiukka kiemurteleva jono. Eräs nainen kärsi pahemmanlaatuisesta yskänpuuskasta, yskimisen aiheuttama ilmavirta heilautti juhlapukuisten naisten hameenhelmoja ja hiuksia. Nainen piti suunsa edessä pientä vessapaperin palaa ja saattoi kuulla miten lima korisi keuhkoissa.
Toisaalta voin lohduttaa, että JAMA:n (erittäin arvostettu lääketieteellinen julkaisu) tuoreen tilaston mukaan Kiinassa raportoitiin 75 569 koronavirusinfektiota ja 2239 tautiin liittynyttä kuolemaa. Tämän kertaisen influenssaepidemian aikana Yhdysvalloissa on sairastunut influenssaan suunnilleen 29 miljoonaa henkilöä ja infektioon on kuollut vähintään 16 000 potilasta.
Ja moni pitää influenssaa tautina, jota vastaan ei kannata ottaa rokotetta tai pitää rokotetta jopa haitallisena. Influenssaan kuoleminen ei ole uutinen.
Istukaapa pöydän ääreen, olkaa jouten, miettikää omianne ja yrittäkää olla vaikka tunnin ajan koskematta kasvojanne. Pian huomaatte, että nostatte kyynärpään pöydälle ja nojaatte poskeanne käteenne. Kohta raavitte hiusrajaa, sivelette huulianne, hierotte silmiänne tai hipaisette sormella nenäänne (en nyt edes mainitse mitään niin brutaalia kuin nenän kaivaminen).
Tampere -talon naistenvessaan oli muodostunut tiukka kiemurteleva jono. Eräs nainen kärsi pahemmanlaatuisesta yskänpuuskasta, yskimisen aiheuttama ilmavirta heilautti juhlapukuisten naisten hameenhelmoja ja hiuksia. Nainen piti suunsa edessä pientä vessapaperin palaa ja saattoi kuulla miten lima korisi keuhkoissa.
Toisaalta voin lohduttaa, että JAMA:n (erittäin arvostettu lääketieteellinen julkaisu) tuoreen tilaston mukaan Kiinassa raportoitiin 75 569 koronavirusinfektiota ja 2239 tautiin liittynyttä kuolemaa. Tämän kertaisen influenssaepidemian aikana Yhdysvalloissa on sairastunut influenssaan suunnilleen 29 miljoonaa henkilöä ja infektioon on kuollut vähintään 16 000 potilasta.
Ja moni pitää influenssaa tautina, jota vastaan ei kannata ottaa rokotetta tai pitää rokotetta jopa haitallisena. Influenssaan kuoleminen ei ole uutinen.
keskiviikko 26. helmikuuta 2020
Ostoskrapula
Myin trikoomekon Facen Lääkärit kierrättää -ryhmässä. Nyt se odottaa eteisen pöydällä postitusta. Rahat vaatteesta olen jo saanut tililleni.
Alkuun minua huvitti tuo Lääkärit kierrättää -ryhmä, mutta nyt tajuan homman jujun. Tämä on niin suojeltu ammattikunta, että vaikka lääkäreitä on Suomessa yli 20 000 niin jos et tunne jotain kollegaa, niin ainakin joku ystäväsi tuntee hänet tai ystävän ystävä. Kukaan ei yksinkertaisesti kehtaa huijata toista lääkäriä vanhoja vaatteita, laukkuja tai huonekaluja kaupitellessaan. Tuotteiden hinnoissa on pieni lääkärilisä, mutta onhan se sentään ollut lääkärin tai hänen sukulaisensa käytössä!
Katsoin MOT -ohjelman vaatteiden kierrätyksestä. Kun ostat edullisen polyesteristä vamistetun topin, joka on nälkäpalkalla ja ehkä vielä lapsityövoimalla jossain halvan työvoiman maassa ommeltu, käytät sitä pari kertaa, laitat kierrätykseen ja kuvittelet tehneesi hyvänkin työn niin saatat olla harvinaisen väärässä. Topit, tunikat ja farkut (tai osa niistä) päätyvät isoissa konteissa johonkin köyhään Afrikan maahan, jossa niitä myydään torilla. Sielläkään rikkinäiset, rumat tai muuten huonot vaatteet eivät kelpaa ostajille ja ne päätyvät jätteeksi, jota ei käsitellä mitenkään.
Ohjelman mukaan osa kierrätysvaatteista kuljetetaan ensin suuriin lajittelukeskuksiin Eurooppaan ja sieltä Afrikkaan. Näin käy mm. monille Lindexin, H&M:n ja UFF:n keräämille tekstiileille (UFF myy parhaat vaatteet Suomessa). Fidan edustaja kertoo ohjelmassa, ettei heidän keräämiään vaatteita päädy EU:n ulkopuolelle.
Muistan vielä ajat, jolloin ostamisesta tuli huono omatunto siitä syystä, että rahaa kului johonkin turhaan, nyt joutuu kärsimään huomattavasti monimuotoisemmasta ja pahemmasta ostoskrapulasta.
http://outilespyy.com/mihin-kaytetyt-tekstiilit-menevat-suomesta/
Nyt vähän oikaisin, kyseisestä linkistä saa vaatekierrätyksestä monipuolisemman kuvan. Ongelmatonta se ei kuitenkaan ole, mutta ikävintä on, että käyttökelpoisia vaatteita laitetaan roskiin. Haluaisin muuten tietää, mihin Lidliin palautetut halvat vaatteet menevät, sillä nehän myydään usein pakkauksissa, joka on pakko avata, jos haluaa vaatetta sovittaa.
Monta lohdutuspuseroa olen itselleni ostanut ja tulen varmaan ostamaankin. Yritystä tapojen muuttamiseen on havaittavissa, ainakin ajatuksen tasolla.
Alkuun minua huvitti tuo Lääkärit kierrättää -ryhmä, mutta nyt tajuan homman jujun. Tämä on niin suojeltu ammattikunta, että vaikka lääkäreitä on Suomessa yli 20 000 niin jos et tunne jotain kollegaa, niin ainakin joku ystäväsi tuntee hänet tai ystävän ystävä. Kukaan ei yksinkertaisesti kehtaa huijata toista lääkäriä vanhoja vaatteita, laukkuja tai huonekaluja kaupitellessaan. Tuotteiden hinnoissa on pieni lääkärilisä, mutta onhan se sentään ollut lääkärin tai hänen sukulaisensa käytössä!
Katsoin MOT -ohjelman vaatteiden kierrätyksestä. Kun ostat edullisen polyesteristä vamistetun topin, joka on nälkäpalkalla ja ehkä vielä lapsityövoimalla jossain halvan työvoiman maassa ommeltu, käytät sitä pari kertaa, laitat kierrätykseen ja kuvittelet tehneesi hyvänkin työn niin saatat olla harvinaisen väärässä. Topit, tunikat ja farkut (tai osa niistä) päätyvät isoissa konteissa johonkin köyhään Afrikan maahan, jossa niitä myydään torilla. Sielläkään rikkinäiset, rumat tai muuten huonot vaatteet eivät kelpaa ostajille ja ne päätyvät jätteeksi, jota ei käsitellä mitenkään.
Ohjelman mukaan osa kierrätysvaatteista kuljetetaan ensin suuriin lajittelukeskuksiin Eurooppaan ja sieltä Afrikkaan. Näin käy mm. monille Lindexin, H&M:n ja UFF:n keräämille tekstiileille (UFF myy parhaat vaatteet Suomessa). Fidan edustaja kertoo ohjelmassa, ettei heidän keräämiään vaatteita päädy EU:n ulkopuolelle.
Muistan vielä ajat, jolloin ostamisesta tuli huono omatunto siitä syystä, että rahaa kului johonkin turhaan, nyt joutuu kärsimään huomattavasti monimuotoisemmasta ja pahemmasta ostoskrapulasta.
http://outilespyy.com/mihin-kaytetyt-tekstiilit-menevat-suomesta/
Nyt vähän oikaisin, kyseisestä linkistä saa vaatekierrätyksestä monipuolisemman kuvan. Ongelmatonta se ei kuitenkaan ole, mutta ikävintä on, että käyttökelpoisia vaatteita laitetaan roskiin. Haluaisin muuten tietää, mihin Lidliin palautetut halvat vaatteet menevät, sillä nehän myydään usein pakkauksissa, joka on pakko avata, jos haluaa vaatetta sovittaa.
Monta lohdutuspuseroa olen itselleni ostanut ja tulen varmaan ostamaankin. Yritystä tapojen muuttamiseen on havaittavissa, ainakin ajatuksen tasolla.
maanantai 24. helmikuuta 2020
Ilkeys on jokamiehenoikeus!
Ylen Areenasta voi katsoa sarjaa nimeltään Ammatti kirjailija. Yhdessä osassa näytetään pätkä vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa haastatellaan Finlandia -ehdokkaaksi yltänyttä Leena Landeria. Hymytön risupartainen haastattelija nojaa kohti Landeria ja ihmettelee miksi kirjailija on saanut ehdokkuuden ja moittii ehdokkuudesta iloitsevaa Landeria televisokatselijoiden edessä "sinä kirjoitat niin helvetin huonoa suomea".
Areenasta löytyvässä dokumentissa My Generation, Michael Caine vie meidät 60-luvun "svengaavaan" Lontooseen. Ohjelmassa näytetään pätkä työläistaustaisen valokuvamallin, Twiggyn haastattelua, jossa nuorelta naiselta kysytään "Kuka on lempifilosofisi?" Kuinka moni meistä osaisi vastata tuohon kysymykseen? Ei ole vaikea arvata mikä on haastattelijan tarkoitus. Tuskin häntä kiinnostavat valokuvamallin ajatukset filosofiasta.
Vanhoissa haastatteluissa toimittajien ote on hyökkäävämpi ja ilkeämpi kuin nykyään. Heillä on valmiit mielipiteet ja he ovat hyvin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Haastattelijoita yhdistää usein täydellinen huumorintajun puute.
Nykyään ilkeys on demokraattisempaa, jokainen saa oksentaa vihansa nettiin, eikä se ole enää vain toimittajien yksinoikeus. Kumpi sitten on parempi, siihen en osaa vastata. Minusta tuntuu, että toimittajista on tullut vastavuoroisesti jopa kiltimpiä kuin aiemmin.
Areenasta löytyvässä dokumentissa My Generation, Michael Caine vie meidät 60-luvun "svengaavaan" Lontooseen. Ohjelmassa näytetään pätkä työläistaustaisen valokuvamallin, Twiggyn haastattelua, jossa nuorelta naiselta kysytään "Kuka on lempifilosofisi?" Kuinka moni meistä osaisi vastata tuohon kysymykseen? Ei ole vaikea arvata mikä on haastattelijan tarkoitus. Tuskin häntä kiinnostavat valokuvamallin ajatukset filosofiasta.
Vanhoissa haastatteluissa toimittajien ote on hyökkäävämpi ja ilkeämpi kuin nykyään. Heillä on valmiit mielipiteet ja he ovat hyvin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Haastattelijoita yhdistää usein täydellinen huumorintajun puute.
Nykyään ilkeys on demokraattisempaa, jokainen saa oksentaa vihansa nettiin, eikä se ole enää vain toimittajien yksinoikeus. Kumpi sitten on parempi, siihen en osaa vastata. Minusta tuntuu, että toimittajista on tullut vastavuoroisesti jopa kiltimpiä kuin aiemmin.
lauantai 22. helmikuuta 2020
Doppelgänger -viikonloppu
Kaksi blogistikollegaa vai voiko sanoa -ystävää ovat lukeneet kirjani. Marjatta (Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia) on pitänyt kirjastani, mutta Ketjukolaaja (Tahaton lueskelija) on ollut kriittisempi. Hän kritisoi romaania muun muassa sitä, että henkilöiden taustoista kirjoitetaan liikaa, kun taas eräs ystäväni oli sitä mieltä, että taustat jäivät liian vähälle. Teki siis niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Se on lopulta helpottavaa.
Somessa pyörii doppelgänger-haaste, jossa etsitään kaksoisolentoa itselle, kenellepäs muulle. Kaksoisolennon on hyvä olla Hollywood-tähti eikä naapurin Heidi.
Kukaan ei ole koskaan sanonut minua kenenkään julkkiksen näköiseksi, joten minussa ei ole tähtipotentiaalia.
Sen verran tuo kaksoisolennnon puute alkoi häiritä, että googlasin vanhoja suomalaisia urheilijoita, sellaisia kuten äitee Siiri Rantanen sekä suomalaispoliitikkoja vuosien varrelta. Siitä olisi voinut saada humoristisen päivityksen.
Jospa olenkin jonkun ihan kamalan tyypin kaksoisolento, mutta kukaan ei kehtaa sitä sanoa. Tunnen itseni osattomaksi ilman Hollywood look a like -paria. Minua ei ole sanottu edes äitini näköiseksi vaikka joskus peilissä vilahtavat äidin kasvot tai oikeastaan joku hänen ilmeensä.
Erään kirjailijan doppelgänger -päivityksessä oli kuva kananmunakennosta, sillä häntä oli kerran mainittu nuutuneen munan näköiseksi. Siihen joku totesi, että kirjailija muistuttaa kuitenkin enemmän Helen Huntia.
Jatkan kirjani googlaamista. Mukavaa doppelgänger -viikonloppua kaikille onnellisille, joilla sellainen on.
Linkit kirja-arvioihin löytyvät sulkuihin merkityistä blogien nimistä.
Somessa pyörii doppelgänger-haaste, jossa etsitään kaksoisolentoa itselle, kenellepäs muulle. Kaksoisolennon on hyvä olla Hollywood-tähti eikä naapurin Heidi.
Kukaan ei ole koskaan sanonut minua kenenkään julkkiksen näköiseksi, joten minussa ei ole tähtipotentiaalia.
Sen verran tuo kaksoisolennnon puute alkoi häiritä, että googlasin vanhoja suomalaisia urheilijoita, sellaisia kuten äitee Siiri Rantanen sekä suomalaispoliitikkoja vuosien varrelta. Siitä olisi voinut saada humoristisen päivityksen.
Jospa olenkin jonkun ihan kamalan tyypin kaksoisolento, mutta kukaan ei kehtaa sitä sanoa. Tunnen itseni osattomaksi ilman Hollywood look a like -paria. Minua ei ole sanottu edes äitini näköiseksi vaikka joskus peilissä vilahtavat äidin kasvot tai oikeastaan joku hänen ilmeensä.
Erään kirjailijan doppelgänger -päivityksessä oli kuva kananmunakennosta, sillä häntä oli kerran mainittu nuutuneen munan näköiseksi. Siihen joku totesi, että kirjailija muistuttaa kuitenkin enemmän Helen Huntia.
Jatkan kirjani googlaamista. Mukavaa doppelgänger -viikonloppua kaikille onnellisille, joilla sellainen on.
Linkit kirja-arvioihin löytyvät sulkuihin merkityistä blogien nimistä.
torstai 20. helmikuuta 2020
Kirjakaupassa
Tein toivioretken kirjakauppaan. Näön vuoksi vilkuilin alkuun pokkaritarjousta: nyt saisi kolme pokkaria viidellätoista eurolla. Ihan sama. Katseeni pyyhki kirjapinoja mitään näkemättä. Sopivan ajan kuluttua hiivin huomiota herättämättä kaunokirjallisuushyllylle (liikehtimiseni ei kiinnostanut myyjiä tai muita asiakkaita) ja siellähän se Ei saa elvyttää oli, kansi käännettynä kutsuvasti potentiaalisia ostajia kohti. Laitoin kännykän äänettömälle, nappasin kuvan ja poistuin myymälästä.
Ystäväni R sanoi eilen puhelimessa, että minun pitäisi hakeutua johonkin netin ulottumattomiin, vaikka Rautavaaran korpeen, että loppuisi tuo jatkuva kirjan googlaaminen. Hän oli oikeassa. Tämä ei ole enää normaalia.
R kertoi, että Goodreadsin äänestyksessä viime vuoden parhaaksi rakkausromaaniksi valittiin Read, White & Royal Blue (Casey McQuiston), joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan, toinen heistä on Englannin kuninkaallinen (siis prinssi) ja toinen Yhdysvaltain presidentin poika. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja on kuulemma hyvin kirjoitettu.
Uusimmassa Imagessa haastatellaan ohjaaja Milja Sarkolaa ja jutussa siteerataan jotain hänen näytelmäänsä (minulla ei ole tässä lehteä käsillä), jossa heitetään ajatus, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät pitämään huolta vain itsestään ja jälkeläisistään. Nekin, jotka auttavat muita, tavoittelevat omaa etuaan. Haluavat, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Minusta ajatus oli mielenkiintoinen. Muiden auttaminen hyödyttää myös itseä, jos ei muuten, niin siitä saattaa saada hyvän mielen. Luultavammin laitan roposeni SPR:lle ja Planille puhtaasti imagosyistä. Oli hyvän tekemisen motivii mikä vaan, niin tuohan se avun sitä tarvitseville.
Ystäväni R sanoi eilen puhelimessa, että minun pitäisi hakeutua johonkin netin ulottumattomiin, vaikka Rautavaaran korpeen, että loppuisi tuo jatkuva kirjan googlaaminen. Hän oli oikeassa. Tämä ei ole enää normaalia.
R kertoi, että Goodreadsin äänestyksessä viime vuoden parhaaksi rakkausromaaniksi valittiin Read, White & Royal Blue (Casey McQuiston), joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan, toinen heistä on Englannin kuninkaallinen (siis prinssi) ja toinen Yhdysvaltain presidentin poika. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja on kuulemma hyvin kirjoitettu.
Uusimmassa Imagessa haastatellaan ohjaaja Milja Sarkolaa ja jutussa siteerataan jotain hänen näytelmäänsä (minulla ei ole tässä lehteä käsillä), jossa heitetään ajatus, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät pitämään huolta vain itsestään ja jälkeläisistään. Nekin, jotka auttavat muita, tavoittelevat omaa etuaan. Haluavat, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Minusta ajatus oli mielenkiintoinen. Muiden auttaminen hyödyttää myös itseä, jos ei muuten, niin siitä saattaa saada hyvän mielen. Luultavammin laitan roposeni SPR:lle ja Planille puhtaasti imagosyistä. Oli hyvän tekemisen motivii mikä vaan, niin tuohan se avun sitä tarvitseville.
keskiviikko 19. helmikuuta 2020
Hitler ja Blondi
Näytelmän käynnisti Blondia, Hitlerin suosikkikoiraa (saksanpaimenkoira tietysti) esittävä Verneri Lilja, joka kysyi onko yleisössä natseja, onko uusnatseja, onko niitä jotka sanovat "En minä mikään natsi ole, mutta..."
Seela Sella asteli lavalle valkoisessa paidassa, kravatissa ja mustissa housuissa. Hän kiinnitti nenänsä alle mustat viikset ja hänestä tuli ihan oikea Hitler.
Mariola Aniolek/Aino Ranta (en tiedä kumpi) soitti pianomusiikkia, jota Hitler olisi inhonnut.
Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, joka on juutalainen kuten Seela Sellakin. Ehkä siksi tämä tuli niin lähelle katsojaa vaikka ei ihan perinteinen näytelmä ollutkaan. Vaikka liikuttiin menneessä niin esitys kiinnittyi nykyaikaan. Eikä sitä tarvinnut, lukuunottamatta alun natsikyselyä, edes sanoa.
Tiedämme miten Hitlerille kävi, mutta mikä oli Blondin kohtalo? Nyt seuraa juonipaljastus: se sai syanidikapselin päivää ennen kuin Hitler ampui itsensä.
Seela Sella oli samalla niin hauras, mutta niin vahva ja karismaattinen. Verneri Lilja taas vinkeän poikamainen. Nämä kaksi olivat niin vastustamaton yhdistelmä, että lopussa kaikki pomppasimme pystyyn ja minua itketti kunnes valot syttyivät, kaivoimme kännykät esiin ja lähdimme kotiin.
Kuva Tampereen työväenteatteri Kari Sunnari
tiistai 18. helmikuuta 2020
Älä juo mustetta
Ostin tulostimen, jonka ohjeista ymmärsin ensi näkemältä vain "Älä juo mustetta"
(olisi kovin tehnyt mieli maistaa tuota mustaa taikajuomaa). Asensin lopulta kuitenkin printterin ihan itse ja tulostin kokeeksi yhden tekstin. Ihailen ja haistelen täydellistä tulostettani, joka ei tuoksu muinaisilta koulun monisteilta.
Kirjoitan, sillä haluan ihmisten pitävän minusta. Jos lukijat pitävät teksteistäni, niin he tykkäävät myös minusta, jos taas eivät, niin silloin he vihaavat meikäläistä. Näin olen päättänyt.
Kuitenkin kelpo ihminen voi kirjoittaa kamalia kirjoja ja inhottava paskiainen saattaa suoltaa kirjallisuuden klassikoita.
Tässä vaiheessa on vaikea vastaanottaa kritiikkiä (vaikka nythän se kuuluu asiaan) vaan kaikki negatiivinen palaute ahdistaa. Kirjoittaessani olen iloinen neuvoista, eikä mikään mitä olen kirjoittanut ole niin pyhää, ettei sitä voisi muuttaa tai poistaa. Nyt kun kaikki on jo painettu ja kansien väliin vangittu, eikä mitään ole enää tehtävissä, asia on hankalampi. Kirjailijuuteen (kai kahden julkaistun romaanin jälkeen saa nimittää itseään kirjailijaksi tai vaikka kevytkirjailijaksi, onhan kevytlevitteitäkin) liittyy riemua, mutta myös hylkäämisiä, paniikkia, kiukkua ja ahdistusta.
Voi kunpa voisin palata siihen viattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen romaanin julkaisua.
Kirjoitan, sillä haluan ihmisten pitävän minusta. Jos lukijat pitävät teksteistäni, niin he tykkäävät myös minusta, jos taas eivät, niin silloin he vihaavat meikäläistä. Näin olen päättänyt.
Kuitenkin kelpo ihminen voi kirjoittaa kamalia kirjoja ja inhottava paskiainen saattaa suoltaa kirjallisuuden klassikoita.
Tässä vaiheessa on vaikea vastaanottaa kritiikkiä (vaikka nythän se kuuluu asiaan) vaan kaikki negatiivinen palaute ahdistaa. Kirjoittaessani olen iloinen neuvoista, eikä mikään mitä olen kirjoittanut ole niin pyhää, ettei sitä voisi muuttaa tai poistaa. Nyt kun kaikki on jo painettu ja kansien väliin vangittu, eikä mitään ole enää tehtävissä, asia on hankalampi. Kirjailijuuteen (kai kahden julkaistun romaanin jälkeen saa nimittää itseään kirjailijaksi tai vaikka kevytkirjailijaksi, onhan kevytlevitteitäkin) liittyy riemua, mutta myös hylkäämisiä, paniikkia, kiukkua ja ahdistusta.
Voi kunpa voisin palata siihen viattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen romaanin julkaisua.
maanantai 17. helmikuuta 2020
Kehutiiviste
Ystävät ovat jo kommentoineet romaaniani, jota he ovat tietysti pitäneet hyvänä (voiko kirjoittajarukalle edes sanoa muuta). Ensimmäinen positiivinen kommentti tuntui ihanalta, jonka jälkeen kehujen vaikutus alkoi laimentua. Kuin mehutiivisteeseen olisi nuukuuttaan laittanut liikaa vettä. Tarvitsen yhä kovempaa kamaa.
Stadin friidu mainitsi blogissaan lukeneensa romaanin (eikä onneksi haukkunut sitä), josta myös suuri kiitos.
Vanhojen huonekalujen verhoilua harrastava ystävä kävi kylässä. Kun ilmoitin vieväni Kertun riipimän nojatuolin kaatopaikalle, L vei minut kangaskauppaan, ostimme verhoilukangasta, lainasimme toiselta ystävältä nitojan ja korjasimme nojatuolin istuinosan. Selkänojatyyny pitäisi vielä päällystää. Tuoli näyttää hienolta, mutta nyt stressaan, sillä minun pitää vartioida yötä päivää, ettei Kerttu pääse sitä kynsimään. Olen peittänyt tuolin päiväpeitolla, joten en pääse nauttimaan uudesta kauniista verhoilusta, aiemmin peitin tuolin koska se oli niin ruma.
R lähti Taiwaniin opiskelijavaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Hän lensi Hongkongin kautta ja joutuu viettämään kaksi ensimmäistä viikkoaan karanteenissa. Onneksi nuoren naisen käytössä ovat langaton verkko ja Netflix.
Stadin friidu mainitsi blogissaan lukeneensa romaanin (eikä onneksi haukkunut sitä), josta myös suuri kiitos.
Vanhojen huonekalujen verhoilua harrastava ystävä kävi kylässä. Kun ilmoitin vieväni Kertun riipimän nojatuolin kaatopaikalle, L vei minut kangaskauppaan, ostimme verhoilukangasta, lainasimme toiselta ystävältä nitojan ja korjasimme nojatuolin istuinosan. Selkänojatyyny pitäisi vielä päällystää. Tuoli näyttää hienolta, mutta nyt stressaan, sillä minun pitää vartioida yötä päivää, ettei Kerttu pääse sitä kynsimään. Olen peittänyt tuolin päiväpeitolla, joten en pääse nauttimaan uudesta kauniista verhoilusta, aiemmin peitin tuolin koska se oli niin ruma.
R lähti Taiwaniin opiskelijavaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Hän lensi Hongkongin kautta ja joutuu viettämään kaksi ensimmäistä viikkoaan karanteenissa. Onneksi nuoren naisen käytössä ovat langaton verkko ja Netflix.
perjantai 14. helmikuuta 2020
Yksin Tuvalussa
En ole koskaan nähnyt kissavideossa kissan oksennusta. Löysin sellaisen nojatuolista, oksennuksessa näkyi kokonaisia raksuja. Lienee harvinainen tapaus. Suorastaan unohtumaton. Onneksi Kerttu on jo kyseisen huonekalun raapinut riekaleiksi, joten nojatuolista on irtokankaalla peitetty runko jäljellä. Heitin kankaan pesukoneeseen.
Aamun vesijumpassa eräs nainen sanoi "Toivottavasti tänään ei ole se vaalea vaara", vaalea vaara on kuulemma jääkiekkoilija ja huutaa. Ei ollut, jotain itäsuomalaista murretta puhuva lempeä nainen ohjasi meitä. Se tuntuu aina siltä kuin kotiin tulisi. Kuin olisi ollut neljä viikkoa yksin Tuvalussa ja tapaisi yllättäen suomalaisen.
Olen kylläkin toisten jumppaajien kanssa nykyään jo keskusteluväleissä, joten ei ole mitään valitettavaa.
Sain listan kohteista, joihin kirjaani lähetetään. Minusta se oli ihan vaikuttava. Koska Otava osti Kariston ihan hiljattain ovat asiat vielä minulle epäselviä. Keneen otetaan yhteyttä missäkin asiassa. Ehkä ne vielä selviävät.
Aamun vesijumpassa eräs nainen sanoi "Toivottavasti tänään ei ole se vaalea vaara", vaalea vaara on kuulemma jääkiekkoilija ja huutaa. Ei ollut, jotain itäsuomalaista murretta puhuva lempeä nainen ohjasi meitä. Se tuntuu aina siltä kuin kotiin tulisi. Kuin olisi ollut neljä viikkoa yksin Tuvalussa ja tapaisi yllättäen suomalaisen.
Olen kylläkin toisten jumppaajien kanssa nykyään jo keskusteluväleissä, joten ei ole mitään valitettavaa.
Sain listan kohteista, joihin kirjaani lähetetään. Minusta se oli ihan vaikuttava. Koska Otava osti Kariston ihan hiljattain ovat asiat vielä minulle epäselviä. Keneen otetaan yhteyttä missäkin asiassa. Ehkä ne vielä selviävät.
torstai 13. helmikuuta 2020
Kritiikki, ihan itse kirjoitin
Luin Hesarin kritiikkejä ja päädyin sen innoittamana kirjoittamaan murskakritiikin romaanistani. Voihan se olla, ettei kukaan muu siitä kirjoitakaan ja jos haukkuu niin tässä voi samalla siihen jo henkisesti valmistautua. Vähän kuin hakkaisi itseään vyön solkipäällä. Sellainen on minun strategiani.
Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä
Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani ja juon haaleaa latteani.
Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.
Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?
Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.
Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.
Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.
Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.
Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa.
Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä
Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani ja juon haaleaa latteani.
Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.
Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?
Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.
Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.
Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.
Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.
Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa.
keskiviikko 12. helmikuuta 2020
Syntymä
Avasin pahvilaatikon, noukin sieltä yhden kirjan ja tunsin pientä paniikkia vaikka hetken pitäisi kai olla kuin lapsen syntymä.
Luin koko tekeleen läpi yhdellä istumalla ja huomasin pari epäjohdonmukaisuutta, joilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta joihin tarkka tyyppi saattaa kiinnittää huomiota. Olen kuitenkin kahlannut tekstit kyllästyttävän moneen kertaan, joten ihmettelen miten näin voi käydä. Kustannustoimittajakin on lukenut. Nämä liittyvät melko loppuvaiheen lisäyksiin, jolloin vielä keksin uusia juonenkäänteitä tai ne vaan jotenkin sinne putkahtivat, sillä en koskaan mieti, että nytpä keksin jonkun käänteen tarinaan. Minulla ei suoraan sanottuna ole mielikuvitusta.
Vein yhden tekijänkappaleen ystävälle jumpasta tullessani ja sain häneltä illalla WhatsApp- viestin, johon hän oli kirjoittanut tekstin olevan rohkea ja siitäkös menetin yöuneni. Pohdin, mikä kirjassa oli rohkeaa ja oliko se liian rohkea tai väärällä tavalla rohkea. Olen aika sokeutunut romaanin sisällölle.
Seuraavaksi googlasin kirjani, katsoin kirjastovaraukset ja kirjakaupat. Suomalainen kirjakauppa on lähes monopolin asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi romaaniani saa kuin kolmasosasta kyseisiä liikkeitä. Kävin valittamassa asiasta Facebook-ystävilleni, joka on aina se kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa asioihin.
Näin eilen elokuvan elokuvan Parasite ja mietin, että kunpa osaisi kirjoittaa jotain samantapaista. Elokuvan käsikirjoitus on ihan mahtava, oikeastaan kaikki elokuvassa on huippua. Filmi on väkivaltainen, mutta väkivaltakin on taiteellista, jotenkin korostetun elokuvallista, joten se ei tuntunut kovin pahalta. Elokuva on palkintonsa ansainnut.
maanantai 10. helmikuuta 2020
Aamusivu
Liian innokas vesisade paukutti viime yönä ikkunalautoja ja herätti minut miettimään ilmastonmuutosta ynnä muita piristäviä asioita. Pyrki uneeni kuin liian aikaisin lomalta palaava työntekijä.
Sekoitin eilisessä tekstissäni kirjailija Jari Tervon ja professori Risto Saarisen ajatukset ja murehdin erhettäni kuin olisin tehnyt hoitovirheen. Korjasin Tervon tilalle Saarisen, mutta kun niin moni oli jo ehtinyt nähdä sen. Miten sellaisen korjaat? Samalla muistin, miten pelkäsin hoitovirheitä ja varmasti ehdin niitä tehdäkin. Miten muuten jotkut ihmiset kykenevät tekemään työtään kevyesti murehtimatta?
Tästä voin palata minua akuutisti vaivaavaan aiheeseen, ilmestyvään romaaniini (Ei saa elvyttää), jonka saatan saada jo tänään tai sitten en. Elämäni keskittyy siihen ja olisin sietämätöntä seuraa jollekin jos en olisi yksin.
Eilen törmäsin kadulla miesrunoilijaan. Hän aikoo arvioida kirjani, johon teki mieleni sanoa, että tulet pahasti pettymään, se ole runollista kieltä. Hän sanoi, että romaanini kiinnostaa häntä.
Nyt kun Otava osti Kariston, sanoivat Otavan myyntityypit minulle "Olet suosittu", johon minä "Enkä ole" (en muuten ole, edellisen kirjani painos oli esikoiskirjailijakokoa, eikä tämäkään ilmeisesti ole sen isompi).
Eilen kävin ystävän kanssa Tampere-talossa Faunien iltapäivät konsertissa. Meillä on liput koko kamarimusiikkisarjaan. Suosittelen. Mainitsin kirjani joka käänteessä ja puhuin kirjoittamisesta, kirjailijoista tai kustantamoista. Väliajalla yritin keskustella muustakin kuin itsestäni, mutta onnistuin huonosti. Olen huono ystävä.
Tämä oli aamusivu ja nyt keitän aamukahvit ja luen aamun lehdet.
Sekoitin eilisessä tekstissäni kirjailija Jari Tervon ja professori Risto Saarisen ajatukset ja murehdin erhettäni kuin olisin tehnyt hoitovirheen. Korjasin Tervon tilalle Saarisen, mutta kun niin moni oli jo ehtinyt nähdä sen. Miten sellaisen korjaat? Samalla muistin, miten pelkäsin hoitovirheitä ja varmasti ehdin niitä tehdäkin. Miten muuten jotkut ihmiset kykenevät tekemään työtään kevyesti murehtimatta?
Tästä voin palata minua akuutisti vaivaavaan aiheeseen, ilmestyvään romaaniini (Ei saa elvyttää), jonka saatan saada jo tänään tai sitten en. Elämäni keskittyy siihen ja olisin sietämätöntä seuraa jollekin jos en olisi yksin.
Eilen törmäsin kadulla miesrunoilijaan. Hän aikoo arvioida kirjani, johon teki mieleni sanoa, että tulet pahasti pettymään, se ole runollista kieltä. Hän sanoi, että romaanini kiinnostaa häntä.
Nyt kun Otava osti Kariston, sanoivat Otavan myyntityypit minulle "Olet suosittu", johon minä "Enkä ole" (en muuten ole, edellisen kirjani painos oli esikoiskirjailijakokoa, eikä tämäkään ilmeisesti ole sen isompi).
Eilen kävin ystävän kanssa Tampere-talossa Faunien iltapäivät konsertissa. Meillä on liput koko kamarimusiikkisarjaan. Suosittelen. Mainitsin kirjani joka käänteessä ja puhuin kirjoittamisesta, kirjailijoista tai kustantamoista. Väliajalla yritin keskustella muustakin kuin itsestäni, mutta onnistuin huonosti. Olen huono ystävä.
Tämä oli aamusivu ja nyt keitän aamukahvit ja luen aamun lehdet.
sunnuntai 9. helmikuuta 2020
Tässä ja nyt
Spotify laittoi viestiä: Uutta musiikkia lempiartisteiltasi: Johann
Sebastian Bach soi nyt Uutuuskattauksessasi. Kiva kun Bach on vihdoin
virkistynyt tekemään uutta musiikkia! Pitkän sapattivapaan se pitikin.
Nyt on ilmaantunut runsaasti "ennen kaikki oli paremmin" -tyyppistä nostalgisointia. Naiset olivat naisia ja miehet miehiä.
Eräs kaverini sanoi, että nostalgiassa haaveillaan menneisyydestä sellaisena, jollainen sen olisi toivonut olevan (mutta mitä se ei itse asiassa ollut kuitenkaan).
Luin eräästä blogista nuoren koulukiusatun ajatuksen siitä, että nämä testosteronia tihkuvan maskuliinisen miehen mallin ihannoijat jatkavat nyt sitä (koulu)kiusaamista iltalehtien kolumneissa.
Anna-Stina Nykäsen jutussa, tämän aamun Hesarissa professori Risto Saarinen toteaa, etteivät ihmiset kaipaa Kekkosen ajan syövän hoitoakaan.
Elämme tässä ja nyt. Meillä on tämän ajan ongelmat, joita ei 50-luvun keinoilla ratkaista. Bach ei tee enää musiikkia, mutta voimme striimata hänen kantaattejaan mielin määrin ja nauttia lukuisista tulkinnoista, eikä tarvitse enää tyytyä vain yhteen.
Nyt on ilmaantunut runsaasti "ennen kaikki oli paremmin" -tyyppistä nostalgisointia. Naiset olivat naisia ja miehet miehiä.
Eräs kaverini sanoi, että nostalgiassa haaveillaan menneisyydestä sellaisena, jollainen sen olisi toivonut olevan (mutta mitä se ei itse asiassa ollut kuitenkaan).
Luin eräästä blogista nuoren koulukiusatun ajatuksen siitä, että nämä testosteronia tihkuvan maskuliinisen miehen mallin ihannoijat jatkavat nyt sitä (koulu)kiusaamista iltalehtien kolumneissa.
Anna-Stina Nykäsen jutussa, tämän aamun Hesarissa professori Risto Saarinen toteaa, etteivät ihmiset kaipaa Kekkosen ajan syövän hoitoakaan.
Elämme tässä ja nyt. Meillä on tämän ajan ongelmat, joita ei 50-luvun keinoilla ratkaista. Bach ei tee enää musiikkia, mutta voimme striimata hänen kantaattejaan mielin määrin ja nauttia lukuisista tulkinnoista, eikä tarvitse enää tyytyä vain yhteen.
lauantai 8. helmikuuta 2020
Kirjatuska
Romaanini tekijänkappaleet lojuvat jo jossain postin jakelukeskuksessa ja
saan ne mahdollisesti maanantaina.
Saatatte luulla, että tämä on teeskentelyä (ei muuten ole), mutta pelottaa ja hävettää. Se voi nimittäin olla sysipaska. Huonoa kieltä, epäuskottava keko lauseita, jotka nekin ovat väärässä järjestyksessä. Siitä tullaan sanomaan, että kaikkea sitä nykyään julkaistaan.
Tällaisessa välivaiheessa olevia kirjoittajia pitäisi tukea jotenkin vaikka valtion varoin ja tukitoimin.
Menin vielä googlailemaan edellistä romaania, joka on saanut Pikirjastossa kuusi arviota, joiden mukaan se on viiden tähden arvoinen. Ikävä kyllä skaala on yhdestä kymmeneen.
Kuulin, että kirjailijan kannattaa käydä laittamassa joka paikkaan täydet tähdet omasta teoksestaan. Olen kuin kuntavaaliehdokas, joka ei edes itse äänestä itseään.
Ehkä tämä tuska helpottaa kun kirjan saa käteensä. Kansi on hyvä. Ja ketä nyt lopulta kiinnostaa. Kaikilla meillä on muitakin murheita.
Saatatte luulla, että tämä on teeskentelyä (ei muuten ole), mutta pelottaa ja hävettää. Se voi nimittäin olla sysipaska. Huonoa kieltä, epäuskottava keko lauseita, jotka nekin ovat väärässä järjestyksessä. Siitä tullaan sanomaan, että kaikkea sitä nykyään julkaistaan.
Tällaisessa välivaiheessa olevia kirjoittajia pitäisi tukea jotenkin vaikka valtion varoin ja tukitoimin.
Menin vielä googlailemaan edellistä romaania, joka on saanut Pikirjastossa kuusi arviota, joiden mukaan se on viiden tähden arvoinen. Ikävä kyllä skaala on yhdestä kymmeneen.
Kuulin, että kirjailijan kannattaa käydä laittamassa joka paikkaan täydet tähdet omasta teoksestaan. Olen kuin kuntavaaliehdokas, joka ei edes itse äänestä itseään.
Ehkä tämä tuska helpottaa kun kirjan saa käteensä. Kansi on hyvä. Ja ketä nyt lopulta kiinnostaa. Kaikilla meillä on muitakin murheita.
perjantai 7. helmikuuta 2020
Äänikirjat
Kävin eilen Otavan, Liken ja Kariston kirjailijoille järjestetyssä tilaisuudessa. Jonotin ruokaa epämääräisessä kirjailijaryhelmässä. Yhtä epäorganisoidusti tuo ruoan lautaselle kasaaminen sujui kirjailijoilta kuin lääkäreiltäkin. Näin monta kuuluisaa kirjailijaa.
Meidät karistolaisetkin kutsuttiin Otavan elokuisiin pihajuhliin!
Tilaisuudessa kuultiin luentoja äänikirjabisneksestä ja muustakin. Äänikirjat ovat nouseva trendi, johon kaikki kirja-alalla toimivat haluaisivat mukaan. Suomalainen kirjakauppakin on aloittanut oman kuukausihintaisen kirjojen striimauspalvelun (olikohan ollenkaan oikea sana).
Kustantajat yrittävät neuvotella äänikirjoista mahdollisimman tuottoisat sopimukset. Kahdesta eri sopimusmallista käytettiin englanninkielisiä termejä, jotka ovat pudonneet päästäni. Jos oikein muistan niin parhaimmassa tapauksessa kirjailija voi saada kuudesta kuunnellusta kirjasta saman kuin yhdestä kovakantisesta opuksesta. Mitä paksumpi teos, sitä enemmän rahaa.
Muistaakseni kirjan suosio lisäsi jonkin verran kirjailijan saamaa osuutta ja vanhemmasta teoksesta sai vähemmän (äänikirjat eivät muuten säily järjestelmässä ikuisuuksia, joten jossain vaiheessa niitä ei enää saa mistään).
Kirjastojen äänikirjalainauksista kirjailija ei saa korvausta.
Systeemissä voidaan seurata millä sivulla kirjan kuunteleminen lopetetaan. Jatkossa voidaan sitten laittaa siihen kohtaan joku raflaava juonenkäänne (tätä ei siellä sanottu).
Vielä tullaan kirjoittamaan sellaisiakin teoksia (niitä taitaa jo ollakin), joita julkaistaankin ainoastaan äänikirjoina,
Kjell Westö piti kriittisen puheenvuoron. Hän pelkäsi, että äänikirjabisnes voi muuttaa kirjoja yksinkertaisempaan suuntaan, jolloin eri aikatasoissa kulkevia, useita eri näkökulmia sisältäviä tarinoita vältettäisiin.
Paluumatkan istuimme junan ravintolavaunussa. Keskustelimme paskoista kirppislöydöistä ja rintaliivien ostamisesta. Porukan mieskirjailija sanoi olleensa aiemmin töissä päiväkodissa ja tottuneensa tällaisiinkin aiheisiin.
Meidät karistolaisetkin kutsuttiin Otavan elokuisiin pihajuhliin!
Tilaisuudessa kuultiin luentoja äänikirjabisneksestä ja muustakin. Äänikirjat ovat nouseva trendi, johon kaikki kirja-alalla toimivat haluaisivat mukaan. Suomalainen kirjakauppakin on aloittanut oman kuukausihintaisen kirjojen striimauspalvelun (olikohan ollenkaan oikea sana).
Kustantajat yrittävät neuvotella äänikirjoista mahdollisimman tuottoisat sopimukset. Kahdesta eri sopimusmallista käytettiin englanninkielisiä termejä, jotka ovat pudonneet päästäni. Jos oikein muistan niin parhaimmassa tapauksessa kirjailija voi saada kuudesta kuunnellusta kirjasta saman kuin yhdestä kovakantisesta opuksesta. Mitä paksumpi teos, sitä enemmän rahaa.
Muistaakseni kirjan suosio lisäsi jonkin verran kirjailijan saamaa osuutta ja vanhemmasta teoksesta sai vähemmän (äänikirjat eivät muuten säily järjestelmässä ikuisuuksia, joten jossain vaiheessa niitä ei enää saa mistään).
Kirjastojen äänikirjalainauksista kirjailija ei saa korvausta.
Systeemissä voidaan seurata millä sivulla kirjan kuunteleminen lopetetaan. Jatkossa voidaan sitten laittaa siihen kohtaan joku raflaava juonenkäänne (tätä ei siellä sanottu).
Vielä tullaan kirjoittamaan sellaisiakin teoksia (niitä taitaa jo ollakin), joita julkaistaankin ainoastaan äänikirjoina,
Kjell Westö piti kriittisen puheenvuoron. Hän pelkäsi, että äänikirjabisnes voi muuttaa kirjoja yksinkertaisempaan suuntaan, jolloin eri aikatasoissa kulkevia, useita eri näkökulmia sisältäviä tarinoita vältettäisiin.
Paluumatkan istuimme junan ravintolavaunussa. Keskustelimme paskoista kirppislöydöistä ja rintaliivien ostamisesta. Porukan mieskirjailija sanoi olleensa aiemmin töissä päiväkodissa ja tottuneensa tällaisiinkin aiheisiin.
keskiviikko 5. helmikuuta 2020
Naksuva jääkaappipakastin
Jääkaappipakastimeni on alkanut naksua. Se tekee sitä ihan kiusallaan. Moinen ääntely vie hermot. Kylmälaitteen naksumista voitaisiin käyttää kuulusteltavien psyyken murtamiseen.
Pakastimeni on täynnä villavaatteita, sillä yritin tappaa mahdollisia ötököitä kylmyyteen. Villapaitani ja -sukkani lienevät jo ötökkävapaita, enkä ole tehnyt pieneliöhavaintoja, joten voisin palauttaa pakastimen sille kuuluviin rutiinitehtäviin. Jospa se naksuu kaivatessaan mustikka-, mansikka- ja puolukkarasioita ja pullapusseja.
Romaanini Ei saa elvyttää on kustannustoimittajan mukaan jo painettu. Kärsin voimallisista häpeäaalloista muistellessani mitä olen kirjatekeleeseen raapustanut.
Pääsen puhumaan romaanistani Roosalupille (muille kuin tamperelaisille selvennykseksi, kyseessä on proosaklubi, eikä mikään roosanauhajuttu) hotelli Tammeriin maaliskuussa ja runoesikoisensa julkaisevan Reetta Huttusen kanssa Metson messuille huhtikuussa.
Pakastimeni on täynnä villavaatteita, sillä yritin tappaa mahdollisia ötököitä kylmyyteen. Villapaitani ja -sukkani lienevät jo ötökkävapaita, enkä ole tehnyt pieneliöhavaintoja, joten voisin palauttaa pakastimen sille kuuluviin rutiinitehtäviin. Jospa se naksuu kaivatessaan mustikka-, mansikka- ja puolukkarasioita ja pullapusseja.
Romaanini Ei saa elvyttää on kustannustoimittajan mukaan jo painettu. Kärsin voimallisista häpeäaalloista muistellessani mitä olen kirjatekeleeseen raapustanut.
Pääsen puhumaan romaanistani Roosalupille (muille kuin tamperelaisille selvennykseksi, kyseessä on proosaklubi, eikä mikään roosanauhajuttu) hotelli Tammeriin maaliskuussa ja runoesikoisensa julkaisevan Reetta Huttusen kanssa Metson messuille huhtikuussa.
maanantai 3. helmikuuta 2020
Seitsemän nuorta syrjäytynyttä miestä
Hatanpään arboretumissa lenkillä ollessani minulle tuli (melkein) vastustamaton halu tehdä kuten kiinalainen isoäiti sympaattisessa elokuvassa Jäähyväiset. Ojentaa vuorotellen oikea ja vasen käteni riuskasti eteeni ja huutaa WAH. En kuitenkaan rohjennut. En ole vielä saavuttanut tilaa, jossa sillä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ei olisi väliä. Tavoitteita pitää kuitenkin olla.
Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.
Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.
Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.
Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.
lauantai 1. helmikuuta 2020
Musikaali
Tampereen Disney -tuotanto (joka olisi tietenkin aiemmin ollut kirosana) Notre Damen kellonsoittaja oli ammattimaisesti toteutettu, hyvin laulettu, mahtavan hienosti lavastettu ja yllättävän vaikuttava tarina. Huomatkaa, että teen vertailua vuosikymmenten takaiseen Kuopion kaupunginteatterin Fanny Hill -musikaalihirvitykseen.
Sain toisen poikani puolison teatteriseuraksi ja yhdessä totesimme, että onneksi rokkipoliisipoikani ei ole mukana tunnelmaa pilaamassa ja laulun mahdollisista epäpuhtauksista huomauttamassa.
Istuimme eturivissä, sillä muita penkkejä ei ollut enää tarjolla (nämä olivat myös halvimmat paikat). Välillä pelotti, että joku tanssijoista potkaisee, mutta selvisimme esityksestä vammoitta.
Kun musikaalin lopussa itketti niin eikös se silloin ollut tehnyt tehtävänsä?
Minusta alkaa tuntua, että Tampere on lopultakin Suomen musikaalikaupunki.
Teatteriseurani lipui esityksen jälkeen rauhallisesti teatteritungoksessa, eikä ollut röyhkeä kuten minä, joka rynnii ja tönii toisia syrjään päästäkseen ensimmäisenä pukemaan takin ylleen. Anteeksi.
Kuva: Heikki Järvinen/ Tampereen teatteri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)