Joulukalenterin 20. luukku

Kahdeskymmenes luukku:

Jouluaatto lähestyy, enkä tiedä mitä ruokaa tarjoaisin. En syö lihaa, enkä aio ryhtyä seitankinkkuihin, "munakoisosilleihin" tai porkkaloihin.  

Yhden naapurin koira haukkuu, toisen palohälyttimestä on mennyt patteri, yläkerrassa imuroidaan. Palohälytin häiritsee eniten.  

Isäni haluaisi laulaa kotonaan (asunto sijaitsee palvelutalossa), mutta ei kuulemma pysty, sillä laulu voi kuulua naapuriin. Lohdutin häntä sillä, että naapurit ovat todennäköisesti puolikuuroja. Isän lapsuudenkodissa lähinaapuri oli jossain perunapellon ja metsikön takana näkymättömissä tai sitten järven vastarannalla. 

Lapsena joulua vietettiin joskus mummolassa, jonne oli ajomatkaa melkein viisisataa kilometriä. Sinne matkustettiin junalla kunnes ostettiin auto. Ensimmäinen auto oli Anglia ja sen jälkeen Volvo Amazon. Isän siskon perhe myi Volvoja, autot olivat aina käytettyjä. Takapenkillä ei ollut turvavöitä. Riideltiin kuka sai istua keskipaikalla, josta saattoi nousta seisomaan etupenkkien väliin. 

Mummolajoulusta muistan pakkasen. Auton akku tuotiin sisälle lämpimään (ehkä muistan oikein, ehkä en). Ämpärissä kylmässä porstuassa likosi lipeäkala. Kuusi haettiin mummolan metsästä. Joulukuusessa paloivat oikeat kynttilät. Puuta piti vahtia, sillä kun kynttilän liekki lähestyi oksaa, tilalle vaihdettiin uusi. Aamulla oli ihanaa, kun vaari sytytti uuneihin tulet.  Hiillosta arvioitiin, mummolla oli pelko, että pellit suljettaisiin liian aikaisin ja kaikki kuoltaisiin häkään. 

Puulämmitysnostalgia päättyi puulämmitteiseen asuntoon, jossa tuli asuttua. 

Olen nyt kirjaston kahvilassa viimeistelemässä blogipäivitystä, takana kerrotaan juttuja mielisairaista sukulaisista.  Naiset puhuvat niin kovalla äänellä, etten voi välttyä kuulemasta kaikkea. Molemmista naisista on sittemmin kuulemma tullut hoitajia.  

Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

Joulukalenterin 19. luukku

Yhdeksästoista luukku: 

Päätimme eilen mennä R:n kanssa joululounaalle ravintola Astoriin. R ehdotti, että tavataan siinä, missä  jehovat päivystävät. He seisovat joulun tienoilla lehtitelineineen raatihuoneen edessä satoi tai paistoi. Hyötysuhde on huono: Tuskin saavat edes yhtä ihmistä kuussa parannettua, siitä huolimatta päivystyksiä ei lopeteta säästösyistä.

Seuraavaksi R ehdotti treffejä Koiso-nimisen miestenvaateliikkeen edessä. Ihmettelin, miksi emme tapaa Astorin edessä, kun kerran olemme sinne menossa. R ei osannut sanoa syytä siihen. Ravintolaan ei mahtunut, eikä moneen muuhunkaan paikkaan.

Tänään oli hengenvaarallisen liukasta. Paras tehdä tasapainoharjoituksia ympäri vuoden päivittäin. Kahvakuulajumpassa seistiin yhdellä jalalla, toinen jalka nostettiin polvi koukistettuna ylös ja sitten pyöritettiin kahvakuulaa vartalon ympäri, vaihtamalla sitä kädestä toiseen. Nastakengätkin ovat yksi vaihtoehto.

Kävin M:n kanssa joulutorilla (Keskustori). Monenlaista oli myynnissä, mutta mitään en tarvitse. Menimme torille kyhättyyn ravintolaan. Sisään astuessa linssit huurtuivat. Join Glühweinia pahvimukista. Lämmitetystä viinistä huolimatta en tavoittanut keski-eurooppalaista tunnelmaa.

Joulukalenterin 18. luukku

Kahdeksastoista luukku:

Päivän jouluvalmistelut:

Herätys. Venyttely. Ihmettely.

Aamiainen, Hesari, Sanalouhos. Leikkaukset. Ilmastokriisi. Kriisi. Sää. Kävely.

Instapäivitys, blogipäivitys, sähköposti, Facebook. Kirjoittaminen. Suihku ja pukeutuminen. Hartioiden pyörittely. Housut vai mekko. Sukkahousut. Maiharit. Huulipuna.

Ovatko avaimet mukana? Muovijäte. Biojäte. Sekajäte. Pahvilaatikko.

Lounas. Pullakahvit. Sosiaaliset kontaktit. Ruokakauppa.

Tungos. Kiukku. Parku.

Paluu. Seestyminen. Puhelut.

Sohva. Lepäily. Lukeminen (kirjoittaminen).

Kummastelu. Iltapala. Iltapesu. Lukeminen.

Valvominen. Yöuni. Heräily. Kääntyily. Tyynyjen rymsteeraus.

Kuva: En löytänyt mitään kivaa. Ensi vuoden väri.

Joulukalenterin 17. luukku

Seitsemästoista luukku:

Kävin isän luona Salossa. Isä oli vastassa rautatieasemalla. Sanottiin pari sanaa säästä ja kelistä. Lähdettiin kävelemään isän palveluasuntoa kohti. Isä liikkui rollaattoria työntäen, hänen kengissään oli irroitettavat nastat. Huomasin, että rollaattorilla on vaikea liikkua jäämuhkuraisilla jalkakäytävillä. Pyörätuolilla se tuskin edes onnistuisi. Lastenvaunujen työntäminen olisi työlästä.

Isä oli ostanut samalla reissulla talouspaperia ja kaksi ruusukimppua, joita myydään marketeissa.  Toisessa kimpussa ruusut olivat tummanpunaisia ja toisessa vähän pinkkiin vivahtavia. Perillä isä etsi maljakot, minä asettelin ruusut vaaseihin ja isä määräsi sijoituspaikat. Vanhempi ruusukimppu siirettiin yhden hyllykön päälle ja uudet ruoka- ja sohvapöydälle. 

Kävimme syömässä asuintalon kahvilassa. Isä osti mukaan neljä pullaa. Hän syö keliakiaruokaa, mutta se ei estä pullien syömistä (keliakiaa ei ole siis todettu, mutta hän on diagnostisoinut sen itse). Katsottin Youtubesta Bachin jouluoratoriota. Sisko miehineen kävi kahvilla.

Lähtiessäni halasin isää. Meidän perheessä ei halailla, joten halaus oli irtonainen ja hämillinen, vähän puolittainen ja harjoittelematon. Vartalomme eivät koskettäneet toisaan, mutta kädet kuitenkin. Mietin, että jos isä nyt kuolee, niin on halattu viimeisellä tapaamisella. Pitää tietenkin paikkansa myös toisin päin. Jos minä satun kupsahtamaan ennen seuraavaa kertaa.

Kuva on Logomon sillalta. Vaihdoin junaa Turussa.

Joulukalenterin 16. luukku

Kuudestoista luukku: 

Olen matkalla Saloon sukulaisvierailulle. Palaan kotiin jo samana iltana. Tämä on ns. jouluvierailu.

Pitkästä aikaa Tampere-Salo väliä matkustaessa voi vaihtaa junaa Turussa, eikä tarvitse mennä Pasilaan. En pidä Pasilan asemasta ja näin pääsee halvemmalla, aikaakin kuluu peräti kymmenen minuuttia vähemmän. Turussa ehtii juoda kahvit tai ainakin vähän jaloitella, tosin juna on kymmenen minuuttia myöhässä. 

Ravintolavaunua ei ole, mutta kahvia saisi ostettua konduktööriltä. 

Tampereella eräs mies halusi istua omalle paikalleen. Juuri sillä paikalla istunut herra ei olisi viitsinyt siirtyä, mutta nousi kuitenkin lopulta ylös ja vaihtoi vaunua. Käytti painokelvotonta kieltä. Joku yskii.

Olen viettänyt niin paljon aikaa kotona, että olen jo tässä vaiheessa virkistynyt. 

Runoraadissa Heikki Salo sanoi, että ihmisen paras ominaisuus on uteliaisuus. En osaa sanoa, millä tilalla uteliaisuus olisi minun Ranking-listallani. Katsoin eilen Areenasta Pia Andellin lyhytelokuvan Kesken, jossa yksi illallispöydässä istunut mies sanoi "Vanheneminen alkaa, kun uteliaisuus päättyy". 

Joulukalenterin 15. luukku

Viidestoista luukku:

Luin somesta, että eräs itseäni joitakin vuosia nuorempi eronnut nainen oli löytänyt Tinderistä itselleen miehen ja elää nyt onnellisessa parisuhteessa. Viisi vuotta kului aktiivisessa etsinnässä. Eräs nainen kertoi käyneensä treffeillä seitsemänkymmenen miehen kanssa ennen kuin löysi sopivan. 

Kuulostaa kamalan vaivalloiselta.  Vähän pelottavaltakin. Nuorena ei tarvinnut kuin katsoa jotakin silmiin liian pitkään, juoda vähän liikaa alkoholia ja kohta huomasi seurustelevansa. 

Voisin kokeilla jotain höyhenenkevyttä suhdemuotoa. Ei minusta ole kenenkään kanssa asumaan. En jaksa. Jatkan itseni kanssa seurustelua. 

Ilahduin lukiessani Hesarista, että pullakahveja harrastavat ihmiset elävät pidempään kuin niistä kieltäytyvät. Pullakahvi-ihmisten elämä on mukavampaa, ja lisävuodet tarkoittavat enemmän pullakahveja. 

Pitäisi leipoa taatelikakku. Äitini leipoi paljon, mutta en usko, että hän rakasti leipomista. Kun kysyin äidiltä, mitä kakkua sinä leivot, hän vastasi melkein aina "Sellaista vain kakkua".  Äiti leipoi ihania korvapuusteja.

Ex-anoppini teki erityisen hyvää tiikerikakkua. Hän jätti jälkeensä  kakkureseptin, mutta sillä reseptillä sai aikaiseksi vain laimean kopion alkuperäisestä. Hän oli sensuroinut reseptistä merkittävän osan voista ja sokerista. 

Kuva Tampereen joulutorilta, Heidi Mäkinen

Joulukalenterin 14. luukku

Neljästoista luukku:

Näin äsken ikkunasta, kun sininen hetki laskeutui kerrostalojen ja kotikatuni ylle. Huomasin, että pitäisi imuroida. 

Rakas joulupukki, anna elämääni ihminen, joka pitää imuroinnista. Mielellään myös lattioden pesemisestä.  Anna siivooja.

Rakas joulupukki, anna minulle ainakin kymmenen suhteellisen selväpäistä vuotta. Hyvät yöunet. Joku kiva kattolamppu ja matto olohuoneeseen.  Isompi kylpyhuone.

Rakas joulupukki, anna lapsille rinkallinen onnea. Vastoinkäymisille riittää pikkukukkaro.

Muut sukulaiset ja ystävät meinasivat unohtua: Heille toivon lahjaksi kärsivällisyyttä.

Joulukalenterin 13. luukku

Kolmastoista luukku:

Palaan lintujen ulosteisiin. Joku ehkä ihmettelee mitä tekemistä niillä on joulun kanssa. Ei mitään.  Linnunkakka liittyy runouteen (viittaan joulukalenterin kahdenteentoista luukkuun).

Linnunkakka on valkoista, toisin kuin nisäkkäiden uloste. Linnuilla kaikki eritteet (myös virtsa) poistuu viemärisuolen kautta.  Se valkoinen väri johtuu siis ureasta eli virtsahaposta. 

Palaan myös Maisku Myllymäen romaaniin Valvoja. Nimi on hauska, sillä se liittyy minäkertojan ammattiin (museovalvoja) ja hänen univaikeuksiinsa. Heräsin viime yönä yhdeltä, joka on todella typerä aika herätä. En saanut nukuttua, joten valvoin ja luin Valvojaa. 

Kävin ystävän kanssa Ikeassa. Kännykän askelmittarin mukaan kävelimme tavaratalossa lähes kolme kilometriä. Ostin myrkynvihreitä lautasliinoja, pakastepullia ja kasvispyöryköitä. Hankin  biojäteastian, ja  luulin jättäneeni sen Ikeaan. Ostos löytyi ystäväni autosta. 

Tunnelma tiivistyy. Joulu lähenee. Paniikki iskee, verenpaineet nousevat ja joululaulut raikaavat. Olen toivottanut monelle hyvää joulua. En ole lähettänyt yhtään joulukorttia. USA:ssa joulukorteissa luki "Happy Holidays!" Ihan ymmärrettävä, läheskään kaikki eivät vietä joulua. Hesarin mukaan ruotsalaisessa yrityksessä on annettu ohjeeksi toivottaa hyvän joulun sijaan hyvää lomaa. En tunne ketään, joka ei viettäisi joulua ainakin jotenkin, mutta se todistaa vain sen, että minun tuttavani ovat homogeenista joukkoa.  Jos joku ei vietä joulua, saa olla viettämättä. Ei hän riistä minulta lanttulaatikkoa, joulutorttuja ja joululauluja. 

Joulukalenterin 12. luukku

 

Kahdestoista luukku:

Joku varmaan luuli, että olen jäänyt auton alle, kun joulukalenteria ei saatu auki heti aamusta. Ei sentään, tässä se tulee taas.  Halusitte tai ette.

Tänään pidettiin kauden viimeinen kahvakuulajumppa. Vetäjä kysyi haluammeko taustalle joululauluja vai tavallista jumputusta (mitä se nyt sitten onkaan). Äänestimme: Neljä kannatti joululauluja, neljä ei. Ohjaaja soitti puolet ajasta joululauluja ja puolet muuta.

Jossain vaiheessa kisailtiin siitä, kuka välttyy 1.-24.12 välisenä aikana kuulemasta Whamin kappaletta Last Christmas. Eräs runoilija väitti, että kisan tausta olisi homofobinen.  Kappaleen luoja George Michael kuoli joulupäivänä 2016.

Tiesittekö mitä tarkoittaan agalmatofilia? Sana esiintyy Maiski Myllymäen romaanissa Valvoja ja se tarkoittaa seksuaalisen mielenkiinnon kohdistumista patsaisiin ja nukkeihin. Minä en tiennyt. Lukeminen kannattaa. Valvoja kertoo museovalvojan yhdestä päivästä, olen edennyt tekstissä puoleen päivään. Romaania voi kyllä suositella.

Viimeisimmässä runoraadissa keskusteltiin mm. lintujen ulosteista. Keskustelu käynnistyi Arto Mellerin runosta CREDO.

CREDO

Armon värähtämätön valo./ Ikkunaan rikkiräiskähtäneen linnunpaskan lävitse.

Onko linnunpaskan läpi kulkeva valo värähtämätön? Voiko linnunuloste olla muuta kuin rikkiräiskähtänyt (kana-asiantuntija vakuutti, että voi). Minä luulin pitkään, että kanat ulostavat niitä säännöllisen muotoisa prikettejä, joita Kekkilä myy lannoitteeksi.  

Kuva: Heidi Mäkinen, Runoraati

Joulukalenterin 11.luukku

Yhdestoista luukku:

Olen maltillinen joulukoristelija. Onhan tässä ollut monenlaisia vaiheita, ennen kuin olen tavoittanut seesteisen tavan odottaa joulua. Tai en minä sitä erityisemmin odota.

Omistan joulukynttelikön, jossa on seitsemän lamppua. Kun yksi lampuista menehtyy, sammuttaa kynttelikkö itsensä kokonaan. Pitää testata, mikä lampuista on kuollut, vaihtaa uusi ja sen jälkeen kaikki lamput palavat iloisesti.  

Olen joskus ostanut kaksi patterilla toimivaa koristetta, tähden ja joulukuusen. Molemmat hillitynvalkoisia. Hankin ne joitakin vuosia sitten Claes Ohlsonilta. 

Lapset ovat aikoinaan tehneet koulussa puisen joulutalon ja kuusen. Kukaan ei enää muista kumpi on tehnyt kumman. Ne ovat suosikkikoristeitani.  Kaapissani on pari valonauhaa, jotka ovat toivottomassa sotkussa. Joudun selvittelemään niitä kuin kalaverkkoja.

Olin kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden yhteisissä pikkujouluissa Mältinrannassa. Juhlat olivat nyyttikestit ja oli tosi vaikea miettiä mitä viedä. 

Pikkujouluissa piti esitellä itsensä, hyvä kun muistin esittelyn jälkeen oman nimeni. Alkuun näytettiin videoteoksia, jotka nähdessään äitinsä mukana ollut pikkulapsi puhkesi lohduttomaan itkuun ja äidillä meni kauan hänen rauhoittamiseensa. Muutamat kirjailijat lukivat pätkiä teoksistaan. Söin sipsejä ja juttelin pääasiassa niiden kanssa, jotka tunsin jo entuudestaan.

Joulukalenterin 10. luukku

Kymmenes luukku:

Tämän päivän luukusta paistaa aurinko ja syödään salaattia, jossa on uunissa paahdettua myskikurpitsaa. Itse tein.

Pesin pellavalakanat yhtä aikaa mustien alushousujeni kanssa. Ei olisi kannattanut. Alushousut ovat pesun jäljiltä beigessä nöyhdässä. Julkaisin alushousukuvan Instassa. Onneksi en sentään pukenut niitä päälleni kuvausta varten. Ikäisiltäni ihmisiltä pitäisi kieltää somen käyttö. 

Itsenäisyypäivän juhlissa presidentti Alexander Stubb toivoi lahjaksi joulupyjamaa. Hän saanee  usemmankin pyjaman. Myös hänen vaimoltaan Suzanne Innes-Stubbilta kysyttiin joululahjatoivetta. Innes-Stubb hämmentyi, eikä keksinyt mitään, joten hänkin sanoi haluavansa joulupyjaman. 

Voi kun joku ostaisi minulle käsilaukun (turha toivo). En osaa valita käsilaukkua. Jos saisin päättää, kaikkiin naisten vaatteisiin ommeltaisiin tilavat taskut. Haluaisin olohuoneeseen uuden maton, vaikka pärjään entiselläkin. Kertun oksennukset eivät enää juurikaan erotu matosta. 

 

Joulukalenterin 9.luukku

Yhdeksäs luukku:

Miksi tuo luukku pitää mainita kaksi kertaa. Ensin otsikossa ja sitten tekstissä. Jostain syystä tein sen ensimmäisellä kerralla, enkä pysty enää lopettamaan.  Pitää olla varovainen tekemisissään, sillä kaikki voi riistäytyä käsistä.

On pakko jakaa huumorin määritelmä, joka on peräisin huumorin ammattilaisen Anitta Ahosen blogikommentista. Hän on varastanut sen Leea Klemolalta: "Koko huumori on sitä, ettei kuollutkaan. Muuten se on tyhjännauramista. Huumori on yhteistä helpotusta siitä, ettei kuollutkaan, ettei käynytkään niin hullusti, selvisi."

Suosittelen joulukalenteriksi Ylen Areenasta löytyvää podcastia 12 diktaattoria (diktaattoreita löytyy sieltä ikävä kyllä huomattavasti enemmän kuin kaksitoista). Ohjelmassa kerrotaan myös Syyrian vallasta syöstystä ja venäläisten luo turvaan karanneesta tohtori Bashar al-Assadista. 

Mitä tekemistä diktaattoreilla on huumorin kanssa? Diktaattorit ovat niin kohtuuttomia raakuudessaan ja vallan ja rahan himossaan, että se menee mustan huumorin puolelle.  

Onneksi ihminen ei ole kuolematon, ei edes diktaattori.  Kannattaa nauraa silloin, kun vielä on elossa. Sen jälkeen se on huomattavasti vaikeampaa. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen

Joulukalenterin 8.luukku

Kahdeksas luukku:

Joulun aikaan joudumme kärsimään juhlapyhistä, jotka sotkevat säädyllisen viikonpäiväjärjestyksen. Minusta tuntui jo tiistaina, että nyt on perjantai. Oikea perjantai tuntui sunnuntailta, samaten lauantai ja nyt sitten herättiin jo varsinaiseen sunnuntaihin. Liian monta peräkkäistä sunnuntaita. Näin pitkän sunnuntaiputken jälkeen on vaikea palata arkeen. 

Olen ollut samassa lukupiirissä stand up -koomikko Anitta Ahosen:n kanssa. Sittemmin lopetin lukupiirissä käymisen. Aikansa kutakin. 

Kävin katsomassa kun A esiintyi Työviksen isolla näyttämöllä otsikolla Anitta Iso A: 60 & kuoleman välillä. Lähes tuhannen katsojan sali oli loppuunmyyty. 

A tanssi lavalle lurexeissaan taputettavaksi sopivan musiikin saattamana ja sai heti yleisön puolelleen. Kyllä A:ssa on lavakarismaa. Hän on kehittynyt siitä, kun näin hänen esiintyvän muutamia vuosia sitten. Yleisössä oli paljon pikkujoululaisia pikkujoulupromilleissa. Valmiina nauramaan. Katsomoon sai kantaa siiderit, kuoharit ja viinit. 

Tykkäsin esityksestä eniten, kun se käsitteli kipeitä juttuja kuten kuolemaa ja sairauksia ja suhdetta sukulaisiin. Minusta nauruun kuuluu vähän surua. Alapäävitsailusta en erityisemmin välitä, se on niin kulunutta. Vaikea keksiä mitään ihan uutta. Runsas kiroilu ei minua häiritse, vaan se on virkistävää.

A kertoi, että hän on pärjännyt ottamalla kaikenlaisia keikkoja. Hän on esiintynyt kirkoissakin. Herramme huoneessa hän tuskin kertoo sitä yläpäässä ruostetta, alapäässä kosteutta juttua. Tesoman kirkossa oli mietitty voiko häntä pistää esiintymään alttaritaulun eteen ja A oli kuulemma sanonut, ettei hän sen taaksekaan mahdu. 

Onnea ja menestystä kuudenkympin ja kuoleman väliselle ajalle!

Joulukalenterin 7. luukku

Seitsemäs luukku: 

Tampere-talolla järjestettiin itsenäisyyspäivänä Tampere Filharmonian konsertti, jonka solistina lauloi sopraano Helena Juntunen. En ole orkesterin nimen kirjoitusasua itse keksinyt, vaan  se on tämmöinen kansainvälinen. Tähän on tultu. 

Orkesterin pääkapellimestarina toimii nykyään Matthew Halls, ei enää Santtu-Matias Rouvali, jota kaikki rakastivat. Ehkä Hallsiakin vielä joskus rakastetaan samalla intohimolla kuin Rouvalia. Hyvin hänkin hommansa hoitaa. 

Orkesterissa soittaa 97 muusikkoa, joten se on täysimittainen sinfoniaorkesteri. Suomessa näitä orkestereita on vain kolme (Tampere Filharmonian lisäksi Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri). 

Sinfoniaorkesterin konserteissa vaalitaan perinteitä. Orkesterin jäsenet pukeutuvat arvokkaasti. Kapellimestari käyttäytyy tietyllä tavalla. Kappaleen loputtua hän laskee kätensä teatraalisesti alas ja seisoo hetken kuin patsas ja sitten rentoutuu. Aplodit voivat alkaa. Vaikka soittimet nykyään viritetään viritysmittarien avulla, antaa oboe aina konsertin alussa äänen (tämän kuulin eilen). Soittimet ovat useinmiten tuttuja ja turvallisia, melkein aina samoja. 

Yleisö käyttäytyy musiikin soidessa hillitysti, yskii ja rapistelee vasta tauon aikana. Musiikin loputtua rauhallisilta vaikuttaneet kuulijat saattavat villiintyä ja nousta seisomaan (jos niveljäykkyys antaa myöten) ja taputtaa vimmatusti. Huutaa bravoota. 

Sinfoniaorkesterin konserttia voi verrata väitöstilaisuuteen. Väitöksessäkin noudatetaan vanhaa sovittua käsikirjoitusta. Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa kuuluu tähän samaan joukkoon. Nämä olivat Alexander Stubbin ensimmäiset itsenäisyysjuhlat presidenttinä, joten seurasin kaikkea tarkasti. 

Veteraanien juhlien siirtäminen edeltävään päivään oli suuri muutos ja varmasti järkevä. Ellen Svinhuvudin kakun poistamiseen tarjoiluista en osaa ottaa kantaa. Joku sitäkin varmaan kaipailee.

Kiinnitin huomiota siihen, että varsinaisiin juhliin oli kutsuttu paljon Stubbien ystäviä ja vaalikampanjaväkeä. Vähän paheksun. 

Siinä vaiheessa kun televisiokamera kuvasi juhlissa tarjottavia herkkuja, minua alkoi naurattaa. Täällä minä makaan sohvalla ja katson joillekin toisille katettuja tarjoomuksia. 

Tampere Filharmonian konsertin alussa lauloimme yhdessä Maamme-laulun. Vaikka en ole mitenkään yltiöisänmaallinen, minua alkoi itkettää. Pystyin pitämään kyyneleet poissa ajattelemalla, että tämänkin kokemuksen hallitus haluaisi varmasti meiltä viedä. Olihan konsertti mitä suurimmassa määrin sitä luksusta, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Joulukalenterin 6.luukku

Kuudes luukku: 

Kuudes luukku aukeaa tummanharmaana. Vastapäisen kerrostalon muutamalla parvekkeella tuikkivat  kausivalot. Ikkunoissa näkyy joulutähtiä.

Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta ei se mitään. Ehkä kaikki eivät ole lukeneet. Isälleni on ollut tärkeää sytyttää itsenäisyyspäivänä ikkunoille kaksi kynttilää. Hän tarkasti myös naapuriston ikkunat. Ne, jotka eivät sytyttäneet kynttilöitä, olivat kommunisteja. 

Virossa juhlitaan 24.2. Viron tasavallan perustamisjulistusta vuodelta 1918. Tapasin aikoinaan virolaisen lääkärin, joka sanoi, että neuvostovallan aikaan Virossa oli  kiellettyä juhlistaa päivää kahdella ikkunakynttilällä. Kaikenlainen päivän juhliminen oli mahdotonta. Virolainen lääkäri kuoli myöhemmin Estonian onnettomuudessa.  Elämä on arvaamatonta. 

Eräs brittimies sanoi minulle, ettei heillä ole itsenäisyyspäivää, mutta monet heidän hallitsemansa maat juhlivat sitä, että ovat itsenäistyneet. Päässeet heistä eroon.  Luin lehdestä toisesta britistä, joka oli muuttanut Suomeen, ja arvosti suomalaisia työaikoja.

Vietän itsenäisyyspäivää keskiluokkaisesti käymällä ulkoilemassa, Tampere Filharmonian konsertissa ja ravintolassa syömässä.  Toivon, ettei hallitus leikkaisi varsinkaan kulttuurista ja terveydenhuollosta. Yksityiselle terveydenhuollolle suunnattu tuki pitäisi antaa julkiseen terveydenhuoltoon. Samaa mieltä on lääkäriliittokin.

Joulukalenterin 5. luukku

Viides luukku:

Kirjoitin lääketieteellisen lehden Ohjeita nuorelle itselleni -juttusarjaan tekstin erikoistumisestani (jutussa piti käsitellä ihan tiettyjä sovittuja teemoja). Lähetin sepustukseni lehteen. Se oli kuulemma vähän kyyninen. En haluaisi olla kyyninen, joten kirjoitin uuden, joka luultavammin oli ihan yhtä kyyninen, mutta huonompi kuin se alkuperäinen. Yritän olla ajattelematta mitä kollegat siitä tuumivat. 

Olen kirjoittanut 2013 blogiini tekstin otsikolla Porkkanan tarkoitus. Hesarin kuukausiliitteessä 1994 kerrottiin kuinka Espoon Eestinkallion 3 A luokka kirjoitti kuuluisille, viisaille ihmisille ja kysyi heiltä elämän tarkoitusta. Suurin osa vastauksista oli tylsiä ja ennalta arvattavia. Poikkeuksen tekivät Anto Leikolan ja Ralf Långbackan ajatukset elämän tarkoituksesta. Molemmat heistä siteerasivat Anton Tšehovin kirjettä vaimolleen Olga Knipperille: "Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi, mikä on porkkana. Porkkana on porkkana ja siitä ei voi sen enempää tietää". 

Ohjeeni nuorelle lääkäri-itselleni kuuluivat seuraavasti: Kuuntele enemmän ja puhu vähemmän. 

Toinen ohje oli käytännön neuvo: Ihmiseltä ei kannata kysyä mitään, kun hän on riisuutumassa, sillä silloin vaatteiden riisuminen keskeytyy pitkäksi aikaa.  Harva meistä on multitaskaaja. 

Kuva: Heidi Mäkinen, Pyhäjärven ranta

Joulukalenterin 4. luukku

Neljäs luukku:

Pikkujouluissa joku sanoi, että nykyään joulun väri on vihreä eikä punainen. Kommentti saattoi johtua siitä, että kaksi naista hänen pöydässään oli pukeutunut vihreään ja yhden korvissa killuivat vihreät joulupallot. Minulla oli vihreä mekko, jonka olin humalapäissäni tilannut nettikaupasta.

Punainen on perintenen joulun väri. Menestyneet ihmiset, kuten kirjailija Satu Rämö pukeutuvat punaiseen. He eivät halua piiloutua vaan näkyä. Heidän kirjojaan ei myydä tuhatta kappaletta vaan kymmeniä tuhansia. Heidän sähköpostiviesteihinsä kustannustoimittaja vastaa ennen kuin he ehtivät edes lähettää niitä. 

Saariselällä järjestettiin aikoinaan monotansseja, joissa todella tanssittiin elävän bändin tahdissa monoissa ja hiihtovermeissä. Vakikävijät neuvoivat pukeutumaan punaiseen hiihtoasuun, jolloin suosio oli taattu. 

Aloitin Sally Rooneyn uuden romaanin Intermezzo. Siinä Ivan pelaa shakkia jonkun pikkupaikkakunnan  harrastajia vastaan yleisölle avoimessa näytöksessä. Ivan pohtii pelaamistaan ja käyttääkö shakkiin liikaa aikaa. Hän päätyy siihen, että oli hyvä pelaamaan jo viisitoistavuotiaana ja alkuun kehittyikin, kunnes ei enää kehittynytkään, päinvastoin. Minusta tuntuu kirjoittamisen suhteen samalta. En tosin ole koskaan ollut erityisen hyvä. En mikään Sirpa Kähkönen, Jukka Viikilä tai Pajtim Statovci. Käytän kirjoittamiseen ihan liikaa aikaa tuloksiin nähden.

Itsesääli on vaivaannuttavaa. Kaapistani ei löydy punaisia vaatteita. Taidan lähteä ulos.

Joulukalenterin 3. luukku

Kolmas luukku:

Söin tämän joulunajan ensimmäisen joulutortun. Täytteenä oli luumumarmeladia ja lehtitaikina oli käännelty tähden muotoon. Pidän enemmän puolikuun muotoisista tortuista. Niihin mahtuu enemmän luumumarmeladia. 

Jouluksi ostamani suklaarasian sisällön olen jo ahminut. Jopa ne pahimmat. Ainuttakaan konvehtia ei ole jäljellä.

Jouluherkkuja ei kannata hankkia liian aikaisin, sillä muuten iskee jouluherkku-uupumus. Ensimmäiset piparkakut maistuvat paremmilta kuin viimeiset. 

Älkää syökö joulukinkkua. Possut ova sympaattisia ja fiksuja eläimiä, eikä  kinkun ahtaminen ole terveellistä eikä ekologista.

Jos kuitenkin syötte kinkkua, ei saa kaataa kinkun rasvaa viemäriin, sillä se voi mennä tukkoon. Rasva houkuttelee rottia paikalle. Hesarissa julkaistaan pari kertaa vuodessa artikkeli vessanpytyn kautta asuntoihin kroolaavista rotista. 

Pyydän anteeksi kolmannen luukun sisältöä, joka ei ole kovin mielikuvituksellinen. Minua vituttaa eräs asia, josta en ainakaan vielä viitsi/voi täällä kertoa. Olen melko varma, etten kuitenkaan voi olla kirjoittamasta siitäkin vielä joskus.  Sormiani jo polttelee.

Kuva: Heidi Mäkinen, Cafe Metson jouluvaloja

Joulukalenterin 2.luukku

Toinen luukku: Vinkkejä parempaan elämään

Lauantain pikkujouluissa kuulin pari vinkkiä, jotka olivat minulle tuttuja ja pari uutta. 

Pöydässäni eräs nainen kertoi käyneensä syömässä tornissa. Hän haki tornin nimeä, mutta ei sitä löytänyt. Nainen piirsi kahdella kädellä ilmaan kuviota, jonka keskiosa oli kapeampi. Arvailimme Torni-hotellin ravintolaa, mutta hän tarkoitti Näsinneulaa. 

Hänkin oli oppinut järvisäännön (vanha vinkki): Näsijärvi on järvi, jonka rannalla seisoo Näsinneula, se toinen järvi on Pyhäjärvi. Opin sen pojaltani. Suomessa on 39 Pyhäjärveä, Näsijärviä on tietääkseni vain yksi.

Kerroin toisen vinkin, joka oli pöytäseuralaisilleni tuntematon. Tampere-Helsinki- Tampere junien ykkösvaunu on aina Helsingin päässä. Joka muuta väittää on väärässä, olen nimittäin seurannut tilannetta jo monta vuotta. 

Vieressäni istunut mies kertoi kolmannen vinkin (uusi). Kengännauhoja ostaessa on vaikea tietää minkä pituiset nauhojen pitäisi olla. Kengännauhapaketeissa lukee monenko reikäparin kenkiin ne on tarkoitettu.  Lukee niissä nauhojen pituuskin. Unohdan usein mitata ne vanhat nauhat. Mittanauhakin on monesti kateissa.

Neljäs vinkki (uusi): Lähde pikkujouluista kotiin ajoissa. Älä lähde jatkoille. Noudatin tätä vinkkiä. En tiedä miten olisi käynyt, jos joku olisi houkutellut oikein kovasti.

 

Joulukalenterin 1.luukku

Eräs kirjailija julkaisee somessa joulukalenteria, jonka luukut sisältävät romaanien ensimmäisiä lauseita. Mieleni tekisi plagioida, mutta se tuntuu väärältä. Miten olisivat viimeiset sanat? 

Aloitan kalenterin tietämättä mitä tästä tulee. Luultavammin ei mitään. Aion julkaista joka päivä. Jos tekstiä ei ilmaannu, olen jäänyt auton alle. 

Ensimmäisestä luukusta löytyvät Tampereen jouluvalot:

Pyynikin uimahallissa voi jumpata vesijumppavideon ohjeiden mukaisesti. Kukaan ei näe heiluvatko jumppaajan kädet ja jalat kuten ohjaajalla, sillä ainoastaan liikunnan harrastajan pää on näkyvissä. Näyttö on sijoitettu altaan matalaan, mutta nopeasti syvenevään päähän. Sijainnit, joissa jalat ulottuvat pohjaan ovat kovasti kilpailtuja. Syvemmällä saa pelätä hörppäävänsä uimavettä. Näin pienessä tilassa vesijumppa on kontaktilaji.

Altaassa on tiettynä viikonpäivänä sama jumppaporukka. Kun tungen itseni joukkoon huomaan "mitä se tuokin tänne tuppautuu"-katseet. Usein joku neljänkymmenen minuutin jumppa on juuri lopuillaan ja kun se on loppunut joku jumppaajista napauttaa uuden pitkän jumpan alkavaksi. Kukaan ei osoita merkkejä pois lähtemisestä. 

Viimeksi naiset keskustelivat altaassa jouluvaloista.  Jumppa ei ole este vilkkaalle keskustelulle. "Hävettää Tampereen jouluvalot" eräs harmaahiuksinen nainen sanoi. Kaikilla on harmaat hiukset ja säädyllinen sininen tai musta kokouimapuku. Jouluvaloasia oli kipeä, sillä perään nainen sanoi, että Turussa valot ovat ihan toista luokkaa. 

Seuraavaksi eräs jumppaaja paheksui sitä, että joulutorin viralliset avajaiset järjestetään lauantaina klo 17, jolloin kaikilla on sauna.  

Ihan vaan vesijumppaavien asukkaiden vinkkinä kaupungin johdolle.

Liikuntaa ja kulttuuria

Tänään tuli tasan neljä viikkoa leikkauksesta ja sain luvallisesti osallistua kahvakuulajumppaan. Pienin kahvakuula oli väriltään kirkkaanvihreä, muut miehekkään mustia möhkäleitä. Käytin vihreää.

Kahvakuulajumpan ohjasi nainen, joka kertoi jääneensä kuusi vuotta sitten eläkkeelle. Hän sijaisti luultavasti jotain kolmekymppistä timmiä naista, jolla on ripsenpidennykset. 

Sijainen näytti henkilöltä, joka voisi helposti keittää ohjaamisen ohessa kymmenen litran kattilallisen sosekeittoa ja leipoa sämpylät (huomaa uudet ravitsemussuositukset). Nainen järjestäisi sadan hengen pidot tuosta vaan ja pesisi sen jälkeen ikkunat. 

Jumpan päätyttyä hän kertoi, että ohjasi kahvakuulaa ensimmäistä kertaa. Emme huomanneet mitään moiseen kokemattomuuteen viittaavaa. Nuorena lääkärinä piti teeskennellä kokenutta. Se oli raskasta.

Kaupungin liikunnanohjaajat, yksityisten salien ohjaajat ja personal trainerit ovat aina nuoria. Onko ammatti niin raskas, ettei sitä jaksa enää viisikymppisenä?

Finlandia-voittajat julkistettiin eilen. Minua alkoi itkettää jo siinä vaiheessa kun Pekka Haavisto onnitteli tietokirjallisuuden Finlandian voittajan Suuri valhe vammaisuudesta kirjoittajia Sofia Tawastia ja Riikka Leinosta. Aihe on tärkeä, vammaisuus, josta kerrankin kirjoitti kaksi naista, joita itseään asia koskee. Tämän aion lukea.

Moni varmaan arveli, että palkinto menisi kirjalle Tunturikettu, mutta eipä mennytkään. Tai minä arvelin. 

Olin lukenut ehdokkaista vain Sanna Nyqvistin kirjan Rannalla-Miten kirjailijat löysivät meren. Se kuuluu kirjoihin, jotka johtavat uusiin kirjoihin, jotka johtavat kymmeniin kirjavarauksiin, jotka tulevat kirjastoon yhtä aikaa, eikä niitä ehdi lukea.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan kohdalla pyyhin silmiäni, olihan voittaja tamperelaisen Päivi Lukkarilan Nuortenromaani Skutsi. Teos on kirjoittajan oman pienen kustantamon Nokkahiiren tuotantoa. Tilasin kirjastosta.

Vaikka jokainen palkinto on saman suuruinen, saa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja eniten huomiota. Rohkean Pajtim Statovcin romaani Lehmä synnyttää yöllä voitti kisan. Statovci puhutteli kirjakustantajia aika tiukasti puhuessaan kustantamojen ja lukuaikapalveluiden välisistä sopimuksista. Suurimmalle osalle kirjailijoista äänikirjoista on jäänyt vain tyhjät taskut.

Tilaisuuden puhujat näyttivät keskaria hallitukselle, joka leikkaa kulttuurista. Kirjojen ALV nousee ensi vuoden alusta 40 prosenttia (10 prosentista 14 prosenttiin).  Kirjat elättävät kirjailijoita (ainakin joitakin kirjailijoita), kustannustoimittajia, kustantamojen työntekijöitä, kirjapainon työntekijöitä, kirjakauppiaita, graafikoita, kääntäjiä jne. 

Aion tänään luovuttaa itselleni kaunokirjallisuuden vuosittaisen Ananaskonvehti-palkinnon.  Saa nähdä kuka sen saa ensi vuonna.

 

Salama voi iskeä kahdesti samaan paikkaan

Suositan jättämään seuraavan tekstin lukematta, sillä se sisältää juonipaljastuksia ja siinä puhutaan kuolemasta.

Sissi Kuntsin (kirjoittaja käyttää salanimeä) omaan elämään perustuvassa pienoisromaanissa Klo 17.23 vaikeasti sairas aviomies pyytää lääkärivaimoaan auttamaan itsemurhassa.  Mies käyttää toteutukseen terävää veistä. Luetutin kirjan kollegallani, joka kävi kylässä. Mietimme  yhdessä miksi moinen tekotapa valittiin. Olisihan vähemmän väkivaltaisia ja sotkuisia keinojakin olemassa. Ehkä niitä käytettiinkin, mutta ei haluttu yhdenkään lukijan muuttavan kuolema-ajatuksiaan konkreettisiksi itsetuhoisiksi teoiksi. Sissi Kuntsin vimmaista ja surullista kirjaa rakkaudesta voi suositella.

Almodovarin elokuvassa Room Next Door parantumatonta syöpää sairastava nainen pyytää ystäväänsä olemaan läsnä kun hän ottaa hengen itseltään. Riittää kun ystävä on viereisessä huoneessa. Nainen tilaa netistä "eutanasiapillerin". En usko, että millään yksittäisellä pillerillä saisi hengen itseltään, enkä luottaisi netistä tilattuihin lääkkeisiin edes tässä tapauksessa.  (Eräs lukija huomauttaa, että ottivathan jotkut tappavan kapselin toisen maailmansodan jälkimainingeissakin. Siinä ei voi puhua rauhallisesta kivuttomasta kuolemasta, sillä niissä kapseleissa taisi olla syanidia.)

Minusta elokuva ei ollut Almodovarin parhaimpien töiden veroinen, vaikka Tilda Swinton ja Julianne Moore ovatkin hyviä näyttelijöitä. Ohjaajan kannattaisi jatkaa työtään Espanjassa.

Kuuntelin Areenasta kun Marko  Gustafsson (Oivallus, joka muutti elämän) haastatteli näyttelijä Eeva Soiviota, joka puolitoista vuotta sitten elvytettiin kammiovärinästä näyttämöllä. Kun hän tuli tajuihinsa, häntä tietysti hävetti. Näytelmäkin meni piloille. Hänellä on nyt  sydänlääkitys ja rytmihäiriötahdistin. 

Ohjelmassa sanottiin, että Soivio on kuollut jo kerran. Nykymääritelmän mukaan se ei pidä paikkaansa, sillä  ihminen on kuollut vasta kun hänen aivotoimintansa on pysyvästi loppunut. Kuolla voi vain kerran.

Soivion elämässä on tapahtunut toinenkin tragedia, hänen veljensä katosi laivaristeilyllä, eikä häntä koskaan löydetty. Salama voi iskeä kahdesti samaan paikkaan. 

Myöhäisherännäinen

Kävimme savolaisen vieraani kanssa keskiviikkona Laternassa tapahtumassa nimeltä Elämäni kirja ja runo. Siellä sain päähänpinttymän Muumi-kirjoista.  Olen lukenut joitakin niistä lapsena, enkä silloin innostunut. 

Nyt luin Tove Janssonin lastenromaanin (oikeastaan se on aikuisten romaani) Muumipappa ja meri, josta pidin paljon. On kulunutta käyttää ilmaisua ihana kirja, joten kävisikö viisas ja hyvin kirjoitettu romaani? Lutunen kirja. Lutunen kuuluu sallittuihin sanoihin. Romaanissa Muumipappa vaikutti kärsivän keski-iän kriisistä.

Maria Laakson (kirjallisuuden tutkija ja tietokirjailija) elämän kirja oli Muumilaakson marraskuu, joka on viimeinen Muumi-romaani, eikä siinä kuulemma edes ole muumeja. Siihen Sampo Terho (Tampereen kulttuurijohtaja ja ent. poliitikko) sanoi, että hänen Muumi-suosikkinsa on Muumipappa ja meri. Sain innoituksen lainata molemmat kirjat kirjastosta. Ne olivat tietty Metson varastossa, eivätkä hyllyssä kaikkien nähtävillä. Ehkä ne hyllykirjat olivat jollain toisella samassa tapahtumassa käyneellä aikuisella lainassa.

Tove Jansson kuulemma kyllästyi Muumeihin ja olisi priorisoinut arvostusta taidemaalarina. Menestyneinkään ihminen ei ole tyytyväinen saavutuksiinsa.

Muovi on saatanasta

Olen elänyt maailmassa, jossa muovi on ollut mainio materiaali. Voi niitä Tupperware-kulhoja ja rasioita, kyllä ne olivat näppäriä.  Kunnon emännän kaapit pursusivat erivärisiä muovikippoja. Muovikassit olivat mahdottoman käteviä, ei tarvittu kauppakassia. Niitäkin jotkut keräsivät. Kasseista saattoi vaikka askarrella jotakin. Ilmaisia ämpäreitä jonotetaan edelleen.

Nykyään ihminen ei pärjää päivääkään ilman muovia, ellei jättäydy täysin yhteiskunnan ulkopuolelle.  

Hukumme muovijätteeseen, eläimet luulevat muovia ravinnokseen ja eihän siitä mitään hyvää seuraa. 

Muovituotteista kuten tekokuitukankaista irtoaa mikromuoveja veteen. Mikromuoveja löytyy aivoistammekin.

Aikaansa seuraavat ihmiset ovat rynnänneet vaihtamaan muoviset vesipullot ruostumattomasta teräksestä valmistettuihin. Minäkin hankin uuden tyylikkään mustan vesipullon kuntosalia varten. Pullossa on ikävä kyllä muovipilli, jonka kautta on tarkoittus imeä juomaa ja nesteyttää itseään. Aion ottaa riskin. 

Entä jos huomattaisiin, että ruostumaton teräs onkin paha juttu. Mikä olisi seuraava materiaali? Puiset juomapullot?

Jossain vaiheessa havaittiin, että alumiinisista mehumaijoista liukenee alumiinia. Bensaan lisättiin lyijyä, joten ei kannattanut kerätä marjoja tienpientareilta, vaikka olisi löytänyt miten hyvän marja-apajan. Nyt on huomattu muovin ongelmat.

En väheksy muoviroskaongelmaa, enkä mikromuovien kertymistä elimistöön, josta ei tiedetä vielä kaikkea. Elämässä on riskinsä.

 

Banaanifobia

Ajelin hiljattain vanhoilla asuinseuduillani. Taloryväs hiekkatien varressa näytti vähän Detroitin asumalähiöltä tai Sortavalaiselta pikkukylältä. En ole käynyt kummassakaan vertailukohteessa. Yleisilme oli pikkuisen slaavilainen.

Kerroin käynnistä lapselleni, joka mainitsi, että pienen tiemme vierellä oli toiminut kioski. Ei toimi enää, eikä ole vuosiin ollut kauppaakaan. Kioski on tyystin pyyhkiytynyt muististani. 

Lapseni kertoi, että hän oli käynyt ostamassa minulle ja isälleen tupakkaa tuosta kioskista joskus viisivuotiaana. Silloin ei ollut ikärajoja.  Tupakoinninkin olen siistinyt pois menneisyydestäni. Leikkausta edeltävään kyselyynkin ruksasin kohdan "En ole koskaan tupakoinut".  Kun meillä oli ollut vieraita, P oli ostanut valkoista ja vihreää Marlboroa, Camelia ja ehkä muitakin merkkejä. Nykyään hänet olisi varmaan otettu huostaan siitä hyvästä.  En ole ylpeä tästä tarinasta.

Kuulin eräältä ihmiseltä, että hänellä on banaanifobia, joka ulottuu kokonaisista banaaneista aina banaanikakkuun. Ex-mieheni pelkäsi sieniä. Hänen äitinsa sanoi, että mies oli pienenä poikana säikähtänyt kärpässientä ulkohuussiin mennessään. 

En syö lihaa, mutta en minä sitä pelkää, varmaan söisin, jos olisin oikein nälkäinen, eikä mitään muuta ravintoa olisi saatavissa.

Väri nimeltä harmaabeige

Eilen järjestettiin Kirjailijaliiton syyskokous, johon osallistui yli sata kirjailijaa. Moni pelkäsi lukuaikapalveluiden vievän viimeisenkin tikkuisen leivän kirjailijan pöydästä. 

Äänestettiin johtokunnan jäsenistä, varajäsenistä ja kirjallisen lautakunnan jäsenestä. Väistyviä jäseniä ja ehdokkaita oli paljon, ehdokkaat esittelivät itsensä ja ääniä laskettiin, joten kokous kesti monta tuntia.

Kun virallisempi ohjelma oli ohitse, pidettiin pikkujoulut.  Ensimmäiset tänä vuonna. Sisätautiklinikan pikkujoulut pidettiin usein tammikuussa, mutta en tiedä tehtiinkö tänäkin vuonna niin. 

Kirjailijaliiton pikkujouluissa esitettiin stand uppia ja juotiin glögiä ja punaviiniä. 

Olin pukenut päälleni vihreän mekon. Mietin, oliko se liian vihreä.  En edes käytä vihreitä vaatteita, mutta nyt minulla on kaksi liian vihreää mekkoa.  Leikin täti vihreää. Jos olisi väri nimeltä harmaabeige, niin se olisi minun värini. 

Useimmat tamperelaiset kirjailijat lähtivät kotiin kahdeksan junalla, niin minäkin. Istuimme kotimatkalla ravintolavaunussa. Kaikilla oli kova nälkä, sillä olimme syöneet viimeksi kahdeltatoista. Vähältä piti, ettemme syöneet toisiamme sillä aikaa kun odotimme, että ravintolavaunun työntekijä sai lämmitettyä härkäpapupiirakkamme.

Tänään kuvasin tuulessa tanssivia heiniä Hiedanrannassa. Kävelin siltaa pitkin maantien yli ja astuin uuteen hissiin, joka kuljetti minut Pispalaan. Hissi on Tampereen vastaisku Turun funikulaarille.

Vastaus

Olen täälläkin kirjoittanut epämääräisesti leikkauksesta ja koepaloista. Minut operoitiin kaksi viikkoa sitten ja koepalat (hienosti PAD) luvattiin tutkia kiireellisinä, sillä olihan syöpäepäilyä(kin). Tänään tasan kaksi viikkoa leikkauksesta, vastaus löytyi Omakannasta, eikä pahanlaatuista ollut todettu.  Jos tilannne olisi ollut toinen, minulle olisi soitettu. 

Vaikka en ole mielestäni suuremmin asiaa stressannut, tänään tuntuu kuin olisin pudottanut selästäni kymmenen kilon rinkan. Kahden viikon päästä saan taas mennä kuntosalille! 

Nyt olen varma, ettei kirjoittamani käsikirjoitus mene läpi, sillä eihän ole mahdollista, että kaksi hyvää asiaa voisi toteutua kovin lähekkäin. Pessimistinen ajatus ei perustu tieteelliseen tutkimukseen. Oikeasti kyseiset kaksi juttua joko tapahtuvat tai eivät täysin toisistaan riippumatta. 

Syke sammuu

Elokuvateatteri Niagarassa Kavin näytöksessä (Bob Fosse, All That Jazz, suomeksi Syke ei sammu), valot syttyivät kesken elokuvan ja naisääni sanoi, että filmi on poikki. Että hän yrittää korjata sitä. Saneeraus onnistui ja näimme elokuvan loppuun  saakka. Käytetäänköhän korjaamiseen liimaa?

Elokuvan miespäähenkilö oli ketjupolttaja, sovinisti ja narsisti, joka vielä kuoleman porteilla kouri hoitajaa. Olisin joutunut hänen pauloihinsa ja itkuhan siitä olisi seurannut.

Luin Liisa Näsin kirjoitusoppaan Lukko sulaa (alaotsikko kuuluu Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsiville). Opas oli tosi kannustava. En ole rohjennut pitää itseäni oikeana kirjailijana, vaikka olen julkaissut kaksi romaania aikuisille ja yhden lapsille ja päässyt kirjailijaliittoonkin ensimmäisellä hakukerralla (oppaan mukaan jäseniksi hyväksytään vuosittain 45 % hakijoista). 

Lukko sulaa antaa ohjeita toisten kirjoittajien käsikirjoitusten arviointiin, hylsyjen kohtaamiseen, kateuteen ja moneen muuhunkin tunteeseen. Näsi kirjoittaa häpeästä, inspiraatioosta ja kovasta työstä. Opas kertoo erilaisista kustantamoista ja kustannustoimittamisesta. 

 Kirjan lopussa joukko kirjailijoita paljastaa, miksi he kirjoittavat.

"Kirjailijalle voi joskus tulla tunne, että joku vetää häneltä housut nilkkoihin. Että hänet pannaan yksin nurkkaan häpeämään. Hylsyjä pukkaa, kustannustoimittajan punakynä sauhuaa, kutsuja kirjailijaesiintymisiin ei kuulu, teos saa vain pari blogiarvoita ja niistäkin toinen on kritisoiva. Apuraha jää unelmaksi, kirjan myynti on vähäistä, makulointi uhkaa ja kustantaja ei innostu uudesta käsikirjoituksesta. Kaikki tämä on kuitenkin normaalia kirja-alan toimintaa eikä henkilökohtaista vähättelyä."

Minulla on taipumus ottaa kaikki henkilökohtaisesti.

Näsi vertaa kirjailijaa Teemu Selänteeseen, joka ei todellakaan ole ihanteeni, vaikka onkin ollut hyvä jääkiekkoilija. Ehdotan Teemun tilalle jotain toista. Muuten kyllä suosittelen asiantuntevasti kirjoitettua opasta.

Motto

Minun mottoni on pitkään ollut Häpeällähän siitä selviää.  Varastin sen ystävältäni. Kannattaa pitää tiukasti kiinni omasta motostaan, ettei kirjailija sitä vie.

Nyt olen päätynyt siihen, että on aika vaihtaa mottoa. Häpeän määräkin on vähentynyt huolestuttavasti. Vaikea tehdä mitään hävettävää, kun viettää niin paljon aikaa kotisohvalla.  Blogiakin päivitän harvemmin kuin alkuaikoina. Ei ole oikein tarvetta. 

Julkistan uuden mottoni tänään. Järjestän myöhemmin tiedoitustilaisuuden asiasta. Mottoni tai oivallukseni kuuluu: Se oli sellainen elämä (tämä ei siis tarkoita, että olisin tässä juuri kuolemassa). En aio selittää mottoani tarkemmin. Motto tuo minulle lohtua kuten toi häpeämottokin. Juhlin uuden moton valintaa pullakahveilla.

Kävin aamulla kävelemässä Pyhäjärven rantaa ja siellähän ne isät (?) istuivat laiturilla pohjaongella (näin oletan). Miehet näyttivät harmailta linnuilta. 

Onnea kaikille isille! Myötätuntoa niille, jotka olisivat halunneet tulla isäksi, mutta eivät ole jostain syystä onnistuneet. Myötätuntoni isille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

Miksi muuten syntyvyyden vähenemistä pidetään naisten vikana? Miettikääpä kuinka monta nuorta naista on jäänyt ja edelleen jää toiseksi virkaa hakiessa, sillä nainen on potentiaalinen synnyttäjä. Lasten hankkiminen on hyvin henkilökohtainen asia. Lasteni isällä on neljä lasta, minulla kaksi. Rakastan nykyään lapsiani juuri sellaisina kuin he ovat.

Varo ravitsemusterapeuttia

Kustantamot järjestävät kirjailijoille juhlia. Jos olet tuore, nuori ja seksikäs esikoiskirjailija, kaikki ovat kiinnostuneita sinusta ja pääset joka paikkaan. Myöhemmin et välttämättä enää pääse. Ei ole tiedossa kriteereitä, joilla osallistujat valitaan. Ymmärrän kyllä, etteivät ovet aukene jokaiselle joskus romaanin kirjoittaneelle. 

Jäähän se helposti kaihertamaan, kun ei tiedä miksi toinen sai kutsun ja toinen ei. Jos tavallisella työpaikalla vain osa pääsisi vaikkapa pikkujouluihin, niin siitä nousisi meteli. Nykyään juhlakuvat leviävät somessa, joten kaikki tietävät kuka kuka on osallistunut juhliin. 

Odotan vastausta leikkauksessa otetuista koepaloista. Ne on pyydetty kiireellisinä, joten saan tiedon vajaan parin viikon päästä. Euforia leikkauksesta selviämisestä on ohitse. Juttelin eilen onkologiystävän kanssa, ja ahdistus koepalavastauksista pääsi paremmin tietoisuuteeni. 

Uudet ravintosuositukset herättävät keskustelua. Hupaisaa, että jotkut pitävät asiantutijoita lihatuotteiden periaatteellisina vastustajina. Ravitsemusterapeutti ei tule ottamaan sitä leikkelettä sinun leivältäsi. 

Luin Hesarin juttuun kirjoitettuja kommentteja "Minä aion tehdä kaikkeni neutraloidakseni vegetaristi hömppäsi enkä juuri piittaa omista enkä sinun lapsenlapsistasi. Jos en jaksa syödä tarpeeksi lihaa nopeuttaakseni ilmastonmuutosta minulla on onneksi 4 autoa ja 4 maanrakennuskonetta jotka voin jättää yöksi käymään. Risto Isomäen kirjoilla sytytän takkaani märkiä puita että saadaan kunnolla savua." 

Suosituksessa korostetiin, että ohjeet on tehty terveellisyys edellä. Onhan se totta, että Suomessa ruokakulttuuri on ankeaa jos sitä verrataan vaikka Italiaan, jossa kuitenkin nautitaan terveellisestä välimerellisestä ruoasta.

 

Virtsan eritys

Kävin aikoinaan opettelemassa tehohoitoa muutaman kuukauden pätkän. Opin kyttäämään potilaiden pissan tuloa. Eräs teholääkäri sanoi, ettei hän voinut pienenä tyttönä kuvitella miten iloinen voikaan olla siitä, että joltakin henkilöltä tulee pissaa.  

Pissaa tuli minulta jo leikkauspäivänä. Nyt vatsakin toimii. Tämän halusitte varmasti tietää. 

Kotiin tultuani revin rintakehältäni kaksi "nepparia", joihin oli sairaalassa kiinnitetty Ekg-piuhat. Löysin vasta eilen vielä yhden selkäpuolelta. 

Tänään tempaisin imurin esille, jonka jälkeen muistin, etten saa nostaa yli kilon painoisia objekteja. 

Aralia pudottaa lehtiään. Se voi johtua kuivuudesta, liiasta kastelusta tai valon puutteesta. Valitse oikea syy ja puutu siihen.

En meinannut millään saada unta eilen illalla. Kävin yöllä murustelemassa pienen nurkan mirtatsapiinitabletista ja söin banaanin. Minua väsyttää. Lapseni sanoi kerran "Ilmoita sitten, kun sinua ei väsytä".

Luen Jukka Viikilän Pärnuun sijoittuvaa rakkausromaania Hiekkalinnat. Viikilän romaaneista voisi poimia melkein minkä tahansa lauseen aforismiksi. 

Elämä oli uuvuttavaa lautapeliä syöpälääkärin odotushuoneessa.

Vastaan hänelle, että joka tarttuu tilaisuuteen rakastaa, tarttuu siihen toistekin, muiden kanssa. Sääntö on ehdoton: kaikkein vetovoimaisempiin ihmisiin ei pidä koskaan kiintyä.

Rikkaaksi ja kuuluisaksi voi tulla vain suurta keskivertoa miellyttämällä.

Vapaalle ihmiselle rakastuminen luo unelman vakiintumisesta, kun taas parisuhteessa elävälle unelman vapaudesta.

Terveiset sairastuvalta

Etsin kaapin pohjalta talvikengät ja kävelin lähikauppaan. Kolmesataaviisikymmentä metriä suuntaansa. Maassa lojui sohjolunta ja kaikki näytti tasaisen harmaalta. En ollut jäänyt paljosta paitsi.

Ostin pullan, kaksi banaania, kaksi omenaa, kaksi persimonia ja suklaata. Jostain syystä jokaista hedelmää piti ostaa kaksi kappaletta. Hedelmien yksinäisyys on vaiettu ja väheksytty ongelma.

Lihakseni säikähtivät moista rasitusta ja meinasivat pettää minut kesken portaiden nousun. 

Huomenna aion käydä hakemassa hiuspuuteria kampaajaltani. Sellaista, jolla saa lättänät hiukset näyttämään kuohkeammilta. Se on välttämätön tuote. Tekee ihmisestä reippaamman ja terveemmän näköisen.

Fysioterapeutin ohjeen mukaan makuulta pitäisi nousta kylkimakuun kautta paremmalta puolelta (en tajunnut kysyä, mistä tiedän kumpi on parempi puoli). Muistan oikean nousutekniikan suunnilleen joka toinen kerta. 

Eipä muuta täältä sairastuvalta tänään. 

Leikkaus

Olin eilen leikkauksessa, jätän tarkemmat terveystiedot julkaisematta. Kävelin sairaalalle seitsemäksi. Normaali ihminen ajaisi taksilla. 

Ilmoittautumisen jälkeen minut ohjattiin pukuhuoneeseen, jossa piti riisua kaikki vaatteet. Hoitaja antoi alushousut, jotka sai pukea kummin päin vain "Yhtä rumat molemmin päin", nainen sanoi. Pukeuduin hiekkatien värisiin pyjamahousuihin ja paitaan, joka aukeni selän puolelta. Vedin jalkoihini kompressiopolvisukat, joissa oli aukot päkiöiden kohdalla. Asun täydensi puuvillainen aamutakki ja huonosti istuvat tossut. Pyjamahousut ja -paita olivat liian suuret. 

Sanoin anestesialääkärille, että anestesialääkärikaverini oli ajatellut minut ensimmäistä kertaa nähdessään "Tuo olisi vaikea intuboida". Tämä anestesialääkäri oli eri mieltä, mutta hän kertoi myöhemmin, että ystäväni oli ollut oikeassa. 

Leikkauksen jälkeen olin sanonut "Antakaa vaatteet, minä lähden kotiin". En muista siitä mitään. Nukuin heräämössä (minua ei viety osastolle) yhden yön ja nyt olen kotona särkylääkkeitä syömässä. Olen iloinen siitä, että sain nauttia hyvin toimivasta erikoissairaanhoidosta.

Kirjoittajakoulu

Suunnittelin meneväni Helsingin kirjamessuille ja olisin saanut vapaalipunkin. En kuitenkaan mennyt. Ainoa sopiva päivä olisi ollut lauantai, jolloin kaikki muutkin tuppautuvat sinne ruuhkauttamaan käytävät ja lavojen edustat.

Katsoin muutaman haastattelun Hesarin sivuilta. Minusta on kiinnostavinta kuunnella, kun kirjailija haastattelee kirjailijaa, mutta näissä taltioinneissa Hesarin toimittajat jututtivat kirjailijoita . 

Taija Tuominen haastatteli minua kirjamessuilla, kun esikoiskirjani julkaistiin 2016. Yleisöä oli niukasti ja osa heistäkin viereisen kahvilan asiakkaita. Yllättäen tilanne oli jännittävä. Toinen romaanini julkaisiin 2020. Esiintymiseni peruuntui koronan vuoksi. 

Somesta olen lukenut Ruotsin suurlähetystön vastaanotosta ja kaiken maailman bileistä, joihin kirjailijat pääsevät.

Olen kuunnellut liikuntaa harrastaessani Miina Supisen podcastia Miina Supisen kirjoittajakoulu (löytyy ainakin Open Spotifysta).  Jos olet kiinnostunut kirjoittamisesta tai ihan vaan kirjallisuudesta, niin suosittelen. Viimeisimmässä osassa Supisen "apuopettajana" toimi Jari Tervo. Hän neuvoi poistamaan tekstistä turhat sanat. Jari Tervo on arvostettu kirjailija, joten kuunnelkaa häntä. Jari Tervolla on jännä tapa vastata kysymyksiin: Hän alkaa esitelmöidä. 

Osallistuin Miina Supisen pitämälle viikon kurssille Oriveden opistolla ehkä kesällä 2015. Saimme henkilökohtaisen palautteen (en muista montako sivua opettajalle sai viedä). Palautteeni jäi viime tinkaan ja se hoidettiin samalla kun kiirehdimme paikalliseen markettiin. Supinen sanoi tekstistäni "Onhan tämä aika tavanomainen, mutta on tällä mahdollisuuksia tulla julkaistuksi". Jännä, miten tyytyväinen olin saamaani palautteeseen. 

Fanaattinen ilmastopolitiikka

Vesijumpatessa sain kuulla tavan kansalaisten käsityksiä infektiosairauksista.  Osa jutuista meni ihan oikein, osa ei.  Afrikkaa pidettiin maanosana, josta leviää vaarallisia tartuntatauteja.

Miksi erityisesti vanhempia ihmisiä (joku voisi väittää, että kuulun niihin vanhempiin ihmisiin) sairaudet kiinnostavat niin suuresti? Omat sairaudet tietysti, mutta myös yleisellä tasolla. Eikö olisi innostavampiakin keskustelunaiheita? No puhun toisinaan itsekin sairauksista. Joskus sanottiin, että lääkäriystäviä pitää olla siksi, ettei tarvitse puhua kenenkään sairauksista.

Naisten sanotaan keskustelevan naisten jutuista. Mitä ne ovat? Keskustelen naisten kanssa politiikasta ja taiteesta (sisältää myös elokuvat ja televisiosarjat). Puhumme myös vanhoista sukulaisista, jotka aiheuttavat huolta. Kanssaihmiset ovat aina innostava keskustelun aihe. Joidenkin naisten kanssa puhun ruoasta, yhden naispuolisen ystävän kanssa puhumme vaatteistakin. 

Haapajärvellä tilanvuokraaja perui juhlatilan vuokrauksen muistotilaisuutta varten, koska pitopalveluyrittäjä oli homo.  Homofoobikko-Eira oli saarnannut, etteivät niihin tiloihin homot ja lesbot tule. Kiireessä oli onneksi löydetty uusi tila. Eira oli ylpeä ja itseensä tyytyväinen, sillä hän totteli "Jeesuksen lakia", josta niin moni meistä on luopunut. 

Pekka Aittakumpu vaihtoi Keskustapuolueesta perussuomalaisiin ja mainitsi yhdeksi syyksi fanaattisen ilmastopolitiikan. Harrastaako Keskustapuolue siis "fanaattista ilmastopolitiikkaa"? Minusta kyllä kannattaisi. Aittakumpu taisi sanoa, että persuista käsin on helpompi vastustaa fanaattista ilmastopolitiikkaa. Mielestäni sitä ei edes tehdä yhtään missään.

Otin käyttööni valtakunnallisen E-kirjaston ja olen erityisen ilahtunut digilehdistä, joita on tarjolla. Olen lukenut mm. Maaseudun tulevaisuutta. Ehkä jossain vaiheessa kommentoin lukukokemustani. Olenhan syntynyt ja ensimmäiset vuoteni viettänyt aidossa maalaisympäristössä. 

Kirjat luen mieluiten perinteisinä paperiversioina.

Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut

Kävelin eilen Kalevankankaan hautausmaalle. Haudoille oli kerrostunut keltaisia vaahteranlehtiä. Huomasin, että muutaman puun rungossa roikkui lappu, jossa luki puun nimi. Suosittelisin samaa tapaa kaikkialle. Ei tarvitsisi arvuutella, mistä puusta on kyse. Jospa lintuihinkin saisi nimilaput. Kuka keksisi sellaiset älylasit, jotka tunnistaisivat linnut?

Jyväskylässä jotkut potilaat sanoivat joutavansa Seppälänkankaalle ja meni hetki ymmärtää, että kyse oli hautausmaasta. Tampereella en ole kuullut kenenkään joutavan Kalevankankaalle. 

Sara Hildenin hautamuistomerkissä lukee: Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut. 

Siitäpä saankin aasinsillan (ruotsiksi åsnebrygga) Sara Hilden museoon, jossa on Maaria Wirkkalan näyttely. Maaria Wirkkala on kahden taiteilijan (Tapio Wirkkala ja Rut Bryk) jälkeläinen. Hän piirsi nelivuotiaana tapettimallin ja tuota tapettia valmistetaan edelleen. Jos muistan oikein, hän aloitti opiskelemalla keramiikkaa (äiti oli keraamikko). 

Wirkkala rakentaa näyttelynsä aina tiettyyn tilaan. Tampereella on esillä ainakin lasisia tikapuita ja keinuja, joissa keinuu isän muotoilemia laseja. Lasit on täytetty vedellä. Mietin käsitteleekö taiteilija lasitöillä isäsuhdettaan. Kaikkeahan sitä saa miettiä. Lasiset tikkaat vaikuttavat kovin haurailta. Vesi ei ihme kyllä läiky keinuvista laseista. Seinille on liimattu muutamia taidepostikortteja. Niitä vanhemmat lähettivät matkoiltaan tyttärelleen. 

Yhteen työhön on aseteltu kolariautojen rikkoutuneita tuulilaseja.  Videossa taivaalla kulkevat Lahden seurakunnan vanhat ruumisvaunut. Museon pihalla seisoo keveän näköisiä valaistuja mökkejä.

Wirkkalan taiteessa esiintyy tikapuita, laseja, perhosia, postikortteja, taloja ja tuoleja. Varmaan paljon muutakin. Jännä, että taiteilijoilla toistuvat samat aiheet ja he voivat sanoa, etteivät halua selittää töitään.

Unohdin mainita monta asiaa, mutta ehkä käyn näyttelyssä vielä uudestaan.

Kohtalaisen hiljaista joogaa

Osallistuin "Hiljaisuuden joogaan" Aleksanterin kirkossa. Jooga järjestettiin kirkkosalissa. Joogasin kahden penkkirivin välisellä leveämmällä väylällä. Ohjaaja opetti alttarin edessä ja hänet saattoi nähdä skriiniltä. Suositeltiin lämpimiä vaatteita ja omaa jumppa-alustaa.  Seurakunta tarjosi peittoja ja tyynyjä.

Jooga oli minusta hyvä ja sopivan lempeä tämmöiselle suorittajalle. Ohjaaja puhui välillä yleiskristillisiä kannustavia juttuja, joiden ydin oli, että kelpaat sellaisena kun olet. Minua tuo  kristillinen puoli ei haitannut, enemmän minua häiritsevät joogatunneilla esitetyt huuhaa-terveysväittämät. 

Vaikka oltiin hiljaisuuden joogassa, kuului kirkkoon liikenteen melua. 

Luin jostakin, että italialaiset ovat innoissaan kun näkevät Suomessa ensimmäistä kertaa elämässään uuden kirkon, eikä satoja vuosia vanhaa kulunutta pyhäkköä. Heille tulee yllätyksenä, että kirkkoja voi edelleen rakentaa.

Hiljaisuuden joogaa saa kokeilla kerran ilmaiseksi (eikö sama päde huumeisiin, näin ainakin koulussa luvattiin), muuten kahden kuukauden jakso (jooga järjestetään kerran viikossa) maksaa 25 euroa. Tämä oli toiseksi viimeinen kerta, ensi torstaina en pääse. 

Kävin kysymässä, järjestetäänkö Hiljaisuuden joogaa ensi vuonna ja kuulemma järjestetään paaston aikaan. Paasto taitaa liittyä pääsiäiseen. Entä jos muutenkin sovittaisiin kaikki kirkkopyhien mukaan kuten "Yhtiökokous järjestetään tuhkakeskiviikon jälkeisenä päivänä".

Asunnnottomien päivä

Viime yönä heräsin kahden maissa.  En saanut unta. Yritin toistaa merkityksetöntä sanaa. Kääntelin jalkateriäni kuin tuulilasin pyyhkimiä. Hengitin tietoisesti, pidensin  uloshengitystä. Ei mitään hyötyä. Luovutin.  

Sytytin valot ja aloin lukea kirjaa (Sally Salminen, Aikani Amerikassa). Nousin ylös ja söin mandariinin. Kirjoitin tekstiä liuskan verran, enkä ole vieläkään uskaltanut katsoa mitä. Muutin aikamuotoa, vaihdoin näkökulmaa. 

Joku tiesi kertoa, että on täysikuu.  Se kuulemma selittää kaiken.

Kävin tänään ottamassa influenssa- ja koronarokotukset. Rokottaja ei ollut mikään varsinainen ilopilleri. Ehkä hänkin oli valvonut yöllä.

Tutustuin kuntien yhteiseen E-kirjastoon, jossa on saatavilla useita aikakausilehtiä ilmaiseksi. Eeva-lehdestä luin juttuja voimaantuneista keski-ikäisistä naisista, jotka haluavat elää yksin.  

Rokotuksesta kotiin palatessani näin pitkän surullisen jonon: Asunnottomien yön tapahtumassa (tapahtumaa ei järjestetä yöllä, kuten ei taiteiden yötäkään) vapaaehtoiset jakavat lahjoituksena saatuja vaatteita, hygieniatuotteita, lämmintä ruokaa ja lahjakortteja. On mahdollista saada hiustenleikkuu, Kelan neuvontaa, asunto- ja talousneuvontaa. Artistit esiintyvät.  Ehkä asunnottomien yö kuulostaa dramaattisemmalta kuin asunnottomien päivä. Taiteiden päiväkin vaikuttaisi enemmän eläkeläisten jutulta, eikä ollenkaan yhtä trendikkäältä kuin taiteiden yö.

Minäkin tein pienen lahjoituksen, jolla joku pääsee myöhemmin syömään lounaan. Lahjoitus ei mitään ratkaise, mutta itselle tuli hyvä mieli, eikä maksanut paljon. Jos olisin Jeesus-tyyppi tarjoaisin jollekin asunnottomalle kodin. Koska en ole, maksan  7.70 e.

Viattomuuden aika

Kavin näytöksessä Niagarassa esitettiin Martin Scorsesen elokuvan Viattomuuden aika. Elokuva oli oikea filmikopio, joten ainakin alkuun näytti siltä kuin valkokankaalle olisi levitelty kasa roskia. Koska Niagarassa on vain yksi filmiprojektori, elokuva katkeaa aina kahdenkymmenen minuutin välein ja sali pimenee hetkeksi. Joku lähtee vessaan ja joku toinen yskii. Kaikki järjestelevät jalkojaan parempaan asentoon. 

Viattomuuden aika on vuodelta 1993 ja se on yllättävän hidas amerikkalaiseksi elokuvaksi. Nykyään korkeintaan japanilaiset voivat tehdä näin verkkaista elokuvaa. 

Pidin Viattomuuden ajasta tosi paljon. Elokuva kuvasi 1870-luvun New Yorkin hienostopiirejä, joissa sovinnaiset tavat olivat tärkeitä ja tunteet piti piilottaa. Elokuvan miespääosatyyppi oli kaikesta ihan kuutamolla. 

Salainen rakkausjuttu on tosielämässäkin sellainen,  että kaikki tietävät missä mennnään. Toisiinsa sopimattomasti tykästyneet luulevat, ettei kukaan ole huomannut mitään. Sovinnaisuus voitti tässä elokuvassa, ei rakkaus. Vai voittiko rakkaus kuitenkin? Näin asiat kuitenkin menivät. Heidän elämänsä oli sellainen. Unohdin, että he ovat fiktiivisiä hahmoja.  Pitäisi lukea Edith Whartonin romaani.

Ehkä yksi maailmanhistorian eroottisimmista elokuvakohtauksista näyteltiin hevosvaunuissa, jossa Newland Archer (Daniel Day-Lewis) avasi Ellen Olenskan (Michelle Pfeiffer) hanskan resorin rystypuolelta kaksi nappia ja suuteli hänen paljastunutta rannettaan. 

Tietoturva

Kurssikaverini S on säilyttänyt muinaismuistoja opiskelu- ja kouluajoilta. Kävimme aikoinaan samaa koulua, mutta olimme eri luokka-asteella. Emme vielä tunteneet toisiamme. 

Koulussamme jaettiin oppilaitoksen toimintakertomuksia, haalistuneita vihkosia, joita S edelleen onneksi säilyttää. Vihkosesta löytyvät silloisten opettajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Erään opettajan neljän päivän sairausloman alkamis- ja loppumispäivämäärät on kirjattu vihkoon kaikkien nähtäväksi. Ei sentään diagnoosia. Sellaista oli tietoturva 70-luvun puolivälissä. Toisaalta nuo vihkoset eivät levinneet sentään koko universumiin.

Olen lukenut viime aikoina romaaneja, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kiinnostaisi kirjoittaa vähän omasta taustastaan, mutta tiedän siitä melko vähän. Isäni on elossa ja tolkuissaan, mutta häntä vaivaa kapea-alainen muistamattomuus, joka kohdistuu kaikkeen varhaislapsuuttani koskevaan. Joitakin päiviä sitten ymmärsin, että puuttuvat palaset voi hyvin keksiä ihan itse. Säästyy taustatyöltäkin.  Totuus ei rajoita kirjoittamista, eikä tekstistä tule autofiktiota vaan fiktiota. 

Voi olla, ettei tämä toteudu koskaan, mutta saahan sitä ideoida (tämä oli pakko lisätä tähän perään).

Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia

K kävi pitämässä esitelmän Diabetes-päivillä ja yöpyi luonani. Minunkin oli pakko nousta pystyasentoon ja aktivoitua.

Kävimme Vapriikissa. Luulin, että museon Australian alkuperäisasukkaiden kulttuuria käsittelevä näyttely oli alkanut. Ei ollut. 

Nostalgisoimme Manserock-näyttelyn parissa, pelasimme pelimuseon flippereillä ja kokeilimme laskettelupeliä, joka kävi keskivartalotreenistä. Törmäilin vuoren seinämiin.

Ilalla kävimme ravintola Laternassa, jossa järjestettiin Elämäni runo-tapahtuma. Jos meitä kulttuurikaapuja ei olisi, jouduttaisiin tämmöiset tilaisuudet lopettamaan. 

Esiintyjät puhuivat itselleen tärkeistä kirjoista. Laulaja Seija Hurskaisella se oli Aapinen, toimittaja/tietokirjailija Juha Drufvalla Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia,  kirjailija Salla Simukalla Lea Pennasen Kettusaari ja kirjailija Harri Istvan Mäellä Pascal Quignardin Kaikki elämäni aamut. 

Mies vailla ominaisuuksia on älykön valinta. Normaali-ihminen ei moisiin kirjoihin tartu. Jos olisin lukenut romaanin, muistaisin kyllä mainita asiasta joka käänteessä. Romaani julkaistiin 1930-luvulla ja siinä on kaksi osaa, kolmas jäi kirjailijalta keskeneräiseksi. Drufva sanoi, että toista osaa lukiesssa oli ensimmäinen jo unohtunut. Ensimmäisessä osassa on 858 sivua ja toisessa vain 468. 

Olen nähnyt elokuvan Kaikki elämäni aamut, romaania en ole lukenut, näyttää löytyvän Metsosta. Elokuva on vuodelta 1991 ja se oli silloin ainakin tuttavapiirissäni suosittu. Kaikki elämäni aamut ohjasi ranskalainen  Alain Corneau. Kyse on musiikista, kahdesta säveltäjästä, taiteesta ja barokkisoittimesta nimeltä viola de gamba. 

Jännä, että molemmat naiset olivat valinneet lastenkirjan. En todellakaan väheksy lastenkirjallisuutta. Lea Pennasen kirja kuulosti kiinnostavalta.

Tapahtuman toisessa osassa luettiin osallistujien valitsemat ruonot, ja yritettiin arvata, mikä oli kenenkin runo siinä onnistumatta. Harri Istvan Mäki oli valinnut oman runonsa, joka tuntuu minusta vähän kummalliselta, vaikka ei kai sitä ole kielletty. Muita runoilijoita olivat Fernando Pessoa ja Claes Andersson, yhden runoilijan nimen olen unohtanut. Runot lausui Eriikka Magnusson. 

Lopussa Seija Hurskainen lauloi Kaj Cydeniuksen sävellyksiä Safka Pekkosen säestämänä. 

Kotiin tultuani olin hieman hiprakassa ja ostin K:n kannustamana nettikaupasta vihreän mekon. Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia.

Tekstihäpeä

Kirjoitin Lääkärilehden tulevaan juttusarjaan pienen henkilökohtaisen tekstin, jonka lähetin eilen. Heti lähetä palkin näpäytyksen  jälkeen minut valtasi epäilys ja häpeä. Pitää hillitä itsensä, ettei pistä sinne uutta karsittua versiota.

Olen käynnistänyt villasukka- ja kirkasvalolamppukauden. En ole vielä sytyttänyt kynttilöitä. Sytytän, kunhan löydän kynttilävarastoni. 

Ihan fiksuna pitämäni henkilö julkaisee somessa juttuja, joilla halutaan kieltää ihmisten toiminnan vaikutus ilmastonmuutokseen tai oikeammin kieltämään koko ilmastokatastrofi. Hän jakaa tekstejä, joissa kerrotaan, miten lämmin helmikuu oli Ruotsissa joskus 40-luvulla. 

On totta, että sää vaihtelee koko ajan, mutta nyt on poikkeuksellista, että vuodesta toiseen keskilämpötila nousee. Myös meriveden lämpötila kohoaa. Sään ääri-ilmiöitä esiintyy aiempaa enemmän. Miksi joku haluaa uskoa jotain harrastelijasäätieteilijää enemmän kuin asiantuntijoita? 

Mietin pitäisikö piilottaa tämän tyypin julkaisut, vastata niihin vai peräti estää hänet? Vai kannattaisiko poistua somesta? Kannattaisi.

Luin Sirpa Selänteen haastattelun Hesarin kuukausiliitteestä. Olisi vaikea viettää aikaa hänen kanssaan. Toisaalta kaltaiseni ilmastoahdistuja ja "mikä nyt on sitten oikein"  -ihminen melkein kadehtii Selänteen selkeää maailmankuvaa.

Retkellä Kuopiossa

 

Pistäydyimme ystävän kanssa Kuopiossa. Hän kävi katsomassa äitiään hoivakodissa, jonka nimi on PuijonKuppee.  Tarkastin yrityksen nimen kirjoitusasun firman sivuilta. 

Ajoimme Kuopioon ystävän autolla, pysähdyimme Jyväskylässä, jossa olen asunut pitkään. Keskustan ostoskeskuksessa pysäytimme vanhemman miehen kysyäksemme parkkihallin sisäänkäynnin sijaintia. Mies näytti ja kuulosti hämmentävän tutulta. Hänellä oli aikoinaan tapana vetäistä kammalla hiuksensa kaljun peitoksi ennen lääkärinkiertoa.  Nyt mies oli laihempi, valkeiksi muuttuneiden hiusten peittona oli tummansininen myssy. Ääni oli sama. Kysyin onko hän M ja hän myönsi olevansa. Kerroin, että olemme olleet aikoinaan samassa työpaikassa. M ei kysynyt mitään, hän ei silloin aikoinaankaan erityisemmin arvostanut naisia. Ihana huomata, etten arastellut häntä enää. En pelkää ketään! Runoilijoita ja filosofeja ehkä pikkuisen.

Kuopio keskellä viikkoa vaikutti hiljaiselta kuin joulupäivän varhainen aamu Tampereella.  Me kolme luokkakaverusta kävimme ravintolassa syömässä. Meitä palveli englantia puhuva sympaattinen nuori mies. Innoistuimme kiistelemään erinäisistä asioista kuten lukuaikapalveluiden merkityksestä kirjailijoiden ansioille. Käytimme niin kovaa ääntä, että tarjoilija tuli kysymään, onko meillä joku ongelma. Hän pelkäsi, että vedämme seuraavaksi erilaiset astalot esille.

Yksi meistä ehdotti, että lukuaikapalvelun käyttäjä voisi tipata kirjailijaa, jos pitäisi kirjasta. Entä, jos lääkärille tai sähköasentajalle maksettaisiin vain nimellinen korvaus ja ansiot koostuisivat palveluiden käyttäjien armosta antamiin ropoihin?

Kävimme VB-valokuvakeskuksessa, jossa oli esillä Maria Laxin näyttely The Other Crowd, joka käsitteli mm. UFO-havaintoja Suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuvat olivat vähän Twin Peaks -henkisiä. 

Nukuin yön ystäväpariskunnan vierashuoneessa. Minulle on pedattu perinteiset Beatles-lakanat.

Sain sankollisen puolukoita, joita siivosin iltamyöhällä, puolukat vierivät pitkin keittiön lattiaa tai sitten silmissäni vain vilisi.

Uneton Tampereella

Kuulin hiljattain sanottavan, ettei ihmisen kuulu nukkuakaan koko yötä yhtäjaksoisesti. Minut olisi varmaan laitettu joskus aikoinaan aamuyöstä valvomaan, ettei nuotiotuli pääse hiipumaan tai villieläimet syö ruokavarastoja. 

Viime yönä heräsin kahdelta, söin mandariinin ja tein Hesarin sanalouhoksen. Teen sen usein alle kahdessa tai ainakin alle viidessä minuutissa, viime yönä aikaa kului enemmän.

Yleensä tiedän jo illalla, että seuraava yö on pilalla. Kirjoitin eilen nukkumaanmenoaikaan saakka. Se ei tee hyvää yöunelle. Eräs täysin turha asia pyöri päässäni. 

Jossain käskettiin nukahtamisen edistämiseksi toistamaan jotain yksinkertaista merkityksetöntä sanaa. Yritin pyöritellä päässäni sanaa "ja". Ei toiminut. Sitten kokeilin sanoa äänettömästi jalat, jalat, jalat. Ei ollut hyvä sekään.

Joudun (pääsen) lokakuun lopussa leikkaukseen, joka tehdään TAYS:ssa, Hatanpäällä. Minulle tuli ehkä pari viikkoa sitten viesti, jossa kehotettiin asentamaan puhelimeeni sairaalan appi, johon on valunut jatkuvasti uusia viestejä. 

Minun pitää käydä kahdesti laboratoriokokeissa (toinen on verivarauksia varten), varata laboratorioajat, joista jälkimmäisen ajankohta on juuri tiettynä päivänä. Olen täyttänyt kyselyjä. Olen saanut parikin viestiä siitä, että joudun jäämään sairaalaan yhdeksi yöksi. 

Aikajanalla on yhteensä kuusitoista tehtävää, jotka pitää kuitata. Onneksi minulla on vielä riittävästi digitaitoja. 

Tekstejä olisi kannattanut editoida, sillä samassa viestissä minua saatetaan sinutella ja teititellä. Tulee mieleen, että onko järkevää jakaa tietoa niin pieniin osiin? Pitäisikö potilaalle antaa myös riisutumpi versio  koko prosessista?  On systeemissä myös positiivinen puoli: sovellutuksen avulla saa helposti yhteyden klinikkaan ja sieltä myös vastataan heti.

Kirjallisuustapahtuma

Metsossa järjestettiin eilen kirjallisuustapahtuma nimeltään Roosalupi. Olen hiljalleen tottunut tapahtuman nimeen, eikä se aiheuta minussa kuin korkeintaan lievää kiusaantuneisuutta. 

Kirjailija Johanna Hulkko haastatteli tilaisuudessa Reidar Palmgrenia ja Satu Vasantolaa. Palmgrenin romaani Veli jota minulla ei ollut oli minulle ennestään tuntematon kuten Palmgrenin muutkin teokset, Vasantolan romaanin Kun isä osti merenkurkun olen lukenut ja suosittelen teillekin. Olen itseasiassa lukenut Vasantolan edellisen romaaninkin.

Reidar Palmgren on toiselta ammatiltaan näyttelijä ja mietinkin, että kaikkien kirjailijoiden kannattaisi kouluttautua näyttelijöiksi, niin mainio esiintyjä hän oli. Satu Vasantola on Hesarin toimittaja ja myös hyvä esiintymään, mutta kirjoitan nyt tässä vain Palmgrenista, joka saapui paikalle  laadukkaissa retkeilyvaatteissa, sillä oli tulossa metsästä jostain Luonnonperintösäätiön jutusta.

En tehnyt muistiinpanoja, joten nyt siirrän vastuun kaikesta lukijalle. 

Palmgren kertoi ensin sukulaisestaan, joka oli kirjoittanut aikoinaan omaelämäkertaisen romaanin, jolla hän onnistui suututtumaan kaikki läheiset ihmiset. 

Sitten Reidar Palmgren kertoi kirjailijan päivästään. Hän piti kirjoittamisen kannalta nukkumista erittäin tärkeänä. Hyviä yöunia ja päiväunia. Kadehdin kaikkia hyviä nukkujia. Hän arvostaa myös terveellistä ruokaa. Kirjailija kuuntelee musiikkia kirjoittaessaan ja napostelee jotain pientä syötävää. Hänellä on työhuone Kalliossa rouhean kaupunkielämän ytimessä. Ikkunasta näkyy kirkko ja thaihierontapaikka. Palmgren kirjoittaa  parhaiten ollessaan hyvällä tuulella, joten näillä keinoilla hän yrittää pitää mielen korkealla. 

Hän pyrkii tekemään yhden asian päivässä, eikä vaadi itseltään enempää. Sehän kuulostaa ihan eläkeläisen touhulta! 

Palmgren ei ole pakkomielteisen kiinnostunut faktoista, eikä hän siksi mainitse tässä viimeisessä romaanissaan vaikkapa kaupunkien nimiä. Yhtenä romaanihenkilönä on kuitenkin Urho Kekkonen, joka oli lapsuudessani minulle melkein jumala. Palmgren sanoi, että kirja kertoo miesten välisestä ystävyydestä. Hän sanoi, että ystävyys perustuu usein yhteisiin kokemuksiin ja se tekee ystävyydestä kestävää. Vaikka romanttinen rakkaus perustuisi samaan asiaan, se ei takaa suhteen pysyvyyttä. 

Veli jota minulla ei ollut alkoi elokuvakäsikirjoituksena. Elokuva ei saanut rahoitusta, joten Palmgren teki elokuvakäsikirjoituksen pohjalta romaanin. 

Kuten ehkä huomaatte Reidar Palmgren teki minuun vaikutuksen. Varasin heti hänen romaaninsa kirjastosta.

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen (kuvassa näkyy vain Satu Vasantolan selkä)