Feel bad -kirjat

Heräsin viideltä, enkä enää saanut unta, joten luin Merete Mazzarellan uutta päiväkirjamuotoista esseekirjaa  nimeltä  Nyt kun kirjoitan tätä. Hesarissakin mainittiin, että harva kirjailija saa julki päiväkirjojaan vuodesta toiseen. Merete Mazzarella saa. Mazzarella ei ole ihan tavallinen päiväkirjan rustaaja, sillä hän on laajasti lukenut akateeminen nainen, jonka pohdintoja lukee mielellään. Usein hänen kirjojaan lukiessaan oivaltaa jotakin. No ei kirja ihan aito päiväkirja ole vaan selvästi meille lukijoille kirjoitettu. 

Mazzarellan uusimmasta kirjasta voi lukea hänen ja hänen miehensä arkielämästä: Mitä he syövät aamiaiseksi ja miten he päivittäin seisovat yhdellä jalalla ja katsovat ulos ikkunasta. Treenaavat tasapainoaan. He laskeutuvat joka päivä portaita alas ja sitten nousevat aina vintille saakka. Iäkäs isäni nousee kuntoilumielessä viidenteen kerrokseen, Mazzarella miehineen nousee seitsemänteen, mutta kirjailija onkin vasta 79-vuotias ja isäni sentään 95 vuotta vanha. Minä olen selvästi nuorempi kuin Mazzarella, joten lähden kohta kahvakuulajumppaan. 

Sain taas Hylsyn ja se vei mielen matalaksi. Somessa eräs kirjailija kertoi olevansa alakuloinen. Hän on yksinäinen, läheisille on tapahtunut ikäviä asioita, eikä tämä pimeyskään varsinaisesti tilannetta paranna. Kirjailijan ystävä oli ehdottanut riman laskemista. Jos ei voi tällä hetkellä elää kasipuolen elämää, niin viitosen elämä voi olla ihan kelvollista. Minusta se oli hyvä neuvo. Aion kokeilla.

Kirjojen pitää myydä, minun kirjani eivät ole käyneet riittävästi kaupaksi. Merete Mazzarellan kirjat myyvät vuodesta toiseen, niitä myydään sekä ruotsiksi että suomeksi. Hän muuten kertoi olevansa kustantamonsa vanhin kirjailija. 

Olen pohtinut kirja-alaa ja päätynyt siihen, että nykyään kaunokirjallisuuden puolella julkaistaan dekkareita, historiallisia romaaneja, tunnustuskirjoja (joku trauma pitää olla), potentiaalisia Finlandia-palkintoehdokaskirjoja (niitä on vähiten) ja feel good- viihdekirjoja. Entäpä jos ei ole feel good-ihminen? Jos onkin feel bad -tyyppi. Eikö pahan mielen kirjoille löydy sijaa elleivät ne ole niitä Finlandia-palkintoehdokaskirjoja.  

Kuvassa pullakahvit, joista on aina apua. 

Valoa ja pimeyttä

Ikkunasta näkyvässä surullisessa lehmuksessa sinnittelevät enää ne kaikkein sitkeimmät lehdet. Kohta nekin putoavat. Olen kaivanut kirkasvalolampun esille ja se säteilee tuikeaa valoaan. Ei tunnu virkistävän. Revin laastarin vasemman käden nimettömästä ja sormi aristaa kirjoittaessa. 

Kävin tässä väillä teippaamassa sormen pään ja se helpottaa hieman.  Eikö joissain rikosjutuissa höylätä roiston sormenpäiden iho, ettei rikollisen sormenjälkiä tunnistettaisi?  Ainakin tomaattiveitsellä tehtynä se on todella epämiellyttävä toimenpide. 

Olen ihmetellyt äärikristillisten piirien järkähtämätöntä Israel-rakkautta. Luin Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa ja ymmärrän nyt jotenkin mihin tämä liittyy. Nämä kristityt uskovat että kun juutalaiset ovat palanneet Israeliin, Jeesus tulee takaisin maan päälle. Jokainen päivä voi olla Jeesuksen paluupäivä. Sitä odotetaan innokkaasti.

Romaani kertoo kahdesta naisesta: Susannasta, joka on perheellinen lääkäri ja Anusta, joka kaipaa rakkautta. Susanna jopa kustantaa eri puolille maailmaa asettuneiden juutalaisten muuttoja Israeliin.  Anun usko on erilaisten enteiden etsintää. Välillä tekisi mieli huutaa, että oletteko te tosissanne. Kyllä he ovat. 

He ovat suolaa ja valoa on vetävästi kirjoitettu, kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu. Luin romaanin nopeasti. Se on kirjoitettu ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia, mutta ajankohtainen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle siitä. 

Joillekin ihmisille asiat ovat kummallisen selviä. Itselle asiat ovat aina olleet monimutkaisia ja suttuisia. On onneksi myös yksinkertaisia asioita, niitä joita voi mitata: Veden lämpötila oli eilen 9.3 astetta. 

Kuva ei ole näkymä ikkunastani vaan Tammerkosken sillalta. 

 

Kalliossa

Havaitsin kylpyhuoneessani vikkeläliikkeisen sokerioukan. Havainto johti suurimittaiseen kylpyhuonesiivoukseen. Luin toukkien olevan vaarattomia ja niiden hävittäminen lienee melko mahdotonta, sillä ne voivat pakata tavaransa ja siirtyä asunnosta toiseen. 

Sokeritoukat ovat onneksi äänettömiä. Talossani asuu myös ihmishäiriköitä, joiden häätäminen on kuulemma ollut sekin vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa. Häiriköt eivät onneksi asusta samassa rapussa.  

Neuloin villapaidan, jonka malli on leveä. Tein siitä ehkä liiankin laajan, molempiin kylkiin pullistuvat pussit, joissa voisi salakuljettaa useamman kartongin tupakkaa. 

Kävin viime viikolla kahdesti Helsingissä. Ensin kaverin pikkuruisessa yksiössä Kalliossa ja toisella kertaa siskon kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Rosettan kivi. 

Kalliossa lienee Suomen suurin vintagemyymälätiheys. Ostin sähköjohdosta tehdyt korvakorut, sillä oli vaikea poistua pienestä myymälästä ostamatta mitään ja myyjä oli itse väkertänyt korut. 

Kävimme syömässä ravintolassa nimeltä Flät NO 14. Ravintola mainostaa mm. innovatiivisia pikkuannoksia. Ne tarjoiltiin teevadeilta. Ihan hyviä olivat. Pistäydyimme Sivukirjasto-nimisessä baarissa.  

Rosettan kivi oli pieni pettymys, sillä Ryhmäteatterin esityksiltä on tottunut odottamaan paljon. Näytelmä kertoi nimensä mukaisesti Rosettan kivestä. Kivi sijaitsee British Museumissa, mutta Egypti on vaatinut sitä itselleen. Britit ovat keränneet paljon tällaisia "matkamuistoja", ihan ilman lupaa.

Näytelmässä liikutaan 1800-luvulla, jolloin Rosettan kiven kyljen tekstin arvoitusta selvitettiin ja vuodessa 2022, jolloin British Museumissa kohtaavat suomalainen Kaino, joka tekee työtä tulkkina jouduttuaan pois professorin hommista ja anestesialääkäri Safiiya, joka on myös joutunut jättämään työnsä, mutta  eri syystä. Näytelmässä käsitellään kolonialismia ja monia muitakin tärkeitä aiheita, mutta jotenkin näytelmä tuntui vaisulta.  Yllättäen kyseessä on suomalainen näytelmäteksti ja sen ensiesitys, joka on tietysti hieno juttu. 

Söimme teatterin jälkeen kivassa ravintolassa nimeltä The Alley. Kolmen aterian menu maksoi 39 euroa ja ruokia sai jakaa. Saimme maistaa monenlaisia hyviä makuja. Tarjoilijat eivät puhuneet suomea, mutta eivät vaikuttaneet orjatyövoimalta (sitäkin maassamme tapahtuu esimerkkinä nepalilaisravintolat ja thaimaalaiset marjanpoimijat).  

Nyt aion pysytellä Tampereella, joka on hyvä paikka elää.  

Pelastusoppi

Leikkasin tomaattiveitsellä vasemman käden nimettömän kärjestä pienen ihokaistaleen. Veitsessä on vihreä muovinen kahva ja se on petollisen terävä. Muut veitseni ovat tylsiä, joten tämän yhden veitsen terävyys tuli taas kerran yllätyksenä vähän kuin huono ajokeli näin syksyllä. 

Verta tuli paljon, vaikka vamma oli mitättömän näköinen. Yöllä sormea särki niin, että jouduin ottamaan särkylääkettä. Vuoto on jo tyrehtynyt. Pistin nimettömän muovipussiin suihkun ajaksi. 

On hankala kirjoittaa kun yhdessä sormessa tököttää paksu tuppo. 

Suosituttu sarjani Nääshallilla tapahtuu jatkuu. Koska Nääshallin pukuhuoneista on varastettu vaatteita, ne on tuotava kuntosalin naulakkoon. Harjoituksen jälkeen, kun olin kerännyt vaatteeni käsivarrelleni,  joku sanoi, että minulta putosi jotakin. Matolla lojui keltainen muovinen hammastikku. Kun kumarruin nostamaan sen, jostakin putosi erilaisia hammastikkuja ja hammaslankaimia noin kymmenen kappaletta. Keräsin niitä lattialta ja ojensin selkäni, jolloin ulkoiluhousujeni taskusta tippui vielä pari hammastikkua. Olen ahkera hammasvälien puhdistaja, mutta laiska viemään välineitä roskiin, joten pistän ne taskuuni ja saatan käyttää uudestaankin. Porukka istui penkillä ja katseli kun keräsin tikkuja lattialta ja kannoin roskikseen. 

Tuossa julkisessa tapahtumassa oli jotain noloa, en kyllä tiedä mitä.  

On harmaa päivä. Luen Jon Fossen kirjaa Septologia 1-2. Norjalainen kirjailija sai Nobel-palkinnon 2023. Mies kuuluu pisteiden vihaajiin. Piste on ehdoton suosikkivälimerkkini, mutta pidän silti Fossen tekstistä. Fosse käyttää paljon toistoa, ilmankos Septologia on kokonaisuudessaan lähes tuhatsivuinen. Tarinan hidas eteneminen on jotenkin rauhoittavaa. Ei tarvitse pelätä, että jotain tärkeää vilahtaa huomaamatta ohitse.  

Fosse on harvinainen kirjailija, sillä hän on julkiuskovainen ja niin on myös Septologian päähenkilö. Tarinassa ei matkusteta kauas, eikä se yritä olla jotenkin filosofinen kuten Joel Haahtelan pienoisromaanit. Olen kyllä pitänyt niistäkin, mutta pientä kyllästymistä on ilmassa. Saatan kyllästyä Fosseenkin, jos hän jatkaa tällä linjalla ja todennäköisesti jatkaa, sillä ihmisen on vaikea muuttua.  

Tekoäly tiesi, että septologia on uskonnollinen termi ja tarkoittaa pelastusoppia.  

Oletko elossa?

Kun tein väitöskirjaa, matkustin välillä toiseen kaupunkiin tapaamaan statistikkoa.  Eräällä minullekin tutulla miehellä oli tapana soittaa päivittäin tilastonerolle tarkistussoitto, jolla kuulemma varmistettiin, että molemmat olivat elossa. Soittaja kuoli vuosia sitten. Siinä eivät tarkistussoitot auttaneet. 

Olemme kuitenkin sopineet M:n kanssa, että lähetämme päivittäisen tarkistusviestin. Tämä on pilotti, joka jatkuu ellemme kyllästy. Lähetin aamulla ensimmäisen elossaoloilmoituksen. 

Istun Helsingin junassa. Junasta puuttuu vaunu, ja puute aiheuttaa erilaista sähläämistä. Minun vaununi on kyllä paikoillaan. Olen menossa tapaamaan ystävääni, jolla on pääkaupungissa kakkosasunto, pieni yksiö Kalliossa. 

Näin eilen italialaisen elokuvan Timantit, joka kertoo kahden siskoksen omistamasta ompelimosta, joka tekee mm. elokuva- ja teatteripuvustuksia. Elokuvan on ohjannut turkkilainen ohjaaja nimeltään Ferzan Özpetek. Tarina sijoittuu 70-luvulle. Elokuvateatteri oli täynnä katsojia. 

Elokuvassa on paljon naisrooleja, miehet toimivat lähinnä tarinan koristeina. Yleensä se on naisten tehtävä. On siinä rakkaustarinakin, joka tuntuu aika turhalta. Muutamia epäuskottavia tapahtumia. Tärkeintä oli naisten yhteishenki, he auttavat toisiaan. 

Elokuvassa on kuulemma monta italialaisista sarjoista tuttuja näyttelijöitä. 

Timantit on ehdottomasti viihdyttävää katsottavaa.  Huomasin kaipaavani Italiaa. Puhutaan paljon ja syödään hyvää ruokaa. Pukeudutaan huolellisesti. Kaikki on kaunista, surkeakin. 

Elokuvaa katsoessani huomasin pitäväni vanhoista  italoiskelmistä.  

En tahdo

Uimahuoneella nuorehko nainen kertoi ystävälleen, että hän oli mennyt kihloihin. Naisen avomies oli kosinut jossain heille merkittävässä paikassa. Sitä siis oikeasti tapahtuu muuallakin kuin romanttisissa elokuvissa. 

Nainen näytti kihlasormustaan ja minäkin kysyin, saisinko nähdä sen. Nätti oli, vähän vintage-tyylinen, keltakultainen, yksi pieni kivi, mahdollisesti timantti, kiven laadusta ei keskusteltu. 

Nainen sanoi ystävälleen, ettei tuleva avioliitto varsinaisesti muuta mitään. Niin on usein tapana sanoa. 

Kosinta ei ollut julkinen. Niitä näkee elokuvissa ja televisiosarjoissa. Julkinen kosiminen on kamalaa. Mitä sitten jos toinen osapuoli ei haluakaan. Pläjäyttääkö kosittava ein siinä vai vasta jälkeenpäin? 

En ole koskaan haaveillut kosinnasta. Kun odotin kaikin puolin toivottua lasta, äiti alkoi vihjailla ja painostaa meitä avioitumaan. Ja mentiinhän me naimisiin, hankittiin vielä toinenkin lapsi ja sitten myöhemmin erottiin.

Kävimme N:n kanssa Plevnassa yksillä, mutta joimmekin kahdet. Plevnan tarjoilijat oli puettu dirndl-mekkoihin, joka tuntui vähän kornilta. Toivottavasti asuun pukeutuminen on vapaaehtoista, tosin dirndl-mekko näytti olevan jokaisen naistarjoilijan yllä. Miehillä ei ollut nahkashortseja.

Tuossa ylempänä kirjoitin, että usein sanotaan ettei avioliitto muuta mitään. Kun perhesuhteista puhutaan käytetään muitakin kuluneita ilmaisuja. N sanoi, että hän ei pidä siitä että äidit sanovat "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, kun lapseni..." Kolmen pisteen tilalle voi sijoittaa tekovaatimatonta lapsen tekemisillä kehuskelua. Mikä lopulta on äidin ansiota. 

Minä voisin sanoa: "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, sillä lapseni eivät ole nääntyneet nälkään tai pudonneet hoitopöydältä". 

Saa tulla kosimaan. Kieltäydyn, mutta otan mielelläni timanttisormuksen.  

 

Maaginen raja

Uimarit Mältinrannassa ovat vakuuttuneita siitä, että kymmenen astetta (veden lämpötila) on maaginen raja , jonka alapuolella sormet ja varpaat kärsivät (eivät kuitenkaan ilmeisesti irtoa). 

Kymmenestä asteesta puhutaan näinä päivinä paljon, sillä veden lämpötila oli tänään 10.5 astetta. Kun vesilämpömittari takahuoneessa lopulta näyttää 9.9 astetta on puettava neopreenisormikkaat ja -sukat (tai tossut). 

Sormikkaiden hintahaitari näyttää olevan 7.70 euroa (Temu) ja 39.95 (Partioaitta). Jotkut ovat jo siirtyneet hanska- ja tossukauteen. Omistan neopreenisukat, mutta jostain syystä niitä käyttäessäni jalkateräni pyrkivät kohti veden pintaa, ja se häiritsee uimista. Kukaan muu ei ole havainnut samanlaista ilmiötä. 

Avantouintikin on välineurheilua. 

Joku kehui romaaniani Ei saa elvyttää (2020) Facen Kirjallisuuden ystävissä ja nyt sitä lainataan taas enemmän. Helmet-kirjastoon on ilmaantunut peräti neljä varausta. Somen voima on ihmeellinen, samalla Bookbeatissakin on kehuttu kirjaani. 

Montakohan kertaa olen kuullut samat hyväntahtoiset neuvot: Voisitko kirjoittaa dekkarin (isä)? Historiallisen romaanin (isä)? Kirjoita jostain kahvilasta, jossa ihmiset tapaavat toisiaan (eräs kustannustoimittaja). Kirjoita hassuja sairaalajuttuja (eräs). Etkö voisi julkaista omakustanteen (moni)? Kirjoita omaksi iloksesi (myös moni)/ sukulaisillesi/ naapurin koiralle (tätä kukaan ei ole vielä ehdottanut). 

Vieraani lähti tänä aamuna. Kotona on kovin hiljaista. Taidan lähteä ostamaan ne avantohanskat.  

Kuva: Sain kukan, jonka pystyn ehkä pitämään hetken hengissä.  

Turvapaikka

Osallistuin kaksipäiväiselle ”Ompele merinovillamekko"  -kurssille. Oppilaita oli viisi (yksi äiti ja tytär, sekä kolme muuta) ja opettajia yksi. 

Saatoimme valita kahdesta mallista, joista toista suositeltiin aloittelijoille. En noudattanut suositusta. Muokkasimme kaavoja, leikkasimme kankaat ja ompelimme mekot. 

Olin tilannut sinistä kangasta, joka oli tietysti loppunut, valitsin tilalle värin nimeltä nougat. Mekosta tuli vähän munkin kaavun näköinen.

En ollut koskaan aiemmin käyttänyt saumuria. Mainio vekotin. Huolittelee kankaan reunan, leikkaa ylimääräisen kankaan pois ja ompelee sauman. Voisin ommella enemmänkin, jos käytössäni olisi päivystävä assistentti, joka pujottelisi langat ja ratkaisisi eteen tulevat ongelmat. 

Muu porukka ompeli hiljaa ja keskittyneesti, minä hurrasin, kun sain sauman ommeltua. Miksi aina pitäisi käyttäytyä niin hillitysti. 

Olen katsonut Areenasta ohjelmaa Unelmakoti, jossa osallistujat rakentavat/remontoivat unelmakotiaan, haaveilevat suurista päivällisistä ja ystävien vierailuista. Asuntoihin rakennetaan vierashuone ja ja ruokapöydän ääreen mahtuu vähintään kaksitoista ruokailijaa.  

Keittiössäni on pieni pyöreä ruokapöytä, minulla on (liian) ahdas kylpyhuone. Kodissani on vieras/työhuone, jossa on kapea sänky. Pidän sitä edelleen Kerttu-kissan huoneena, vaikka Kerttu on jo tuhkattu. En omista suuria astiastoja. 

Olen laiska kestitsemään vierailta. Nuorena oli toisenlaista, järjestimme paljon juhlia. Nykyään koti on minulle pääasiassa turvapaikka, jonne kätkeydyn piiloon pahalta maailmalta. 

Kun lakkasin yrittämästä

Olen aikoinaan lukenut työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirjan Selvästi juovuksissa (kirja julkaistiin 2011), joka kertoo Seppäsen yrityksestä pidättäytyä alkoholista vuoden ajan. Kirjoittaja kuoli hiljattain hoivakodissa, jonne oli joutunut alkoholidementian vuoksi.  Laura Pörsti kirjoitti kirjan Antiliikkuja siitä, miten yritti tehdä liikunnasta mieluisan tavan. Laura Friman piti vuoden vaatteiden ostolakon ja kirjoitti traumaattisesta kokemuksestaan kirjan nimeltä Tauko. 

Suunnittelin kirjoittavani kirjan Vuosi ilman kirjoittamista, mutta miten voi kirjoittaa kirjan siitä, ettei kirjoita? R ehdotti nimeksi Lakkasin yrittämästä, vai oliko se Kun lakkasin yrittämästä. 

Eilen tuli Hylsy (alan kirjoittaa Hylsyn isolla alkukirjaimella). Hylsy on ruma karvainen otus, joka örisee, haisee pahalta, eikä sillä ole alkeellisimpiakaan pöytätapoja. Sen ilmaantuminen vie elämänilon useaksi päiväksi. 

Uin 12.4 asteisessa vedessä ja se auttoi. Ainakin hetkeksi. Vesihoitoja on aikoinaan käytetty mielen sairauksien hoitoon, tuskin kovin hääppöisin tuloksin. Vesihoidot saattoivat kestää niin pitkään, että ammeessa joutui nukkumaankin. Kävin tänäänkin uimassa, sillä tarvitsen päivittäisen kylmäaltistukseni. 

Feministinen aikakausilehti Tulva on valinnut seitsemän miestä, joista yleisö saa valita Suomen kelvollisimman miehen. Ehdokkaat ovat: Paleface, Juha Hurme, Fathi Ahmed, Sixten Korkman, Antti Rinne, Riku Rantala ja Pirkka-Pekka Petelius. En ole ihan vakuuttunut tuosta listasta. Tunnen paljon kelvollisempia.  Lehden sivuilla voi äänestää tai ehdottaa jotakuta listan ulkopuolistakin. 

Oletko robotti?

Blogini on ohittanut huomaamatta kahden miljoonan kävijän rajan. Ei kannata juhlia, sillä blogissa pistäytyneet eivät välttämättä ole oikeita ihmisiä. Epäilen robotteja. Kaikki "lukijat" eivät osaisi tunnistaa linja-autoa tai liikennevaloja lukuisista kuvista. Miksi ne tunnistuskuvat ovat usein jotain liikenteeseen liittyvää? Miksei vaikka jäniksiä, päivänkakkaroita, sateenvarjoja, kahvikuppeja tai korvapuusteja? Huomaa, että insinöörit ovat olleet asialla.

Löysin suihkulähteeseen liimatun lapun, jossa luki hyppytyynytyydytys ja alla Suomi, Substantiv/ Freude beim Hüpfen auf einem Sprungkissen. Onhan hyppytyynytyydytyksessä monta y-kirjainta. 

Oli pakko keksiä muitakin sanoja, joissa ei ole muita vokaaleja kuin y. Sytytys, synnytys, kysymys, tylytys, synnytyskysymys, pyydys, pyrkyryys, kyy, syy, pylly, mylly, kylpy, pyllykylpy, sylys, hyppy, kylmyys, yllytys, kyyry, kyykky...

Uintiharrastukseni saavutti eilen huippupisteensä. Kävin uimassa kuntosalin jälkeen ja uudestaan illalla, kun R halusi tutustua Mältinrannan uimahuoneeseen. Haluatte varmaan tietää veden lämpötilan: 12.4 astetta.

En ole aikoihin raportoinut kuntosaliryhmästä. Osa osallistujista on vaihtunut, osa kyllästynyt, sairastunut, toivottavasti kukaan ei ole kuollut (sekin on mahdollista, sillä kyseessä on 60+ ryhmä). Nyt porukkaan on liittynyt nainen, jonka hiukset on sidottu tiukalle poninhännälle, ja joka tekee terhakkaita kyykkyjä samalla kun odotamme ohjaajan aloittavan yhteisen alkulämmittelyn.  Jouduin tuon naisen kanssa pieneen sanaharkkaan. Sukulaiseni vihjasi, ettei sellainen ollut minun osaltani yllättävää vaan suorastaan odotettavissa.  

Kuningatar Kristiina

Osallistuin teatteriretkeen, jollaisia olisin joskus halveksinut. Nuorena katsoin pitkin nenänvarttani tilausbusseilla teatteriin kuljetettuja ikivanhoja (yli 40-vuotiaita) naisia ja mukaan pakotettuja miehiä. Arvelin bussikyytiläisten olevan oikeasti vain vähäisessä määrin kiinnostuneita itse esityksestä. Voi miten väärässä olenkaan ollut. Busseilla teatteriin saapuu myös teatteria rakastavia ihmisiä. 

Bussilla on mukava matkustaa suoraan teatterille ja varsinkin sieltä kotiin. Tällä kertaa bussin viinitarjoilu toteutui vasta paluumatkalla. Kaikki saivat myös sämpylät, joita jäi neljä ylimääräistä, jotka myös jaettiin halukkaille. Tosin pian huomattiin, että kuski oli jäänyt ilman eväitään.  Yksi matkustaja luopui ylimääräisestä sämpylästään, josta oli jo pikkuisen puraissut. 

Näimme Kuningatarnäytelmän, jota esitetään Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Näytelmä kertoo Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626 Tukholma- 1689 Rooma). Kristiinan aikaan Ruotsi oli suurvalta, johon Suomikin kuului. Kun Kristiina syntyi,  toivottiin kovasti poikaa, ja alkuun häntä luultiinkin pojaksi. Poikaahan oli ennustettukin. Kristiina kuulemma pukeutui usein miesten vaatteisiin ja käyttäytyi kuin mies. Miehen sukupuolielimet kuitenkin puuttuivat.

Kristiina sai hyvän koulutuksen ja hänestä oli tarkoitus tehdä kuningatar. Hänen isänsä, Kustaa II Adolf kuoli 30-vuotisessa sodassa, kun Kristiina oli kuusivuotias. Kristiinasta tuli hallitsija 18-vuotiaana. Kuningatar Kristiina ei  halunnut avioitua tai hankkia lapsia, joten hän adoptoi serkkunsa, josta tuli hänen kruununperijänsä.  Kunigatar on kuulemma sanonut "Naimisiin meno vaatii suurempaa rohkeutta kuin sotaan lähtö".

Kuningatarnäytelmässä Kristiinaa esitti Elsi Sloan, joka on käsittämättömän taipuisa ja vahva. Kristiinalla on näytelmässä suhde hovineitoonsa, mutta ei ole tietoa, oliko tämä historiallisesti totta. 

Kristiina kehitti itseään, luki, halusi edistää oppineisuutta ja kulttuuria. Hän kääntyi katoliseen uskoon ja joutui luopumaan kruunustaan, koska eli luterilaisessa Ruotsissa, jossa moisesta saatettiin tuomita kuolemaan. Hän on kuulemma ainoa ruotsalainen, joka on haudattu Pietarin kirkkoon Vatikaaniin. 

Näytelmän oli käsikirjoittanut Jussi Moila ja ohjannut Sini Pesonen. Tarina oli kiinnostava ja kaikin puolin hyvin tehty. Ehkä joku epämääräinen, vaikeasti määriteltävä ja mitattava koskettavuus jäi minulla vajaaksi. Osa yleisöstä nousi lopussa aplodeeraamaan, mutta moinen epäsuomalainen into ei levinnyt koko yleisöön. Nouseminen olisi ollut järkevää, sillä jaloille oli penkkien välissä melko rajallisesti tilaa. 

Kunigatarnäytelmään oli sävelletty oma musiikkinsa (Aleksi Saura). Näytelmä oli melko äänekäs, toivottavasti näyttelijäparkojen kuulo on otettu huomioon. Vaikuttavinta oli kun Elsi Sloan puhkesi laulamaan. 

Haluan tietää Kristiinasta enemmän ja löysinkin hänestä kertovaa kirjallisuutta.  Mika Kaurismäen elokuva Tyttökuningas (2015) kertoo sekin kuningatar Kristiinasta. Eräs lukija tiesi kertoa, että hänestä on tehty myös Hollywood-elokuva, jossa Kristiinaa näytteli Greta Garbo.

Kuva: Cata Portin, Helsingin kaupunginteatteri 

Tavallinen elämä ja riittävästi yliluonnollista

Mike Flanaganin ohjaaman elokuvan, Chuckin ihmeellinen elämä sanotaan perustuvan Stephen Kingin romaaniin (näin kertoo Helsingin Sanomat), mutta ilmeisesti käsikirjoitus on laadittu hänen novellistaan, joka sisältyy kokoelmaan, joka on julkaistu suomeksi nimellä Mitä enemmän verta. En ole mikään suuri Stephen Kingin tai kauhukirjallisuuden ystävä , mutta tekisi mieli lukea tuo novelli. 

Stephen Kingillä on käsittämättömän laaja kirjallinen tuotanto ja monista kirjoista on tehty elokuvia.  Alkuun hänen käsikirjoituksensa tulivat bumerangina kustantamoista ja hän ripusti hylsykirjeet seinälle hakkaamaansa naulaan, johon niitä kertyi paksu pino. Enää kustantamot eivät välttämättä lähetä kenellekään kielteistä vastausta, ei ainakaan paperilla, vaan ottavat yhteyttä vain siinä tapauksessa, että teksti kiinnostaa heitä. Yleensä ei kiinnosta. Stephen King ei ole luultavasti saanut hylsyjä kymmeniin vuosiin.

Chuckin ihmeellinen elämä alkaa kolmannesta näytöksestä, seuraavaksi esitetään toinen näytös ja viimeisenä ensimmäinen näytös. Nyt haluaisin katsoa Chuckin ihmeellisen elämän uudestaan. Tavallaan Chuckin elämä ei ole mitenkään ihmeellinen vaan oikeastaan aika tavallinen. En halua kirjoittaa juonesta enempää. Pidin elokuvan sentimentaalisuudesta ja rakastin yhtä tanssikohtausta. 

Sain lääkäriajan terveyskeskukseen, vaikka kaikki väittävät, että se on mahdotonta. Vaivani ehtivät oikeastaan mennä ohitse aikaa odotellessani, mutta tein saman kuin isäni, menin lääkäriin joka tapauksessa. Lääkäri oli nuori nainen ja kovin ystävällinen. Hän ei tutkinut minua ollenkaan. Minulle opetettiin lääkiksessä, että tärkeintä on anamneesi ja toiseksi tärkein on status, jota hän ei siis tehnyt, vasta kolmanneksi tulevat laboratorio- ja kuvantamistutkimukset. Sain lähetteen laboratoriotutkimukseen, johon toivoin pääseväni. 

Katson Areenasta ruotsalaista ohjelmasarjaa Unelmakoti, jossa arkkitehti ja toimittaja seuraavat ihmisten rakennusprojekteja. Arkkitehti, jo vanhempi mies pussaa kodinrakentajia molemmille poskille niin että kuuluu äänekäs muiskaus. Odotan niitä märältä kuulostavia suudelmia. Siskoni väitti, että mies suutelee ilmaa, minusta hän pussaa uhrin molempia poskia.  Tekisi mieli kelata ohjelmaa ja katsoa suudelmat hidastettuina. 

Tästä tuli tyylitön ja järjetön sotku, mutta omapahan on blogini.  Tämmöinen on Heidin ihmeellinen elämä, ehkä tästäkin saisi elokuvan jos Stephen King lisäisi siihen muutamia yllättäviä yliluonnollisia tapahtumia. 

Aarresaari

Saloa nimitettiin jossain lehdessä Suomen kirpputorikaupungiksi vai peräti kirpputoripääkaupungiksi. Ensin oli Nokia ja sitten tulivat kirpparit. Isäni asuu Salossa, joten oli mahdollista yhdistää sukulaisvierailu ja kirpputoriostokset. 

Kävin poikani kanssa kahdella suurella kirpputorilla, joilla oli houkuttelevat nimet, Aaresaari ja Kirppis-Keidas. Kirppis-Keidas näyttää olevan hopeatilalla Suomen kirpputorien TOP-10 listalla. 

P osti kaksi huomioliiviä (yhteensä euron), ulkovalosarjan (3.5 euroa), minä en ostanut mitään. Ulkovalosarjan toimivuutta ei testattu, mutta olihan se halpa ja oletettavasti myös toimiva. 

Kirppis-Keidas oli siistimpi ja valoisampi kuin Aarresaari. Molemmilla kirppiksillä olisi voinut juoda pullakahvit. 

Kierrätys on järkevää, mutta kuka on alunperin ostanut tämän kaiken roinan ja miksi? Palovaarallisen näköisiä lamppuja, polyesteristä valmistettuja vaatteita, puoliksi käytettyjä suihkuvaahtopulloja, matkamuistoja, kolhiintuneita kattiloita, huumorimukeja ja rumia huonekaluja.  Optimistista hinnoittelua. 

Myytävänä oli myös muovipusseihin pakattua paperitavaraa, vanhoja mainoksia, työtodistuksia ja muuta ryönää, jota löytyy iäkkäiden ihmisten lipastojen laatikoista. Kaikkea ei päässyt näkemään, sillä pussit oli suljettu teipillä ja päällä luki "sitä sun tätä". Paperiden pussittaminen on ollut melkoinen työmaa.

Kirpputorien tulevaisuus on taattu, ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja jatkuvasti tyhjennetään jonkun sukulaisen koti, usein suuri omakotitalo, jossa on asuttu vuosikymmeniä.

Aina voi tehdä huippulöydön.  Toisaalta tavarapaljous opettaa, että kannattaa miettiä pitkään, ennen kuin ostaa jonkun hauskan tuliaisen tai halvan vaatteen.  Aina ei ole tullut mietittyä.

Kuva on otettu Aarresaaresta. 

 

Liian hieno sairaus

Join eilen illalla kylässä pari lasillista viiniä ja kupin kahvia ja vietin levottoman yön. Yö ei ollut kiinnostavalla tavalla rauhaton, ihan yksin pyörin sängyssäni. Onneksi CPAP-laitteen letku ei kiertynyt kaulani ympärille kohtalokkain seurauksin. Onkohan kukaan uniapneapotilas hirttäytynyt vahingossa CPAP-laitteen letkuun? 

Eivätkö ihmiset kerro sairauksistaan, jotta samaa vaivaa sairastavat saisivat lohtua. Jakavat tietoa taudistaan, oli vaiva sitten kuinka nolo tahansa.  Minä en aio jakaa mitään tietoa. En halua lohduttaakaan.  Jos lainaatte kirjojani kirjastosta tai ostatte lastenkirjani, niin saatan sanoa jonkun ystävällisen sanan. 

Miksi muuten jotkut sairaudet ovat hienompia kuin toiset? Harva kehuskelee suolistosairaudellaan, varsinkin jos ripulia ei saada talttumaan. Virtsan karkailu ei ole sairauksien top kympissä, vaikka onkin kovin yleistä. 

Olen tämänkin kertonut, mutta aikoinaan eräs potilas epäili sairastavansa tautia nimeltä systeminen lupus erythematosus (SLE) ja lääkäri sanoi "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi olla niin hienoa sairautta".  Kerroin sen nyt uudestaan, sillä täällähän saattaa olla uusia lukijoita. Olikohan se SLE vai sittenkin systeeminen skleroosi?

Parhaita tauteja ovat sellaiset, joilla on hieno nimi, joihin ei liity hallitsemattomia eritteitä ja joihin ei kuole, mutta taudin avulla saavuttaa eteerisen, kapean olemuksen. En kyllä tiedä sellaista tautia. 

Kaikki sairaudet ovat inhottavia, parasta olisi olla täysin terve, mutta kuka myöhäiskeski-ikäinen sitä olisi. Vähintäänkin kärsimme neurooseista ja/tai keskivaikeasta masennuksesta.  Olenko minä myöhäiskeski-ikäinen, en ainakaan vanhus. 

Käyn kaupungin jumpissa (tänään kahvakuula ja kehonhuolto). Ohjaajat vaihtuvat ja edelleen jotkut voivottelevat vatsamakkaroitaan ja allejaan, joita luonnollisesti ei edes ole. Sanoin jumpan jälkeen yhdelle ohjaajalle, että nykyään opetetaan, että omasta kehostaan pitää puhua nätisti. Huomautin myös, ettei hänellä ole edes alleja, mutta hän ei uskonut minua. 

Tähän kannattaa viimeistään lopettaa. Veden lämpötila Mältinrannassa oli 14 astetta.  

Kuvalla ei mitään tekemistä tekstin kanssa. Näpsäisin sen Tammelan kaupungiosasta.

Pupu Tupuna kilon paloina

Katsoin Johanna Vuoksenmaan televisiosarjaa Hormonit. Sarjan toinen päähenkilö on terapeutti ja kirjailija. Hän tapaa kustannustoimittajaansa ja käy kustantamon juhlissa. Minun oli pakko "kelata" niiden kustantamojuttujen ohitse. 

Suomen Kuvalehdessä haastatellaan tutkija, sosiologi Riie Heikkilää lukemisesta. Kakkosammattinaan Heikkilä suomentaa viihdekirjallisuutta. 

Vuonna 1991 neljäkymmentä prosenttia korkeakoulutetuista oli lukenut kymmenen kirjaa viimeisen puolen vuoden aikana, peruskoulun käyneistä lukeineiden osuus oli 21 prosenttia. Vuonna 2017 näitä lukijoita oli korkeasti koulutetuissa enää 18 ja peruskoulun käyneistä kahdeksan prosenttia. Jospa vapaa-ajan lukeminen vähitellen loppuu kokonaan. 

Minä olen vasta hiljattain ymmärtänyt, etteivät kaikki ihmiset rakasta kirjoja ja kirjastoja. Eivät he kurkista  lomamatkoillaan paikallisiin kirjastoihin. Eikä heidän kurkkuaan kurista rakkaudesta, kun he näkevät kirjaston lastenkirjahyllyt. 

Lapsille ei välttämättä enää lueta vaan annetaan padi käteen. Isä luki minulle suomalaisia kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta, mummo luki Ambomaasta, jossa kasvoi apinanleipäpuita. Puut kiehtoivat minua, kuvittelin niissä kasvavan leipiä. Meille ostettiin kirja-alennusmyynnistä lastenkirjoja ja sain kirjastokortin, kun menin kouluun.  Koulussa me kaikki altistuimme kirjoille.

Luimme omille lapsillekin. Olihan se välillä turhauttavaa, kun he halusivat kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Siinä oli kovilla, kun luki samaa Pupu Tupunaa viidettäkymmenettä kertaa.  Heidän isänsä sanoi kirjoittavansa kirjan, jolle antaisi nimeksi "Pupu Tupuna kilon paloina".

Olisko minusta tullut huonompi ihminen, jos olisin saanut kirjojen sijaan padin?  Olisin ainakin voinut googlata Ambomaan ja apinanleipäpuun. 

 

Musiikkia iltapäivällä

Terminen syksy ei ole vielä edes saapunut (vuorokauden keskilämpötila ei ole laskenut alle kymmenen asteeen), mutta kulttuurisyksy tulee aina ajallaan. 

Faunien iltapäivä -konsertit ovat alkaneet Tampere-talon pienessä salissa. Pidän konserttisarjasta, sillä jokaisen teoksen taustoista kerrotaan ennen esitystä. En ymmärrä musiikista juuri mitään. 

Ensin Aleksi Mäkimattila esitti Peter Maxwell Daviesin käyrätorvibiisin. Jokaisen osan välissä  Mäkimattila irrotteli soittimestaan osia, valutti niihin kertynyttä nestettä lattialle ja ruuvasi osat paikoilleen. 

Seuraavaksi Katri Nikkanen (viulu) ja Raili Peltonen (piano) soittivat Sibeliusta. He näyttivät siskoksilta ja ovatkin sitä. 

Väliajan jälkeen lavalle tuli trio, Annaleena Jämsä (huilu), Simeon Overbeck (oboe) ja Hanna-Leena Savolainen (piano), soittamaan Madeleine Dringin musiikkia.  Säveltäjä kuulemma esitteli jossain itsensä ja kertoi tulevansa kuusta (naissäveltäjiä onkin melko vähän maan päällä). 

Viimeisenä lavalle kannettiin diskovalo,  ja soittamaan saapui Terapia Q -kvintetti (Lotta Laaksonen, István Szalay, Anna Korhonen, Maija Juuti, Janne Malinen) . He soittivat Aaron Jay Kernisin teoksen 100 Greatest Dance Hits. Teos on saanut innoituksensa vanhoista  televisiomainoksista, joissa kaupattiin halpoja hittikokoelmia. 

En voi sanoa kuuntelevani uudempaa taidemusiikkia kotona, mutta näin livenä se on kiinnostavaa. Onhan muusikoillekin vaihtelua niiden samojen säveltäjien veivaamiselle. Kyllä minä kestän. Ja olihan tässä Sibeliustakin, sävelsi kuulemma näitä pieniä teoksia rahan puutteessa.  

Pahan mielen perjantai

Kuva:  Tampereen teatterin tuloaula ja tuntemattoman henkilön selkä.

Hiljalleen selkiintyy, ketkä käyvät Mältinrannassa uimassa päiväaikaan.  Uimapuvut ja naamat alkavat käydä tutuiksi. Nimistä ei ole aavistustakaan.

Olen odottanut veden kylmenemistä, mutta sen lämpötila on jumiutunut reiluun viiteentoista asteeseen. Olen aiemmin käynyt avannossa kylmiltään ilman etukäteisharjoittelua. Nyt haluan tietää tuntuuko kylmään veteen laskeutuminen erilaiselta, kun sen tekee hiljalleen totutellen. Tänään veden lämpötila oli 15.2 astetta. Hidasta laskevaa trendiä on havaittavissa. 

Keskustelimme veden varassa lilluessamme teatterista. Niskavuoren nuorta emäntää (Tampereen teatteri) ja Heleneä (Tampereen työväenteatteri) kehuttiin ja lehdessä ylistettyä Sirkku Peltolan näytelmää Kärpäset (Tampereen työväenteatteri) kritisoitiin, sillä Martti Suosalon repliikeistä ei kuulemma saanut selvää. 

Kävin keskiviikkona tutustumassa remontoituun Tampereen teatteriin. Meille tarjottiin täytekakkua ja kahvia. Samassa pöydässä kanssani istui kaksi ladya, toinen oli entinen näyttelijä ja toinen teki edelleen toimittajan töitä. Seurassamme viihtyi hetken verran komea Ilta-Sanomien toimittaja, jolle väitin "asiantuntevasti", ettei näyttämö pyörinyt Niskavuoren nuoren emännän esityksessä. Kyllähän se pyöri.  En ehtinyt korjata sanomaani, joten hävetti. Mietin hetken, että pitäisikö laittaa sähköpostia, mutta mies oli menossa samana iltana katsomaan esitystä, joten hän varmaankin huomasi pyörimisen toisin kuin minä. 

Kuopiolainen rakennusfirma remontoi Tampereen teatterin. Olen entisenä kuopiolaisena tästä ylpeä. Aikataulu oli pitänyt ja kaikesta oli vain hyvää sanottavaa. Me savolaiset osaamme. Teatteritalo näyttää entiseltä, mutta raikastuneelta. 

Seuraan Instassa toimittaja Virpi Salmea, joka julkaisee mm. materiaalia otsikolla "Feministi pilaa elokuvasi". Finnkinossa  esitetään huomenna patinoitunut musikaali Sound of Music, josta Salmi saisi varmasti hyvää materiaalia. Suunnittelin sen katsomista ihan nostalgiasyystä.  Virpi Salmi julkaisee Instassa myös otsikolla "Pahan mielen perjantai", johon hän kerää kaikenlaista feminististä viikon varrelta. Ilahdun usein hänen ajattelustaan, mutta älkää silti laittako minulle vihapostia. 

Niskavuoren nuori emäntä (Tampereen teatteri)

                                             Kuva: Maria Atosuo, Tampereen teatteri

Sain yllättäen kaksi lippua Tampereen teatterin Niskavuoren nuori emäntä  -näytökseen.  Kyseessä oli "omaisten näytös", eikä liput ostanut henkilö voinut niitä käyttää. Asiaan liittyy tragedia, jota en voi enkä halua täällä kertoa.

Suhtauduin näytelmään epäillen, ajattelin Niskavuori-näytelmien olevan niin kuluneita, ettei kukaan saisi niistä mitään uutta irti. Komea maalaistalo, jossa nöyryytetään ja komennellaan rikkaasta talosta naitua miniää, isäntä lamppaa Helsingissä ja rakastaa meijerskaa. 

Olin lapsena nähnyt Niskavuoren nuori emäntä -elokuvan televisiosta ja tarina tuntui kamalan epäreilulta. Elokuvassa Juhani-isäntää näytteli Tauno Palo, nuorta emäntää Loviisaa Emma Väänänen ja Juhanin rakastettua meijerskaa, Malviinaa Kirsti Hurme. Tampereen Teatterissa noissa rooleissa näyttelivät Jussi-Pekka Parviainen, Annuska Hannula ja Pia Piltz. Hyvin se meni. 

Varsinainen ensi-ilta on vasta tulossa. 

En ollut aiemmin huomannut miten paljon Hella Wuolijoen näytelmä tarkastelee sekä sukupuolten että noin yleisemmin ihmisten tasa-arvoa.  Melko piikikkäitä repliikkejä kuultiin.  

Pidin näytelmän lavastuksesta, puvustuksesta (yhdistelmä nykyaikaa ja vanhaa perinteistä) ja äänimaailmasta.  

Yleensä ennen väliaikaa tarinan henkilöihin tutustutaan ja varsinainen räjähdys tapahtuu sen jälkeen, nyt näytelmä tuntui vähän väsähtävän loppupua kohti tai sitten minä väsähdin. Alku meni enemmän ihon alle.

Kaiken kaikkiaan pidin Tampereen teatterin esityksestä. Näytelmästä oli saatu irti paljon nykyihmistäkin koskettavaa.  

Tampereen teatterin suuri näyttämö on remontoitu, kaikki tuntui puhtaalta, mutta edelleen perinteiseltä. Eturiveiltä näkee nykyään muutakin kuin näyttelijöiden kengät. 

Paikalleni istuttuani huomasin, että laukkuni vetoketju ei aukea ja siellä on puhelin, jota en ollut vielä laittanut äänettömälle. Sateenvarjon hihna oli juuttunut vetoketjun väliin. Ei auttanut kuin kiikuttaa laukku kiireesti narikkaan. Väliajalla yritin uudestaan avata vetoketjua, mutta se ei liikahtanutkaan. Sain lainaksi sakset, tein pitkän viillon ja synnytin kännykän ja kotiavaimet. Onneksi ei ollut mikään Louis Vuitton vaan parin kympin Lindexin laukku.  

Pelkään arkkupakastimia

Kirjailija Päivi Haanpää kertoi joskus somessa keräävänsä jokaisesta hylsystä (kyse oli apurahahylsyistä) yhden leiman hylsykorttiin. Kun kortti tulee täyteen hän saa jonkun palkinnon. 

Minä kokoan hylsykorttiini kustantamojen lähettämiä hylsyjä. Sain eilen toisen leiman. En ilahtunut leimasta. Kun saan kortin täyteen syön jäätelön, pääsen Särkänniemeen tai nautin viinilasillisen. Hylsy vaikkakin ystävällinen ja kannustava, peräti kehuvakin, hylsy kuitenkin. Kyllähän se itketti, vaikka en missään vaiheessa uskonut, että käsikirjoitukseni menisi läpi tuohon suureen arvokkaaseen kustantamoon. Epäilen hylsyn lempeyden liittyvän siihen, että sen lähettäjä oli ystäväni kustannustoimittaja. 

Minusta tuntuu, etteivät ne kolme kirjaa, jotka minulta on julkaistu, menisi enää läpi siitä tiheästä seulasta, jolla erotetaan myyvät ja palkitut kirjailijat meistä tarpeettomista nysvääjistä. 

Näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Lea Klemola kertoi Hesarin 60-vuotishaastattelussa kuinka kirjoittaminen vei hänet ylivireystilaan, tuli rytmihäiriöitä ja yöunet menivät. Hänelle aloitetiin mielialalääkitys. Lehdessä hän kuvaa lääkityksen vaikutusta fantastiseksi, sillä hänelle ei tullut sen aikana yhtään ainutta ideaa. "Se oli muistutus siitä, että ilman kirjoittamista voi elää." 

En vertaile itseäni lahjakkaaseen Lea Klemolaan. Ihailen hänen töitään.

Viime päivinä olen miettinyt sitä 80-vuotiasta lääkäriä, joka on säilönyt kaksi luonnollisen kuoleman kuollutta omaistaan pakastamalla. Hänellä oli kai jotain hautausbisnestäkin, eihän hän muuten niitä ruumiita olisi saanut itselleen. Aikuisen ihmisen pakastaminen vaatiin melko suuren tilankin. Minulle on painunut mieleen lapsuudessani näkemäni televisio-ohjelma, jossa pakastimesta löytyy näyttelijä Ossi Ahlapuron näyttelemän roolihenkilön huurteinen ruumis. Olen sen jälkeen vähän pelännyt arkkupakastimia. 

Kuva on Nokialta, eikä liity aiheeseen mitenkään. 

Koirakoulutusta ilman koiraa

Ostin itselleni vyöruusurokotteen (yksi injektio maksaa yli 200 euroa ja niitä tarvitaan kaksi). Tulin molemmista pistoksista tosi kipeäksi, vaikka en ole aiemmin juurikaan saanut rokotesivuvaikutuksia. 

Sain rokotteen aamulla ja illalla alkoi viluttaa, käsi kipeytyi ja otin Buranaa. Nukuin huonosti. Seuraavan päivän palelin ja nukuin. Menetin kahdensadan euron lisäksi yhden vuorokauden. 

Eilen tunsin itseni jo melko terveeksi ja kävin peräkkäin kahvakuulassa, kehonhuollossa ja uimassa (veden lämpötila 15.9 astetta). Olin luullut, että kehonhuollossa maataan patjalla, kuunnellaan panhuilumusiikkia ja rentoutetaan jokainen ruumiinosa yksi kerrallaan. Ei pidä paikkaansa. Oli yllättävän rankkaa.  Nukuin pitkät päiväunet. 

Kirjastosta on tullut taas useita varaamiani kirjoja yhtä aikaa. Minäpä nappasin vielä vippihyllystä Anna-Leena Härkösen muistelmat (Katja Kallio, Taskupainos -Anna-Leena Härkösen elämästä), joka voitti. Sen verran utelias olen. Olin ollut varausjonossa kuudeskymmeneskolmas. Ehkä kirjoitan kirjasta jotain tänne, kunhan olen sen lukenut.

Olen katsonut televisiosta sarjaa, jossa koulutetaan koiran omistajia. Tarvitsen neulomisen taustalle jotain sellaista katsottavaa, jota ei tarvitse seurata kovin tarkasti, joten tämä sopi hyvin. Onko minulla siis ongelmia koirani kanssa? Minulla ei ole minkäänlaista koiraa. 

Eräs kirjailija sanoi, että voihan olla, että ohjelmasta saatuja tietoja tarvitsee myöhemmin kirjoittamista varten.  Monenlaisen roskan katsomista voi kutsua taustatyöksi.

Kuva: lisäsin somisteeksi kuvan Erika Adamssonin maalauksesta.

Voyeur

Tanssiteatteri MD ja Todellisuuden tutkimuskeskus ovat tuottaneet tanssillisen yhteistuotannon Voyeur, joka on toteutettu yhdessä Pirkanmaan tanssin keskuksen; Nätyn ja Riverian tanssialan koulutuksen kanssa. Esiintyjiä on viisitoista ja kolmasosa heistä on Tanssiteatteri MD:n jäseniä. Voyeur esitetään Hällässä Tampereella. 

Esityspäivänä tulee sähköpostiviesti, jossa varoitetaan kovista äänistä, teatterisavusta ja alastomuudesta. En säikähdä. Saliin mennessä käsketään riisumaan kengät. On kiva hipsutella väliaikaiskatsomoon sukkasillaan. Varsinainen katsomo on tyhjä ja katsojat istuvat näyttämölle rakennetussa nousevassa katsomossa tai lattialla tyynyjen päällä. Onneksi on tarjolla muutama kokoon taitettava tuoli. Esiintyjien ja katsojien välillä on pleksilasi. 

Voyeurista ei todellakaan tule mieleen tirkistely, katsominen kyllä. Esiintyjät liikkuvat lavalla laiskan oloisesti, ottavat kevyttä kontaktia toisiinsa. 

Katson kelloa vartin kohdalla ja ajattelen, että tunti vielä. Tekisi mieli katsoa kännykkää, mutta se kielletään oikein erikseen. Tältä lapsista tuntuu. Sitten jossain vaiheessa annan mennä, enkä ajattele aikaa. Aikaa tulee ajateltua muutenkin liian paljon. 

Esiintyjät alkavat kömpelösti riisua vaatteitaan. Ohuita sukkahousuja, joiden kiskominen jaloista on hankalaa ja vähän huvittavaa. Mietin, että onko heidän ylävartalonsakin peittona sukkahousut, joiden haarakiilaan on leikattu pään menevä aukko. Epäilen, ettei kukaan kiihottu tästä riisuutumisesta. 

Taustalla jyllää äänipilvi, joka hiljalleen voimistuu.Laiska liikkuminen muuttuu nopeatahtisemmaksi. Valoja vaihdellaan.

Ehdin esityksen aikana ajatella aikaa, sukkahousuja, ja sitä onko tämä tanssia (on). Välillä vain istun ja katson. Sitten esitys loppuu. Pyydän anteeksi amatööriyttäni. Onneksi en ole kriitikko.  

Tekijöistä sen verran, että koreografian ovat tehneet Matilda Aaltonen ja Joel Texeira Neves. 

Kuva: Jussi Ulkuniemi  

Ei se ollutkaan karhu

Aloitan blogini usein Kävin... Jospa kokeilisin jotain uutta:  

Piipahdin Työväenkirjallisuuden päivillä tai oikeammin tilaisuus kestää vain yhden päivän.

Viivyin pari tuntia, jonka jälkeen siirryin uimaan Mältinrantaan. Näin pahaksi on uintiriippuvuuteni mennyt. 

Anneli Kanto piti innostavan avajaispuheen, jonka voi kokonaisuudessaan lukea hänen blogistaan.  Päivän teemana olivat muutosvoimat. Kanto mainitsi Mahatma Gandhin, joka sanoi, että Ole se muutos, jonka haluat maailmassa tehdä. En ole ollut sitä, mutta onneksi lukuisat ihmiset ovat olleet. 

Minua liikutti muuutoksen tekijä vuosikymmenten takaa. Leski, kolmen lapsen äiti, Ilma Lidgren Imatralta. 

Ilma keräsi marjoja saaresta muiden imatralaisten naisten kanssa ja teki torikauppaa elättääkseen lapsensa. Maanomistaja vei naisten puolukat, sillä hänellä oli niihin omistusoikeus. Ilma ei tähän tyytynyt vaan kävi työväenyhdistyksen juristin kanssa oikeustaisteluun. Tämän ansiosta Suomeen saatiin myöhemmin laki, joka takaa meidän mustikkapiirakkamme. 

Jokaisenoikeudet tuntuvat meistä itsestään selviltä, mutta monessa maassa niitä ei ole. Kiitos Ilma. 

En pidä paneelikeskusteluista, joissa vetäjä kysyy samat kysymykset vuorotellen jokaiselta osallistujalta.  Kuuntelin kuitenkin paneelin Työväenluokkaiset lapset ja nuoret murrosten maailmassa. Paneeliin osallistuivat Mila Teräs, Mikko Malila ja Hanna-Riikka Kuisma. Paneelia veti huolellisesti hommaansa valmistautunut Milla Peltonen.

Olin lukenut näistä vain Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito. Hanna-Riikka Kuisma sanoi olevansa enemmänkin työttömyys- kuin työväenkirjailija. 

Kuisma sanoi, että laittomista päihteistä riippuvaisista henkilöistä saa käyttää vaikka mitä nimityksiä kuten nisti tai narkkari, kun kenestäkään ihmisestä ei ole sallittua käyttää sitä tunnettua N-sanaa. 

Alfa-PVP:n levittyä Suomeen olen huomannut, että sen käyttäjiä on ryhdytty demonisoimaan. Mitä tehdä kun kohtaa peukkua (en pidä nimityksestä, mutta ei voi mitään) käyttävän henkilön, kysyvät lehdet. Älä tuijota, älä sano hänelle mitään, kierrä kaukaa, juokse pakoon, heittäydy maahan, suojaa niskasi ja näyttele kuollutta. Ai niin se koskikin karhun kohtaamista. 

Eivät nämä ihmiset kaipaa demonisointia vaan apua.  

Turvallisuus

Aloitin eilisen päivän nostelemalla kahvakuulaa ja jatkoin siitä eteenpäin kehonhuollolla. Tämän päivän aloitin lihakset kipeinä ja jäykkinä. 

Olisipa sellainen jumppa, jonka nimi olisi loppurentoutus. Siinä maattaisiin jumppasalin lattialla 45 minuutin ajan.  Sitä voi kyllä tehdä kotonakin.

Jumpattuani kaksi tuntia menin vielä Mältinrantaan uimaan. Se ei tuntunut rentouttavalta, sillä päällämme kierteli armeijan helikopteri. Nainen pukutiloissa sanoi, että helikopteri saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minusta se säksätys oli pelottavalaa. Hän koki, että mitä enemmän armeija näkyy, sitä turvallisempaa on. Minä taas koen päinvastoin. Menkää muualle helikoptereinenne.

Järvessä pari naista oli sitä mieltä, että on turhaa laittaa lisää rahaa uimaopetukseen, sillä hekin olivat oppineet uimaan ilman sitä.  

Politiikka ei sovi uimapaikalle. Yritän keskittyä veden lämpötilasta keskustelemiseen.

Veden lämpötila oli eilen 15.6 astetta. 

Yllä oleva kuva ei liity tekstiin, mutta on kiva, kun voi koristella tekstin kuvalla. 

Isän opetukset

Matkustimme eilen Saloon viettämään isän 95-vuotissyntymäpäiviä. Kirjoitin junassa puheen isälle ja olen muokannut sitä tänä aamuna. 

Isä,  olet saavuttanut korkean iän ja se on sinun, perimäsi ja lääketieen ansiota. Pääasiassa sinun. Olet hoitanut terveyttäsi liikkumalla ja muutenkin. Kerran töistä palatessasi sanoit "väsyttää niin, että vapisuttaa, mutta lenkille on lähdettävä". Juoksu on vaihtunut kävelyihin, joita teet päivittäin.

Olet säilyttänyt murteesi, vaikka olet asunut eläkevuotesi Salossa, jossa puhettasi ilmeisesti ymmärretään. 

Olet opettanut, että "ahneella on paskainen loppu", pitää olla ahkera ja velat on maksettava.  

Olit ammatiltasi meteorologi ja sivistit meitä kertomalla, että ilman lämpötila on varjossa ja auringon paahteessa sama. Herätit meidät katsomaan revontulia ja ukkosmyrskyä. Lapsena piirsin sääkarttojen nurjille puolille. Lukiossa laskit matikan laskut, joita en osannut.

Rakastat kukkia, yleisurheilua, viinereitä ja Bachin musiikkia. 

Katson usein taivaalle ja yritän lukea pilviä kuten sinä, mutta en onnistu. 

Kiitos ja onnea isä!

Puunhalausviikko

Tällä viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Muista käydä halaamassa pihapuutasi. Pyydä ensin siltä lupa.

Hämeenpuistossa seisoo metsälehmus (Tilia cordata) nimeltään Tilda. Tilda-neitokainen istutettiin kasvupaikalleen 1880-luvulla. 

Puiden sukupuolittaminen on hassua, sillä Tildassa roikkuvat sekä heteet että emit. Tilda ei tarvitse toista puuta lisääntyäkseen, Tilda hyötyy pölyttäjistä, mutta tuulikin voi hedelmöittää sen. Lehmuksen mesi ei välttämättä tee hyvää kimalaiselle, se saattaa pökertyä ja heittää henkensä liiasta medestä.  Mehiläiset eivät medestä humallu. Myös kirvat innostuvat lehmuksen tarjoamasta makeasta. Tahmea möhnä puiden alla on kirvojen jätöksiä. Olen googlaillut. 

Tildaan on kiinnitetty narulla informaatiota puunhalausviikosta ja suositus halata puuta, ottaa halauksesta kuva ja julkaista se somessa. 

Kun tiedän Tildan korkean iän, miten paljon hiiltä on sitonut elinaikanaan (2022 kg) ja miten paljon se juo hulevettä vuodessa (1800 l), niin arvostan Tildaa yhä enemmän (hulevesi on sadevettä, joka johdetaan pois kaupungin kaduilta ja pihoilta). 

Puunhalausviikolla saa halata myös Hirnua (hevoskastanja 100 v.), Lauria (Euroopan lehtikuusi 130 v.), Sonattoa (japaninsiipipöhkinä 20 v.) ja Toimia (vuorijalava 100 v.)

Katson tästä lähtien puita tarkemmin.

Vilkaisimme ystävän kanssa Marita Liulian näyttelyn Galleria Saskiassa. Maalaukset ovat abstrakteja, mutta  niistä tulivat mieleen maisemat. Taiteilija käyttää paljon kultaa, joten luulin ensin yhden maalauksen kuvaavan joulukuusta. Maalaukset ovat mystisiä ja kauniitakin.  Jos jonkun maalauksista ripustaisi olohuoneeseen, se veisi koko asunnon. 

Eräs 10 000 euron maalaus oli myyty. Kysyin, että kenelle, mutta sitä ei kerrottu.  En muistanut ottaa näyttelystä yhtään kuvaa. 

Hain eilen avaimen Mältinrannan uimahuoneelle ja käväisin samalla uimassa (veden lämpötila 16.2).  

Sosiaalinen erakko

Olemme siirtyneet aikaan, jolloin pukeutuminen on kaikkeen mahdolliseen varautumista tai arpapeliä. Ennen ulos menemistä kurkin ikkunasta, millaisiin asuihin kaupunkini asukkaat ovat pukeutuneet. Silti kärsin usein vääristä vaatevalinnoista. 

Olen vähän toipunut hylsystä ja suunnittelen tänään meneväni elokuviin. Samaa suunnittelin eilenkin ja toissapäivänä, mutta en saanut aikaiseksi.  Nyt ostin lipun valmiiksi, joten on pakko mennä. Pelkään aina, että minusta tulee erakko. Siskoni ei pitänyt sitä realistisena uhkana. 

Kävin eilen uimassa (16.8 astetta). Nautin nykyään tosi paljon luonnonvesissä uimisesta, vaikka uimapaikkani onkin varsin urbaani. Vesi tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja näyttää kauniimmalta kuin uimahallissa. 

Joku väitti, että uimahuoneen avaimet ovat loppuneet, toivottavasti saan omani, sillä olen jo maksanut avaimesta.  

Jokaisessa lehdessä kirjoitettiin jossain vaiheessa Johanna Vuoksenmaan uintiharrastuksesta. Hän oli uinut vähintään viidessäsadassa järvessä.  Vuoksenmaan uimisista kirjoitettiin ainakin Avussa, Kotiliedessä, Suomen kuvalehdessä, Helsingin sanomissa, Maaseudun tulevaisuudessa, Kodin kuvalehdessä, Kirkko ja koti ja Voi hyvin lehdissä

Hengissä ollaan. Tulkaa tekemään haastattelu uintiharrastuksestani.  

Kuvitukseksi valitsin ottamani kännykkäkuvan. 

Kohti uusia pettymyksiä!

Sain vihdoin päätöksen, jota olin odottanut toiveikkaana, sillä olihan kustannustoimittaja kehunut tekstiäni ja olin muokannut sitä hänen ohjeidensa mukaan. Päätös ei ollut toivomani ja nyt pitäisi yrittää nousta tästä kuopasta. Minua roikotettiin pitkään toivon narussa ja sitten se naru katkaistiin.

On olemassa hoitokeinoja. Aion kokeilla uimista. Ehkä kävelemistä. Pullakahveja. Mahdollisesti menen elokuviin, jos keksin jotain katsomisen arvoista. Ehkä vaivun itsesääliin ja ostan irtokarkkeja.

Luen tällä hetkellä yhdysvaltalaisen Jo Ann Beardin novelleja/ esseitä, jotka ammentavat kirjailijan omasta elämästä. Rakastan teosta Juhlapäiviä ja aion lukea sen heti uudestaan, kunhan olen ensin päässyt kirjan loppuun. En keksi näin äkkiä yhtään suomalaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi samaan tapaan. Beard on syntynyt 1955. Huomaa, että hänellä on elämää takanaan. On mistä kirjoittaa ja taitoa kirjoittaa.

Lähetimme aikoinaan ensimmäisen kirjoittamani lääketieteellisen artikkelin yhdysvaltalaiseen oman suppean alani lehteen, joka oli sillä hetkellä maailman arvostetuin. Lehden arvoa mitataan Impact Factorilla, joka saadaan jollain kaavalla siitä, miten usein lehden juttuja referoidaan. 

Olin hyvin toiveikas. Vastaus viipyi harvinaisen pitkään ja moni sanoi, että se on hyvä merkki. No ei ollut. Tuntui raskaalta palata muokkaamaan artikkelia ja lähettämään sitä seuraavaan lääketieteelliseen julkaisuun, joka ei ollut sekään huono. 

Kun se sitten kelpasi, ei ilo ollutkaan yhtä suuri kuin se pettymys siitä ensimmäisestä epäonnistumisesta. 

Hyvä puoli tämän hetkisessä tilanteessani on se, että sain vihdoin nukuttua, sillä enää ei tarvitse jännittää miten käy.  Eihän tässä auta kuin rynnätä kohti uusia pettymyksiä!

 

Puuttuvat haaveet

Ensin tärkein: uimaveden lämpötila oli tänään 17 astetta. Eilen se oli kuulemma 17.3 astetta.

Vietin pari päivää ystävän mökillä, uimme ja saunoimme. Yöllä pelotti mennä pissalle, sillä oli  sysipimeää ja möröt vaanivat pensaikoissa. Kaupungissa ei ole koskaan täysin pimeää. Käytin otsalamppua, joka teki valokiilan ulkopuolelle jäävästä mustasta alueesta vielä pelottavamman. 

Juotiin viiniä ja pohdittiin, onko meillä itseämme koskevia haaveita. Oli vaikea keksiä mitään. Sitten ystävä sanoi, että hän haluaisi osata soittaa pianoa, mutta ei viitsisi harjoitella. Minä taas haluaisin käydä Japanissa, mutta en kuitenkaan saattaisi matkustaa sinne, sillä se on niin vaivalloista. 

Kävimme samalla reissulla Porissa. Anteeksi porilaiset, mutta teidän murteenne kuulostaa sulottomalta. 

Porista saa fiksusta kahvilasta kaksi kahvia ja korvapuustia alle kympillä. Kaupungissa on kaunis puistokatu, jonka keskelle on istutettu kukkia. Reposaari on omaleimainen kaupunginosa. Meri on minulle aina vähän eksoottinen näky. 

Satakunnan museoon oli rakennettu Teemu Muurimäen suunnittelemien iltapukujen näyttely. Ne puvut olivat suorastaan taidetta. Jokainen puku oli täysin erilainen. Näyttelyä varten tehdyllä videolla Muurimäki sanoi, ettei iltapukujen suunnittelijalla olisi Suomessa töitä ilman Linnan juhlia. Puvuista tehdään ensin harjoitteluversio halvasta kankaasta ja sitten vasta se varsinainen kaunis kolttu, joka imartelee käyttäjän vartaloa. Tässä kohdassa tulee FingerPORI mieleen. 

Ex-appeni, joka oli vaatturi ja mallimestari, teki minulle aikoinaan iltapuvun. Lainasin sitä yhdelle kaverille promootioon ja mekolle kaatui jotakin. Iltapukua ei saatu puhdistettua. Ei harmita, sillä ei se vaate mahtuisi minulle enää. Puku oli sinistä samettia ja hyvin yksinkertainen ja kaunis.

Uimahuone

Uin viime viikolla Mältinrannan uimarannalla neljä kertaa ja olen ostanut avaimen uimahuoneeseen, mutta en ole vielä saanut sitä. Avaimia jaetaan kerran viikossa. Kävin kuntosalikaverin kanssa tutustumassa kyseiseen rakennukseen. 

Uimahuoneella noudatetaan kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät. Nimi sutaistaan kävijävihkoon. Takahuoneen mittarista luetaan veden lämpötila ja siitä keskustellaan. Lattialle levitetään pikkupyyhe, jolla seistään. Puetaan uikkarit ja otetaan isompi pyyhe kainaloon ja poistutaan rakennuksesta. Pyyhe ripustetaan naulakkoon, joka sijaitsee veteen johtavien portaiden vieressä. Muovisandaalit potkaistaan jaloista. Astellaan veteen epäröimättä. Keskustellaan muiden uimareiden kanssa veden lämpötilasta. 

Viimeksi eräs iäkäs mies näytti huonohappiselta, mutta kyllä hän selvisi. Onneksi miehellä oli vesijuoksuvyö, joten hän pysyisi pinnalla, vaikka jotain tapahtuisi. Ei tarvitsisi naarata vedenpinnan alta. Joku kysyi mieheltä, käykö hän usein uimassa. Ei käy. Vain kerran päivässä.

Entäpä jos kaikilta uimareilta vaadittaisiin se kirkkaanvärinen kelluva ilmatäyteinen juttu, jota triatlonistit vetävät perässään uidessaan.

Uinnin jälkeen palataan uimahuoneeseen, pestään uimapuku lavuaarissa ja keskustellaan veden lämpötilasta (sopiva). Puetaan päälle ja jatketaan päivää/ iltaa.  Hyvästellään.

Kuvassa (itse otin) näkyy uimahuoneen takaseinä.  

 

Aika venyy

Minua ahdistaa erään tiedon saamisen siirtyminen toistuvasti muutamalla viikolla eteenpäin. Hoidan ahdistustani kävelemällä, kuntosalilla, viileähkössä vedessä uimalla ja puhumalla pitkiä puheluita. Puhun aina kun joku jaksaa kuunnella.  Nykyään monella on "kiire".  Alkoholiakin olen joskus kokeillut, mutta se toimii huonosti.  Tietoa vartoessa kesä on tuntunut kuluvan hitaasti, joka lienee odottamisen ainoa hyvä puoli. Kuukausi tuntuu kolmelta kuukaudelta. Aika venyy. 

Olin tilaisuudessa, jossa eräs nainen sanoi, että pitää manifestoida asioita, jolloin alkaa hiljalleen tehdä tekoja, jotka vievät tavoitetta kohti. Minusta taas tuntuu, että moni hyvä asia elämässäni on liittynyt siihen, että olen päätynyt itseäni fiksumpien ihmisten seuraan.  

Pidimme eilen ystäväparikunnan kanssa "Teams- palaverin". Tuntui mukavalta, mutta onhan se erilaista kuin tapaaminen. Joku puheen rytmissä rikkoutuu. Joutuu tsemppaamaan enemmän kuin livenä, vaikka olemme tunteneet toisemme vuosien ajan. Ehkä se vaatii vielä harjoittelua. 

Yritin äsken lenkkeillä, mutta käyttämäni reitti Pyynikille oli tukittu aidoilla. Kyllä ärsytti. Ei minun tietäni saa anastaa.  Teki mieli mennä urputtamaan aitaa pystyttäville tyypeille, vaikka ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. 

Join sen sijaan kahvit Laukontorilla. 

Ilman pankkikorttia

Tampereen teatterikesä on hoidettu kunnialla päätökseen. Sunnuntaina näin vielä Teatteri Takomon näytelmän Kohina. Näytelmän alussa lavalla seisoi upea Samuli Niittymäki. Yksin. Oli kaiuttimet, valot, äänet ja kimppu tuoreita yrttejä. 

Siteeraan näytelmän esittelytekstiä:  "Näyttelijä Samuli Niittymäen ja Äänisäde-palkitun Tatu Nenosen kolmas yhteistyö Kohina tarjoaa tinkimätöntä, äärimmäisen tarkkaa ja haurasta näyttelijäntaidetta sekä syvyyksiin ja alkulähteille sukeltavaa äänellistä ilotulitusta. Aikaa tutkivassa ja venyttävässä esityksessä pienen ihmisen elo, odottelu ja ihmettely koskettavat ja naurattavat."

Näin Samuli Niittymäen vuosi sitten rottana, tällä kertaa ihmisenä, joka odotti bussia (?). Oli helppo samaistua odottavaan ihmiseen (helpompi kuin rottaan, vaikka pitäisi osata samaistua myös jyrsijöihin). 

Kohinassa matto vedettiin odottamatta katsojien alta, jylisi ja pimeni (varauloskäytävien merkitkin oli peitetty). Tuntui hieman ahdistavalta.

Niittymäen liikehdintää katsoi hämmästellen ja ihaillen. Näytelmä oli upea ja hyvin erilainen kuin muut näkemäni.

Olin katsomassa Kohinaa kolmen kurssikaverini kanssa ja meillä oli kahta mielipidettä siitä, mihin näytelmän olisi pitänyt loppua, minusta se päättyi juuri oikeaan kohtaan, toiset olisivat lopettaneet sen jo aiemmin.

Tampereen teatterikesästä ei kirjoiteta juuri missään, hyvin niukasti jopa paikallisessa sanomalehdessä. Ehkä tiedottajat arvostavat siksi blogikirjoitteluakin. 

Festivaali on loistava mahdollisuus tutustua kansainvälisiin ja vuoden parhaisiin kotimaisiin teatteriesityksiin. Suosittelen.

Soisin, että liput olisivat halvempia, mutta näinä aikoina ei taida olla toivoa lisätuesta.  

Samuli Niittymäki käveli Kohinassa yleisön keskelle ja kysyi sattumalta minulta, paljonko olin maksanut lipustani ja vastasin rehellisesti, etten ollut maksanut mitään. Hän ei tainnut odottaa sitä vastausta. 

Olin viikon verran ilman pankkikorttia, sillä maksuvälineeni lukittiin pankin toimesta turvallisuussyistä. Minulla oli rahaa kaksi euroa kunnes kävin pankissa jonottamassa pitkään (ei turhaan sanota, että odottajan aika on pitkä) ja sain lisää. Pankkipalveluita varten piti ottaa jonotusnumero sen mukaan oliko tarkoituksena rahan nostaminen tililtä tai sitten muu ja istua odottamaan. Eräs mies ei istunut vaan kiersi ympyrää ja voivotteli. Kaksi virkailijaa kerrallaan palveli tärkeämpää jonoa ja yksi meitä rahan nostajia. 

Kuulin kuinka paljon kukakin halusi nostaa rahaa. Minkäänlaista intimiteettiä ei sen suhteen ollut. Vähän kuin Acutassa, jossa kuulee toisten terveystiedot. 

Sain uuden kortin reilun viikon päästä lukitsemisesta. Huomasin, että sama voisi tapahtua matkoilla, joten hankin toisenkin pankkikortin. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen, Tampereen teatterikesä, kuvassa Samuli niittymäki 

 

La Vie secrète des vieux (Vanhusten salainen elämä), Tampereen teatterikesä

Yle otsikoi "Vanhusten seksuaalisuudesta kertova näytelmä oli shokki ranskalaisille". La Vie secrète des vieux" (suomeksi Vanhusten salainen elämä) esitettiin Tampereen teatterikesässä. Oliko se shokki? No ei ollut. 

Miksi ihmeessä näytelmä olisi ollut shokki? Ja vielä ranskalaisille. Eikö jokaisella ranskalaisella ole rakastaja. Ainakin elokuvien pohjalta voisi näin päätellä. 

La Vie secrète des vieux perustuu hoivakodeissa ja palvelutaloissa asuvien vanhusten haastatteluihin, joissa ilmeni että muutkin kuin nuoret saattavat ajatella seksiä. Jotkut jopa toteuttavat sitä elämässään jollain tavoin. 

Yleisöä tuntui huvittavan, kun ryhmään kuulunut kahdeksankymppinen kirurgi kertoi, mitä potilaiden vaginoista ja peräsuolista oli joskus löytynyt.  Muistan kuinka urologian kurssilla esiteltiin sitä esineistöä, kuten pilttipurkkia, jonka päälle joku oli "vahingossa" istunut. Minusta se ei ollut erityisen hauskaa.

Rakkaus ja kuolema ovat ikuisia aiheita. Nyt kuolema oli erityisesti läsnä, sillä esiintyjät olivat iäkkäita amatöörinäyttelijöitä. Kehotettiin rauhallisuuteen jos joku näyttelijä sattuu nuupahtamaan lavalle. 

102-vuotiaana menehtynyt näyttelijä tuotiin lavalle uurnassa. Pari naista esiintyi videolla. 

Ärsyttävää, että vanhuksia pidetään homogeenisena joukkona. Ikään kuin meidät vedettäisiin jossain tietyssä iässä mankelin läpi, josta putkahtaisi tasalaatuinen ikäihminen. Yhteiskunnan riesa ja kuluerä, jota kiinnostavat lähinnä lapsenlapset, virsien veisuu ja nykymeiningistä valittaminen. 

Lavalla esiintynyt joukko oli moninainen, mukana oli yksi homomies ja myöhäisellä iällä lesboutensa löytänyt nainen. 

Huomioni kiinnittyi siihen, että ranskalaisissa ja belgialaisissa hoivakodeissa hoidetaan huomattavasti hyväkuntoisempia vanhuksia kuin Suomessa.  

Miltäköhän tuntuisi katsoa näytelmää oman vanhempansa kanssa, syntyisikö keskustelua. Entä omien lastensa seurassa. Sen jälkeen voisi sopia omasta hoitotahdostaan.  

Esitys olisi erinomaista katsottavaa vanhusten parissa työskenteleville. 

Vieressäni istunut nainen nauroi ja itki esityksen aikana moneen kertaan.  Jotain esitys meissä liikautti.

Kuva: Yohanne Lamoulère/ Tendance Floue, Tampereen teatterikesä

 

Haavemaa -Savolainen Mayhem, Tampereen teatterikesä

 

Alunperin Virus-teatterissa esitetty näytelmä Haavemaa -Savolainen Mayhem vie meidät Haavemaa-baariin Mäyrävedelle (ääntämisohje: Mäyrävesj). Mayhem viittaa joensuulaisen samannimisen baarin ja yökerhon yhdistelmään ja jotain vastaavaa oli saatava Mäyrävedellekin.  Haavemaassa puhutaan pääasiassa savon murretta, eikä se kuulosta kiusalliselta kuten osaamattoman suusta usein kuulostaa. Mikä voisikaan olla lähempänä Kiuruvedellä (tai oikeastaan pitäisi sanoa Kiuruveellä) syntyneen katselijan sydäntä. 

Haavemaa-baaria pitää Jouko (Joke), joka on antanut Mikun kuolevalle isälle lupauksen, että pojasta tulee hyvä merkonomi. Miku taitaa nykytekniikan. Baarin kuningatar on Helvi, joka kuljettaa mukanaan Maisaa, pikkutyttöään, joka on  baarin maskotti (Maisan hahmona on pieni nukke, jonka kasvot ovat piilossa hiusten alla). Joke rakastaa Helviä. Näytelmässä esiintyy myös kaksi influensseria Los Angelesista (Los Ankeles). Kaikkia näitä näyttelevät uskomattoman taitavat Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto sekä rouheat nuket. 

Näytelmän aikana tapahtui taitavan nukkenäyttelijän ihme: en enää nähnyt niitä näyttelijöitä, näin vain nuket. Amerikkalaiset influensserit kuvattiin mikkihiirihahmoina, joka sekin toimi. Pelikone Timokin oli melkein oikea henkilö ja pirullinen sellainen. 

Joke vitseineen ja peliriippuvuuksineen, Miko haaveineen ja Helvi karaokelauluinen, humaltumisineen ja hirmuoksenteluineen tuntuivat oikeilta ihmisiltä. Epätäydellisiltä ja rakastettavilta. Rakastin tekijöiden mustaa huumoria. Tämä on nähtävä itse. 

Takanani istui saksalainen teatteriammattilainen. Ihmettelin, miten hän voi ymmärtää esitystä. Minulle selvisi, että puhelimeen voi ladata äpin, jonka kautta voi seurata näytelmätekstien käännöksiä. Ehkä saksalaisillakin on oma Mäyrävetensä. 

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen
Ohjaus: Juuso Timonen
Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto
Skenografia: Ada Halonen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin
Nukenrakennus, nuketuskoreografia: Jonnakaisa Risto
Puvustus: Jonnakaisa Risto
Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto
Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen
Tuottaja: Wilhelmina Sederholm 

Kuva: Juuso Timonen, Tampereen teatterikesä 

Get Off, Tampereen teatterikesä

 

Kun astumme Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön saliin, näemme  keski-ikäisen naisen makaamassa näyttämöllä käytännössä alasti, vartaloa kiertää vain muutama värikäs nauha. Nainen on Glasgowista kotoisin oleva Katy Baird, jota mainitaan queer-legendaksi. 

Get Off -esityksessä nainen on yksin näyttämöllä, jonka taustalla pyörivät häiritsevät videot. Hän juttelee edullisen koutsinsa kanssa läppärillään.  Soittaa ystävälleen, joka tekee näytelmää.   

Katy Baird kutsuu yleisöä lavalle ja moni meneekin ja tekee Bairdin näyttämiä liikkeitä. Kun tämä osa loppuu, hän ohjaa halukkaat istumaan lavan sivuille. Baird kommunikoi yhden katsomossa istuvan naisen kanssa jopa kiusallisen pitkään. Juttelin tämän naisen kanssa esityksen jälkeen sen verran että selvisi, ettei asiaa ollut sovittu etukäteen. 

Baird pohtii, mihin kaikkeen hän käyttää aikaansa ja kuinka paljon sitä kuluu mihinkin toimeen.  Glasgowissa ihmisen odotettavissa oleva elinaika on viisi vuotta lyhyempi kuin Tampereella, josta Baird keksii, että vierailu äidin luona pudottaisi viisi vuotta hänen elämästään.  

Jännää muuten, ettei minua (tai tuskin muitakaan suomalaisia) häirinnyt alastomuus, enemmänkin videoilla esiintynyt huumeiden vetäminen ja peräsuolesta ulos tunkevat pökäleet lähikuvassa. 

Get Off olisi kaivannut selkeämpää rakennetta, vaikka mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan. Vaikka ulostaminen on ihan luonnollista, en välittäisi katsoa sitä ihan niin pitkään. Esityksessä mietittiin mihin ihminen aikaansa käyttää ja sitä voi katsojakin pohtia.  

Get Off häiritsi ja se oli varmasti tarkoituskin. Katy Bairdia voi kyllä mainita rohkeaksi. 

Annan esitykselle 2 ja puoli tähteä (puolikas tulee rohkeudesta ja söpöistä lelupupuista, joita en tuossa edellä maininnut).  Olen tiukka ja lahjomaton.

Kuva: Leintien Allemeersch, Tampereen teatterikesä, kuvassa Katy Baird

 

Minna Craucher -Musikaali vallasta ja vallattomuudesta, Tampereen teatterikesä

Aloitin Tampereen teatterikesän Sorin sirkuksen tiloista, jonka rouheassa, kuumassa salissa esitettiin Riikka Oksasen ohjaama, Aino Pennasen käsikirjoittama ja Eeva Konnun säveltämä & Espoon Teatterin (teatterin nimi on ihan oikeasti & Espoon Teatteri) musikaali Minna Craucher -Musikaali vallasta ja vallattomuudesta. 

Hämmästelen, ettei Minna Craucherista (1891-1932) ole kirjoitettu biofiktiota, sillä hänen elämässään olisi ainesta siihen. Craucher loi itsestään, kouluttamattomasta, isättömästä lapsesta, varkaasta, seksityöntekijästä ja vangista hienon naisen. Muutti nimensäkin Maria Lindellistä Minna Craucheriksi. "Fake until you make it" voisi olla hänen mottonsa. 

Minna Craucher kävi Kölnissä lastenhoitajan hommissa imuroimassa sivistynyttä käytöstä ja kun hän palasi Suomeen, hänellä oli pian asunto, auto ja autonkuljettajakin, kaikki tietysti velaksi. Rahaa hän hankki kaikenlaisella kaupankäynnillä lehtimyynnillä ja perusti mm. aikakausilehden, josta tuli myöhemmin Seura-lehti. 

Craucher piti salonkia Tulenkantajien kirjailijoille, lehtimiehille ja upseereille. Hänellä oli suhde Olavi Paavolaisen kanssa, kenelläpä ei olisi ollut. 

Lopulta kirjailijat jättivät ja nainen innostui Lapuanliikkeestä, jossa alkoi sitten vehkeillä ja kahmia valtaa. Minna Craucherin elämä päättyi väkivaltaisesti. 

Näytelmässä Craucheria esittivät eri näyttelijät, miehet ja naiset. Vaihto tapahtui pienin keinoin kuten kaulasta toiseen siirtyvin karvakauluksin. Sopi kuvaan naisesta, joka eli monta elämää. 

Näyttelijät olivat huippuja, he lauloivat, näyttelivät, siirsivät lavasteita, soittivat lukuisia soittimia ja tekivät tämän kaiken hyvin.  Petrus Kähkösen rumpalintaidot tekivät vaikutuksen. 

Tarina eteni sujuvasti ja pidin liikkuvista lavasteista ja katosta roikkuvista lampuista. Se karvakaulus oli varmasti kuuma. 

Tilaisuudessa ojennettiin Riikka Oksaselle Vuoden musiikkiteatterintekijäpalkinto. Tämmöiset palkitsemiset ovat aina liikuttavia.  

Hesari antoi näytelmälle kolme tähteä, mutta minäpä annan neljä!

Kuva Darina Ronionova, Tampereen teatterikesä, kuvassa Roosa Söderholm 

Romanttista komediaa

Olen hupsu, pidän romanttisista komedioista, vaikka en usko niihin. Ei kai kukaan usko. 

Kävin katsomassa Celine Songin ohjaaman romanttisen komedian Materialists. Olen aiemmin nähnyt häneltä elokuvan Past Lives, joka ei ollut ollenkaan huono. 

Materialists alkaa nololla kuvauksella kivikautisista ihmisistä, mutta siitä onneksi siirrytään nopeasti ikoniseen New Yorkiin.  Elokuva kertoo äveriäiden sinkkujen deittipalvelun työntekijästä Lucysta (Dakota Johnson) ja hänen valinnan vaikeudestaan köyhän partamiehen Johnin (Hesarissa nimeksi mainittiin Jack, mutta kyllä se oli John, Chris Evans) ja rikkaan viiksimiehen Harryn (Pedro Pascal) välillä. 

Lucy kysyy Harryn asunnon hintaa (12 miljoonaa dollaria), ja muutenkin puhutaan paljon rahasta. Avioliittokin on liikesopimus. Katsojalla on mahdollisuus kurkistaa rikkaiden newyorkilaisten elämään. Minulla olisi siellä varaa vain kämäiseen kimppakämppään.

Asiakkailla on korkeat vaatimukset deittiensä suhteen. Raha tietysti, koulutus ja ulkonäkö. Miehen pitää täyttää pituusvaatimukset, naisella kuuluu olla timmi vartalo. Deittailu on raadollista hommaa, jossa testataan omaa markkina-arvoa. Elokuvassa sanotaan asiakkaiden olevan rehellisempiä deittivälittäjälleen kuin terapeutilleen. 

Hesarista luin, että Celine Song on työskennellyt joskus parikymppisenä deittien välittäjänä. 

Elokuvassa tapahtuu käänne, joka saa kylmäkiskoisen Lucyn muuttumaan, mutta ei siitä sen enempää.   

Elokuvateatteri Niagarasta lähtiessämme mietimme J:n kanssa omia romanttisen komedian suosikkejamme, J:n suosikki oli Notting Hill ja minun When Harry Met Sally, jonka nokkelaa dialogia ihailen. Suomalaisista elokuvista pidän Miia  Tervon Aurorasta. Materialists oli ihan hyvä genrensä edustaja, mutta ei siitä kuitenkaan ihan ykkössuosikkia tullut. 

Elokuviin mennessäni vastaani käveli ketjut kilisten, mustiin pukeutuneena, ihmisiä, jotka olivat menossa Viikinsaareen Saarihelvetti -tapahtumaan. Näkemäni perusteella hevimusiikin harrastajista on tullut keski-ikäisiä. Jotenkin liikuttavia.  Vielä joskus koittaa aika, jolloin heillä on rollaattorit. 

Kolme kylmää kiveä

Ihmettelin maanantaina, mitä lempeän lämpimälle uimavedelle oli Mältinrannassa tapahtunut, sillä vesi oli jääkylmää. Siihen oli tarvittu vähintään kolme kylmää kiveä. Toisaalta uintialueella ei ollut enää tungosta, eikä tarvinnut hermoilla onko joku tyyppi hukkumassa vai onko hänellä vain persoonallinen uintityyli.  Vedessä liikkui lähinnä parkkiintuneita avantouimareita (kyseessä on avantouintipaikka). 

Nyt tulee informaatiota: Näsijärvi on Pirkanmaan suurin järvi. Järvestä vesi virtaa Tammerkosken kautta (missä Mältinranta sijaitsee) Pyhäjärveen (Pyhärjärviä on Suomessa 39, mutta tämä on tietysti paras Pyhäjärvi, Pyhärjärvien aatelia), ja siitä Kokemäenjokea pitkin kohti merta. Minulle on kerrottu luotettavalta taholta (mieshenkilö), että vettä juoksutetaan nimenomaan sunnuntaisin. Korkeuseroa Näsijärvellä ja Pyhäjärvellä on 18 metriä ja sillä erolla tehdään sähköä. 

Tämä informaatio-osuus loppui ja alkaa toinen. Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä! Nyt on aika pestä ja silittää kulttuurikaavut ja ostaa liput. Joidenkin esitysten suhteen saattaa olla jo myöhäistä, mutta voin vakuuttaa, että kaikki esitykset ovat huolella ja rakkaudella valittuja. 

Yllä näkyy kuva uintipaikasta.