Kaksi, nolla, kaksi , viisi

Tulen henkilökohtaisesti muistamaan vuoden 2025 vuotena, jolloin istuin ystävän designlampun päälle. Samalla kaaduin ja hajotin Boknäs-kirjahyllyn lasin. Se hämmästys siitä, etten ollutkaan istunut jakkaralle vaan lampulle, siinä ehti koko elämä kulkea filminä silmien ohitse. Itsetunto vaurioitui, mutta onneksi ei koitunut fyysisiä vammoja.

Sain kustannussopimuksen käsikirjoitukselleni.  Onneksi olkoon minulle. Romaanini nimettiin feelgood-romaaniksi. Kaipa se on sitä. 

Vuoteen on mahtunut paljon teatteriesityksiä. Eilen näimme siskoni kanssa Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman näytelmän Muistopäivä. Näytelmä esitettiin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Muistopäivä kertoo suomalaisista, jotka loikkasivat Neuvostoliittoon 30-luvulla. Kaikki heistä eivät olleet kommunisteja, osa lähti  rajan yli työtä ja ruokaa etsimään. Monet paremman elämän etsijät teloitettiin lopulta. Lapset vietiin ja venäläistettiin nimiä myöten. 

Näytelmä onnistui kaikesta huolimatta välttämään toivottomuuden. Hyvät näyttelijät, oivaltava koreografia, elävä musiikki, videoita käytetty hienosti ja tarina oli koskettava ja tosi. 

Katsomossa haisi kuin joku olisi kaatanut päälleen pullollisen espanjalaista vessanpesuainetta. Haistelimme ja arvailimme, mistä tuoksu oli peräisin. Vielä näytelmän jälkeenkin hajumuisto löyhähteli hetkittäin nenääni. Kotona paikallistin hajun lähteen laukkuni, jonka pohjalle parfyymin tuoksunäyte oli valunut ja imeytynyt laukun vuorikankaaseen. 

Mietin, minkä lupauksen tekisin ensi vuodelle. Viime vuosina en ole luvannut mitään. Ehkä voisin tällä kertaa tehdä poikkeuksen, jos keksin jotain helposti toteutettavaa.  

Arkipäiväihminen

Jouluni päättyi tapaninpäivään. Viimeiset suklaakonvehdit söimme joulupäivänä. Lapseni olivat tarkkoja siitä, ettei seuraavaa konvehtikerrosta saa aloittaa ennen kuin päällimmäinen on suoritettu. 

Joidenkin joulu jatkuu loppiaiseen saakka.  Otan osaa heidän puolestaan.

Joulutähti on pudotellut alimmat lehtensä, amarylliksen nuppu punertuu ja hyasintti tuoksuu hyasintilta. 

Hannes-myrsky mylläsi toissapäivänä. Pidän myrskyistä, joten lähdin kävelylle  Näsijärven rantaan. Ihailin vaahtopäisiä aaltoja ja katulamppujen valoissa pyöriviä lumihiutaleita. Tuuli yritti riisua vaatteitani, mutta ei onnistunut siinä. 

Eilen kaikki rannassa seisova peittyi kirkaaseen jäähän. Puiden oksista roikkuivat lähes tuulensuutaiset jääpuikot. 

Tänään pääsin pitkästä aikaa kirjastolle kirjoittamaan. Kirjaston kahvilakin oli auki. Siitä ilosta join pullakahvit.  Kuulun arkipäiväihmisiin. 

P.S. Veden lämpötila oli eilen 2.6 astetta. Hyvin tarkeni uida. 

Joulukalenterin 24. luukku

Lähdin kaupungille katsomaan miltä Tampereen joulu näyttää. Ei juuri miltään. Join joulutorttukahvit kauppahallissa, eikä tarvinnut edes jonottaa. Puolet asiakkaista oli ulkomaalaisia. Moni myymälä oli peitellyt tuotteensa pressuilla ja lähtenyt joulun viettoon. 

Tokmannilta olisi saanut joulutonttuja 70 prosentin alennuksella. En tarvitse niitä, sillä minulla on sähkökynttelikkö, aryllis, hyasintit ja kuolemaa tekevä joulutähti.  

Helluntaikirkon edessä kiemursi jouluruokajono. Sen katsominen teki surulliseksi, vaikka ehkä pitäisi olla iloinen siitä, että ruokaa jaetaan.  

Puhuin aamulla 95-vuotiaan isäni kanssa puhelimessa. Hän oli keittänyt väskynäsoppaa. Väskynät ovat kuivattuja luumuja.  Kaipa ne lapsuuden herkut maistuvat parhailta. Tulevien sukupolvien lapset valmistavat palvelutalon keittiössä seitankinkkua.

Kuuntelin kahta teologian tutkijaa, jotka sanoivat, että joulun tapahtumat ovat myytti ja että monet teologian opiskelijat ovat ajatuksesta kauhuissaan. Kaikissa uskonnoissa on myyttejä. Olen agnostikko, mutta tarvitsen myyttejä.  Onhan jouluevankeliumi hieno tarina. Universumissa on paljon meille näkymätöntä kuten protonit, neutronit ja langattomat verkot. 

Rauhallista joulua kaikille! 

Joulukalenterin 23. luukku

Iltakävelyllä kuuntelin Bachin jouluoratorion alkusoiton. Bach sävelsi sen 1734, luulisin. Isälläni on ollut tapana luukuttaa sitä stereoista joulun aikoihin. Eräs kollegani sanoi, että Bach sävelsi eroottista musiikkia. En ole kuullut kenenkään muun väittävän moista. 

Vastaani tuli juoksuporukka, jota johti joulupukki, muuten oli hiljaista. 

Olen ostanut jääkaapin täyteen ruokaa. Epäilen, että sitä on jopa liikaa. Toisaalta olisi noloa jos ruoka loppuisi kesken. 

Löysin kaapista joko rikottuja ohrasuurimoita tai kaurasuurimoita, en ollut merkinnyt purkin kylkeen, mitä se sisälsi. Haudutan tuntemattomista suurimoista itselleni iltapuuron. 

Sain valmiiksi villatakin, jonka kuvan julkaisen poikkeuksellisesta täällä.  Näinä päivinä kuuluisi väkertää lahjoja sukulaisille eikä eikä villatakkia itselleen. Toisaalta tämä on yhteisneulonnan tulos: Vanha ystäväni teki samanlaisen villatakin tyttärelleen lahjaksi. Selätimme neuleohjeen kommervenkit yhteisvoimin. 

Joulukalenterin 22. luukku

Cafe Metso oli tänään suljettu. Katkera pettymys. Jouduin editoimaan käsikirjoitustani ilman pullaa ja kahvia. Jotkut sanovat kässäri, jotkut käsis, pidän kässäristä enemmän. 

Sain kaupassa jonkinlaisen kaikki ruoka loppuu Tampereen kaupoista -paniikin, vaikka vakuuttelin itselleni, ettei nyt ole pandemia eikä sota. Ruokaa ei tarvitse hamstrata. Voit ottaa ihan rauhallisesti. 

Kävin M:n kanssa katsomassa Richard Linklaterin elokuvan Nouvelle Vague, joka kertoo Jean-Luc Godardista niihin aikoihin kun hän ohjasi esikoiselokuvaansa Viimeiseen hengenvetoon (1960). Nouvelle Vague on rakkauden osoitus ranskalaiselle uuden aallon elokuvalle.   

Linklaterin elokuva oli tietysti mustavalkoinen ja siinä puhuttiin ranskaa.  Godard puhui vähän kuin Kaurismäki-elokuvien hahmot. Hänellä oli ehtymätön sitaattivarasto. Mieleeni jäi sitaatti Duke Ellingtonilta: En tarvitse aikaa, tarvitsen määräajan. Tai jotain siihen suuntaan ja kai se oli Ellington. 

Hitto, että tupakointi näytti elokuvassa tyylikkäältä ja muistikirjoihin kirjoittaminen. Kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire, eikä kukaan vilkuillut kännykkäänsä. 

Eipä muuta tänään. Meni vähän myöhäiseksi. Kävimme elokuvan jälkeen Glühweineillä Boomer-nimisessä baarissa ja kävin vielä sen jälkeen täydentämässä ruokavarastoja Lidlissä. Ruokahan siis saattaa kuitenkin loppua. 

Joulukalenterin 21. luukku

En ole ehtinyt tänään suorittaa joulukalenterivelvollisuuksiani, sillä olen tehnyt Sanalouhoksen ja Sanapyramidin, lukenut lehteä, käynyt kävelyllä, juonut kahvia, laittanut ruokaa, syönyt, käynyt uudestaan kävelyllä ja uinut järvessä. Kiitos kysymästä, vesi oli 3.8 asteista. 

Edellisellä uintikerralla näin Mältinrannan uimahuoneella naisen, jolla oli mukanaan vesikanisteri, jolla hän kantoi vettä orkidealleen. 

Kuuntelin erästä podcastia, jossa puhuttiin kirjainten selventämisestä tyyliin A niin kuin Aarne,  sitten tulevat Bertta, Celsius, Daavid, Eemeli, faarao, Gideon, Heikki,  Iivari, Jussi, Kalle, Lauri, Matti, Niilo, Otto, Paavo, Risto, Sakari, Tyyne, Urho, Vihtori, Yrjö, äiti, öljy. Näitä kuulemma nimitetään tavausaakkosiksi sekä puhelin-, radio,-poliisi ja sotilasaakkosiksi. Kovin on miesvoittoinen lista. Miksi ei Anneli, Diana, Eeva, Frida, Gabriela, Hilkka, Iida, Jaana jne.

Onko paikalla viherkasvilääkäriä? Mikä joulutähteäni vaivaa? Tarvitaanko Mältinrannan hoitavaa vettä?

 

Joulukalenterin 20. luukku

Kotimaisten kielten keskuksen joulukuun sana on pakettiralli.  

Kuninkaankulman K-kaupan alakerrassa toimii Tampereen keskustan ainoa Postin palvelupiste. Sinne kiemurtelee näinä päivinä uuvahtanut jono, vaikka suurin osa postipaketeista toimitetaan pakettiautomaattien kautta. 

Eräs kaverini sanoi, että hänellä on kamala joulustressi. Juhlapäivinä statusta tuovat ihmiset, joita on mahdutettu ruokapöytään. Mitä enemmän sitä parempi. Kahdentoista hengen ruokapöytä näyttää somessa kivalta, vaikka hymyt saattavat olla kireitä ja moni juhlan valmistaja uupuu kesken matkan. Nuorena lapsiperheenä oli pakko kiertää sukulaisia, vaikka olisi halunnut maata kotona, syödä suklaakonvehteja ja katsoa televisiota. 

Olivathan ne lapsuuden joulut Kiuruveden mummolassa kivoja. Muistan valkoisina hohtavat lumihanget, paukkupakkaset ja joulukinkun. Nyt meillä on vesisateet, märkyyttään kiiltävä asfaltti ja kasvisruoat. Sadetutkasta voi katsoa, milloin uskaltaa lähteä ulos. Lapset asuvat lähellä ja pistäytyvät syömässä, joten paineita ei ole.  

Olen menossa Tampereen teatteriin katsomaan Niskavuoren nuori emäntä -näytelmää. Jo toista kertaa, sillä sain teatterivieraita, jotka haluavat nähdä näytelmän. K on tilannut väliajalle kuohuviiniä ja suolaista ja makeaa syötävää. Yleensä ehdin väliajalla korkeintaan käymään vessassa. Minulla on teatterivessaneuroosi. Väliajalla käydään vessassa, vaikka ei olisi siihen edes tarvetta.  Tiedän kyllä, ettei saisi käydä varmuuden vuoksi vessassa, voi saada yliaktiivisen rakon. 

Ehdin ottaa kuvan joulutähdestä silloin, kun se vielä näytti hyvävointiselta. 

Joulukalenterin 19. luukku

Näyttää siltä, etten pysty pitämään joulutähteä hengissä edes aattoon saakka. Aiemmin kukat viihtyivät hoidossani. Eivät enää. Voi kun olisi edes yksi päivä vuodessa, jolloin kasvit puhuisivat. Niillä olisi varmasti paljon sanottavaa. 

Katsoin videon pikkupossun gastraatiosta. Jos söisin lihaa, niin viimeistään nyt lopettaisin ainakin joulukinkun syömisen. Gastraatiotoimenpide voidaan edelleen tehdä ilman puudutusta, 2027 lähtien on käytettävä paikallispuudutusta ja 2035 lähtien gastraatio on kielletty. Kipu jatkuu operaation jälkeen useita päiviä, joten paikallispuudutuksen hyöty on melko pieni.  

Kävin Alkossa ostamassa punaviiniä. Jokainen edullinenkin viini on Viinilehden suosikki, hämmästyttävä löytö tai voittanut mitalin jossain viinikilvassa. Ostin hämmästyttävän löydön. 

Parin leipojaihmisen taatelikakku on epäonnistunut tänä jouluna. Minun kakkuni näytti mallikelpoiselta. Tosin nyt se on jo syöty. 

Koska minun pitäisi imuroida ja editoida käsikirjoitusta, etsin kirjahyllystäni joulunpunaisia kirjoja ja kuvasin ne someen.  

Joulukalenterin 18. luukku

Joulukalenterista löytyy tänään keinotekoinen lumiukko.  

Veden lämpötila Mältinrannassa oli 3.8 astetta. Uin aidatun alueen päästä päähän. Uinnin jälkeen on aina seesteinen olo, myöhemmin paleltaa. Minulla on teoria: koska ruokakin säilyy jääkaapissa pidempään, niin kyllähän se kylmä vesi tekee ihmiselle samaa. Tämä on yhtä pätevä kuin usein käytetty naapuripäättely: naapurini on harrastanut kylmäuintia ja näyttää nuorelta, joten kylmäuinti nuorentaa, naapuri on polttanut ikänsä tupakkaa ja on nyt 98-vuotias ja täysin terve, joten tupakanpoltto ei ole epäterveellistä, naapuri syö kilon voita päivässä, eikä liho, joten eläinrasvoja voi käyttää mielin määrin lihomatta. 

Naisten pukukoppiin oli jäänyt kahdet uimahuoneen avaimet.  Pidän avaimiani samassa nauhassa kotiavainten kanssa, silloin niistä tulee huolehdittua paremmin tai tulee samalla hukattua koko avainnippu. 

Uimahuoneen penkillä istui väsyneen näköinen nainen, joka kertoi neuloneensa pyynnöstä ystävälleen arkkuun valkoiset pitsisukat.  Se kuulosti melkein liian intiimiltä ja surulliselta.  

Joulukalenterin 17. luukku

Päivittäinen joulukalenterikirjoittaminen on hyvää kirjoitusharjoitusta. Tekstin ei tarvitse olla laadukasta, kuutosen taso riittää. Nelonenkin hyväksytään, mutta mielellään ei mentäisi sen alle. Kierrätän samoja juttuja joulusta toiseen. 

Instassa joku keräsi seuraajien paskimpia joululahjoja. Ystäväni mies osti hänelle lahjaksi painepesurin (en muista oliko se joulu-, äitienpäivä-, syntymäpäivä- vai joululahja). He eivät enää ole naimisissa. Sain ex-mieheltäni joskus ompelukorin ja jostain syystä se tuntui loukkaavalta. Seurusteluaikana sain kokonaisen kiekon Saga-homejuustoa, jota rakastin. Myyjä oli sanonut, että hän haluaa lähteä ex-mieheni matkaan. En löytänyt Sagaa googlaamalla, mutta samantyyppisen pehmeän homejuuston rasvapitoisuus on 42 prosenttia.

Lapsuuden joululahjapettymykset liittyivät mummon ostamiin alusvaatteisiin. Eivät ne oikeastaan olleet varsinaisia pettymyksiä, sillä niiden tiesi tulevan. Joskus kahdeksanvuotiaana sain arviolta kokoa 40 olevia lohenpunaisia paitoja ja pitkälahkeisia alushousuja. Niitä myytiin varmaan jossa kiuruvetisessä kivijalkakaupassa. Mummo oli hankkinut ne rakkaudella. Olisi kiva, jos joku kerrasto olisi säilynyt, sillä voihan olla, että ne ovat suurentuneet mielessäni vähän kuin menneisyyden kalansaaliit.

Enää en erityisemmin odota lahjoja. 

Ilmoittauduin Kuopiossa järjestettävään seniorisisätautilääkäreiden tapaamiseen. Kyseessä täytyi olla jonkinlainen mielenhäiriö. Olen vieraantunut lääketieteestä. Ostin keväälle pari konserttilippua ja teatterilipun. Siitä se vuosi 2026 lähtee.  

Kuva on napattu designmessuilta, joilta melkein ostin korvakorut.

Joulukalenterin 16.luukku

Kampaajalla oli tarjolla taatelikakkua, glögiä ja suklaakarkkeja. Minulle leikattiin otsatukka. Se alkaa häiritä minua viimeistään huomenna. Jotain ylimääräistä otsalla, jonka haluaa pyykäistä sivuun. Tahtoisin olla sensuelli otsatukkanainen. Ehkä liimaan otsahiukset teipillä otsaan kiinni. 

Kävin aamulla Nääshallilla ja keskustelimme tai minä keskustelin liikuntaharrastuksista, joita olen joskus kokeillut. Tuli mielihalu laatia niistä luettelo:

Melkein kokeiltu: jousiammunta

Kokeiltu vain kerran: curling, seinäkiipeily

Kokeiltu alle kymmenen kertaa: ratsastus, kundaliini-, hatha- ja astangajooga, kuntonyrkkeily, pilates, reggaeton, jalkapallo, frisbeegolf, golf, vatsatanssi, darts, korkeushyppy, pituushyppy, mölkky, petankki, soutu, rullaluistelu, salibandy

Kokeiltu yli kymmenen kertaa: pesäpallo (jokainen kerta oli liikaa),  koripallo (olen liian lyhyt), lentopallo, hiihto, luistelu, naisvoimistelu, body pump, salsa, aerobic (ja sen kaikki alalajit), zumba, vesijumppa, kuntosaliharjoittelu, kehonhuolto, juoksu (olen juossut maratonin), kävely,  tennis, sulkapallo, squash, pyöräily, uinti, pöytätennis, avantouinti, keilailu, laskettelu, suunnistus

Moni on varmasti odottanut tätä listaa. Enempää ei tänään tule mieleen.  

Joulukortit olisi voinut postittaa hintaan 1.70 e 11.12 asti. Se on myöhästä ny.  Kalliimmalla hinnalla vielä ehtii, jos tänään lähettää. Minulta se ei onnistu koskaan. 

Joku kolistelee porraskäytävässä, pitäisikö käydä katsomassa mitä siellä tapahtuu.

 

Joulukalenterin 15. luukku

Tämän päivän luukusta diffundoituu harmaa järvimaisema, jota piristää pari mustaa risua. 

Joulua edeltävään aikaan ei viitsisi mennä kauppaan, sillä siellä on ihmisiä. Kohta on pakko lähteä ostoksille, sillä jääkaapissa on jäljellä enää bataatti, suolakurkkuja, sitruuna, margariinirasia ja varsiselleriä.  

Taidan mennä Lidliin, sillä siellä on vähemmän valikoimaa. 

En mahtunut eiliseen Kauneimmat joululaulut-tilaisuuteen, sillä kirkko oli täynnä. Viimeksi en ole mahtunut johonkin yökerhoon joskus 90-luvulla. Nyt palasin kotiin ilman joulumieltä.

Otavan takkatuli-ilta järjestettiin viime viikolla. En odottanut kutsua, enkä sitä saanut, enkä olisi sinne edes mennyt, vaikka olisi kutsuttu. Minulle tuli paha mieli kuitenkin. Tuntui samalta kuin lapsesta, joka ei saanut kutsua kaverisynttäreille, jossa olisi ollut hyvät tarjoilut. Takkatuli-illan kuvat levisivät somessa. 

Huomautan taas, ettei takkatuli-illassa ole takkatulta. Turha odottaa, että pääsee kärventämään makkaroita tai vaahtokarkkeja.  

Nyt on synkkää: En päässyt kirkkoon enkä takkatuli-iltaan. 

Joulukalenterin 14.luukku

Joulukalenterin 14. luukusta paljastuu mukillinen perinteistä glögiä.

Join eilen kauden ensimmäisen glögimukilliseni. Mukin pohjalle jäi tahmainen kerros rusinoita. Manteleita ei juomassa ollut. 

Tein taatelikakun. En uskaltanut tehdä vegaanista kakkua, sillä pelkäsin, ettei se olisi yhtä herkullinen kuin perinteinen versio. En rohjennut ottaa riskiä. 

Kaikki perinteisyydellä myydyt elintarvikkeet sisältävät runsaasti eläinrasvoja. Tulee mieleen lapsuus, jolloin ikäpolveni verisuonia voideltiin maitorasvalla. "Perinteisiin" elintarvikkeisiin liitetään edelleen myönteisiä mielikuvia.

Porkkanapussissa luki Perinteisiä porkkanoita. Minkälaisia olisivat modernit porkkanat? 

Taatelikakun jälkeen palaan ruotuun ja jätän eläinrasvat. 

Törmäsin kaupungilla kaveriin, jonka kukkia kävin hiljattain kastelemassa. Hän tuli vastaan tyttärensä kanssa ja esitteli minut henkilönä, joka luuli hänen designlamppuaan jakkaraksi ja istui sen päälle. Jos joku ei ole kuullut tästä episodista, siitä voi lukea aiemmista teksteistä. Vakuutusyhtiö on luvannut korvata vahingon, omavastuuosuus meni minun piikkiini.  

Tämän päivän Hesarissa oli hyvä juttu netistä tilattujen ja nettikauppaan palautettujen vaatteiden pitkästä  ja raskaasta matkasta. Toimittaja oli piilottanut palautettaviin tuotteisiin seurantalaitteen. 

Jotkut ihmiset tilaavat vaatteista useita kokoja ja värejä, sillä tuotteiden palauttamisesta on tehty helppoa. Ekologisesti katsoen se on järjetöntä. Amazon myy kuulemma palautettuja paketteja halpaan hintaan, tosin et voi tietää sisältääkö paketti kännykän vai selän raaputtimen.  

Kuvallani todistan, että aurinko on vilahtanut tässäkin kuussa. 

 

Joulukalenterin 13. luukku

Joulukalenterin luukusta löytyy Aleksanterin kirkko kuvittellisessa lumimaisemassa. Voitte tehdä kuvan tekoälyllä.

Ystäväpariskunta Kuopiosta vei minut Aleksanterin kirkkoon kuuntelemaan gospelkonserttia. Olin nähnyt gospelia vain televisiosta: mustaihoinen laulaja laulaa ja tanssii häpeämättömästi, vaikka ollaan kirkossa, jossa pää kuuluu painaa alas ja katua syntejään. 

Suomalaisen versio gospellaulajasta oli nimeltään Jepa Lambert. Kuulin hänen nimensä ensin väärin ja luulin häntä Kepaksi ja mieheksi.  Ei ollut mies vaan lureksiin pukeutunut nainen, jonka hiukset olivat persikan väriset. Taustalla soi kitara, piano ja pieni kuoro. Siinä kuunnellessani mietin, että populaarikulttuuri on paljolti tuotu Yhdysvalloista, jossa gospeliakin uskalletaan laulaa kovaa ja korkealta. 

Jepa Lambertista löytyi ääntä ja Disney-olemusta. Kuoro sopi laulajan taustalle mainiosti. Olisi tehnyt mieli seistä ja heilua, mutta istuin epämukavalla kirkon penkillä ja liikehdin varovasti. 

Neulon villatakkia. Nobel-palkinto sille, joka on kehittänyt onteloneuleella neulotun nappilistan. Se on nerokas.  

 

 

 

Joulukalenterin 12. luukku

Tämän aamun joulukalenterin luukusta paljastuu kääre. 

Moni on jakanut vuosi Spotifyssa paketteja tai hienommin englanniksi 2025 Wrapped on Spotyfy. Yle lähetti kääreen, joka on periaatteessa vastaava palvelu, tilasto siitä miten olet käyttänyt Yle Areenaa. Vuosikatsaus tai henkilökohtainen vuosikertomus, jota en ole pyytänyt. Kääre on minusta huonosti toimiva sana. 

Ylen kääreen mukaan katsoin Areenasta 18 tuntia ohjelmaa nimeltä Husdrömmar. Ohjelmassa seurataan pariskuntia (taisi siinä olla joku yksin asuvakin), jotka rakentavat taloa. Muutama heistä päätyy avioeroon, kaikkien rakennusbudjetti ylitetään ja aikataulut kusevat. Useat heistä haaveilevat uuteen kotiin muuttamisesta juuri jouluksi, mutta talo ei ole valmis vielä juhannuksenakaan. Lopulta rahat loppuvat ja muutetaan rakennustyömaan keskelle.

Raportin mukaan muut ikäiseni ovat katsoneet ohjelmaa La Promesa -Salaisuuksien kartano. En ole katsonut ainuttakaan sarjan jaksoa, ehkä pitäisi. 

Areenasta kuuntelemieni radio-ohjelmien ykkönen oli Ruben Stillerin ohjelma. Välillä minua ärsytti, sillä Stiller kutsui vieraakseen lähinnä miehiä. Yleensä tiedotusvälineissä naisten ja miesten suhde on yhden suhde kolmeen, mutta Stiller alitti tämänkin (havainto perustuu mutuun).  Radio-ohjelmien kakkonen oli tietysti Muistojen bulevardi. 

Joulun allakin olen huolestunut ilmaston muutoksesta. Suomessa valtio tukee rahallisesti lihan syömistä, lentämista ja vieläpä turkistarhausta.  

Nyt sitten katosi muutama lukija. Sanoin pojalleni, etten ole saanut vihapostia blogiini. Hän sanoi, että se johtuu siitä, etten ole suosittu. Kunhan minusta tulee menestyskirjailija, niin minuakin aletaan vihdoin vihata. Suosittelen norjalaista fiktiivistä sarjaa Berit -parempi mies, jossa kerrotaan nettitrollista.  Löytyy Areenasta.

Joulukalenterin 11. luukku

Vessanpönttöjoulukalenterista päivää! 

Alkaa taas kaduttaa tämä joulukalenterin pitäminen, sillä en keksi mitään hauskaa kirjoitettavaa.  

Huoltofirman tyyppi kävi korjaamassa vuotavan vessanpönttöni. Hän sanoi, että tässä pöntössä on osia kuin suihkukoneessa ja näytti jotain muoviroinaa, jota oli repinyt pöntön sisuksista. 

Hän veti vessanpöntön, seisoimme vierekkäin ja odotimme, että kohina loppuisi. Mies sanoi, että jos tässä asuisi joukko murkkuikäisiä lapsia, ei tällä pöntöllä pärjättäisi, vesisäiliö täyttyy turhan hitaasti. Se aika tuntui totisesti pitkältä. En ole koskaan kiinnittänyt huomiota vessanpönttöni hitauteen.

Lähtiessään hän sanoi, ettei lähetä laskua, sillä tämä kuuluu taloyhtiölle. "Jos rikot altaan, joudut itse maksamaan". Sanoin, että yritän olla rikkomatta.  

Kuuntelin viimeisimmän Ruben Stillerin, jonka lopussa Ruben sanoi, että koska Linnan juhlissa oli vulvailtapuku, hän odottaa jatkossa penispukua. Minusta on hyvä, että vulvapuku nähtiin vasta nyt eikä Kekkosen aikaan. Ehkä penispuvun aika ei ole vielä. 

Minulta kysyttiin, onko minulla toivomuksia äänikirjan lukijaksi. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä. Ehkä naislukija olisi parempi. Tai toisaalta voisi olla kiva, jos Jukka Pitkänen lukisi romaanin, joka kertoo naisista.  

Veden lämpötila oli tänään 4.5 astetta. 

Selvisin joulukalenterin 11. luukusta! 

Joulukalenterin 10. luukku

Joulukalenterin kymmenennessä luukussa palaa kiinalaisvalmisteinen  jouluvalo, joita myytiin joskus Clas Ohlsonilla. 

Keskustelimme eilen Teamsissa jouluvaloista. S sanoi, että Yhdysvalloissa jouluvalot ovat kausivalot. E sanoi, että kaikki LED-lamput tulevat Kiinasta.  

Suomessa jouluvalot ovat yleensä varsin hillittyjä. Minullakin on kaapissa tuhannella solmulla ja kierteellä oleva jouluvalonauha ja patterilla toimiva valkoinen tähti ja kuusi. En ole vielä sytyttänyt niitä. Tätä päivitystä varten aion sytyttää. Pidän jouluvalokauden lyhyenä. 

Keskustorin varrella seisovia taloja on valaistu Muumi-kuvilla, sillä onhan kaupungissa Muumi-museokin. Suosittelen museota aikuisillekin. Pitääpä mennä pitkästä aikaa käymään siellä. 

Helsinki-Vantaan lentokentällä aurinko ei ole näyttäytynyt  vielä kertaakaan joulukuussa, Tampereen tilastoja minulla ei ole käytettävissä, mutta oma havaintoni kertoo, ettei aurinkoa ehkä enää ole ollenkaan.  

Muistakaa heijastimet. Omistan heijastavat henkselit, jotka tuntuvat jotenkin hölmöiltä, ja joita olen käyttänyt yhden kerran lenkkeillessäni. 

Joulukalenterin 9. luukku

Tänään joulukalenterin luukusta löytyy odotusaikaa taustamusiikilla tai ilman.  Aika on lopulta meidän tärkein omaisuutemme. 

Odotan kiinteistönhoitajaa (sukupuolineutraalinimitys huoltomiehelle), jonka pitäisi tulla korjaamaan vuotava vessanpönttöni. Aina joutuu vartoamaan jotakin.  

Sain romaanin kansiehdotuksen. En tiedä paljonko voin vaikuttaa kansikuvaan. Laitoin joitakin muutosehdotuksia. Kun itselläni on kuva siitä miltä päähenkilö näyttää, ei graafikolla ole välttämättä samaa käsitystä asiasta. 

Kansikuva on selkeästi viihdekirjan kanneksi sopiva ja sitähän se sisältökin on, toki tietyllä sarkasmilla terästettynä. Ehkä kansi kertoo sen olevan 98 prosenttisesti viihdekirja, mutta omassa päässäni viihdepitoisuus on vain 70 prosenttia. 

Lukulaarissa oli myynnissä vanhoja Aku Ankan joulunumeroita ja ne saivat sydämeni sykkimään nopeammin. Sain lapsena joka joulu Aku Ankan joulumantelin joulupaperiin pakattuna.  Joulumanteli tuli postissa jo ennen joulua, mutta sitä ei saanut lukea etukäteen. Silloinkin piti odottaa. 

 

Joulukalenterin 8. luukku

Taas aukeaa uusi pimeä joulukalenteriaamu. Onneksi aukeaa. Joulutunnelma on vielä kateissa. 

Elämä on niin proosallista. Ilmoitin huoltofirmaan, että vessanpönttöni vuotaa. Laitoin vakuutusyhtiöön kyselyä siitä, kun istuin marraskuussa kaverin designlampun päälle ja rikoin samalla Boknäs-hyllyn (kuulostaa omituiselta, mutta on totta). Lupasivat soittaa näiden arvokkaiden objektien omistajalle, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Vihaan kaikenlaisia hoidettavia asioita. Asunnon osakekirjat olisi pitänyt viedä Maanmittauslaitoksen digitaaliseen järjestelmään, mutta en ole tehnyt sitä.  

Olen jäänyt omien asioiden hoitamisen suhteen seitsemänvuotiaan tasolle.

Miten virastokontaktit ja asioiden hoitaminen sujuu teiltä muilta? Luultavammin tuosta vaan. Vihaan virastoja, kaavakkeita, puhelimesta kuuluvaa kylmää taustamusiikkia ja chatteja. 

Katsoin eilen Areenasta Katri Helenan konsertin ja itkin lähes koko konsertin ajan. Äitini kuoli kolme vuotta sitten ja nyt sitten itkin sitäkin ensimmäistä kertaa. Siinä se meni samalla.  

Tämän päivän luukusta putkahtaa ihka oikea sievä virasto, vaikka eihän niitä enää edes ole. Pelkkä digitaalinen rasittavuus, viraston irvikuva.  Katri Helena siunaa virastot ja meidän kaikkien päivän.  Hän antaa meille tähtitaivaan.

Joulukalenterin 7. luukku

Anteeksi!  Joulukalenterinne on myöhässä. Syytetään siitä vaikka postia, Yleä tai Kelaa. Olette ehkä yrittäneet avata seitsemättä luukkua turhaan. Etsiä suklaakonvehtia tai kuvaa mielikuvitushangista ja ihkaoikeista tontuista. 

Kävin puolilta päivin pulahtamassa järviveteen (veden lämppötila 4.7 C eli 40.46 F). Celsius-asteikon esitteli ruotsalainen tähtitieteilijä Adres Celsius 1742.  Vältyimme Fahrenheit-astekolta. Ruotsalaiset ovat tehteet hyvää lämpötila-asteikoille. 

Uimisen jälkeen minua on paleltanut. Päälläni on merinovillainen kerrasto, samaa materiaalia oleva vetoketjullinen urheiluväliasu, villapaita ja kahdet villasukat. 

Kävin eilen Tampere Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa ja kylässä, jossa katsoimme linnanjuhlia. Suomessa ei olisi juurikaan töitä iltapukujen suunnittelijoille ilman linnanjuhlia, jotka ovat itse asiassa kahvikekkerit boolilla terästettyinä. 

Puvut olivat kauniita,  yhdestä asusta K tosin sanoi, että nainen oli vetänyt ylleen päiväpeiton.  Suzanne Innes-Stubbin puku oli tyylikäs. En tiedä miten usein vieraat vuokraavat iltapuvun, mutta se tuntuisi järkevältä.  

Toivottavasti juhliin käveltiin metallipaljastimen läpi, sillä kutsuihin osallistui myös poliisi ja kansanedustaja Timo V. puolisoineen. 

 

Joulukalenterin 6. luukku

Tampereen työväenteatterissa esitetään näytelmää Helene Schjerfbeckistä. Eilinen esitys oli kielletty alle 18-vuotiailta, vaikka siinä ei näytetty väkivaltaa tai seksiä. Ensimmäisen kerran olen törmännyt näihin K18-näytöksiin elokuvissa. Ikäraja asetetaan, jotta teatterisaliin saa viedä alkoholia. 

Briteissä katsojat kantoivat esityksiin olutta huterissa muovimukeissa, Helenen yleisö joi katsomossa valko- ja kuohuviiniä. 

Ymmärrän, että juomat tuodaan stand up - tai Vuonna 85 Reunion -esitykseen, mutta Helene tuntuu kummalliselta. Onhan kuitenkin pikkujouluaika, joten pitäähän saada nauttia alkoholista myös esityksen aikana! Kuka muuten vaivautuisi katsomaan työnantajan maksamaa teatteria. Ei alkoholi minua häirinnyt, tosin paheksuin katsojaa, joka otti kännykällään kuvia esityksen aikana. 

Olen savolaissyntyinen hienostelija. Jos juon näytelmän väliajalla muutakin kuin vettä, juon pienen lasillisen kuivaa sherryä, ellei minulla sitten satu olemaan seuralaista, joka jakaisi kanssani piccolokuohuviinipullon. Ei tulisi mieleenikään juoda sherryä milloinkaan muulloin, enkä ole koskaan ostanut kyseistä juomaa kotiin. Sherry on varattu juotavaksi teatterin lämpiössä. 

Näytelmä oli parempi kuin odotin. Pidin vaihtuvista kuvista (maalauksista) näyttämön taustalla. Näimme myös tekoälyllä henkiin herätetyn valokuvan taidemaalarista. 

Nykyään näyttelijöiltä odotetaan käsittämätöntä fyysistä voimaa ja notkeutta. Helenen putoaminen portaissa oli hienosti esitetty. 

Hyvää itsenäisyyspäivää!  

Joulukalenterin 5.luukku

Kahvakuulaohjaaja kertoi saaneensa äidiltään puurojoulukalenterin. Tämä ei ole puurojoulukalenteri, enemmänkin vessanpyttyjoulukalenteri.

Soitin huoltofirmaan vuotavasta vessanpöntöstä. Puhelu sujui näin: luurista kuului "Paina yksi jos..." siinä vaiheessa suljin puhelimen ja lähetin firmaan sähköpostia. Taloyhtiön käyttämän huoltofirman nimi oli aiemmin Tammertalkkarit, tämän uuden nimi on Alltime. Ei voi mitään. 

Nyt kehun kustantamoa, josta seuraava romaanini tulee. Laitoin kässärin sinne lokakuussa, ja sain vastauksen, että he ehtivät lukea sen marraskuussa. Heti marraskuun alussa sain viestin, jossa kysyttiin ovatko tekstin oikeudet edelleen tarjolla, kerrottiin ennakon ja rojaltien taso, jotka olivat hyvinkin kilpailukykyiset. Allekirjoitin kustannussopimuksen marraskuussa ja ennakko tuli tililleni. Tapasin kustannustoimittajan joulukuun alussa. Minua ei ole roikotettu turhassa toivossa kuukausikaupalla. 

Ainoa huono puoli on se, että kustantamo keskittyy ääni- ja e-kirjoihin, mutta sinnepäin ovat muutkin kustantamot menossa, luulisin. Kirjasta tehdään myös paperiversio, jonka voi tilata nettikaupasta, mutta jota ei tarjota kirjakauppoihin.  Kaikki on ollut ihmeen selkeää heti alusta lähtien. 

Enää ei tarvitse murehtia sitä, ettei ole saanut kutsua takkatuli-iltaan (ilman takkatulta), koska sellaista ei ole. 

Joulukalenterin 4. luukku

Tänä aamuna joulukalenterini taso nousee, sillä tarjoilen teille Pekka Kytömäen joulupalindromeja. 

Lukuohje: Lue palindromi ensin alusta loppuun perheellesi, kotieläimillesi tai olohuoneen seinälle, jonka jälkeen suosittelen sinua kääntämään selkäsi yleisölle ja lukemaan palindromit lopusta alkuun.  

Aatto, kuusi./ Siis äitiäsi/ isi suukottaa. 

Uupuva,/ haali paketit,/ eka pilaa havupuu.

Tee latu,/ ihannejoulu./ Ojenna hiutaleet.  

Palindromit ovat kirjoista Aattelu rulettaa (Aviador 2018) ja Sytytys (Aviador 2020).

Huomasitte varmaan, että kirjojen nimetkin ovat palindromeja. Suosittelen muutenkin Pekka Kytömäen runokirjoja! 

Kurssikaverini harrasti aikoinaan palindromeja, nyt hän rustaa niitä pilven reunalla. Tämä on jäänyt mieleeni: Neulo taas, saat oluen. 

Nyt viimeistään kannattaa aloittaa joulusiivous. Kiillota jouluhopeat! 

 

Jolukalenterin 3. luukku

Kaikki maailmaa johtavat vanhat miehet huomioikaa, että tontut ovat liikekannalla. Tonttu kurkistaa ikkunastanne, punainen lakki vain vilahtaa jossain näkökentän reunamilla. Tonttu kuulee ja näkee kaiken. Tip tap, tip tap, tipe tipe tip tap tonttu laulaa. 

Rahan, nuorten kauniiden naisten, vihreiden kuulien, korkean viran, tietokonepelien ja himoittujen maa-alueiden sijaan saatte jouluaattona risukimpun, jolla tonttu rätkii teitä. Siinä eivät muut vanhat vallassa olevat miehet pysty auttamaan. Vielä ehtii muuttaa tapojaan. En tosin usko teidän kykenevän siihen.  

Olin eilen kirjailijoiden pikkujouluissa. Pikkujoulutkaan eivät ole entisellään, juhlat loppuivat kahdeksalta ja minulla on aamulla freesi olo tai niin freesi kuin nykyään voi olla. 

Työpaikan pikkujouluista mentiin aikoinaan jatkoille. Muutaman kerran päädyimme erääseen tanssiravintolaan. Tanssiravintolaa ei enää ole, enkä sitä kaipaa. 

Kaveriani, poliklinikan sairaanhoitajaa, kolmen lapsen äitiä alkoi piirittää eräs mies. H sanoi hänelle olevansa teologian opiskelija. Mies meni kovin hiljaiseksi, eikä ottanut enää kontaktia. 

H hommasi meille ravintolasta autokyydin kotiin. Luulin meitä kuljettaneen miehen olevan hänen tuttunsa, mutta mies oli täysin tuntematon ja ilmeni, että hän oli Alibin toimittaja. Kaivoin netistä miehen juttuja, jotka olivat pelottavia ja vaivaannuttavia. 

Selvisimme molemmat turvallisesti kotiin. 

Olkaa kilttejä! Koskee varsinkin kaikkia valtaapitäviä vanhempia mieshenkilöitä. 

Kuvassa on nähtävissä osa Tampereen Stockmannin jouluikkunasta. 

Joulukalenterin 2. luukku

Olemme jo riittävän turvavälin päässä marraskuusta, eikä onneksi enää ole vaaraa tipahtaa marraskuukuoppaan. Tosin marraskuu ei ollut erityisen synkkä. Aurinko valaisi Helsinki-Vantaalla noin 30 tuntia, vähiten aurinkoa nähtiin marraskuussa 1974, jolloin aurinko näyttäytyi 5.4 tunnin ajan kertoo Hesari. Miettikääpä sitä!

Lapsena sain joka joulu kirjalahjan ja myöhemmin äiti osti minulle jouluisin Finladia-palkitun romaanin. Enää kirjalahjat eivät ole itsestäänselvyys. 

Metso-kirjastossa minut pysäytti Aamulehden toimittaja ja kysyi minkä kirjan haluaisin joululahjaksi. Menin hetkeksi nurkan taakse miettimään ja sanoin sitten haluavani Claire Keeganin viimeksi suomennetun  kirjan Aivan viime hetkellä -Kertomuksia naisista ja miehistä.  Hän kysyi miksi ja sanoin, että kirjailijan kaksi aiemmin suomennettua romaania olivat olleet ihania. IHANIA! Noloa! 

Toimittaja sanoi, ettei lue kirjoja vaan kuuntelee äänikirjoja. Tuntuu oudolta, ettei toimittaja lue vaan kuuntelee. Juttu, johon siis haastateltiin satunnaisia ohikulkijoita, saattaa olla jo Aamulehdessä. Otettiin kuvakin, vaikka hiukseni olivat lätässä.  Minulle ei tule Aamulehteä vaan Hesari.

Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi pitänyt haluta lahjaksi jonkun suomalaiskirjailijan uutuutta tai peräti runokirjaa, sillä runot painuvat aina myyntitilastojen pohjimmaisiksi.  Se on myöhäistä nyt. 

Kirja on hyvä lahja ja melkein kaikesta selviää häpeällä.  

Joulukalenterin ensimmäinen (vaan ei viimeinen) luukku

Tervetuloa lukemaan Ei saa mennä ulos saunaiholla-blogin suosittua joulukalenteria. Takaan, että tekstit ovat hutiloiden kirjoitettuja, virheitä esiintyy ja asiaa joutuu kaivelemaan tyhjänpäiväisen ryönän alta. Sarkasmitakuu. Valitusoikeutta ei ole. Kalenteri on ilmainen, eikä uutta luukkua voi luvata joka päivä. 

Isäni asuu palvelutalossa, jossa ei saa polttaa kynttilöitä. Vanhukset ovat tunnetusti holtittomia tulen käsittelyssä. 

Ostin isälle LED-kynttilöitä, jotka ovat hämmästyttävän hyvä korvike aidoille. Isän luona käydessäni varoin LED-lamppuja kuin kynttilän liekkejä. 

Siskoni miehineen ja koirineen tuli käymään, eivätkä he päässeet sisälle ovesta lätkäavaimella. Siskoni soitti huoltohenkilölle, joka saapuikin paikalle. Hänkään ei saanut ovea auki. Huoltohenkilö ei ymmärtänyt lukkoasiasta yhtään mitään ja hän soitti eri instansseille, enkä tiedä miten lopulta kävi. Käytävälle alkoi kertyä saunasta palaavaa porukkaa kylpytakeissaan, eivätkä hekään päässeet koteihinsa. 

Ovet olisi voinut avata myös perinteisillä avaimilla, mutta niitä ei ollut. 

Ilmeisesti saunasta tulleille asukkaille avattiin heidän asuntojensa ovet, sillä käytävä oli tyhjä kun lähdin rautatieasemalle. Isä ei voinut lähteä minua saattamaan, sillä hän ei välttämättä olisi päässyt takaisin sisälle. 

On oikein joulukuista. Sataa vettä.  Kuva on eilispäiväinen.

Huolettomuus

Tuli käytyä Mältinrannassa uimassa, eivätkä jalat tunnu lämpenevän millään. Kylmäuinti on todella terapeuttista. 

Veden lämpötila oli 5.3 astetta (joku haluaa varmasti tällaista eksaktia informaatiota). 

Keskustelimme uimahuoneella pyyhkeistä. Eräällä naisella oli mukanaan kaunis neuvostovalmisteinen vohvelikankainen pyyhe, jolla täytyy olla ikää yli kolmekymmentä vuotta. Keskustelussa edettiin siihen, etteivät tekstiilit enää kestä vuosikymmeniä.  

Juha Hurme iloitsee Anna-lehden haastattelussa "Eläkkeellä olo on paluuta lapsuuden huolettomuuteen". Taiteilijat sanovat harvoin olevansa eläkkeellä. Ei Hurmekaan istu kiikkustuolissa sukkia kutomassa vaan kirjoittaa ja tekee ohjaustöitä edelleen. 

Minulla tuo paluu lapsuuden huolettomuuteen ei onnistu, sillä olin lapsena huolissani monesta asiasta. Ilmankos olen edelleen usein stressaantunut.  

Näen työunia, joissa olen myöhässä töistä enkä löydä työhuonettani tai salia, jossa pidetään aamu-meeting tai ensiaputiloja. En muista koskaan myöhästyneeni töistä. Olisi hienoa, jos uniaan voisi  ohjata samaan tapaan kuin voi valita mitä televisiosta katsoo tai mitä kirjaa lukee. Sen sijaan että hortoilee etsimässä työhuonetta, voisi olla pääroolissa jossain suloisessa unessa. 

Huolettomuus -sanasta tulevat mieleen Pirkko Saision romaanit Voimattomuus ja Kohtuuttomuus. Ärsyttäviä nimiä, sillä tahtovat mennä sekaisin.  

Lasteni isä sanoisi sanoisi, että ulkona on pimeää kuin persesilmässä. Minulla ei ole tapana sanoa noin, mutta edellä mainittu kuvaa täydellisesti tämänhetkistä luonnonvalon määrää. 

Anteeksi taas kerran, ettei tässä jutussa ollut mitään yhtenäistä juonta. 

 

En halua Iskelmäristeilylle

Tapaan joulukuun alussa kustannustoimittajan, joka on kovin nuori. Hän on kirjallisuustieteen maisteri, joten hänen täytyy olla viisas. Joskus minäkin olin nuorin kaikkialla, mutta en enää.  Suhtaudun nuoriin positiivisesti, sillä heiltä voi oppia paljon. 

Kävin kahvila Puustissa ja pöytääni istui fiksun näköinen mies (kahvila oli täynnä). Hän kysyi lupaa istua ja jutteli kanssani. Minä voivottelin mielessäni sitä, että olin pukeutunut urheiluvaatteisiin, olin ilman meikkiä ja hiukset lätässä. Ajatteleekohan kukaan mies, ettei ole riittävän edustavasti pukeutunut? Saattaa olla.

Täydessä kauppahallin kahvilassa mieshenkilö istui pöytääni tervehtimättä ja lupaa kysymättä. Hän käänsi tuolinsa niin, että hänen kylkensä osoitti minuun päin ja yritti olla kuin minua ei olisikaan. Viereiseen pieneen pöytään istuivat hänen kaverinsa, jotka alkoivat puhua Iskelmäristeilystä. Kun nousin ylös, he sanoivat, että pelästyinkö, että joudun Iskelmäristeilylle. 

Joillakin suomalaisilla on tapana paukauttaa ovi takana tulevan nenän edestä. No ei kaikilla tietenkään, kuten eivät kaikki miehet jne. Nykyään pidän ovea auki, vaikka perässäni tuleva olisi joitakin metrejä jäljessäni. Silloin tuo tyyppi alkaa ottaa juoksuaskeleita, ettei olisi vaivaksi.  

Aamun Hesarin kolumnissa kirjoitettiin  siitä, miten me suomalaiset emme osaa tarjota toisille vaan lasku jaetaan sentilleen. En minäkään osaa tarjota saati ottaa toisen tarjoamuksia vastaan. Kun suuri äänekäs  espanjalaisseurue perheitä ruokailee ravintolassa, jaetaan lasku aikuisten määrällä eikä oteta huomioon sitä, mitä kukakin on syönyt. Tapaamani lapseton espanjalaispariskunta piti systeemiä epäreiluna. Sama pariskunta kertoi, että heillä on pitkäaikaisia ystäviä, joiden kodeissa he eivät ole koskaan käyneet. He tapaavat ravintoloissa ja kahviloissa, sillä asunnot saattavat olla pieniä ja vaatimattomia. 

Niin ja näin

Metso-kirjastossa järjestetään harvakseltaan filosofian iltoja. Silloin tällöin saan aikaiseksi mennä kuuntelemaan viisaita ihmisiä.   

Torstaina Jaana Parviainen, Otto Sahlgren ja Anne Koski pohtivat nykyteknologian polttavia eettisiä kysymyksiä. Iltaa veti Niin & näin -lehden päätoimittaja Juho Rantala. Keskustelijat olivat filosofian ja politiikan tutkijoita, jotka olivat perehtyneet teknologiaan ja tekoälyyn eri kanteilta. 

Teknologiamiljardööreillä on paljon (liikaa) valtaa koko maailmassa.  Suomessakin varotaan astumassa näiden firmojen varpaille. Ajatellaan nyt vaikka datakeskuksia, jotka eivät maksa sähköveroa ja kuluttavat valtavasti energiaa. Eivätkä ne edes työllistä paljon ihmisiä sen jälkeen kun ne on rakennettu. Koneet siellä raksuttavat ja hotkivat sähköä. Jos halutaan suojella luontoa tai kerätä veroja, pelätään innovaatioiden ja investointien loppumista. 

Tekoälypohjaisia asejärjestelmiä kehitetään. Tappamisesta tulee tehokkaampaa.

Teknologiaa ei kehitetä välttämättä kansalaisia varten (meille mahdollisimman helpoksi ja käteväksi) vaan pyritään tehostamaan toimintaa (vähentämään työvoimaa, säästämään rahaa) teknologian avulla. Teknologia ei ole demokraattista, kaikilla kansalaisilla ei ole älypuhelimia eikä digitaitoja. 

Valtion ja kuntien teknologiaosastot (tämä termi saattaa olla väärä) on monesti ulkoistettu. Teknologian asiantuntijat voivat vaihtaa työpaikkaa yksityiseltä julkiselle puolelle ja takaisin. Puhutaan pyöröovi-ilmiöstä. Se ei välttämättä ole hyvä asia. 

Kun tekoäly alkaa tehdä päätöksiä, niin kuka niistä on vastuussa? En minä ainakaan.

On sanottu, että tekoäly vie ihmisten työt. Saattaa kuitenkin olla, että työt muuttuvat tylsiksi valvonta- ja tarkastuspuuhiksi.  

Minäkin voisin käyttää tekoälyä tämän tekstin arviointiin, mutta koska tekoäly pyrkii miellyttämään käyttäjäänsä, se imartelisi minua. Minulle tulisi hyvä mieli ja kuvittelisin olevani huipputekijä, enkä tämmöinen huolimaton harrastelija. Olisiko siitä kenellekään hyötyä? 

Tämän tyyppisten tilaisuuksien lopussa annetaan yleisölle mahdollisuus kysyä. Monesti mikrofonin ottaa vanhempi mies, joka haluaa puhua jostain aiheeseen kuulumattomasta asiasta, eikä kysy mitään. Pääasia, että hän saa jakaa ylivertaista viisauttaan. Tällä kertaa niin ei onneksi tapahtunut.  

Osta kirja

Otavan toimitusjohtaja lähetti kirjailijoille pitkähkön viestin, jonka keskivaiheilla hän kertoi, että Otava-konsernin kirjailijoiden äänikirjat tulevat tyrkylle digitaaliseen palveluun, jonka nimi on Spotify. Hän piti sitä hyvänä asiana kirjailijoiden kannalta. Samaan aikaan kirjat olivat jo palvelussa. Ilman ennakkovaroitusta. Tähän asti kirjailijat olivat lähinnä säälineet muusikoita, jotka tienaavat pelkkiä murusia Spotifysta. Suomalaiset muusikot ovat joutuneet pakkaamaan kitaransa, rumpunsa ja kaiuttimensa jalkahieltä ja oluelta haiseviin busseihin ja kiertämään maata henkensä pitimeksi. 

Kukaan ei tulisi kuuntelemaan minua edes ilmaiseksi, vaikka osaankin olla hauska. Kirjailija, toimittaja Maxim Fedorov kiertää Suomea ja vetää koulujen jumppasalit ja kirjastot täyteen. Sama onnistuu kirjailija Satu Rämöltä. Kaikilta se ei luonnistu.

Spotifyssa äänikirjat sekoittuvat podcasteihin ja Taylor Swiftin biiseihin. Omia kirjojaan on vähän hankala löytää, sillä Suomi on täynnä tasalaatuisia Heidi Mäkisiä. Sieltä ne löytyvät kuitenkin. 

Olen kuullut, että Spotifyn välittämän musiikin äänen laatu on sekundaa, mutta minulle se menee täydestä. Tämä kertoo siitä, etten ole musiikin asiantuntija. Instassa väitetään, että Spotify sijoittaa voittojaan aseteollisuuteen.  

Hyvänä puolena pidetään sitä, että Spotifysta voi ostaa yksittäisiä äänikirjoja. Minulla ei ole mitään tietoa mitä kirjailija Spotifyn kautta kuunnelluista kirjoista ansaitsee. Jännityksellä odotan miten käy.  Sen verran tunnen kirjailijapiirejä, että arvasin etukäteen, ketkä suuttuivat eniten. 

Olen tehnyt urani julkisella sektorilla, jossa ainakin näennäisestiä neuvoteltiin suunnitelluista muutoksista. Olen ymmärtänyt, etteivät pörssiyhtiöt voi ilmoitella liikkeistään. Se on sitä kapitalismia.

Kuulin eräältä läheiseltä, että hän on jo lopettanut Bookbeatin, ja kuuntelee jatkossa kirjat Spotifysta. Äänikirjojen kuluttajien sieluista taistellaan ja voi olla, että jotkut firmat kaatuvat.  

Kävin eilen kahvilla parin kirjailijan kanssa. Siinä vaiheessa olimme viattoman tietämättömiä tästä kaikesta. Tapaamiseen lähtiessäni vein roskat ja heitin tyhjän säilykepurkin ja hanskani metallijätteisiin. En tietenkään ylettynyt käsineeseeni, joka makasi roskasäiliön pohjalla kuin väärin lajiteltu jäte. Noukin pihalta oksan, jolla sitten sain käsineeni taiteiltua ylös.  

Käy ostamassa kirja vaikka joululahjaksi! 

Niksitaidetta

Helsingin reissulla käväisin Kiasmassa katsomassa 1962 syntyneen englantilaisen Sarah Lucasin taidetta. 

Poikani sanoi, että hänellä on ollut ongelma Kiasman näyttelyiden suhteen sen jälkeen kun hän oli nähnyt taideteoksen, jossa kiven päällä törötti puolikas suklaapatukka. 

Sarah Lucas poseeraa eräässä näyttelyn valokuvassa paistetut kananmunat rintojensa päällä. Oikeastaan välissä on vihreä t-paita. Joku taiteilijan tuttu oli sanonut, että hänen tissinsä ovat kuin paistetut kananmunat. 

Osa näyttelyn veistoksista oli muovattu Niksi-Pirkan tyyliin sukkahousuista. Luultavammin Lucas ei ole koskaan edes kuullut Niksi-Pirkasta.  Monet veistoksista on tehty perinteisistä materiaaleistakin. 

Näyttelyssä voi katsoa videota, jossa taiteilijaa haastatellaan samaan aikaan kun avustaja teippaa häntä kiinni tuoliin. Taiteilija vaatii, että oikea käsi pitää jättää vapaaksi, että hän voi samalla naukkailla punaviiniä. 

Minusta Lucasin työt olivat humoristisia ja oivaltavia. 

Kävin samalla reissulla HAM:ssa, jossa oli esillä Ars Fennica -palkintoehdokkaiden töitä. Näin Hanna Vihriälän kauniin irtokarkkikukan.  

 Ikävä kyllä kuvissa on heijastuksia, itse otin. Sukkahousutöitä en kuvannut, olisi pitänyt.

Jakkara, joka oli lamppu

Eräs ystävä on kolme viikkoa lomamatkalla. Lupasin kastella hänen kukkansa. Tämä johti luonnollisesti ongelmiin.

Kun tarkistin viherkasvien hyvinvoinnin, eivät odotukseni olleet korkealla. Marraskuu on huonekasveille ehkä kuukausista se julmin. Havaitsin parketilla kiinanruusun ympärillä kukkia ja lehtiä ja päätin kerätä ne. Lattialla kyykkiessäni huomasin, että takanani seisoi valkoinen jakkara, jolle päätin istahtaa. 

Ei ollut jakkara vaan designlamppu. Lamppu hajosi, kaatui ja minä lensin siinä samassa persiilleni. Kun keräsin lampun kappaleita ympäriltäni, huomasin siellä myös lasia. Minä (tai lamppu) olin rikkonut Boknäs -hyllyn lasin. 

Minua harmitti h-tisti. Kotiin kävellessäni ymmärsin, että ne lasin suikaleet olisivat voineet viiltää kaulavaltimoni poikki, joten ei tässä lopulta niin huonosti käynyt. Viestitin ystävälle toheloinnistani sinne tuhansien kilometrien päähän, jossa hän varmaan nautti juuri eksoottisia drinkkejä. Hän ei varsinaisesti ilahtunut ja sekös minua suututti, vaikka ymmärtäähän sen, olisi edes ollut Ikea-lamppu ja -hylly. 

Laitoin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön, saa nähdä korvaavatko ja mitä tai kenen vakuutus korvaa. Vai korvaako kenenkään. En ole koskaan hakenut vahingonkorvausta kotivakuutuksesta, vaikka olen syytänyt vakuutusyhtiölle rahaa kymmenien vuosien ajan, joten minusta olisi kohtuullista, että korvaisivat.  

Villasukkaromaani

Antti Hyryn romaani Uuni voitti Finlandia-palkinnon 2009. En ole lukenut Uunia, enkä muitakaan kirjailijan teoksia, mutta olen kuullut, että romaanissa kerrotaan yksityiskohtaisesti uunin rakentamisesta ja rakentajan mietteistä. 

Miten olisi Villasukkaromaani? 

Romaanin alussa nainen pohtisi talven tuloa, pakkasia ja palelevia varpaitaan. Hän päättäisi neuloa villasukat. Neuloako perinteiset harmaat, ähertäisikö kuvioita vai valitsisiko langan, joka on värjätty niin, että sukkiin muodostuu raidat vaivatta vai tehdäkö raidat jämälangoista, jolloin lankojen päättely on vaivalloista. Aloittaako sukkien neulominen kärjestä (niitäkin ohjeita löytyy) vai varresta. Neuloako varret yksi oikein, yksi nurin joustinta vai kaksi oikein kaksi nurin, vai valitako joku erikoisempi joskin työläämpi tapa. Kantapäänkin voi tehdä monella eri tavalla. 

Itse neulomisen voisi kuvata tarkkaan, aloittaen silmukoiden luomisesta ja päättyen lankojen päättelyyn ja mahdolliseen sukkien höyryttämiseen. Niin yksityiskohtaisesti, ettei kukaan haluaisi enää koskaan lukea mitään villasukkien neulomisesta. Välillä romaanin päähenkilö joutuisi purkamaan sukkaa ja siihen kohtaan sopisi viittaus virheisiin, joita elämässä väistämättä tulee tehtyä. Pieniä epätarkkuuksia saa jäädä sukkiin ja muihinkin elämän suorituksiin.  Kirjaa voisi kirjoittaa ja lukea hitaasti muutama neulekerros kerrallaan. Välillä neulojan käsiala olisi tiukempaa ja sitten taas löysempää.

Ensi joulun markkinoille se ei ehtisi, mutta mahdollisesti seuraavalle sesongille. Aihe ei vanhene, joten  tämä olisi klassikko. 

Olen allekirjoittanut kustannussopimuksen ruotsalaisen Lind & Co kustantamon kanssa, mutta siitä ei tule villasukkaromaania vaan jotain muuta. Romaanini julkaistaan luultavasti jo ensi keväänä. Lind & Co julkaisee kirjoja myös suomeksi. Kustantamo on keskittynyt e- ja äänikirjoihin ja toimii riippumattomana kustantamona osana Storytel-konsernia (tuo viimeinen on kopioitu kustantamon sivuilta). 

Kulttuurikoti huojuu

Tein ystävän kanssa pienen kulttuurimatkan Helsinkiin. Varasimme oikein hotellihuoneet, kun sattui löytymään hyvä tarjous. R:n hotellihuone oli siivoamaton, ja patjassa näkyi kellertävä kusiläiskä. R sai kaksi drinkkilippua ja yhden uuden huoneen. 

Meni hetki, ennen kuin löysin kosketusnäppäimisen paneelin, jolla saattoi ohjata hotellihuoneen valaistusta. En kuulu hotelli-ihmisiin.

Sitten kulttuuriin: Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitetään Anneli Kannon ja Heini Tolan yhdessä kirjoittamaa näytelmää Jotuni. Näytelmän on ohjannut Heini Tola. Katsomo oli täysi ja me istuimme ensimmäisellä rivillä. R:n korviin sattui, kun näyttelijät huusivat, minä kestin huutamisen hyvin. 

Näytelmän perusteella Maria Jotuni haaveili kirjailijan urasta eikä lapsiperhearjesta. Hänen tuleva miehensä Viljo Tarkiainen halusi itselleen Jotunin. Niinhän siinä sitten kävi, että Maria tuli raskaaksi ja joutui avioitumaan puisevan Tarkiaisen kanssa. Perheeseen syntyi vielä toinen lapsi, eivätkä olosuhteet olleet kirjoittamiselle suosiolliset, vaikka perheeseen hankittiin apulainen maalta. Tarkiainen ei viihtynyt kotona vaan töissä. Näytelmiä ja perheriitoja syntyi. 

Tarkiainen korosti perheen sivistyneisyyttä, ja ulospäin kaiken piti näyttää hyvältä. Ruokapöydässä syötiin siivosti silakoita (muuhun ei ollut varaa), Tarkiainen piti monologejaan, eikä kenelläkään ollut hauskaa. 

Jotunin kirjailijanuran vastoinkäymiset tuntuivat jotenkin tutuilta, vaikka en todellakaan vertaa itseäni Maria Jotuniin, joka on jättiläinen (näytelmässä sanottiin, että Jotuni tarkoittaa jättiläistä). Olen pelkkä puutarhatonttu hänen rinnallaan. 

Väliajan jälkeen väkivalta ja mustasukkaisuus tulivat kuvioihin. Pieni kuiva huumori ja väkivallan esteettisyys huojensivat meitä katsojia. 

Pidin näyttämöllisistä ratkaisuista, muusikosta, joka osallistui esitykseen muutenkin, videoista, tekstistä ja erinomaisista näyttelijöistä (Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen ja Anna Airola). Musiikista ja vähän näyttelemisestäkin vastasi Salla Markkanen.

Kannatti lähteä Helsinkiin. Kävin kolmessa taidemuseossakin, mutta niistä ehkä myöhemmin.  

 

Kohta tulee kiire

On tarkoitus pyrähtää hetkeksi Helsinkiin. Kulttuurin perässä tietysti. En aio heitellä taiteilijoita esineillä (kts. juttu taidetestaajista baletissa).

Heräsin viideltä ja juna lähtee kymmeneltä. Alan ymmärtää mummoani, joka lähti rautatiasemalle tunteja ennen junan lähtöä. Lopulta kuitenkin tulee kiire. Huono yöuni johtuu aamuisesta lähdöstä ja asioista, joille en mahda mitään. 

Kävin influenssarokotuksessa ja rokottaja kysyi, haluanko koronarokotuksenkin. Oli perjantai-iltapäivä ja runsaasti rokotteita oli vedetty ruiskuihin. Koronaokotus ei periaatteessa kuuluisi minulle, mutta otin sen, sillä olen rokotus- ja lääkemyönteinen. Uskon lääketieteeseen. 

Käyn edelleen kahvakuulajumpassa. Jumppaan osallistuu mies, joka tekee monet liikkeet sympaattisesti väärin.  Ei toksisen maskuliinisesti ollenkaan vaan kivasti. 

Jumpan jälkeen kävin uimassa. Olin unohtanut neopreenihanskat ja -sukat, joten uin vain lyhyen lenkin. Kylmä vesi pistelee sormia. Moni seisoo kylmässä vedessä kädet veden pinnan yläpuolelle nostettuina. Veden lämpötilaa mittaava mittari näytti eilen 8.9 astetta. 

Lämmitetyssä pukukopissa keskusteltiin hiusten pesemisestä ja eräs iäkkäämpi nainen sanoi, ettei hänen tarvitse pestä hiuksiaan kuin kerran kuukaudessa. Lakanatkin suositellaan vaihdettavaksi useammin.  

Sain tähän pölinään kulumaan vajaan vartin. Kohta tulee kiire. 

Mä lehden luin

Aamun Hesarissa kirjoitetaan hyödyttömistä hoidoista, turhista antibiooteista, yskänlääkkeistä ja tarpeettomista operaatioista. Paljolti nämä hoidot lähtevät potilaiden toivomuksista ja lääkärin halusta hoitaa vaivoja edes jotenkin, vaikka tietäisi hoidon hyödyttömyyden. Ihannetilanteessa lääkäri noudattaisi hoitosuosituksia ja potilas luottaisi häneen. Toisessa jutussa käsitellään sairauksien seulontoja, jotka eivät tutkimusten mukaan pienennä kuolleisuutta mitenkään merkittävästi, mutta lisäävät ahdistusta ja turhia tutkimuksia. 

Minulla menee aamun Hesarin lukemiseen liian kauan. Luen lehden padilta. Alkuun suosin näköislehteä, en enää. Käyn läpi pääuutiset kuten: Uudet asunnot menevät huonosti kaupaksi. Kiitos tästäkin tiedosta.

Saan tietää, että lapsuuden kodin tunnelma voi selittää miksi uuvumme aikuisina. Melko yhdentekevän artikkelin viimeinen lause kuuluu "Jos ilmapiiriä ja vuorosanoja ajattelee näytelmän osina, saa kenties uudenlaista mielihyvää. Jaa, että tällainen perhe." Kuulostaa minulle sopivalta ohjeelta, eikä tämä ole sarkasmia. 

Seuraavassa jutussa kerrotaan kiinalaisesta kylästä, jossa ommellaan seksikkäitä alusvaatteita nälkäpalkalla. Toivoisin, ettei kukaan tilaisi näitä hepeneitä. Maksakaa kestävistä seksialusvaatteista! Sympaattisinta jutussa olivat ompelimon lattialla leikkivät ompelijoiden lapset. 

Pääkirjoitussivun luen silkasta velvollisuudesta. Sitten siirrynkin ratkaisemaan Sanalouhosta ja Sanajuurta. Ahdistun, jos en selviä niistä kohtuullisessa ajassa. Urheilusivuilta tarkastan, miten paljon kirjoitetaan mies- ja naisurheilusta. Usein naisurheilua ei raportoida lainkaan, ja parhaimmillaan kolmasosa jutuista käsittelee naisten kilpaurheilua.  

Kotimaan uutisissa käsitellään Anneli Aurerin nuorimman lapsen todistusta oikeudenkäynnissä hänen äitiään ja tämän entistä miesystävää vastaan. Auerista on vuosien mittaan kirjoitettu todella paljon, hän kirjoitti itsekin kirjan itsestään.  Vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi ylsi Rami Mäkisen ja Matti Rämön tietokirja Oikeusmurha. Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen.  

Sote kuuluu kotimaan uutisten pakolliseen materiaaliin ja poliitikkojen tekemiset ja sanomiset. Entisen pääministerin kirja on päässyt kulttuurisivuille, jossa se teilataan. Usein kulttuurisivuilla kirjoitetaan televisio-ohjelmista, niin tänäänkin. 

Mielipideosaston otsikot on tarkastettava. 

Tänään -palstalla poseeraa näyttelijäsuvun jälkeläinen Emmi Parviainen. Luen aina vähintään synttärisankarin neuvon omalle kaksikymppiselle itselleen, lähinnä koska ne ovat hämmästyttävän tylsiä. 

Sarjakuvista vilkaisen Fingrporin.  

Kaiken kaikkiaan lehden lukemiseen menee liikaa aikaa. Taidan palata näköislehteen, sillä sen artikkeleiden perästä ei löydy linkkejä toisiin saman lehden tai sen kylkiäislehtien juttuihin.  Jos luitte tämän blogitekstin, pahoittelen siihen tuhlattua tuokiota. Nyt pitää lähteä ulos reippailemaan. Liikunta on tutkitusti erinomainen lääke keholle ja mielelle.  

Nepos

Nepotismi tulee kuulemma sanasta nepos, joka tarkoittaa veljen- tai sisarenpoikaa. Luin netistä, joten tämä on luotettava tieto. Käsite on peräisin katolisen kirkon piiristä. Keskiajalla paavit eivät laittaneet korkeita virkoja julkiseen hakuun vaan palkkasivat niihin sukulaisiaan. 

Perussuomalainen kansanedustaja Kaisa Juuso valitsi eduskunta-avustajakseen oman poikansa. Samalla kävi ilmi, että muutama muukin on toiminut samalla tavalla. Työhön on otettu oma vihitty puoliso, naisystävä tai lapsi. Kun se ei ole kiellettyä. 

Tästä tulikin mieleen, että monessa paikassa toimitaan samalla tavalla. Olin koulu- ja opiskeluaikoinani töissä äidin työpaikassa, siivosin ja tein toimistotöitä. Molemmat siskoni olivat kesätöissä isän työpaikalla. Myöhemmin olen miettinyt, miksi en päässyt säähavaintoja tekemään. 

Oman vanhemman alaisena työskenteleminen ei ole ongelmatonta. Äitini pyysi, etten kutsuisi häntä äidiksi työpaikalla. Solsidanin uusissa jaksoissa Fredden poika Viktor pääsee isänsä asistentiksi ja anelee jo viikon päästä ylennystä.  

Itse en ole voinut tarjota lapsilleni työpaikkoja, korkeintaan kotisiivousta. Nyt sitten muistankin, että toinen lapseni avusti jonkin aikaa väitöskirjaohjaajaani sairaalan arkistossa.  

Eräs kurssikaverini omisti kerrostalon, jonka vuokria hän peri. Talo oli sellaisessa kaupungissa, että sillä tuskin enää on juuri mitään arvoa. Liekö pystyssäkään. Olin aikoinaan kateellinen hänen tulonlähteestään. Siihen liittyi todennäköisesti enemmän vastuuta kuin lattian pesemiseen. 

 

 

Monologi

Tampereen teatterissa Martti Suosalo esitti Juha Kauppisen kirjoittaman monologin Starman. Tekstiä ovat Kauppisen kanssa kehitelleet Martti Suosalo ja esityksen ohjannut Raila Leppäkoski. 

Starman käsittelee luontokatoa. Puheenvuoron saavat mm. varpunen, aktivisti, biologi ja metsätalousmies. Homman pitää koossa Galaktisen Keskustoimiston edustaja Starman, jolla on pahat mielessä.  Starman irtohampaineen ja suhisevine ässineen toi minulle mieleen edesmenneen Jouko Turkan. 

Liikuttava ja hauska esitys luonnon puolesta, hyvä teksti, jonka olen lukenut myös kirjana. Suosalo oli tietysti mahtava. Täysi katsomo, moni halusi nousta taputtamaan seisaaltaan. Suosalo näytti kiitolliselta, vaikka innokkaat suosionosoitukset lienevät hänelle jokapäiväisiä. Kai se silti kivalta tuntuu.

Mieleeni tulivat klinikan meetingeissä pidettävät esitelmät. Suosionosoitukset tapasivat olla varsin vaisuja. Ei kutsuttu kolmesti kumartamaan. Muutaman kerran läpsäytettiin käsiä yhteen ja odotettiin kahville pääsyä. Jos Suosalo saisi samantasoiset aplodit, hän huolestuisi ja ihan syystäkin. Näin ei siis kuitenkaan käynyt. Hän käväisi monta kertaa nurkan takana ja palasi takaisin. 

Esitykseen kuului myös pientä kontaktia yleisöön. Suosalo etsi muka paikkaansa riviltä kaksi. Kulki katsomossa takapuoli katsojien naamaa hipoen, työnsi erään naisen sivuun katsoakseen numeroa hänen tuolissaan. 

Olen kuullut, että jos katsomossa joutuu ohittamaan valmiiksi istuvat katsojat, se pitää tehdä naamapuoli heihin päin eikä perspuoli. Yleensähän ihmiset nousevat pystyyn päästääkseen toisen ohitseen. Silloin kuljetaan niin, että mahat viistävät toisiaan.

Harhauduin hieman aiheesta. Taas kerran. Tämäkin on yhdenlainen monologi.

Feel bad -kirjat

Heräsin viideltä, enkä enää saanut unta, joten luin Merete Mazzarellan uutta päiväkirjamuotoista esseekirjaa  nimeltä  Nyt kun kirjoitan tätä. Hesarissakin mainittiin, että harva kirjailija saa julki päiväkirjojaan vuodesta toiseen. Merete Mazzarella saa. Mazzarella ei ole ihan tavallinen päiväkirjan rustaaja, sillä hän on laajasti lukenut akateeminen nainen, jonka pohdintoja lukee mielellään. Usein hänen kirjojaan lukiessaan oivaltaa jotakin. No ei kirja ihan aito päiväkirja ole vaan selvästi meille lukijoille kirjoitettu. 

Mazzarellan uusimmasta kirjasta voi lukea hänen ja hänen miehensä arkielämästä: Mitä he syövät aamiaiseksi ja miten he päivittäin seisovat yhdellä jalalla ja katsovat ulos ikkunasta. Treenaavat tasapainoaan. He laskeutuvat joka päivä portaita alas ja sitten nousevat aina vintille saakka. Iäkäs isäni nousee kuntoilumielessä viidenteen kerrokseen, Mazzarella miehineen nousee seitsemänteen, mutta kirjailija onkin vasta 79-vuotias ja isäni sentään 95 vuotta vanha. Minä olen selvästi nuorempi kuin Mazzarella, joten lähden kohta kahvakuulajumppaan. 

Sain taas Hylsyn ja se vei mielen matalaksi. Somessa eräs kirjailija kertoi olevansa alakuloinen. Hän on yksinäinen, läheisille on tapahtunut ikäviä asioita, eikä tämä pimeyskään varsinaisesti tilannetta paranna. Kirjailijan ystävä oli ehdottanut riman laskemista. Jos ei voi tällä hetkellä elää kasipuolen elämää, niin viitosen elämä voi olla ihan kelvollista. Minusta se oli hyvä neuvo. Aion kokeilla.

Kirjojen pitää myydä, minun kirjani eivät ole käyneet riittävästi kaupaksi. Merete Mazzarellan kirjat myyvät vuodesta toiseen, niitä myydään sekä ruotsiksi että suomeksi. Hän muuten kertoi olevansa kustantamonsa vanhin kirjailija. 

Olen pohtinut kirja-alaa ja päätynyt siihen, että nykyään kaunokirjallisuuden puolella julkaistaan dekkareita, historiallisia romaaneja, tunnustuskirjoja (joku trauma pitää olla), potentiaalisia Finlandia-palkintoehdokaskirjoja (niitä on vähiten) ja feel good- viihdekirjoja. Entäpä jos ei ole feel good-ihminen? Jos onkin feel bad -tyyppi. Eikö pahan mielen kirjoille löydy sijaa elleivät ne ole niitä Finlandia-palkintoehdokaskirjoja.  

Kuvassa pullakahvit, joista on aina apua. 

Valoa ja pimeyttä

Ikkunasta näkyvässä surullisessa lehmuksessa sinnittelevät enää ne kaikkein sitkeimmät lehdet. Kohta nekin putoavat. Olen kaivanut kirkasvalolampun esille ja se säteilee tuikeaa valoaan. Ei tunnu virkistävän. Revin laastarin vasemman käden nimettömästä ja sormi aristaa kirjoittaessa. 

Kävin tässä väillä teippaamassa sormen pään ja se helpottaa hieman.  Eikö joissain rikosjutuissa höylätä roiston sormenpäiden iho, ettei rikollisen sormenjälkiä tunnistettaisi?  Ainakin tomaattiveitsellä tehtynä se on todella epämiellyttävä toimenpide. 

Olen ihmetellyt äärikristillisten piirien järkähtämätöntä Israel-rakkautta. Luin Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa ja ymmärrän nyt jotenkin mihin tämä liittyy. Nämä kristityt uskovat että kun juutalaiset ovat palanneet Israeliin, Jeesus tulee takaisin maan päälle. Jokainen päivä voi olla Jeesuksen paluupäivä. Sitä odotetaan innokkaasti.

Romaani kertoo kahdesta naisesta: Susannasta, joka on perheellinen lääkäri ja Anusta, joka kaipaa rakkautta. Susanna jopa kustantaa eri puolille maailmaa asettuneiden juutalaisten muuttoja Israeliin.  Anun usko on erilaisten enteiden etsintää. Välillä tekisi mieli huutaa, että oletteko te tosissanne. Kyllä he ovat. 

He ovat suolaa ja valoa on vetävästi kirjoitettu, kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu. Luin romaanin nopeasti. Se on kirjoitettu ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia, mutta ajankohtainen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle siitä. 

Joillekin ihmisille asiat ovat kummallisen selviä. Itselle asiat ovat aina olleet monimutkaisia ja suttuisia. On onneksi myös yksinkertaisia asioita, niitä joita voi mitata: Veden lämpötila oli eilen 9.3 astetta. 

Kuva ei ole näkymä ikkunastani vaan Tammerkosken sillalta. 

 

Kalliossa

Havaitsin kylpyhuoneessani vikkeläliikkeisen sokerioukan. Havainto johti suurimittaiseen kylpyhuonesiivoukseen. Luin toukkien olevan vaarattomia ja niiden hävittäminen lienee melko mahdotonta, sillä ne voivat pakata tavaransa ja siirtyä asunnosta toiseen. 

Sokeritoukat ovat onneksi äänettömiä. Talossani asuu myös ihmishäiriköitä, joiden häätäminen on kuulemma ollut sekin vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa. Häiriköt eivät onneksi asusta samassa rapussa.  

Neuloin villapaidan, jonka malli on leveä. Tein siitä ehkä liiankin laajan, molempiin kylkiin pullistuvat pussit, joissa voisi salakuljettaa useamman kartongin tupakkaa. 

Kävin viime viikolla kahdesti Helsingissä. Ensin kaverin pikkuruisessa yksiössä Kalliossa ja toisella kertaa siskon kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Rosettan kivi. 

Kalliossa lienee Suomen suurin vintagemyymälätiheys. Ostin sähköjohdosta tehdyt korvakorut, sillä oli vaikea poistua pienestä myymälästä ostamatta mitään ja myyjä oli itse väkertänyt korut. 

Kävimme syömässä ravintolassa nimeltä Flät NO 14. Ravintola mainostaa mm. innovatiivisia pikkuannoksia. Ne tarjoiltiin teevadeilta. Ihan hyviä olivat. Pistäydyimme Sivukirjasto-nimisessä baarissa.  

Rosettan kivi oli pieni pettymys, sillä Ryhmäteatterin esityksiltä on tottunut odottamaan paljon. Näytelmä kertoi nimensä mukaisesti Rosettan kivestä. Kivi sijaitsee British Museumissa, mutta Egypti on vaatinut sitä itselleen. Britit ovat keränneet paljon tällaisia "matkamuistoja", ihan ilman lupaa.

Näytelmässä liikutaan 1800-luvulla, jolloin Rosettan kiven kyljen tekstin arvoitusta selvitettiin ja vuodessa 2022, jolloin British Museumissa kohtaavat suomalainen Kaino, joka tekee työtä tulkkina jouduttuaan pois professorin hommista ja anestesialääkäri Safiiya, joka on myös joutunut jättämään työnsä, mutta  eri syystä. Näytelmässä käsitellään kolonialismia ja monia muitakin tärkeitä aiheita, mutta jotenkin näytelmä tuntui vaisulta.  Yllättäen kyseessä on suomalainen näytelmäteksti ja sen ensiesitys, joka on tietysti hieno juttu. 

Söimme teatterin jälkeen kivassa ravintolassa nimeltä The Alley. Kolmen aterian menu maksoi 39 euroa ja ruokia sai jakaa. Saimme maistaa monenlaisia hyviä makuja. Tarjoilijat eivät puhuneet suomea, mutta eivät vaikuttaneet orjatyövoimalta (sitäkin maassamme tapahtuu esimerkkinä nepalilaisravintolat ja thaimaalaiset marjanpoimijat).  

Nyt aion pysytellä Tampereella, joka on hyvä paikka elää.  

Pelastusoppi

Leikkasin tomaattiveitsellä vasemman käden nimettömän kärjestä pienen ihokaistaleen. Veitsessä on vihreä muovinen kahva ja se on petollisen terävä. Muut veitseni ovat tylsiä, joten tämän yhden veitsen terävyys tuli taas kerran yllätyksenä vähän kuin huono ajokeli näin syksyllä. 

Verta tuli paljon, vaikka vamma oli mitättömän näköinen. Yöllä sormea särki niin, että jouduin ottamaan särkylääkettä. Vuoto on jo tyrehtynyt. Pistin nimettömän muovipussiin suihkun ajaksi. 

On hankala kirjoittaa kun yhdessä sormessa tököttää paksu tuppo. 

Suosituttu sarjani Nääshallilla tapahtuu jatkuu. Koska Nääshallin pukuhuoneista on varastettu vaatteita, ne on tuotava kuntosalin naulakkoon. Harjoituksen jälkeen, kun olin kerännyt vaatteeni käsivarrelleni,  joku sanoi, että minulta putosi jotakin. Matolla lojui keltainen muovinen hammastikku. Kun kumarruin nostamaan sen, jostakin putosi erilaisia hammastikkuja ja hammaslankaimia noin kymmenen kappaletta. Keräsin niitä lattialta ja ojensin selkäni, jolloin ulkoiluhousujeni taskusta tippui vielä pari hammastikkua. Olen ahkera hammasvälien puhdistaja, mutta laiska viemään välineitä roskiin, joten pistän ne taskuuni ja saatan käyttää uudestaankin. Porukka istui penkillä ja katseli kun keräsin tikkuja lattialta ja kannoin roskikseen. 

Tuossa julkisessa tapahtumassa oli jotain noloa, en kyllä tiedä mitä.  

On harmaa päivä. Luen Jon Fossen kirjaa Septologia 1-2. Norjalainen kirjailija sai Nobel-palkinnon 2023. Mies kuuluu pisteiden vihaajiin. Piste on ehdoton suosikkivälimerkkini, mutta pidän silti Fossen tekstistä. Fosse käyttää paljon toistoa, ilmankos Septologia on kokonaisuudessaan lähes tuhatsivuinen. Tarinan hidas eteneminen on jotenkin rauhoittavaa. Ei tarvitse pelätä, että jotain tärkeää vilahtaa huomaamatta ohitse.  

Fosse on harvinainen kirjailija, sillä hän on julkiuskovainen ja niin on myös Septologian päähenkilö. Tarinassa ei matkusteta kauas, eikä se yritä olla jotenkin filosofinen kuten Joel Haahtelan pienoisromaanit. Olen kyllä pitänyt niistäkin, mutta pientä kyllästymistä on ilmassa. Saatan kyllästyä Fosseenkin, jos hän jatkaa tällä linjalla ja todennäköisesti jatkaa, sillä ihmisen on vaikea muuttua.  

Tekoäly tiesi, että septologia on uskonnollinen termi ja tarkoittaa pelastusoppia.  

Oletko elossa?

Kun tein väitöskirjaa, matkustin välillä toiseen kaupunkiin tapaamaan statistikkoa.  Eräällä minullekin tutulla miehellä oli tapana soittaa päivittäin tilastonerolle tarkistussoitto, jolla kuulemma varmistettiin, että molemmat olivat elossa. Soittaja kuoli vuosia sitten. Siinä eivät tarkistussoitot auttaneet. 

Olemme kuitenkin sopineet M:n kanssa, että lähetämme päivittäisen tarkistusviestin. Tämä on pilotti, joka jatkuu ellemme kyllästy. Lähetin aamulla ensimmäisen elossaoloilmoituksen. 

Istun Helsingin junassa. Junasta puuttuu vaunu, ja puute aiheuttaa erilaista sähläämistä. Minun vaununi on kyllä paikoillaan. Olen menossa tapaamaan ystävääni, jolla on pääkaupungissa kakkosasunto, pieni yksiö Kalliossa. 

Näin eilen italialaisen elokuvan Timantit, joka kertoo kahden siskoksen omistamasta ompelimosta, joka tekee mm. elokuva- ja teatteripuvustuksia. Elokuvan on ohjannut turkkilainen ohjaaja nimeltään Ferzan Özpetek. Tarina sijoittuu 70-luvulle. Elokuvateatteri oli täynnä katsojia. 

Elokuvassa on paljon naisrooleja, miehet toimivat lähinnä tarinan koristeina. Yleensä se on naisten tehtävä. On siinä rakkaustarinakin, joka tuntuu aika turhalta. Muutamia epäuskottavia tapahtumia. Tärkeintä oli naisten yhteishenki, he auttavat toisiaan. 

Elokuvassa on kuulemma monta italialaisista sarjoista tuttuja näyttelijöitä. 

Timantit on ehdottomasti viihdyttävää katsottavaa.  Huomasin kaipaavani Italiaa. Puhutaan paljon ja syödään hyvää ruokaa. Pukeudutaan huolellisesti. Kaikki on kaunista, surkeakin. 

Elokuvaa katsoessani huomasin pitäväni vanhoista  italoiskelmistä.  

En tahdo

Uimahuoneella nuorehko nainen kertoi ystävälleen, että hän oli mennyt kihloihin. Naisen avomies oli kosinut jossain heille merkittävässä paikassa. Sitä siis oikeasti tapahtuu muuallakin kuin romanttisissa elokuvissa. 

Nainen näytti kihlasormustaan ja minäkin kysyin, saisinko nähdä sen. Nätti oli, vähän vintage-tyylinen, keltakultainen, yksi pieni kivi, mahdollisesti timantti, kiven laadusta ei keskusteltu. 

Nainen sanoi ystävälleen, ettei tuleva avioliitto varsinaisesti muuta mitään. Niin on usein tapana sanoa. 

Kosinta ei ollut julkinen. Niitä näkee elokuvissa ja televisiosarjoissa. Julkinen kosiminen on kamalaa. Mitä sitten jos toinen osapuoli ei haluakaan. Pläjäyttääkö kosittava ein siinä vai vasta jälkeenpäin? 

En ole koskaan haaveillut kosinnasta. Kun odotin kaikin puolin toivottua lasta, äiti alkoi vihjailla ja painostaa meitä avioitumaan. Ja mentiinhän me naimisiin, hankittiin vielä toinenkin lapsi ja sitten myöhemmin erottiin.

Kävimme N:n kanssa Plevnassa yksillä, mutta joimmekin kahdet. Plevnan tarjoilijat oli puettu dirndl-mekkoihin, joka tuntui vähän kornilta. Toivottavasti asuun pukeutuminen on vapaaehtoista, tosin dirndl-mekko näytti olevan jokaisen naistarjoilijan yllä. Miehillä ei ollut nahkashortseja.

Tuossa ylempänä kirjoitin, että usein sanotaan ettei avioliitto muuta mitään. Kun perhesuhteista puhutaan käytetään muitakin kuluneita ilmaisuja. N sanoi, että hän ei pidä siitä että äidit sanovat "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, kun lapseni..." Kolmen pisteen tilalle voi sijoittaa tekovaatimatonta lapsen tekemisillä kehuskelua. Mikä lopulta on äidin ansiota. 

Minä voisin sanoa: "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, sillä lapseni eivät ole nääntyneet nälkään tai pudonneet hoitopöydältä". 

Saa tulla kosimaan. Kieltäydyn, mutta otan mielelläni timanttisormuksen.