Ei lehmä kaipaa sonnia

Maailma militarisoituu pelottavaa vauhtia. 

Järjestetäänkö enää rauhanmarsseja? Nuoruudessani käveltiin kadulla ja huudettiin "Ei lehmä kaipaa sonnia, kun sataa ydinpommia". 

Katsoin tänä aamuna Trumpin puheen sen jälkeen kun USA oli tehnyt iskun Iranin mahdollisiin ydinaselaitoksiin. Puheessa kiitettiin Jumalaa ja taitavia pommittajia.

Maailmanlaajuiseen aseistautumiseen menee valtavasti varoja, joilla voitaisiin taistella köyhyyttä ja ilmastokriisiä vastaan. Armeijoita johtavat miehet, joten naisten sananvalta politiikassa kaventuu. Militarisoitumista ja rajojen sulkemista perustellaan syillä, jotka ovat salaisia. 

Sodatkin loppuvat joskus ja koittaa rauha. Riitojen jälkeen ihmiset sopivat ja halaavat jos katkeruudeltaan kykenevät. Fiksataan rempalleen menneet asiat, korjataan rautatiet, rapsutellaan ruosteet, tasoitetaan kuopat, rakennetaan taloja, hoidetaan sairaat, rakastutaan, hankitaan lapsia ja yritetään auttaa niitä, joilta sota vei kaiken. 

Taidan keittää kahvia.

Kokko

Olen palannut kotiin Saarenmaalta. Viron kieli on kummallista, sitä luulee välillä ymmärtävänsä, mutta luultavammin ei kuitenkaan ymmärrä. 

Paikannimet ovat hauskoja. Saarenmaan lautta lähtee Virtsusta. Sanasta tulee mieleen se pieni pisu, jolla käydään varmuuden vuoksi ennen pitkää linja-automatkaa. Virtsu kuulostaa vanhemman ihmisen pikkupisulta. 

Kysyin hotellissa, miten kiitetään viroksi, ja se kuulosti siltä kuin sanoisi aittä, mutta näköjään se kirjoitetaan aitäh, ehkä sanan lopussa kuuluu kuitenkin aavistus h-kirjaimesta.

Nyt olen siis kotona. 

Lapsuudessani vietettiin juhannusta mummolassa. Kokkotarpeita oli etukäteen kerätty järvenrantaan. Kuunneltiin radiosta metsäpalovaroitukset. Käytiin saunassa ja sen jälkeen sytytettiin kokko, joka ei tietenkään meinannut syttyä. 

Myöhemmin tulivat kesät, jolloin en halunnut lähteä vanhempien kanssa mihinkään. Vietettiin juhannuksen kavereiden kanssa. Isot juhannusmökkeilyt vaativat mökin ja runsaasti sosiaalista pääomaa.

Yhden juhannuksen vietin kongressissa Amsterdamissa. Mukana oli kollega, jonka sukunimi on Kokko. Kun Euroopan yhdistyksen puheenjohtajaksi saatiin norjalainen, siirrettiin kongressi toiseen ajankohtaan.   

Melkein unohdin päivystysjuhannukset. Niitäkin on ollut. Eräs kollega päivysti mielellään juhannuksena, sillä vihasi sukujuhannusta.

Perhejuhannuksena toinen lapsi meinasi hukkua, mutta hänen isänsä ehti tarttua vaatteisiin ja nosti laiturille. Eräänä juhannusaattona sukulainen elvytettiin golf-kentällä. Hän on edelleen elossa.  

Sitten on ollut juhannuksia ystävien kanssa. Nyt olen yksin kotona ja säälittävä. Mietin vaihtoehtoja, torikahveja, Viikinsaarta ja Rauhaniemeä. Yläkerrasta kuuluu lapsen haparoivia juoksuaskelia. Muuten on kummallisen hiljaista. 

Hyvää juhannusta kaikille tasapuolisesti!  

P.S. En löytänyt juhannuskuvaa, mutta nuoruuskuva saa korvata sen. 

Kotimatkalla

 

Teemme kotimatkaa Lux Express-bussilla, jonka kuljettaja on nuorehko ja kielitaitoinen. Penkit ovat mukavat ja jalkatilaa riittävästi. 

Järgmine peatus tarkoittaa seuraavaa pysäkkiä. Viroa luulee melkein ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärräkkään.

Vuokrasimme polkupyörät. Vuokraaja vaikutti sellaiselta hosujalta, joka saa kohta sydäninfarktin.  

Luulin jotenkin, että Saarenmaa on pikkusaari, jonka ympäri polkaisee hetkessä. Ei polkaise. Kaikkialle on vähintään viisikymmentä kilometriä. ”Hyvin merkityt pyörätiet” vaativat karttaa ja Google mapsia. 

Luonto on kaunista ja vehreää. Linnut hihkuvat. Ravintolat ja kahvilat ovat hyviä ja hieman halvempia kuin Suomessa. 

Kännykällä kirjoittaminen on niin rasittavaa, että lopetan tähän. 

Boutique-hotelli

Olemme Kuressaaressa ja yövymme boutique-hotellissa.  Eikö kuulostakin hienolta ja kalliilta ja onkin turhan tyyristä, mutta onhan tämä söpö. 

Saarenmaalle päästäksemme saimme istua bussissa neljä tuntia. Aika sisälsi puolen tunnin lauttamatkan, jonka aikana kaikki ryntäsivät vessaan, joten laiva oli vähän kuin merellä kulkeva vessa. Lautalla oli tarjolla vessan lisäksi buffet-pöydän antimia ja kahvia. Bussissa narisevaääninen nainen puhui kännykkäänsä.

Kuressaaren kaupunki on pittoreski. Söimme pitsat ja jäätelöt ja kävelimme puistossa, rannalla ja linnan ympäristössä. Linnan kuva tuli vahingossa tuonne ylös, enkä osaa korjata sitä tällä kännykällä.

Menin illalla nukkumaan vähän nälkäisenä ja nyt odotan aamiaista, joka alkaa klo 8.

21. kerros

Olen Tallinnassa, eikä mukanani ole läppäriä. Naputtelen tätä kännykällä. Tänään köröttelemme bussilla ja lautalla Saarenmaalle. 

Matkaseurani nukkuu omassa huoneessaan ja minä kärsin nälästä, sillä olemme sopineet aamiaisen klo 8.30, joka oli kaverini mielestä kovin aikaista. Meidän vuorokausirytmimme poikkeavat merkittävästi toisistaan.  

Olen jo tässä vaiheessa huomannut, ettei mukanani ole uimapukua, eikä kosteuttavia silmätippoja. 

Matkustimme eilen ratikalla Kadriorgin (saa korjata, jos puiston nimi meni väärin) puistolle. Ratikassa istui suomalainen mies, joka kertoi meille, että hän on kirjailija ja asunut Virossa yli 30 vuotta. Googlasin hänet myöhemmin ja hän oli todellakin kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, lähinnä rikoksista. 

Söimme somassa ravintolassa, joka oli saanut ”Michelin-maininnan”. Nautimme viiden ruokalajin menun. Emme aina saaneet selvää, mitä lautasellamme oli, mutta kaikki maistui hyvältä. 

Illalla kurkistin Viru-hotellin ikkunasta ja jossain alhaalla katolla ihmiset tanssivat. Huoneeni on halpa, karu ja se on  korkealla (21. kerros). 

Kasvatan lihaksia

Kasvatan lihaksia. Ruokin itseäni proteiinilla ja käyn Nääshallissa rautaa nostamassa.  En ole havainnut merkittävää lihasmassan nousua. 

Lihaksien kasvattamisesta tuli mieleeni Anja Erämajan runo, jossa kasvatetaan tukkaa ja "se kasvaa vaikka luomet on painettu kiinni". Lihakset eivät kasva sohvalla maaten, hiukset sen sijaan saattavat kasvaa ja kynnet. 

Kuntosalilla treenasi eläkeläispariskunta (toivottavasti he eivät lue blogiani). Mies käytti mustaa paitaa, joka oli nurinpäin hänen päällään.  Pesuohjelappu liputti kyljessä. Mies luetteli missä urheiluharrastuksissa he käyvät. Kuntosalilla, vesijumpassa ja soutamassa. 

Juoksen nykyään alkuun juoksumatolla kilometrin verran, jonka jälkeen minulla on koko lihastreenin ajan hiki ja käyn pyyhkimässä otsaani käsipaperiin. Juon vettä punaisesta muovisesta kerhopullosta, sillä olen hukannut trendikkäämmät juomapullot. 

Eipä muuta. Odotan, että tulisi ilta ja olisi soveliasta katsoa Areenasta Suurta keramiikkakisaa. Ohjelman nimi on englanniksi The Great Pottery Throw Down. Osaisiko joku kertoa, mitä throw down tässä tarkoittaa?

 

 

Juoni, jota ei ollut

Aloitin aamuni Sirkka Turkka -terästyksellä. Runot lämmittävät edelleen ruokatorveani. 

Odotan lenkille lähtöä ja monta muutakin asiaa. Niitä muita juttuja odotan innokkaammin ja hermostuneena, pessimismiin lähes vajonneena.  Lenkkiä vain odottelen. 

Kävin Niagarassa katsomassa Wes Andersonin elokuvan Foinikialainen juoni. Elokuva kertoo Kordasta, epämääräisestä rikkaasta liikemiehestä, jonka henkeä jatkuvasti uhataan, mutta joka toistuvasti selviää lentokoneiden putoamisista ja syvistä haavoista. Kerran hän pitää jo jotain sisäelintään käsissään. 

Korda päättää testamentata omaisuutensa ainoalle tyttärelleen, joka on nunna ja jättää yhdeksän poikaansa ilman perintöä. 

Andersonin elokuvaestetiikka on mainiota, kuin elokuvallinen karamelli. Elokuvan huumori on mustaa. Foinikialaisessa juonessa on monta tähtinäyttelijää, joiden nimiä muistelin elokuvan aikana.

Välillä nukutti ja edessäni istuva mies kuorsasi suureen ääneen kunnes vaimo sai hänet hereille. Kannattaisi varmaan tutkia, onko uniapneaa. 

Antaisin elokuvalle saman kuin Hesari, kolme tähteä. 

Tässä tekstissä ei ollut juonta, mutta ei se mitään. Aina ei saa sitä mitä tilaa.  

 

Sininen enkeli

Olen matkalla siskon pojan lakkiaisiin, jotka jäivät minulta viime viikolla väliin. 

Lehdissä on kirjoitettu paljonko tuoreelle ylioppilaalle pitäisi antaa rahaa (muut lahjat ovat nuorten mielestä noloja). Lehtijutuissa vallitsee sellainen yhteisymmärrys, että sata euroa on hyvä summa (isovanhemmat voisivat antaa enemmänkin). Jossain jutussa mainittiin, että pienikin summa kuten viisikymppiä käy. 

Kirjailijatuttuni kirjoitti somessa, sttä 50 euroa ei ole hänelle eikä monelle muullekaan pikkusumma. Toimittajat, jotka näitä juttuja kirjoittavat ovat keskiluokkaisia ja melko hyvätuloisia. 

Sain aikoinaan lahjashekkejä ja pari korua. Olin ihan tyytyväinen. Lahjarahoilla join samana iltana äklömakeita drinkkejä, joiden nimi oli Sininen enkeli. 

Katselimme riemuylioppilasjuhlissa vanhoja valokuvia juhlista, joissa kaikki olivat aika humalassa. Olimme silloin 16-vuotiaita. Emme muistaneet kuka osti omppuviinit.  Omenaviini oli sen ajan muotijuoma.

Illalla naapuritalon pihaan ajoi poliisiauto. Seuraavaksi saapui ambulanssi. Henkilökunnalla ei näyttänyt olevan kiire. Kurkin ikkunasta, että jospa tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Ei tapahtunut. 

Etkot ja koulu

Riemuylioppilastapaamisen etkot järjestettiin luokkakaverin vanhempien entisessä omakotitalossa, joka toimii nykyään Airbnb-majoituksena. Talo sijaitsee Kuopiossa ja siitä huolehtii Helsingissä asuva luokkakaveri, joka matkustaa Onnibussilla Kuopioon siivoamaan ja lakanoita vaihtamaan.  Kuulostaa vaivalloiselta. 

Luokkakaverini Martti Kainulainen on tehnyt uransa lehtikuvaajana. Hän kertoi, että ennen digiaikaa kuvat piti kuvausmatkoilla kehittää paikan päällä, joka tarkoitti lähinnä hotellihuoneen kylppäriä. Välineistö viriteltiin kylpyammeen päälle. 

Kuvien kehitykseen käytettävät laitteet ja litkut painoivat noin kolmekymmentä kiloa, lisäksi painoa tuli kameroista ja objektiiveista. Lentäessä matkatavaroiden ylipaino tulee kalliiksi, joten yritettiin päästä halvemmalla. Yksi tapa oli pistää jalka vaa'an alle, toinen oli sen vanhimman ja kyllästyneimmän näköisen virkailijan tiskille meneminen. 

MK kertoi hauskoja juttuja kuvauskeikoista, mutta minulle jäi ainoastaan mieleen, että Lenita Airisto asettui aina kuvattavan joukon keskelle, ettei leikkautuisi pois kuvasta. Ella Eronen retusoi omia kuviaan. M sanoi, että merkittävin kuvauskeikka oli Berliinissä 1989, kun muuri murtui. 

Kävimme tapaamassa äidinkielen opettajaamme Helka Nurmea, joka täytti 31. toukokuuta 98-vuotta. Opettajan muisti pelasi erinomaisesti, eikä hän tuntunut pitävän mitenkään ihmeellisenä sitä, että tulimme käymään, tosin hän tiesi etukäteen tulostamme. Lauloimme hänelle Paratiisin, Karjalan kunnailla ja Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä. HK säesti ukulelella. 

Klassikka oli muuttunut. Sinne oli saatu uudet hienot vessat, käytävillä näkyi sohvia, nojatuolia ja jopa riippukeinu. Tiedotukset välkehtivät valotauluilla. Automaatista olisi voinut ostaa suklaapatukan.

Koulussa on urheilulinja. Klassikassa ei voi enää lukea pitkää latinaa tai muinaiskreikkaa (minä en niitä lukenut), mutta  lyhyt latina on edelleen mahdollinen. Latinan ryhmä tekee vuosittain matkan Roomaan. 

Klassikasta kirjoitti ylioppilaiksi 160 opiskelijaa.  Annoimme kolmelle heistä stipendit.

Aikoinaan B-luokka opiskeli ruokalasta tehdyssä tilassa. D-luokkalaiset väittivät viettäneensä lukiolaikansa komerossa.  Enää ei ole luokkia. Sääli.

En ymmärrä miksi fontti vaihtuu kesken kaiken, mutta en osaa tehdä sille mitään. 

Yllä olevan kuva on otettu vanhojenpäivänä ja kuvan on ottanut Timo Reinikainen, minulla on kuvassa lierihattu ja olen asettunut keskelle kuvattavaa joukkoa. 

Riemuylioppilaan puhe

Tässä on puhe, jonka pidin entisen kouluni lakkiaisissa. Kirjailijakollega konsultoi Tampereen yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen ryhmää puhetta varten. He kirjoittivat hienoja pitkiä tekstejä, mutta otin niistä vain muutamia neuvoja ja muokkasin lyhyeen puheeseen sopiviksi. Kiitos Johanna Hulkko ja oppilaat!

 

Arvoisat opettajat, ylpeät sukulaiset ja ennen kaikkea ihanat uudet ylioppilaat!

En muista, kuka puhui omissa lakkiaisissani vuonna 1975, ja olen unohtanut mistä siellä puhuttiin. Vakuutan, että tekin tulette unohtamaan minut ja puheeni.  En aio puhua pitkään, vaikka meillä eläkeläisillä on taipumusta siihen.

Muistan kyllä, että lakkiaisissa päälläni oli tätimäinen samettimekko ja jaloissani uutuuttaan kiiltävät kengät. Odotin illan juhlia, pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini lakkia hakiessani ja jännitin paljonko rahaa nettoaisin sukulaisilta. Minulla on tallessa kuva, jossa koko luokka seisoo lakkiaspäivänä tämän koulun pihalla. Tytöt jakkupuvuissa, pojat kauluspaidoissa ja puvuissa. Näytämme yhtä aikaa liikuttavan nuorilta ja melkein keski-ikäisiltä.

En omista enää edes ylioppilaslakkia, sillä vielä samana vuonna perheeni saksanpaimenkoira irrotteli hampaillaan lakkini lipan, ja siitä tuli ylioppilasbaskeri. Ehdin käyttää päähinettä vain kerran.

Meille sanottiin, että kyllä nykynuorilla on helppoa, niin aina sanotaan. Ei ollut helppoa! Te olette joutuneet kaiken lisäksi kärsimään korona-ajan ja etäkoulun. Selvisitte siitäkin! Meidän opettajamme olivat aina paikalla luokassa. Emme osanneet arvostaa sitä silloin.

Ihailen teitä, olette fiksuja, kielitaitoisia ja teillä on erinomaiset digitaidot toisin kuin minulla. Kun minulle tulee ongelmia läppärini kanssa, kiroilen, itken ja soitan lapsilleni.

Siitä huolimatta minun pitäisi sanoa teille jotain viisasta ja kohottavaa, kuten mikä on elämän tarkoitus. Olenhan vanha ja minun luulisi tietävän siitä jotakin, vaikka en tiedäkään. Mielestäni paras kuvaus elämän tarkoituksesta löytyy kirjeestä, jonka kirjailija Anton Tšehov kirjoitti vaimolleen kuukautta ennen kuolemaansa ”Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi mitä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää.”

Elämä on mielestäni elämistä varten, se ei ole pelkkää suorittamista, eikä muiden miellyttämistä. Niihinkin olen sortunut.

Tällä hetkellä teidän tulevaisuutenne ja koko maailman tulevaisuus saattaa vaikuttaa kovin epävarmalta. Te joudutte päättämään, mitä tehdä elämällänne. Joudutte kaiken lisäksi korjaamaan ongelmat, joihin meidän sukupolvemme on syyllinen. Sellaiset pikkupulmat kuten ilmastokriisin.

Löysin Tove Janssonin Muumi-kirjat vasta kuusikymppisenä ja minua lohduttaa Taikatalven Tuu-tikki, joka sanoo "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi". 

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen elämässä oli joitakin vuosia sitten paljon menetyksiä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että katsoo elämää kuin televisiosarjaa: tämä jakso oli tällainen, seuraava on taas erilainen, tahdon katsoa senkin.

Toivottavasti osaatte nauttia lakkiaisista kertovasta jaksosta.

Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään keski-ikäisiltä ja vanhoilta synttärisankareilta, mitä he sanoisivat 20-vuotiaalle itselleen. Moni heistä kehottaa uskomaan itseensä ja luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ystäväni kysyi minun puolestani Tampereen yhteiskoulun lukiolaisilta mitä he sanoisivat teille.

Lukiolaiset kehottivat olemaan ylpeitä saavutuksestanne. He varoittivat teitä muuttumasta tylsiksi aikuisiksi. Käskivät unelmoimaan suuresti. Pitämään yhteyttä lukioaikaisiin ystäviinne. He neuvoivat: Älkää pelätkö epäonnistumisia. Nämä nuoret muistuttivat myös, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Olette taatusti saaneet riittävästi neuvoja vanhemmiltanne ja opettajiltanne, vaikka ette olisi niitä edes pyytäneet. Olen sitä mieltä, että pyytämättä annettu neuvo on moite. Siitä huolimatta haluan sanoa teille: Lukekaa kirjoja, kävelkää metsässä, säilyttäkää lukioaikaiset ystävänne ja pyytäkää tarvittaessa apua.

Muistakaa, että useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Asia hämärtyy, sillä ystävällinen ihminen ei ole uutinen.

Siirryn nyt syrjään, sillä on teidän vuoronne. Juhlikaa, iloitkaa, olkaa rohkeita ja rakastakaa. Olette nuoria vain kerran!

Hurjasti onnea!

Riemuylioppilas

Lähden huomenna Kuopioon riemuylioppilastapaamiseen. Huomenna järjestetään etkot, varsinainen juhlapäivä on lauantaina. 

On vaikea tunnustaa olevansa niin vanha, että lakkiaisista on kulunut viisikymmentä vuotta. Minulla on sellainen harha, että kun puhutaan 70-luvusta, miellän sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hämmästelen, kun 1975 syntyneistä tehdään 50-vuotishaastatteluja. Pidän tällä vuosituhannella syntyneitä päiväkotilapsina. 

Huomaamattani on tapahtunut joku outo aikasiirtymä. Ne sopivat elokuviin, mutta ne kuuluvat näköjään myös tosielämään.

Pidän riemuylioppilaiden puheen. Pyysin siskoani kysymään pojaltaan, tuoreelta ylioppilaalta, mitä minun kannattaisi sanoa. Hän toivoi, etten ainakaan puhuisi omista arvosanoistani. En puhu. 

Olen kellottanut puheen, ja se kestää viisi minuuttia. Olen pitänyt puheen useamman kerran kotini seinille ja lopussa minua aina itkettää. Seinät eivät ole osoittaneet liikutuksen merkkejä. On siinä huumoriakin, mutta se ei jaksa toistuvasti naurattaa, tuskin edes hymyilyttää. 

Keräsimme stipendirahaa 670 euroa ja annamme kolme stipendiä, joka sekin itkettää. Sileät setelit suoraan pankista olisivat maksaneet 24 euroa, joten setelit on revitty pankkiautomaatista. 

Käymme viemässä kukkia äidinkielen opettajallemme Helka Nurmelle, jolla on samana päivänä syntymäpäivä. Olisimme kukittaneet luokanvalvojankin, mutta hän ei jaksanut ottaa meitä vastaan.

Juhlissa lakitetaan peräti 160 ylioppilasta. Aion poistua juhlasalista heti oman puheeni jälkeen ja liittyä muiden vanhojen joukkoon. He seuraavat tilaisuutta luokasta käsin. 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että hyvästelen koluluni vasta nyt lopullisesti.

Vielä keskuudessamme

Olen jättänyt viime aikoina joitakin kirjoja kesken. Niin kävi Neil Hardwickin muistelmateokselle Poistetut kohtaukset. Kirjassa Hardwick miettii kyllästymiseen asti, onko hänet unohdettu tyystin tai mitkä hänen töistään mahdollisesti muistetaan. 

Hän muistelee katkeruudella vaimoaan, josta on eronnut vuosikymmeniä aiemmin ja joka on jo kuollutkin. Muistelmissa on tietenkin namedroppailua ja monen nimen perään on liitetty määre "Ei enää keskuudessamme".

Minulle jäi Poistetuista kohtauksista mieleen, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu, mutta ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä. Tämän ajatuksen kirjoitti muistaakseni elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jean-Luc Godard. Hardwickin muistelmat alkavat lopusta. Siitä kun hän luulee loppunsa koittaneen. 

Neil Hardwickin kirja on ilmeisesti tehnyt minuun kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen. Olisi pitänyt lukea se kokonaan.

Koska minulla ei ollut oikein mitään lukemista ryhdyin lueskelemaan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa, jonka olin napannut mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Luimme kirjan aikoinaan koulussa. Minulle Havukka-Ahon ajattelija ei ollut kovin vetovoimainen romaani. Mietin, tuntisivatko nykyiset koululaiset sellaisia sanoja kuin jalkarätti, sierrettynyt, makkee, pöllimehtä, piironki, mennä huhtoa jne. 

Kävin eilen katsomassa  vimmaisen elokuvan  Keittiöelämää,  jonka on ohjannut meksikolainen Alonso Ruizpalacios. Keittiöelämää kertoo siitä sekalaisesta joukosta ihmisiä, jotka työskentelevät erään ravintolan keittiössä New Yorkissa. Elokuva perustuu näytelmätekstiin 50-luvulta, ja sijoittuu lähimenneisyyteen ennen kännyköitä. 

Kaikki työntekijät eivät osaa sanaakaan englantia, ja suuri osa työntekijöistä kuuluu paperittomien joukkoon. Nämä ihmiset halutaan nyt häätää pois maasta. Pomo (myös maahanmuuttaja) sanookin yhdelle työntekijälle, että hän aikoo auttaa tätä saamaan paperit, alempi johtaja (maahanmuuttajien lapsi) kertoo, että niin hän sanoo kaikille, sillä se on osa työnjohdollista strategiaa, jolla ihminen saadaan työskentelemään ahkerammin.

Melkoista vilskettä ja suuria tunteita. Elokuvateatterista poistuessa Tampere näytti oudolta, kovin tyhjältä ja hiljaiselta.

Kesä on parasta talvella

Kirjoitan tätä yöpuvussa. Minulle on opetettu, että tähän aikaan pitäisi olla jo siististi vaatetettuna. Mielellään olisi pitänyt käydä jo lenkillä. Sitä ennen olisi voinut leipoa sämpylät. Entä jos joku soittaisi nyt ovikelloa. Mitä asuntoon pyrkijä minusta ajattelisi. Pahimmassa tapauksessa tulija olisi reipas huoltomies, jonka työpäivä olisi käynnistynyt aamuvarhain. Tätä menoa alan toivotella hyviä huomenia puolilta päivin.

Onneksi sataa vettä.  Pystyn ehkä antamaan anteeksi itselleni.

Kävin tiistaina Nokialla Runoraadissa. Tilaisuus järjestettiin rouheisiin tehdasrakennuksiin tehdyssä viehättävässä kahvilassa. Runoraadin vierailijaksi oli pyydetty Nokian oma poika, toimittaja Matti Kuusela, joka osoittautui runotietäjäksi. Vakijäsenet Niina Hakalahti ja Heikki Salo olivat paikalla, illan juonsi Erkki Kiviniemi ja runot luki Eriikka Magnusson, jolla on ihana ääni. 

Minuun kolahti eniten Niina Hakalahden siteeraama Claes Andersson, joka on kirjoittanut, että kesä on parasta talvella. Olen niin samaa mieltä. Monen muunkin asian odottaminen on kiehtovampaa kuin itse tapahtuma.  En pidä kesästä, jolloin pitäisi koko ajan nauttia, käydä festivaaleilla, hoitaa puutarhaa ja ulkoilla. Ai niin, asun kerrostalossa.

Runoraadin yleisössä oli vain muutama mies, mutta useimmat yleisökommentit tulivat miehiltä. Minulla on tapana miettiä, että antaako kommenttini yhtään mitään näille ihmisille. Sitä miettiessä kommenteille varattu aika ehtii mennä ohitse. Miehet olettavat aina, että heidä ajatuksensa ovat tärkeitä. Omistaisimpa keskinkertaisen miehen itsetunnon.

Porrastreeni

Poikani auttoi minua tyhjentämään vinttikomeron. No jäi sinne vielä muutama esine, yhdet rumat talvikengät ja kasa väitöskirjojani. Kiinnostaisiko jotakuta nivelreuman aktiivisuusmittarit ja remissiokriteerit?  Saavat lapset sitten aikanaan hävittää sen mitä jäi.

Vinttikomeron tyhjennys akutisoitui, sillä talon pihalle on hankittu täksi viikoksi roskalava. 

Revimme ensin kaikki tavarat ulos kopista ja sen jälkeen lajittelimme ne kasoihin: säilytetään, roskiin, Konttiin, osa remonttisälästä kelpasi pojalleni. Kiva juosta portaita ylös ja alas, sillä porraskäytävässäni ei ole hissiä. 

On hyvä, että P oli tekemässä luokittelua, muuten koppi olisi edelleen täynnä roinaa. Homman jälkeen oli hikinen, mutta  jotenkin puhdistunut olo.

P on ostanut vanhan mummonmökin ja toi minulle sieltä ryijyn, jonka iäksi ryijyasiantuntijakaverini arveli sata vuotta. Ryijy on erittäin hyväkuntoinen ja siitä tuli minulle makuuhuoneen matto. Buduaarissani on  jotenkin eksoottinen atmosfääri.

Söimme Ratinan ostoskeskuksessa ja sillä aikaa P pesi pyykkinsä itsepalvelupesulassa, pesu vei puoli tuntia, jonka jälkeen hän käytti ne kuivausrummussa, johon kului saman verran aikaa. 

Opi häviämään

Erika Vikman ei voittanut Euroviisuja, eikä myöskään ennakkosuosikkimme KAJ. Molemmat onnistuivat kilpailuissa hienosti, mutta siitä huolimatta Suomi saavutti kaksoishäviön. Jos neljättä ja yhdettätoista sijaa pidetään tappiona. Minusta ne eivät ole sitä.

Israel äänestettiin hopealle. Maan menestys tuntui vastenmieliseltä. Tulipahan laitettua rahaa Lääkärit ilman rajoja -keräykseen.  Tai laitan heti kun olen tämän kirjoittanut.

Mietin, miten tärkeää on osata voittaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on tietää miten hävitä. Ei saa lamautua ja katkeroitua. 

Viestittelin eilen yhden ystäväni kanssa. Olemme tunteneet vasta 90-luvulta. Hän kirjoitti viestissään, että olen helmi ihmiseksi. Ajattelin, ettei hän tunne minua riittävästi. Jos hän olisi väittänyt minua paskakikkareeksi, olisin heti uskonut. 

Kävin eilen Kangasalla, jossa tapahtui. Torille oli pystytetty Kokoomuksen, Demareiden ja Persujen teltat, ja siellä myytiin kiinalaisvalmisteisia vaatteita, kukkia, pullaa ja metrilakua. Söimme ilmaisia karkkeja.

Kimmo Pyykkö -museoon pääsi ilmaiseksi ja näimme presidentti Urho Kekkosen tekemän omakuvan, johon oli käytetty leipälapiota. Kekkonen oli kalju, joten eihän siihen tarvinnut lisätä kuin silmälasit. Esillä oli myös Kimmo Pyykön moottoripyörä ja hänen taideteoksiaan (en erityisemmin pidä niistä) ja alempien kerrosten seinillä roikkui hienoja maisemamaalauksia (vanhoja ja uusia). 

Kangasalan hautausmaalla näin kivikirkon seinässä verikiven. 

Menimme A:n ja R:n luokse, söimme erinomaista parsarisottoa ja joimme kuohuviiniä. 

Eipä muuta, teen lahjoituksen ja sitten keitän itselleni kahvit.

Hyvä Erika Vikman!

Luin, että Erika Vikman saa vihaviestejä. Minusta hän on mahtava artisti. Muutamia ihmisiä ärsyttää hänen anteeksipyytelemätön seksuaalisuutensa. Kun Vikman kävelee nahkapuvussaan estradilla, hän näyttää röyhkeältä. Ei sovi naiselle.

Alexander Stubb ilmoitti kannattavansa Ruotsin euroviisuehdokasta, KAJ-yhtyettä,  myöhemmin hän otti yhteyttä Erika Vikmaniin sanoakseen, että tykkää kyllä molemmista. Vikman sanoi jossain haastattelussa, etteivät vallassa olevat miehet voi ajatella kannustavansa hänenlaistaan naista.

Vihaviesteihin riittää se, että on tunnettu, menestynyt ja nainen. Tai kuuluu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön.  On maahanmuuttaja, maahanmuuttajan lapsi tai tunnustaa väärää uskontoa. Näyttää väärältä, mutta on kuuluisa ja suosittu.

Vaikka inhoan Venäjän politiikkaa ja tiedän heidän olevan syyllisiä Ukrainan sotaan, karsastan sanaa ryssä.  En puhu jenkeistäkään, enkä hurreista.  Nyt sitten käytin kaikkia noita sanoja.

En lähetä vihaviestejä, vaikka se on nykyään niin helppoa.  Suurin osa ihmisistä haluaa toisille ihmisille hyvää. Aika harva lopulta tahtoo pahoittaa jonkun tuntemattoman ihmisen mielen.

Vaihdan kässärini henkilöiden ammatteja. Tein iäkkäästä naisesta ensin koulun keittäjän, mutta muutin hänet rehtoriksi koska saan. Eilen tein naiskampaajasta mieskampaajan ja naisesta rekkakuskin. Kuin pelaisi jotain hauskaa peliä, jossa kaikki valta on itsellä. 

 

 

Kokouksessa

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat. Osallistujia oli vähän alle sata. Pidettiin puheita, käsiteltiin esityslistalla olevat asiat ja jaettiin kaksi palkintoa. Neuloin kokouksen ajan villapaitaa. 

Tunnustuspalkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) ojennettiin kirjailija Jukka Koskelaiselle ja lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) Markku Karpiolle. 

Olen niin sivistymätön, etten tunne Koskelaisen tuotantoa. Wikipedia kertoo, että hän on julkaissut romaanin, viisi runokokoelmaa ja viisi esseeteosta. Hän on suomentanut runoja ja työskennellyt aiemmin Nuoren voiman liiton toiminnanjohtajana ja Nuori Voima -lehden toisena päätoimittajana. Hän kirjoittaa myös kirjallisuuskritiikkejä. Häntä voisi kutsua kulttuurin monitoimihenkilöksi. 

Markku Karpion olen tavannut Kariston tilaisuudessa, hän asuu Utössä ja kertoi sieltä hauskoja juttuja. Karpio kirjoittaa nuorten- ja lastenkirjallisuutta. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Sattumoisin molemmat palkinnonsaajat ovat syntyneet 1961.

Olisipa kiva saada joku palkinto, olen saanut vain suklaa-Finlandian. Suklaa-Finlandia on ihan itse kehittämäni palkinto ja saan sen joka toinen vuosi. Palkinto jaetaan joulukuussa, 2025 on suklaa-Finlandia-vuosi.

Palkintopuheiden jälkeen nautimme kuohuviinit. Sillä aikaa kun laiskottelimme ja teeskentelimme, että kaikki on ihanasti ja kirjamyynnistä virtaa rahaa, katettiin buffetpöytä. Saimme ilmoittautuessamme kaksi drinkkilippua. 

Minä tanssin Bara bara bastuun ja Ich Kommen. Palasimme Tampereelle kymmenen junassa.

Lapset kävivät eilen syömässä. Tarjosin hampurilaiset ja pakasteranskalaisia. En päivittänyt asiaa someen, mutta voin paljastaa, että sain kimpun kauniita Pirkka-pioneja ja vähän muutakin somaa. 

Kohinaa

Olin lähdössä nesteyttämään kaverin kukkia, kun sain häneltä viestin, että ei tarvitsekaan mennä tänään vaan vasta ensi viikonloppuna. Päädyin päivittämään blogia. Ehkä imuroin. 

Tästä uhkaa tulla Petri Tamminen-blogi (kyllä sellainenkin tarvitaan), mutta minkäs teet, kävin kuuntelemassa kun häntä haastateltiin Otavan ja Suomen kuvalehden järjestämässä tapahtumassa.  Haastattelu liittyi uutuuskirjaan Sinua sinua. 

Vakilukijat tietävät, että olen Petri Tammisen ihailija.

Tie kirjailijaksi oli minulle jo tuttu. Petri Tamminen opiskeli ensin matematiikkaa ja päätyi sitten opiskelemaan tiedotusoppia Tampereelle. Anna-Leena Härkönen opetti Tammiselle luovaa kirjoittamista yliopistolla ja vei miehen tekstejä Otavaan tunnetuin seurauksin. Petri Tamminen kirjoitti ensimmäisen kirjansa (taisi olla lyhytproosaa) Metso-kirjastossa, joten meillä on jotain yhteistä.

Petri Tamminen on kirjoittanut ohuita romaaneja ja tavoitellut täydellistä sivulausetta kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän kuvaili työskentelyään lähinnä editoinniksi.  Tammista hävettäisi kirjoittaa paksua kirjaa, sillä se olisi sama kuin olisi äänessä liian pitkään. Hän muuten kertoi keskustelevansa kysymyksillä.

Suosikkikirjailijani sanoi, että tiedotusopin opiskeluista hänelle jäi mieleen vain lähettäjä-kohina-vastaanottaja. Ei huono saalis. Minulle jäi teknisestä korkeakoulusta mieleen lause, joka kuului "Jos suljetulla joukolla on peite, niin sillä on myös alipeite". 

Kirjailija on voittanut lause-Finlandian lauseella "Danny tuli Vääksyyn". Merkittävimmiksi lauseiksi hän kuitenkin nimesi Kaarina Valoaallon "Pelkoa kuin peltoa" (toivottavasti kirjasin oikein, en saa selvää muistiinpanoistani) ja Boris Pasternakin "Ei elämää kuin peltoa ylittää voi". 

Odotan sähköpostia, ja heti aika tuntuu kulkevan tavallista hitaammin. Elämää ei totisesti voi ylittää kuin peltoa. 

Pohdin vielä sitä imuroimista.

Solitude

Olen kuullut kirjailija Petri Tammisen sanovan muutamaankin kertaan, että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Saattaa pitää paikkansa. 

Petri Tamminen sanoi Kulttuuricoctail Kirjat -ohjelmassa, että hän oli hämmästellyt italiailaista mopopoikaa, joka kätteli luontevasti kaikki kohtaamansa miespuoliset henkilöt ja muiskautti poskisuudelmat naisille. Siihen ei edes varttuneempi suomalainen kykene. Perinteinen suomalainen tervehdys on lähes huomaamaton nyökkäys, joka on niin pieni, että toinen miettii näkikö varmasti pään nyökähtävän vai onko omissa silmissä jotain häikkää. 

R väitti, että olin joitakin vuosia sitten tullut pieniin kirjajulkkareihin ja käynyt kättelemässä kaikki huoneen seinustoilla istuvat vieraat.  Minulla on hämärä mielikuva siitä, että olisin joskus pakottanut itseni moiseen koettelemukseen. 

On outoa, että samoihin vapun etkoihin useampaan kertaan osallistuneet ihmiset eivät tunnista minua kaupungilla. On siis totta, että nainen muuttuu jossain viidenkympin tienoilla näkymättömäksi. 

Ei ihme, että moni suomalainen tuntee itsensä yksinäiseksi. Englannin kielessä on kaksi yksinäisyyttä tarkoittavaa sanaa loneliness ja solitude. Jälkimmäinen on enemmän itse valittu ja positiivinen tila. Molemmat ovat hienoja sanoja, eivätkä niin töksähteleviä kuin yksinäisyys. 

Kukersiitti

Kävelin normilenkkini vastapäivään. Jospa se tuulettaisi aivojani. Muistan edelleen kun minulle on sanottu jotakin ilkeää joskus 80-luvulla tai minua on kehuttu pari vuotta sitten.  Niitä sitten vatvon ja tärkeät asiat unohdan.

Sain varmistusviestin kirjoittamiseen liittyvästä tapaamisesta. Olen lukenut lyhyen sähköpostiviestin monta kertaa. Analysoinut sen tunnelmaa, sanajärjestystä, sanavälejä, kirjaimia ja välimerkkejä. Löytänyt piilomerkityksiä ja salaliittoja.

Luen Antti Arnkilin esseekokoelmaa Seurauksia. En suosittele niille, jotka muutenkin vaipuvat helposti masennukseen. 

Maapallolla on rajallinen määrä energiaa ja kasvu vaatii jatkuvasti sitä lisää. Aina kun on keksitty uusia energianlähteitä, on jatkettu myös vanhojen käyttöä. 

Nyt mennään riskillä, sillä tätä lukee varmasti joku, joka tietää öljystä huomattavasti enemmän kuin minä. Vaikka öljyn tuottaminen vaatii enemmän energiaa kuin aiemmin, ei siitä ole voitu luopua. 

Muistan lapsena lukemastani Aku Ankasta kuinka Hannu Hanhi (?) löysi öljyä ja tuo musta kulta purkaantui terhakkaana suihkuna kohti taivasta, nyt sitä uutetaan jostain öljyliuskeesta.  Löysin öljyliusketta googlatessani sitä tarkoittavan hassun sanan kukersiitti.

Mistä sitten valmistetaan halpoja vaatteita, hammasharjoja, maaleja, pakasterasioita, muovikasseja, kun öljyä ei enää ole saatavissa järkevässä muodossa. Millä metsäkoneet kulkevat, kun öljyn jalostaminen alkaa viedä enemmän energiaa kuin siinä on. 

Oletteko muuten tienneet, että niin aineettoman tuntuinen asia kuin tekoäly vaatii valtavasti energiaa ja että suomalaisessa naisvankilassa vangit kouluttavat tekoälyä alle viiden euron päiväpalkalla? Samaa työtä tehdään kehitysmaissa. 

No niin. Olen kirjan sivulla 111. Tämä on varmaan sitä vähälevikkistä laatukirjallisuutta, josta aiemmin kirjoitin. Ystäväni oli lukenut blogiani ja kysyi, kuka sitten tukee vähälevikkistä roskakirjallisuutta.

Vappuapro

Olin lauantaina menossa perinteisille vapun etkoille, kun havaitsin iäkkään naisen, joka oli kaatunut pyörällä. Halusin auttaa häntä, mutta nainen kieltäytyi, niin minäkin olisin tehnyt. Nainen istui  jalat ylämäkeen sojottaen pahasti polkupyöräänsä sotkeutuneena. 

Lopulta  kiskoin hänet ylös melkein väkipakolla. Luut olivat ehjät, eikä muitakaan vaurioita näkynyt. Hänen itsetuntoonsa jäi mahdollisesti asfaltti-ihottumaa.

En aio tehdä vappuna mitään erityistä.  Moni odottaa hilpeää juhlintaa. 

Luin Anna Karhusen omakohtaisen tietokirjan Juomiskierre, jossa kirjailija kertoo omasta alkoholiongelmastaan ja raitistumisestaan. Kirja sisältää myös faktatietoa alkoholihaitoista. Vaikka olen koulutukseltani lääkäri, en ollut mieltänyt, miten monen syöpätaudin riskiä alkoholi lisää. Puhumattakaan myrkyn vaikutuksesta aivoihin ja maksaan sekä humaltumiseen liittyvää tapaturmariskiä. Onpahan tuota tullut juhlittua ihan riittävästi. Vieläkin hävettää. Toisaalta olihan se hauskaa. Tuskin olisin koskaan joutunut mihinkään romanttisiiin/eroottisiin kiemuroihin ilman alkoholia. Nyt arvostan pirtsakkaa aamua enemmän. 

Anna Karhusen kirjassa kirjoitetaan erityisesti naisten (ja oikein erityisesti äitien) alkoholin liikakäytöstä. Karhunen muistaakseni kirjoitti, että kahden miehen perustama AA-liike perustuu paljolti nöyrtymiseen ja oman heikkoutensa myöntämiseen. Tämä strategia ei kenties päde yhtä hyvin naisiin,  joita nöyryytetään muutenkin. Alkoholistista tulee mieleen rapakuntoon itsensä juonut mies, eikä lasten nukkumaanmenon jälkeen viiniä stressiinsä tissutteleva nainen. 

Kyseisiin vappuetkoihin osallistui kirjailija/muusikko, joka oli lopettanut alkoholin juomisen jo parikymppisenä ja nautti juhlissa simaa. Kysyin miksi ja nyt minua hävettää. Mitä se minulle kuuluu. Hän kyllä vastasi kysymykseen ystävällisesti. 

Tämän päivän Hesarissa oli juttu jyväskyläläisten opiskelijoiden vappuaprosta, jossa kierretään ravintoloita ja kerätään leimoja nautituista juomista. Merkinnän saa myös alkoholittomista lasillisista ja alkoholittomia shotteja on saatavilla!  Kyllä nykynuoret ovat fiksuja. 

Äsken muuten soi ovikello ja kaksi baskeripäistä naista kurkisti ovenraosta. He olisivat halunneet kertoa minulle ilmaisesta raamattukurssista. Kieltäydyin kohteliaasti. 

Kulttuuriteko

Osallistuin tapahtumaan, jossa käsiteltiin vähälevikkistä laatukirjallisuutta.  Pirkkalaiskirjailijailijoiden järjestämän tapahtuman runollinen nimi oli Kukkivat katveet. Tapahtuma toteutettiin Laikussa, jonka ainoat yleisövessat löytyvät kellarikerroksesta (toimin sivutoimisena vessakonsulttina).

Aiemmin valtio tuki vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja pienehköllä summalla. Eipä tue enää. Vähälevikkinen laatukirjallisuus käsittää pääasiassa runo- ja novellikokoelmia, esseitä ja lastenkirjoja. 

En tehnyt kunnollisia muistiinpanoja tapahtumasta, mutta mieleeni jäi, että Norjassa ja Ruotsissa valtio tukee kirjakustantamoja. Monessa maassa kirjoista ei makseta arvonlisäveroa, Suomessa veroa korotettiin 10 prosentista 14 prosenttiin, en ole varma vähennettiinkö sitä nyt tässä viimeisessä veroalessa. 

Juha Itkonen puhui mm. lukuaikapalveluista (niistä puhutaan aina). Hän sanoi, että lukuaikapalvelut ovat erittäin kaupallinen ympäristö. Siellä myydään kirjallisuutta metritavarana. Minulle tuli mieleen metrilaku. Kirjailijan ei kannattaisi editoida tekstistään mitään, sillä palkkio äänikirjoista maksetaan ajan mukaan, siinä myydään siis oikeammin aikaa eikä metrilakua. 

Moni tuntuu toivovan, että Suomeen jäisi vain sitä kannattavaa kirjallisuutta, sitä jota ihmiset ostavat lahjaksi, mutta jota ei kukaan välttämättä edes lue. Ei tarvitsisi tukea kaiken maailman raapustelijoita. . "On järjetön ajatus, että kaupallisesti kannattavan kulttuurin voisi erottaa kannattamattomasta ja kuvitella, että edellinen jäisi jäljelle, jos vain jälkimmäisestä päästäisiin eroon", Juha Itkonen sanoi. 

Tommi Parkko omistaa yhden miehen Parkko-kustantamon, joka kustantaa käännösrunoutta. Hän sanoi, että suomalainen runous umpioituisi ilman suomennettua runoutta. Nyt mietin, että miten meille kävisi, jos näkisimme vain suomalaisia elokuvia. Parkko sanoi inhoavansa sanaa kulttuuriteko.  Tommi Parkko tulee ilmaiseksi puhumaan runoudesta vaikka kotiisi ja myy tietysti samalla runokirjoja Tupperware-kutsujen tapaan.

Keskusteltiin myös kirjallisuuskritiikistä, joka on kutistunut lähes olemattomiin. Hesariin saatu arvostelu on lottovoitto, se nostaa kirjastovaraukset tappiin, toisaalta se ei lisää kirjan myyntiä samassa määrin. 

Lopussa nuori Elsa Tölli esitti ansiokkaasti ja antaumuksella omaa runouttaan. Hän voitti omakustannekirjallaan Fun Primavera Tanssiva karhu-palkinnon 2021 (Yle lopetti palkinnon jakamisen 2023). Elsa Tölli kuuluu niihin nuoriin taiteilijoihin, joilla ei ole ongelmaa kutsua itseään taiteilijoiksi. Ehkä siksi, että hän on nuori ja lahjakas. Hän mainitsi jonkun hienon aforismin taiteesta. Ajattelin, että tuo minun pitää muistaa ja unohdin sen välittömästi. 

Muodonmuutoksia ry on käynnistänyt keräyksen vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja varten, linkki:  https://www.muodonmuutoksia.fi/yhteystiedot/

Maailma menee taaksepäin

Olen menossa tilaisuuteen, jossa puhutaan vähälevikkisestä laatukirjallisuudesta otsikolla Mitä on vähälevikkinen kirjallisuus ja miksi sitä tarvitaan? Joku saattaa olla sitä mieltä, ettei sitä tarvita mihinkään.

Hallitus lopetti tuen, jolla vähälevikkistä laatukirjallisuutta ostettiin kirjastoihin. Rahalla hankittiin mm. esseekokoelmia, runokirjoja, lastenkirjoja, tietokirjoja ja romaanejakin. Tukisumma oli 860 000 euroa, joka jaettiin kirjastojen kesken. Suomessa on 280 pääkirjastoa, 437 sivukirjastoa, 11 laitoskirjastoa ja 128 kirjastoautoa. Jos tämä raha jaettaisiin pää- ja sivukirjastojen kesken, siitä tulisi noin 1200 euroa/ kirjasto, jolla saisi ostettua yli kolmekymmentä teosta (olen saattanut laskea jotain väärin, mutta kyllä joku sitten korjaa). Nyt ei sitten saa, koska sitä rahaa ei enää tule. 

Valtio muuten maksoi turkistarhaajille yli 50 miljoonaa euroa korvausta lintuinfluenssan takia lopetetuista eläimistä. Siitä saa vähän mittakaavaa. Huvittavaa, että ne ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että kirjailijoiden pitäisi tulla toimeen kirjojen myynnillä ilman tukea kuten apurahoja (voin vakuuttaa, että se johtaisi monen kohdalla nälkäkuolemaan), ovat valmiita tukemaan vaikkapa turkistarhausta.

Onhan tässä maailmassa suurempiakin murheita. Olen jossain vaiheessa siteerannut Anna-Stina Nykästä, jonka elämässä tapahtui muutama vuosi sitten tosi rankkoja asioita, hänen isänsä, siskonsa ja miehensä kuolivat lyhyellä aikavälillä. Kodin kuvalehden haastattelussa hän kertoi lohduttautuvansa sillä, että kuvittelee elämän televisiosarjaksi: "Tässä jaksossa tapahtuu tällaista, ja sitten tämä on nähty. Sitten tulee seuraava jakso, ja siinä voi tapahtua jotain ihan muuta". Käytän tätä tällä hetkellä koko maailman mittakaavassa.  

Maailma menee eteenpäin, vaikka nyt se tuntuu ottavan pitkiä askeleita taaksepäin. 

Mistä tämä transviha on yhtäkkiä ilmaantunut? Minun on vaikea ymmärtää, mitä pahaa transihmiset ovat tehneet. Ehkä seuraavassa jaksossa asiat ovat paremmin.

Pääsiäiskirja

Ostin joulun aikaan liian hienosta herkkukaupasta seitsemällä eurolla "tomaattiveitsen", joka on niin terävä, että viillän sillä toistuvasti haavan vasempaan etusormeeni. Muut veitseni ovatkin niin tylsiä, ettei niillä saisi millään haavaa aikaiseksi. Pitää ostaa lisää laastareita. 

Joku vieras päivitteli vuosia sitten, kun meiltä ei löytynyt laastareita. Hän oli kuvitellut, että lääkäreillä on aina laastareita ja hienosti organisoitu lääkekaappi.

Myyn villatakkiani eräällä nettikirpparilla. Pistin hinnan luultavammin liian alas. Vihaan tavaroiden myymistä ja usein kannan ne keräyslaatikkoon tai vien läheiselle Fidalle. Pelkään, ettei ostaja ole tyytyväinen tuotteeseen ja inhoaa minua. En osaa sääntöjä siitä, kenelle se villatakki lopulta kuuluu. 

Olen lukenut pääsiäisen aikaan Jonas Hassen Khemirin yli 700-sivuista romaania Siskokset. Sen minäkertoja on nimeltään Jonas Khemiri. Jonaksesta tulee tietysti kirjailija. Luin tänäkin aamuna romaania ennen kuin edes nousin sängystä. 

Kirjan liepeessä mainitaan, että Khemiri on muuttanut New Yorkiin. Ilmankos hänen kynästään tai läppäriltään on putkahtanut moinen painava mötikkä.  Amerikassa kaikki on suurta. Turhaan Donald Trump toistelee "Make America great again", sillä sitähän se on aina ollut ja on edelleen. Liian pönäkkä.

Siskoksia voinee kutsua lukuromaaniksi. Kirja sivuaa Suomea siten, että Jonaksen naapurissa asuvien siskosten isä on suomenruotsalainen ja heidän sukunimensä on Mikkola. Siskokset ovat tämän romaanin keskiössä, heidän elämänsä ja suhteensa toisiinsa ja äitiinsä. Ei siitä sen enempää. Mainio pääsiäiskirja, ei ole vaaraa, että loppuu kesken pyhien.

Liian innokas auttaja

On kivaa, kun lapset ja heidän puolisonsa tulevat syömään. Tai oli, kunnes eräs kaverini kertoi, että hänen tuttunsa ei haluaisi mennä anopin luo kylään, sillä anoppi tekee pahaa ruokaa. Sellainen ei ollut aiemmin tullut mieleeni. Kysyin lapsiltani, että teenkö pahaa ruokaa ja he vakuuttelivat, että sapuskani on hyvää. Voiko heidän sanaansa luottaa?

Tapanani on testata uusia reseptejä jälikasvuuni. Saan yleensä ruokaohjeet siskoltani, joka on ensin kokeillut ruokaa poikaansa. Jos hänen poikansa pitää ruoasta, hän välittää reseptin minulle. Ruokalajit ovat vegaanisia tai vähintäänkin kasvisruokaa. 

Etsin maanantaiksi parsarisotto-ohjetta kaupalliselta sivustolta. Samassa näytön oikeaan alanurkkaan ilmaantui kohtelias, ahkera botti, joka kysyi, voisiko hän auttaa minua reseptin etsinnässä. Kammoan noita yli-innokkaita auttajia. 

Kävin ystävän kanssa etnisessä lihakaupassa ja katsoin inhoten suuria lihaklönttejä. Kaupassa haisi kuolemalle. Liikkeen pakastimesta olisi löytynyt falafeleja, joista olen saanut tarpeekseni. 

Kävelin Hatanpään arboretumiin. Puistoon oli noussut erilaisia varhaiskevään kukkia. 

Matkalla kuuntelin Ylen Areenasta, kun Marko Gustafsson haastatteli Roman Schatzia. En pidä Gustafssonin haastattelutyylistä, sillä hän mielistelee haastateltaviaan, mutta Roman Schatz oli mainion itseironinen.  

On muuten hupaisaa, että aina kun halutaan haastatella Suomessa asuvaa saksalaista, haastatellaan juuri Schatzia, joka on asunut maassa melkein neljäkymmentä vuotta ja puhuu täydellistä suomen kieltä ja kokee itsensä suomalaiseksi. 

Gustafssonin  ohjelman mainoslause kuuluu Rehellistä puhetta kipupisteistä, tunteista ja onnesta. Se saa minut hieman huonovointiseksi.

Virallisen jäätelövuodenajan alkaminen

Jatkan sekavalla linjallani. Tuskin tulee yllätyksenä.

Unohdin lankakerän isäni luo ja siskoni lupasi lähettää sen minulle. Koska pikkupaketti olisi ollut kallis (hintaan vaikuttaa paljon paketin paksuus) siskoni päätyi purkamaan lankakerää. Tällä tavoin lanka saatiin tungettua kirjekuoreen ja litistettyä kirjemittoihin.  

Vaaleissa jätettiin epätavallisen paljon väärin täytettyjä äänestyslippuja. Minusta tuntuu, ettei meitä äänestäjiä valistettu riittävästi. 

Jälkeläiseni kertoi, että hän oli kirjoittanut vahingossa kuntavaaliehdokkaan numeron aluevaalilippuun ja aluevaaliehdokkaan numeron kuntavaalilippuun. Hän toimi oikein ja kävi pyytämässä uudet äänestyslaput ja alkuperäiset revittiin. Moni saman virheen tehnyt veteli viivoja erheellisten numeroiden peitoksi, joka johtaa äänestyslipun hylkäämiseen. Äänestämisen vaiva meni hukkaan. 

Kun kävin äänestämässä, osa jonottajista halusi antaa äänensä vain kuntavaaleissa, jota pidän laiskuutena. 

Jotkut piirsivät lippuihin Aku Ankkoja ja kirkkoveneitä.  Perinteitä pitää vaalia.

Työväenopiston jumppa loppui. Emme saaneet todistuksia, eikä järjestetty juhlia. Kausi on todella lyhyt.  Kotona voi jatkaa, mutta kuka sitä viitsii tehdä. Onneksi kaupungin järjestämät ryhmäliikunnat jatkuvat toukokuun puoliväliin saakka.  

Annoin jumpasta palautteen, jota nykyään vaaditaan kaikesta. Jos juokset lähikauppaan ostamaan banaanin, lähetetään sinulle viesti, jossa kysytään, minkälainen kokemus banaanin ostaminen oli. Jäikö traumoja? Voimmeko kenties kehittää banaanin ostotapahtumaa? Viesti saapuu ennen kuin ehdit edes astua ulos kaupasta saati syödä hedelmän.

Ensimmäinen lumisade onnistuu joka vuosi yllättämään meidät. Siitä käynnistyy vajaan puolen vuoden marraskuu. Kevätkin tuli taas yllättäen. Yksi Laukontorin kahviloista on jo avattu, samoin toinen torin jäätelökioskeista. Julistan virallisen jäätelövuodenajan alkaneeksi. 

"Ikä on vain numeroita"

Vaalit ovat ohi. Nyt saa taas kävellä Hämeenkatua ilman, että ehdokkaat häiritsevät. Palataan normitilaan, jossa feissarit pysäyttelevät ja päihtyneet henkilöt kokoontuvat huutelemaan sekavia.

Tampereen pormestari kokoomuksen Kalervo Kummola vaihtuu nuorempaan, kun demareiden Ilmari Nurmisesta tulee hänen työnsä jatkaja. Kummola syytti häviöstään Aamulehden harrastamaa ikärasismia. Nurminen jaaritteli haastattelussa sekavia vaalikliseitä. 

Minusta pääasia on, että persut hävisivät. Persujen mukaan syynä olivat hallituksen leikkaukset, mutta eivät muut hallituspuolueet kärsineet niistä yhtä paljon kuin perussuomalaiset. Ehkä rasismi ja erilaiset aseen kanssa heilumiset eivät sitten olleetkaan vaalivaltti.  

Donald Trumpin lääkäri todistaa presidentin terveydentilan olevan erinomainen. Kun miestä katsoo, ja kun on kuullut hänen pikaruokapitoisesta ruokavaliostaan, on pakko epäillä. Ikääkin on jo 78 vuotta. Potilaiden sairauskertomuksista saa usein lukea, että tämä on "perusterve" vaikka sittemmin tekstistä käy ilmi, että hänellä on verenpaine- ja kolesterolilääkitys ja on tehty puolen tusinaa leikkausta. On sellainen sanonta, että terve ihminen on sellainen, jota ei ole riittävästi tutkittu. En siis tarkoita, ettei päättäjillä saisi olla sairauksia, mutta terveydentilan kaunistelu ärsyttää. Meillä on tällä hetkellä presidentti, joka saattaa ihan oikeastikin olla terve. 

Onneksi minun ei tarvitse antaa vuosittaista todistusta terveydentilastani. Minua ärsyttää monesti toistettu mantra, jonka mukaan ikä on vain numeroita. Se on hölynpölyä. 

Vastustan vallanhimoisia, itseään yli-ihmisinä pitäviä vanhoja miehiä sekä ikärasismia.

Pieniä kärsimyksiä

Kirjaston kahvilassa ei voi välttyä kuulemasta mistä viereisessä pöydässä puhutaan. Halusi tai ei. Minä ainakin haluan. 

Kaksi nuorta naista keskusteli ystävyyssuhteista. He käyttivät ystävistään salanimiä. Toinen valitti kuinka L ja Punapää avautuivat hänelle ongelmistaan, eikä hän jaksaisi kuunnella heidän murheitaan puhelimessa. "Käske heidän mennä terapiaan" toinen neuvoi "He käyvät jo terapiassa" toinen vastasi. 

Äänestin vaaleissa ennakkoon. Hämeenkadulla kaikki yrittävät edelleen tarjota minulle vaalimainoksia, joka oli siis aika turhaa. Kieltäydyn kohteliaasti. Voitaisiinko äänestyspaikalla myydä pinssejä, joissa lukisi "Olen jo äänestänyt". 

Oli vaikea valita sopivaa ehdokasta. En voinut äänestää hallituspuolueiden ehdokkaita, koska hallitus haluaa lahjoittaa rahaa yksityiseen terveydenhuoltoon. Lääkäriliittokaan ei pidä sitä järkevänä.  Nykyisenä kirjailijana (kaipa voin kutsua itseäni kirjailijaksi, sillä olen Kirjailijaliiton jäsen) vierastan  päättäjien kulttuurikielteistä meininkiä. No tässä ei äänestetä hallituksesta, mutta kuitenkin. 

Moni on suosittanut Johan Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimysten lukemista, sillä kirjoitin blogiin Petri Tammisen romaanista Sinua sinua. Molemmissa kirjoissa nuori mies rakastuu. Metso-kirjaston varastossa on ollut yksi kappale kyseistä teosta, mutta se on tällä hetkellä lainassa. 

Johan Wolfgan von Goethen nimikin viittaa johonkin itselleni liian ylevään. Epäilen, etten vaihda Petri Tammista Goetheen.

 

Sinua sinua

Voisi ajatella, että rakkaudesta on kirjoitettu jo kaikki. Mikään ei ole jäänyt kirjaamatta. Silti rakkaustarinoita julkaistaan koko ajan. 

Petri Tamminen on kirjoittanut kirjan nuoruuden rakkaudestaan. Teos on kuvitettu kirjailijan ottamilla mustavalkoisilla kuvilla Prahasta.  Romaanin nimi on Sinua sinua. Varmaan jokainen ikäiseni suomalainen täydentää automaattisesti kirjan nimen lisäämällä sen perään sanan rakastan, ja päässä alkaa soida Pepe Wilbergin tulkinta Kaj Chydeniuksen säveltämästä ja Aulikki Oksasen sanoittamasta laulusta (minulle tulee mieleen juuri Willbergin tulkinta, vaikka sain viestin, että säveltäjä laulaa sen elokuvassa Asfalttilampaat ja on sen myös levyttänyt). Kirjassa Petri yrittää kääntää laulun sanoja prahalaiselle nuorelle naiselle siinä onnistumatta. Laulu soi päässäni edelleen.

Sinua sinua on romaani nuoruuden rakkaudesta, mutta myös tulevan puolison rakkaudesta. Rakkaudesta ja elämästä yleensä. Tärvelin terveyttäni lukemalla kirjan yhteen pötköön sohvalla maaten. En noussut edes välillä syömään tai käymään vessassa.  

Kirjailijaystävä mainitsi romaanin olevan elämänmakuinen. Ja sitä se on.

"Avioliittoa juhlitaan avioliiton solmimisen hetkellä. Seuraavat viisikymmentä vuotta ihmetellään, kuinka he jaksavat toisiaan.

Aviopari ihmettelee sitä itsekin.

Kunnes jompikumpi kuolee, jolloin rakkaus taas muistetaan. Ja se yksin jäänyt saa tilaa ja aikaa ja luvan rakastaa. 

Mutta nyt yksin. 

Vaikka yksinäisyys ei olekaan mikään rangaistus. Vaan se minkä kanssa tänne synnytään ja minkä mittaiseksi täällä on määrä kasvaa. 

Senkin ajatuksen olin kuullut Liisalta." 

Petri Tamminen kirjoittaa nyt rakkaudesta, eikä niinkään häpeästä, joka on hänen erikoisalaansa. Vaikka kyllä se häpeäkin siellä pilkahtaa. Epäilen, ettei kirjailija halua olla humoristinen, mutta löydän tekstistä myös huumoria. Vaikka i-sanaa ei saa käyttää, käytän kuitenkin: Ihana romaani.

Tammisen romaanin lukeminen nosti mieleen muistoja omasta avioliitosta, jonka traagiset käänteet ovat muuttuneet huvittaviksi. Ex-mieheni rakastui toisessa kaupungissa erikoistuessaan kollegaansa.  Nainen antoi silloiselle miehelleni lahjoja

Nyt tuli mieleen, että todennäköisesti miehenikin osti naiselle jotakin. 

Kun ex-mieheni ja tuon naisen rakkaus sitten loppui, meille jäi pari arvokasta Marimekon froteepyyhettä, jotka laitoin roskiin. Silloinen mieheni sai myös laadukkaan näköisiä veitsiä ja haarukoita. Kiinnitin teltan narut niillä veitsillä maahan.  Kun työnsin veistä pehmeään multaan, pistin sillä ex-miestäni ja tuota naista, jonka nimen olen unohtanut. Se tuntui mukavalta. 

Osallistuin kerran Petri Tammisen kirjoituskurssille. Ihailemiaan kirjailijoita ei kannata tavata. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Sitä paitsi Petri Tamminen oli hyvä opettaja, mutta jollain tavoin hän ei vastannut sitä kuvaa, jonka olin hänestä muodostanut. 

Näin Petri Tammisen Otavan pihajuhlissa ja hetken suunnittelin meneväni juttelemaan hänelle, mutta en kuitenkaan uskaltanut. Onneksi saan lukea hänen kirjojaan.

Sekajätettä

Minulla on taipumus laitostua lyhyessä ajassa.  Kun palasin urheiluopistolta, olin ymmälläni. Pitäisi laittaa ruokaa. Opin pitämään opistolla tarjotusta muonasta sen jälkeen kun löysin ruokalan nurkasta maustekastikkeet ja suolapurkit. 

Aivoni horrostivat viiden päivän ajan, ei tarvinnut ajatella. Ajatteleminen on raskasta puuhaa. Kirjoittaminen on ajattelemista. Herättelen aivojani.

Löysin kaurahiutalepakkauksesta repäistyn pahvinpalan, johon oli kirjoitettu kauppalista särisevällä kaunokirjoituksella. Alimmalla rivillä luki Baprika 1. Kiva kuvitella millainen ihminen oli kirjoittanut listan. Eräs tuttavani kerää kauppalistoja.  Ne ovat katoavaa kansanperinnettä, minäkin kirjoitan listan puhelimeeni.

Hesarissa haastateltiin kirjailija Petri Tammista, jonka uusinta romaania Sinua, sinua en ole vielä lukenut. Aion ostaa sen itselleni. Romaanin kritiikissä mainittiin asia, jonka moni varmasti tunnnistaa:  Jos joku sanoo sinulle "Minä rakastan sinua", alat epäillä, onko hän tosissaan, mutta jos joku sanoo "Minä en rakasta sinua", uskot sen heti. 

Suomalaiset kuulemma lajittelevat jätteet niin huolellisesti, että poltettavaa sekajätettä on tuotava ulkomailta. Ei motivoi lajitteluun. Tämä päivitys oli ihan sen kunniaksi sekajätettä. Ikävä kyllä tätä ei voi muuttaa lämmitysenergiaksi.

Urheiluopisto

Olen Pajulahden urheiluopistolla. Netti ei toimi, mutta puhelimen kautta sain yhteyden ulkopuoliseen maailmaan. 

Meillä on tapana tavata pari kertaa vuodessa neljän naisen porukalla ja nyt siis urheilullisissa merkeissä. Emme ole muuttuneet vuosien mittaan kovin merkittävästi. Meillä kaikilla on omat kotkotuksemme. Kaksi meistä lähti  kotiin jo tänään ja kaksi jäi. Minä jäin. Täällä on  mukavaa, ei tarvitse ajatella.

Nuorehko mies veti tänään vesijumpan. Olisi tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli ottanut tai mihin pataan lapsena pudonnut. Hän hyppi kuin jonkun animaatioelokuvan ahkera hyönteinen. Taustalla soi musiikki, joka puuroutui hallissa epäselväksi mölinäksi. 

Vesijumppavälineeksi sai valita pienemmän tai isomman pyörylän,  jossa oli reiät peukalolle ja muillekin sormille, jotkut kutsuvat kyseiseisiä välineitä hymynaamoiksi. Olisi ehkä kannattanut valita se pienempi. 

Seuraavaksi olisi ollut mahdollisuus kokeilla jousiammuntaa ja Dartsia, jotka ovat minulle ehdoton ei. Tikat leviävät heittokädestäni täysin arvaamattomiin ilmansuuntiin.  Kävin sen sijaan metsäkävelyllä.

Ruoka on terveellistä ja suolatonta. Ainoa poikkeus on päivittäin tarjolla oleva meetvurstisalaatti. En ole sitä vielä maistanut, enkä maistakaan.

Asennetta

Torstain kahvakuulajumppa polttelee edelleen lihaksissani. Liikeet tehtiin pareittain, toinen väänsi viisitoista toistoa ja toinen lepäsi sillä aikaa. Parini t-paidassa luki "Asennetta". Piti näyttää, että minä kyllä jaksan.  Jos jotain nyt putoaa lattialle, en saa sitä nostettua. 

Nainen, jonka parina olin kysyi minulta "Käykö miehesi perjantain jumpassa", "Ei, miten niin?" Tämä mies laskee kuulemma toistoja ääneen. Vakuutin eronneeni. Ex-mieheni asuu toisella paikkakunnalla. Enkä minäkään laske ääneen.

Vastuskävelysauvojen kanssa kävellessä ei tule otettua kuvia, sillä sauvojen riisuminen ja pukeminen on hieman hankalaa. Nyt on vain vakuutettava teille, että olen nähnyt sinivuokon.  Te sitten päätätte, uskotteko minua.

Tämän  aamun Hesarissa presidenttimme hymyili leveästi Donald  Trumpin vieressä. He olivat käyneet pelaamassa golfia. Stubb muuten sanoi hiljattain, ettei meidän pidä ajatella, mitä USA voisi tehdä meidän hyväksemme vaan mitä me voisimme tehdä heidän hyväksensä.  

Aamun lehdessä haastateltiin amerikkalaisia siitä, että ostavatko he USA:ssa valmistettuja autoja. Pari haastateltavaa ei halunnut itsestään kuvaa ja sukunimeä lehteen, sillä pelkäsivät haastattelusta koituvan ongelmia.  

Jos olisin ostamassa jotain arvokkaampaa, pyrkisin välttämään amerikkalaisia tuotteita.

Mummodisko

Heräsin ajoissa herätyskellon soittoon. Palovaroittimien tarkastus siirtyi tähän päivään, joten minulla on mennyt kaksi aamua piloille asian takia. Olen lähdössä yhdeksäksi kahvakuulajumppaan, ja istun valmiina urheiluvermeissä hiukset suittuina odottamassa palovaroitinmiehiä. 

Mummoni kuoli minun iässäni. Näin sukulaisvierailulla hänen Ekg-nauhansa, rintakytkennöissä erottui pahannäköisiä  ST-laskuja. Tänä päivänä olisi tehty kiireellä koronaariangiografia ja pallolaajennustoimenpide. Hän olisi saanut lisävuosia elämäänsä. 

Luin mummon saamia kirjeitä, jotka olivat täynnä uskonnollisuutta, eipä niissä juuri muusta puhuttu kuin Jumalasta ja syntien anteeksi saamisesta. Vieraskirjassa häntä kiiteltiin vieraanvaraisuudesta.  Kaikki oli kirjoitettu nätillä kaunokirjoituksella.

Isäni asuu palvelutalossa, jossa järjestettiin eilen puolilta päivin mummodisko, jota veti näyttelijä Tuija Piepponen. Istuimme lounaalla, kun tyypit siirtelivät pöytiä pois tanssilattialta. Rastapäinen mies asetteli kaksi levysoitinta ja kaiuttimet paikoilleen.  Itse tapahtuma jäi harmillisesti näkemättä.  Muistan Piepposen Kuopion kaupunginteatterista, hän on kuulemma edelleen yhtä pirteä ja nauravainen.  Pirteät ihmiset ovat hieman epäilyttäviä. 

Rikos ja korvapuustikahvit

Toimittaja Hannu Karpo on kuollut.  Muistan televisio-ohjelman nimeltä Karpolla on asiaa. Ex-miehelläni oli tapana sanoa "Karpolla on asiaa, mutta ei minulle". 

Joitakin vuosia sitten filkkareilla esitettiin muutama Karpon tekemä televisio-ohjelma. Näytetyissä ohjelmissa kuvattiin ainakin köyhän perheen häätöä ja asunnottomia alkoholisteja. Niitä ihmisiä, joiden äänenä Karpo toimi. Hannu Karpo oli läsnä näytöksessä ja hän puhui meille. Mies oli karismaattinen, ja jutut olivat todella hyviä. 

Lepää rauhassa Hannu Karpo. 

--------------------------------------------------------

Kävin teatteriretkellä Helsingissä. Retken oli järjestänyt Tampereen teatterikerho ja se oli jotenkin tosi soma. Bussi lähti Tampereelta 11.15 ja matkalla tarjoiltiin viiniä. Kukaan ei ollut humalassa, vaan joimme viinitilkkamme muovimukin pohjalta sivistyneesti. Ikärakenne oli sellainen kuin olin kuvitellutkin. Pidimme huoltoasemalla pissatauon. Jätimme teatterille tullessamme takit bussiin, eikä tarvinnut jonottaa vermeitä narikasta. Meille oli tilattu väliajalle korvapuustikahvit. 

Kävin ensimmäistä kertaa Q-teatterissa, enkä varmasti viimeistä. Tällä kertaa esitettiin Fjodor Dostojevskin romaaniin Rikos ja rangaistus perustuva näytelmä. Tapahtumat oli siirretty Helsinkiin, jota riivasi s-nallinen helle. Näyttelijöiden naamat oli maskeerattu punaisiksi ja heillä oli suihkupullot, joilla he suihkuttivat kosteutta iholleen. 

Raskolnikovista oli tehty teatterikoulun opiskelija, joka oli joutunut jättämään opintonsa rahan puutteen takia. Näytelmässä oli neljä näyttelijää, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman, jotka kaikki esittäytyvät Raskolnikoviksi. 

Juoni lienee kaikille tuttu, mutta näytelmätoteutus oli uusi ja hieno. 

Hannu-Pekka Björkman hyppäsi välillä poliisin rooliin (muutkin näyttelijät tekivät useita rooleja). Voisin katsoa vaikka kuinka pitkään kun Björkman hakee kahvikupin, kaataa siihen kahvia ja juo kahvinsa. Miehellä on käsittämätön lavakarisma. Miro Lopperi taas taipui fyysisesti ihan mihin vain. Lotta Kaihua ja Elena Leeve olivat erinomaisia hekin. Kiihkeä ja intensiivinen meininki. Loistava ohjaus oli Esa-Matti Smolanderin.

Näytelmässä osallistutetaan myös katsojia, mutta ei mitenkään pelottavassa määrin. 

Katsoin, että  kaikki tulevat esitykset ovat loppuun varattuja. Säälin niitä, jotka eivät tätä näe.  Paluumatkalla käytiin taas huoltoasemalla pissalla ja saatiin viiniä. Hyvä reissu!

Kuvassa Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman. Kuuvaaja Mitro Härkönen

Mene kahville Maijan kanssa!

Kahvakuulajumpassa kävelimme toinen käsi  kohotettuna kohti kattoa, ja kannattelimme kahvakuulaa korkealla päämme yläpuolella. Vaatii hyvää keskivartalon hallintaa, muuten kahvakuulakäsi vääntyy minne sattuu. Taustalla soi trendikäs musiikki. Minulle tuli mieleen catwalkilla kävely. En ole tosin koskaan työskennellyt mallina. Kukaan ei ole pyytänyt. 

Kaikki näyttivät nyt niin ryhdikkäiltä ja määrätietoisilta, olisi tarvittu enää jotkut oudot vermeet ja korkeat korot. 

Jumpassa oli tosi kivaa ja tunsin itseni nuoreksi ja joustavaksi. 

Nykyään monet ihmiset seuraavat elintoimintojaan, liikkumistaan ja nukkumistaan erilaisilla älylaitteilla. Mistä sitä muuten tietää liikkuuko ja nukkuuko riittävästi tai onko yleensä ottaen edes hengissä.

Siitä jää kuitenkin tärkeä terveyttä edistävä asia mittaamatta ja käppyrät piirtämättä. Tarkoitan sosiaalisia kontakteja. Katson nykyään sähköistä kalenteriani silläkin ajatuksella, että tapaanko riittävästi ihmisiä.

Jospa kello huomauttaisi napakasti laiminlyönneistäni, ellen puhuisi kenenkään kanssa, soittaisi sukulaisille tai tapaisi ystäviäni. 

Älykellon ruutuun ilmaantuisi komento "Aika soittaa isälle!" tai "Mene kahville Maijan kanssa!"

 

Huoltohenkilö

Odotan huoltomiehiä tai kaipa ne voisivat olla naisiakin. Odotan huoltotyöntekijöitä? Odotan huoltohenkilöitä? 

He tulevat uusimaan palovaroittimen. Etenevät asunnosta toiseen ja aloittivat jo eilen. Heitä varten heräsin aikaisin, kävin suihkussa ja järjestelin vähän paikkoja. Laitoin kuivat puhtaat pyykit kaappiin. Asuntoni siisteys kiinnostaa varmasti huoltohenkilöitä.

Olen palannut Sirkka Turkan runoihin. Minun on luettava runo tai pari ennen kuin alan kirjoittaa. Se on kuin lämmittely ennen urheilusuoritusta. En edes kirjoita runoja.

En erityisemmin välitä elämäkerroista, mutta luin kuitenkin Ulla Janhosen kirjan Sirkka Turkka -Tähti kuuttomassa yössä. Elämäkerrat ovat usein liian perusteellisia, enkä jaksa sitä. Minua eivät kaikki pienet yksityiskohdat kenenkään elämässä kiinnosta. 

Ulla Janhonen ei koskaan tavannut Turkkaa. Hän aikoi kirjoittaa  lehtijutun runoilijan elämästä ja sai monta laatikollista Turkan papereita sitä tarkoitusta varten ja siitä se sitten lähti. 

Luin kirjan aika kursorisesti ja minulle jäi vähän epäselväksi miksi Turkka alkoi kirjoittaa runoja. Hän oli hevostyttö jopa siinä määrin, että opiskeli tallimestariksi. Elämäkerrassa kirjoitetaan, ettei hän ollut hyvä koulussa,  jäi useamman kerran luokalleen ja oli ainekirjoittajana kovin epätasainen. Turkka ihaili runoilija Saima Harmajaa ja hänen runouttaan. Ehkä se sitten lähti siitä.  

Ymmärsin, että runot syntyivät kirjailijan elämästä. Koirat, runoilijan rakkaat lemmikit, esiintyvät usein runoissa. Turkka tupakoi ahkerasti ja kirjoitti muistiinpanoja perinteisesti pilliklubiaskien kansiin.

Lika

Kävin kaverin kanssa katsomassa Teatteri Telakan näytelmän Lika. Esitys oli monikielinen ja monitaiteellinen. Sitä saattoi seurata ongelmitta ainakin kahdella kielellä, suomella ja englannilla. Näyttelijöitä oli kolme.  Teatterin sivulla näytelmän tekijäksi mainitaan työryhmä, jossa on kahdeksan jäsentä. Esitys kesti tunnin ja 40 minuuttia väliaikoineen, väliaika oli 20 minuuttia. Haluatteko vielä lisää lukuja?

Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta ja esityksen ensimmäiset varsinaiset vuorosanat lausuttiin siinä vaiheessa, kun aloin jo epäillä, ettei niitä ole ollenkaan.  Mikä huojennus, kun alettiin puhua.

Esitys koostui lyhyehköistä osasista, joita liimasi yhteen lika. Välillä kaiveltiin sormella pöylypussin sisältöä ja välillä tungettiin haarukka kylpyhuoneen lattian vesilukkoon. Käveltiin nuoralla ja meikattiin vainajaa.  

Liittyykö inhomme likaan lapsuuden siisteyskasvatukseen, vai siihen että huonoon hygieniaan yhdistetäänt tarttuvat taudit ja niiden leviäminen? En osaa vastata.

Esityksessä käytettiin kerrassaan ihanan luovia ratkaisuja.  Välillä tuli sellainen olo, että pitäisi mennä sanomaan, ettei likaa saa levitellä ympäriinsä.

Minä tykkäsin, mutta voin kuvitella, että Lika aiheuttaisi närää Tampereen teatterin päänäyttämöllä.

Esityksen päälle olisi ollut keskustelu esityksen teemoista (liasta?), mutta emme jääneet sitä odottamaan. 

Tänään kävelin Sara Hildenille katsomaan Heikki Marilan maalauksia. Ovathan ne hienoja. Pidin enemmän kukkamaalauksista kuin rynnäkkökiväärin lippaita kuvaavista tauluista. Näyttelyn yhteydessä näytettiin videolta taiteilijan haastattelu. Hän maalaa ne hienot kukka-asetelmat kertakäyttöhanskojen peittämillä sormillaan ilman sivellintä. 

Tähän perään kaupallista pikkusälää:

Ostin korealaista ripsiväriä ja se on ainut väri, joka edes jossain määrin pysyy ripsissäni. 

Keskustan viimeinen kivijalkalankakauppa lopetti. Sitä piti nainen, joka oli aina yhtä töykeän oloinen. Ehkä hänen kommunikaatiotapansa oli vain sellainen.  Hän on varmasti herttainen ihminen. Minulle tuli aina tarve mielistellä häntä, saada hänet puolelleni, joten lankaostosten tekeminen oli uuvuttavaa. 

Kuva: Teatteri Telakka, Petteri Aartolahti, kukkakuva on meikäläisen, joten siitä ei voi syyttää Aartolahtea

En osaa ketään neuvoa

Minun pitäisi puhua oman kouluni lakkiaisissa uusille ylioppilaille. Puheet, joita olen netistä lukenut, ovat olleet pitkiä ja tylsiä. Arvostan lakonista ilmaisua.

Olen jo vähän miettinyt, mistä puhuisin. Yrittänyt asettua  tuoreiden ylioppilaiden asemaan. Tuskin he odottavat kuulevansa minulta mitään mielenkiintoista. He ovat valmiita illan juhliin ja odottavat malttamattomina omaa elämäänsä.  He ovat kauniita, me ollaan kuin sadat kirjopesut läpikäyneet mökkivaatteet.

Nykyisillä nuorilla ei ole ollut helppoa. Oli se pandemiakin ja piti opiskella etänä. Siitäkin selvisivät. Meillä nousi riemu, kun joku opettaja oli joskus poissa. Olivat ihmeen terveitä. 

Koulutuskaan ei nykyään takaa työpaikkaa, näin sanotaan. Meillä oli ehkä helpompaa. Uskon kuitenkin, että nuorilla on toivoa.

Meillä oli kylmä sota, Neuvostoliitto, otsonikato ja kasvihuoneilmiö, heillä on Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja ilmastokriisi. Vuonna 1975 maailmaa hallitsivat Gerald Ford (kuka edes muistaa häntä) ja Leonid Brezhnev, näillä on riesanaan Donald Trump ja Vladimir Putin.  

Rock- musiikki oli meidän juttu, isä huusi, että pistä sitä ämyriä hiljemmälle. Nyt ne Rollarit sun muut ovat mummojen ja pappojen touhua. Meillä oli hiihto, suunnistus ja voimistelu, heillä on lumilautailu, Body Pump, Body Combat ja Body Attact. Me soitettiin lankapuheluita ja nyt on niin monta kommunikaatiomahdollisuutta, ettei niitä kaikkia viitsi edes mainita.  

Luin juuri, että nykyinen nuori sukupolvi on raittiimpaa kuin edelliset. Varsinkin nuoret miehet juovat vähemmän humalahakuisesti. Tuskin järjestävät viina-arpajaisia kuten me.

Onko minulla edes oikeutta neuvoa, kun olemme maailman tähän jamaan saattaneet. Ainoat ohjeet, jotka osaan antaa ovat nämä: lue kirjoja ja vaali ystävyyssuhteita. Jälkimmäisessä en ole aina onnistunut. 

Ehkä voisin siteerata puheessa Tove Janssonin Taikatalven Tuu-tikkia; "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." 

Nyt löysin mitä Anton Tsehov kirjoitti vaimolleen siitä mitä elämä on! Se oli minusta tosi riemukasta ja ylioppilaille sopivaa. 

Mitä neuvoja te antaisitte?

Jos haluatte menettää hermonne

Jos haluatte menettää hermonne, ottakaa uusi puhelinliittymä (tällä kertaa Elisa) kylkiäisineen. 

Opin tästä, ettei mitään ilmaista ei pidä huolia, sillä mitään ilmaista ei ole olemassakaan. Ensinnäkin minulle tarjottiin ilmaiseksi kuulokkeita, mutta ei puhuttu siitä, että joudun maksamaan postimaksun. Sitten sain "ilmaiseksi" MTV-katsomon kuukaudeksi, enkä lopulta edes käynnistänyt palvelua, mutta nyt minua laskutetaan, koska en löytänyt OmaElisasta paikkaa, josta lopettaa tilaus. En saa yhteyttä Elisaan.  Koen voimatonta raivoa.

Sain lopulta chatilla yhteyden Nikoon (tai Eetuun tai Aleksiin), ja lopetettua sen s-tanan Elisa Viihteen, mutta maksut joudun maksamaan. Saisivat maksaa korvausta tästä mielen järkkymisestä ja sydämen tykytyksistä.  Halvaus oli lähellä. 

Mitätön rahasumma, mutta voinut antaa sen 12 euroa vaikka Ukrainan lapsille. 

Suosittelen Ylen dokumenttisarjaa Naiset ensin, se muistuttaa siitä, etteivät Suomen naisten asiatkaan ole kulttuurialalla aina olleet hyvin. Toki täällä on nainenkin saanut puhua, kirjoittaa, maalata, tehdä elokuvia ja laulaa, sen minkä on muun raatamisen sivussa ehtinyt, ja jos on väärästä sukupuolestaan huolimatta saanut näihin asioihin koulutusta ja rahoitusta. Jos on kestänyt miesten lääppimiset ja klähmäiset ehdotukset. 

Ohjelman myötä minusta tuli Erika Vikman -fani. En olisi uskonut, mutta näin kävi.

Lyhärit

Katsoin AV-Arkin (Suomalaisen mediataiteen keskus) kuratoiman lyhytelokuvanäytöksen nimeltä Y2K. 

En tiennyt mitä lyhenne tarkoittaa, mutta se tulee sanoista Year2Kilo. Y2K -lyhennettä käytettiin niistä ongelmista, joita vuosituhannen vaihtuminen olisi voinut aiheuttaa. Pelättiin, että tietokoneet menisivät sekaisin, lentokoneet lentäisivät minne sattuu ja ohjukset lipsahtaisivat ulos siiloistaan. Mitään sellaista ei tapahtunut. 

Lyhärit olivat outoja, viimeisimmän kokeellisen lyhärin aikana pidin silmiäni kiinni, sillä filmissä oli melkein pelkkää tuhruista välkettä (tämä on henkilökohtainen mielipiteeni). Korvatkin olisi tehnyt mieli sulkea, sillä elokuvan äänet olivat kakofonista sotkua. Yhdessä elokuvassa kaksi miestä puhui kaurismäkeläiseen tyyliin, joka oli huvittavaa. Sympaattisimmassa lyhärissä, ihmiset kävelivät yksityiskodeissa paikallaan seisovan kameran eteen ja esittelivät mielivaatteitaan.  Se oli jotenkin hyvin liikuttavaa. 

Olen katsonut myös Kirstin Nevantin dokkarin Satumaan jäljillä, joka kertoi Ruotsin lähimenneisyydestä. Tavallisten ihmisten elämästä jengiampumisten ja pandemian keskellä. Koskettavimmassa kohtauksessa vanhus asettui ulos talon edustalle pystytetyn pleksin taakse tervehtimään pleksin toiselle puolelle saapuvia vauvasukulaisiaan. 

Paasto

S sanoi paastoavansa. Hän paastoaa jättämällä lukematta kaikki jutut, joiden otsikossa esiintyy Donald Trumpin nimi. 

Kun Trump ja Zelenskyi tapasivat Valkoisessa talossa, Trump kohteli hyökkäyssodan kohteeksi joutuneen Ukrainan presidenttiä törkeästi ja ylimielisesti. S oli sitä mieltä, että Zelenskyi (47 v) on mies ja Donald Trump (78 v) ei sitä ole. Äitini olisi kutsunut Zelenskyiä "raavaaksi mieheksi" Trumpia hän piti vastenmielisenä. Nyt Zelenskyin piti sitten pyytää anteeksi jotain, en tiedä mitä. Trumpissa oli miestä vain punainen kravatti, joka roikkui surullisesti hänen jalkovälissään. 

Oli pakko kirjoittaa tämä, vaikka eihän tämä ole asiallista. Ehkä voin puolustautua sillä, että Trump tuntuu olevan niin tarkka siitä, että vain miessukupuoleen syntynyt voi olla mies. Silti minusta joku voi olla enemmän mies joku kuin toinen. Läheiseni syntyi tytöksi, mutta hän on nykyään mies ja huomattavasti enemmän mies kuin Donald Trump. Kunnon mies ei luule olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja pysyy ainakin tärkeimmissä asioissa  totuudessa. Sama koskee kaikkia sukupuolia.

Filkkarit alkavat tänään

Filkkarit alkavat tänään. Maanantaina ja tiistaina näytettiin jo eri elokuvafestivaalien yleisösuosikkeja kahdessa ilmaisnäytöksessä. Lyhytelokuvien paremmuudesta olisi voinut äänestää. Mukana oli mainio suomalainen animaatio nunnasta. Eräs lyhytelokuva oli varsin kummallinen, ja siinä käsiteltiin sukupuolta ja seksuaalisuutta tavalla, josta elokuvaseurani sanoi "Tämän Trump kieltäisi". Aloin heti pitää elokuvasta. 

Näin somessa fiminpätkän, jossa J. D. Vance kehotti amerikkalaisia naisia synnyttämään lapsia. Minua kylmäsi ja automaattisesti mieleeni tuli Margaret Atwoodin dystooppinen romaani Orjattaresi. Minun on vaikea olla tuntematta voimatonta vihaa Trumpia ja Vancea kohtaan, toki vihaan myös Putinia ja valuvia sukkahousuja. Viha vahingoittaa vain minua itseäni. 

Luen tamperelaisen Kristiina Harjulan romaania Sammonkatu, jonka on kustantanut pienkustantamo Reuna. Kirja näyttää halvalta, mutta se on hieno ja rehellinen kuvaus naisesta ja hänen dementoituneesta miehestään.  En ole vielä lukenut Sammonkatua loppuun. Kuten ehkä muistatte, omaiseni kuoli Alzheimerin tautiin. Nyt ymmärrän, miksi omaiseni saattoi sanoa jostakin ihmisestä yllättäen, että tämä oli ruma. Siinä vaiheessa diagnoosia ei vielä ollut. 

Olen vältellyt dementiaa käsitteleviä romaaneja ja elokuvia, sillä haluan unohtaa koko asian. Se ei taida kuitenkaan olla mahdollista kuten ei Trumpin, Vancen tai Putinin unohtaminenkaan.