Googletan romaaniani noin kymmenen minuutin välein (yöllä en googleta vaikka heräänkin pari kertaa yössä, jolloin ajattelen pakonomaisesti googlettamista). Elän kuin vaikeasti nikotiiniriippuvainen.
Yksikään aviisi ei kirjoita romaanistani. En saisi valittaa koska korona, koska köyhyys, koska konkurssit, koska yksinäisyys, koska syrjäytyneet, koska pakolaisleirit, koska ilmastonmuutos, koska vanhukset ja koska riskiryhmät.
Nyt tehdään toiveikkaita videoita, joissa sadat muusikot soittavat ja laulavat kotonaan samaa mieltä nostattavaa rallatusta. Tietokoneen näytölle kootaan palapeli, johon yritetään mahduttaa mahdollisimman monta naamaa. Itkuhan niistä ensimmäisistä videoista tuli, nyt tunnehyöky alkaa laimentua.
Parsin patakintaan peukalon. Eletään siis todella poikkeuksellisia aikoja. Seuraavaksi varmaan valmistan ruisleipäjuuren, keitän saippuaa ja kirnuan voita. Ensin vuolen taikinatiinun ja kirnun.
Poikkeustila 2020 projektissa (linkki) valokuvaajat dokumentoivat korona-arkeaan, suosikkikuvani on Heidi Holman "Nainen keskustelee limoviikunan kanssa".
Nostan sälekaihtimet ja annan kasveille valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti