Pieni kitarakauppa

Kyynelehdin katsottuani Areenasta dokumentin Carmine Street Guitars. Dokkari kertoo soitinrakentajasta, joka sorvailee kitaroita New Yorkin puretuista rakennuksista saamastaan puusta ja myy niitä sympaattisessa kaupassaan. Miehellä on opissa 25-vuotias taitava nuori nainen. Miehen äiti pyyhkii pölyjä ja laskee jotain laskukoneellaan. Muusikot poikkeavat kauppaan testaamaan ja juttelemaan kitaroista, jotka ovat kaunista käsityötä. Mihinkään ei ole kiire. Viereistä taloa kaupataan kuudella miljoonalla dollarilla.

Kävin ystävän kanssa oluella. Olut ostetiin normaaliin tapaan baaritiskiltä. Tarjoilija sanoi, ettei voi ikävä kyllä avata pulloa, mutta ravintolan ulkopuolella roikkuu narussa pullonavaaja tuota tarkoitusta varten. Saimme baarista lainaksi kokoontaitettavat tuolit, jotka kannoimme Hämeenpuistoon. Ravintolassa sanottiin kaiken olevan täysin laillista, silti oluessa saattoi havaita pikantin kielletyn hedelmän maun. Kylmä olutpullo kädessä tuli pian vilu, joten emme viipyneet pitkään. Jollain absurdilla tavalla tästä ravintoloiden, kirjastojen, museoiden ja kahviloiden sulkemisesta on tullut uusi normaali.

Sain sähköpostia naiselta, jonka tytär oli vastaanottanut minulle lähetetyn postikortin. Aiemmin tyttären postiluukusta oli jo tipahtanut joulukorttini ja hän oli saanut puhelun, jossa oli kysytty mistä kirjaani saa ostaa (linkki). Heidi Mäkisiä on niin paljon, että työpaikallanikin oli toinen Heidi Mäkinen, jonka junaliput kerran peruin. Välillä hän vastasi puhelimeen "Heidi Mäkinen" ja kun ilmeni, että hoitajan sijaan tarvittiinkin lääkäriä, toi minulle luurin ja minäkin esittäydyin "Heidi Mäkinen". Meistä se oli aina yhtä hauskaa.