Opettavaista ja kehittävää vuotta 2020!

Nyt kun somekansalaiset ovat kertoneet kaikilla somekanavilla muuttuneensa juuri tänä vuonna paremmiksi ihmisiksi, niin on minunkin referoitava teille oma vuoteni. Jaan raporttini osa-alueisiin ja huitaisen sen kaikille vaikka järkevämpää olisi olla huitaisematta.

Työ: Lopetin lääkärin työt kovin väsähtäneenä. Kokeilin yksityisvastaanoton pitämistä, mutta ei se ollut meikäläisen juttu. Opin taas yhden viheliäisen potilastietojärjestelmän. Päädyin siihen, ettei työ oikeastaan sovi minulle. Nyt sitten kirjoitan, makoilen sohvalla ja vanhenen. 

Saattaa kuulostaa ärsyttävän menestyneeltä, (eikös se ole tarkoitus?), allekirjoitin kustannussopimuksen toisesta romaanistani, allekirjoituksen jälkeinen tunne oli häpeä. Olen jo toipunut, kiitos.
 
Terveys: Tämä on ollut hyvä vuosi, sillä minulle ei ole tehty gastros- eikä kolposkopiaa, 2018 tehtiin molemmat.
 
Raha: Olen nauttinut varsin kohtuullista palkkaa. Loppuvuodesta tulot putosivat, mutta sain tilalle aikaa ja paremmat yöunet.
 
Rakkauselämä: Mikä se on? Voisinko sen sijaan kertoa, että olen löytänyt tänä vuonna yläselän lihakset.
 
Onko minusta tullut parempi ihminen? Ei ole. Ei tule. 

Ensi vuoden tavoitteena on oppia syväkyykky, siis nököttää vaivattomasti ja rennosti ihan persaus alhaalla kyykyssä niin, että koko jalkapohja pysyy maassa. Eikös siinä ole tavoitetta riittämiin? Olen jo aloittanut harjoitukset. Moni sen jo varmaan osaa, mutta ei tarvitse kommentoida tähän. Raportoin teille onnistuinko, kokonainen vuosi on aikaa.
 
Opettavaista ja kehittävää vuotta 2020!

Kohti uutta

Välillä toivoisi elämän olevan vasta harjoitus, jonka jälkeen tulisi se varsinainen elämäntaival. Eikö se olisi kohtuullista? Eihän auton rattiinkaan päästetä ilman autokoulua.

Olen katsonut liian monta jaksoa Flinkkilää & Tastulaa, en oikein keksinyt muutakaan katsottavaa, sillä neulon villatakkia, jonka väkertäminen vaatii liikaa huomiota, eikä minkään vaativamman katselu onnistu. Nämä empatiaohjelmat antavat muuten turhan optimistisen kuvan ihmisen selviytymiskyvystä.

Lenkillä olen kuunnellut Ruben Stilleriä, joka sanoo joka jaksossa "Teen nyt tyhmän kysymyksen, sillä olen niin tyhmä" ja sen jälkeen hän kysyy sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen. Viimeisimpään jaksoon oli kutsuttu Päivi Räsänen, jota henkilökohtaisesti pelkään. Hän on hyytävän varma oikeassa olemisestaan. Tulee mieleen, että on uskovaisuutta, johon ei kuulu hengellisyyttä/henkisyyttä tai miten sitä nimittäisi

Joulu on siinä määrin takana, että varastoin patterilla toimivan, väriä vaihtavan joulupukkikoristeen, enkä halua nähdä sitä aivan heti. Jouluvalot jätin paikalleen, sillä niitä tarvitaan vielä.

Seuraavaksi pitäisi ottaa kantaa siihen, saavatko lapset ja humalaiset ampua raketteja. Olen pohtinut asian teille valmiiksi, rakettien ampumisoikeus ei ole ihmisoikeuskysmys ja minusta mokoma yksityinen poksauttelu voitaisiin lopettaa.

Kerrostalokyttä valvoo

Haluaisin saada verekseltään kiinni tyypin, joka heittää toistuvasti roskapussin roskasäiliön viereen, kun sen voisi melkein samalla vaivalla pudottaa roskasäiliöön. No vaatisihan se tietysti säiliön kannen aukaisemisen.  Tämä asukas ei myöskään lajittele roskiaan, sillä varikset aterioivat hänen jätteillään. Ehkä hän on sopinut yhteistyöstä lintujen ja jyrsijöiden kanssa. 

Kunhan ilmat lämpiävät asetun roskiskäyttäytymistä valvomaan, sillä muitakin laiminlyöntejä olen havainnut. Perustan tämän epäkohdan poistamiseksi Facebook-ryhmän. Olen ehkä viimeinkin löytänyt elämälleni tarkoituksen.

En ole viime aikoina saanut mitään aikaiseksi, olen lukenut huonoja kirjoja, katsonut televisiosarjoja ja suunnittellut kuntosalille menoa, mutta en ole kuitenkaan siihen tokeentunut.

Ilmoittauduin työväenopiston ryhtijumppaan, jossa olen käynyt jo muutaman vuoden ja josta huolimatta pysyn ryhdittömänä. Maksoin Ahjolan dynaamiseen Hatha-joogan kurssimaksun, sillä jokaiselle kaudelle pitää hankkia harrastus, jonka voi myöhemmin lopettaa. Jatkan vesijumppaa, mutta siihen ei tarvinnut ilmoittautua. Menen taidehistorian luennoille. Kehitän itseäni, mutta en huomaa kehittyväni.

Teoriani mukaan ihminen vanhenee hyppäyksittäin. Jokaista alaspäin viettävää porrasta seuraa muutaman vuoden tasankovaihe, jolloin luulee, että tätä jatkuu loputtomiin. Hesarissa oli joitakin viikkoja sitten artikkeli, joka tuki tätä teoriaa. Nämä pudotukset liittyivät jotenkin proteiineihin, mutta siitä tiedosta ei ole minulle apua.

Kilpajoulu

Joulun vaativin osuus on takana. Joulusta on tullut kilpailu, enää ei kisailla lahjojen määrällä vaan sillä kuinka monta ihmistä joulupöydän ympärillä istuu.

Söin eilen ystävien luona ja muistelimme lapsuuden jouluja. Isäni on jouluhullu, joten jouluna Suomen kuvalehtikin paketoitiin. Aku Ankan Joulumanteli oli hartaasti odotettua lukemista. Sen sai vasta jouluaattona ja se oli tietenkin päällystetty korealla joulupaperilla. En ole koskaan odottanut mitään uutuuskirjaa yhtä hartaasti kuin Aku Ankan Joulumantelia. 

Joka joulu todettiin joulukuusen olevan tänä vuonna kaunein. Eräänä jouluna kuusi oli liian harva ja isä porasi laiheliinin runkoon reikiä, joihin hän tunki lisäoksia, eikä joulu mennyt piloille.

Puolilta päivin kuunneltiin joulurauhan julistus ja äiti sanoi, ettei enää saa riidellä eikä puhua politiikkaa. Tietysti puhuttiin politiikkaa senkin jälkeen. Äiti oli laittanut ruokia yötä myöten ja paheksuin tarjoamuksia, sillä Biafran lapset olivat nälissään.

Äiti pukeutui kotimekkoon ja ainakin yhdessä joulukuvassa hänellä on papiljotit päässään. Isä luukutti hartaita joululauluja uusista stereoista.

Vieläkään joulu ei ole ainoastaan loma-aika, jolloin bussien aikataulut ovat hankalat, vaan sille on olemassa korkeat standardit, joista jää melkein aina jotain puuttumaan.

Aatto

Istuin toissapäivänä pääministerin kanssa Pyynikin näkötornin kahvilassa. Eri pöydissä tosin. Yritin näyttää siltä, etten huomannut mitään. Olisi tehnyt mieli sanoa japanilaisturisteille, että reilun metrin päässä näkyy nököttävän Suomen pääministeri, mutta älkää katsoko sinne päin. En kuitenkaan tehnyt sitä.

Hienoa asua maassa, jossa pääministeri voi käydä kahvilassa kuin kuka tahansa (myöhemmin huomasin, että Aamulehden toimittaja haastatteli Marinia).

En ole kirjoittanut joulupukille, mutta nyt sen teen.

Hyvä joulupukki,

Olen ollut mielestäni ihan riittävän kiltti, joten rohkenen kirjata tähän joululahjatoivomukseni, joihin pidän kohtuullisena suostua. Toivon

- Maailmanrauhaa (eikös sitä kuulu toivoa?).
- Toivon, että joulupukki auttaisi minua avaamaan kuntosalin oven.
- Rakkautta toivon, talvikenkiä ja uutta nättiä käsilaukkua.
- Valumatonta silmämeikkiä ja terveyttä.
- Toivon helmikuussa julkaistavalle romaanille blogistien ja suurten sanomalehtien pirullisten kriitikkojen (myönteisiä) arvioita ja hurjasti myytyjä kirjoja.
- Lapsille ja heidän puolisoilleen kaikkea ihanaa.

Olisiko se siinä. Tässä iässä joululahjatoivomukset muuttuvat kohtuullisiksi. Jos vielä ilmaston lämpeneminen loppuisi niin eiköhän se siinä olisi ja lunta Tampereelle, kiitos.

T. Heidi

Aatonaatto

Nygrenin kalatiskin ympärillä parveili stressaantunutta jouluväkeä. Jononumeroa voi kuulemma seurata netissä, ettei tarvitse seistä käytävän tukkona.

Onnistuin varaamaan kahvikupilleni ja joulutortulleni pöydän kauppahallin kahvilasta. Samaan pöytään tunki ruutupaitamies ja vähän ajan päästä eläkeläisnainen, jolla oli papiljottikiharat. Ei ollut pitänyt hattua päässä, kun olivat niin hyvin säilyneet.

Ruutupaitamies käänsi vasemman käden hihaa rullalle esitelläkseen valkoista laastaria. Ruutupaitamies oli käynyt verenluovutuksessa ja kehuskeli saavutuksellaan (vain viisi prosenttia kuulemma käy antamassa veriään pois).

Ruutupaitamies tekee vapaaehtoistyötäkin.

Keskusteltiin jumalanpalveluksissa valtoiminaan juoksentelevista lapsista ja osallistuin keskusteluun innokkaasti vaikka käyn kirkossa kerta vuoteen ja silloinkin joululaulukonsertissa.

Etsin kynttilöitä, enkä löytänyt, mutta pudotin pakasterasiapinon päälleni. Poltin sormeni kuumassa steariinissa. Neuloin sukkaa. Googlasin, ovatko kirjastot tilanneet helmikuussa julkaistavaa kirjaani. Ovat. Metsossa on 18 toiveikasta varausta.

Pyykkipaketti

Joka vuosi kehittyy uusia jouluperinteitä. Kun joulukorttien lähettäminen unohtuu, nyt laitetaan someen ilmoitus joulukorttirahojen käyttämisestä hyväntekeväisyyteen.

En saa koskaan aikaiseksi kortteja vaikka yritystä on kyllä ollut. Parhaassa vireessä olen kirjoittanut kortit ja liimannut merkit, mutta en ole saanut laitettua ajoissa postilaatikkoon, välillä olen kyllä hankkinut kortit, mutta merkkien ostaminen on jäänyt.

Täten ilmoitan käyttäväni korttirahat (tein sen juuri) kirkon ulkomaanavun kehitysmaiden tyttöjen kuukautissuojapakettiin (muuten tytöt eivät pääse kouluun kuukautisten aikana).  Täytynee vielä ostaa muutakin, sillä paketti maksoi 16 euroa, jolla saanee  vain muutaman kortin postimaksuineen.

Olen edelleen lukenut isäni 50-luvun kirjeitä äidilleen ja niissä mainitaan melkein aina jotain säästä, sillä isäni opiskeli Helsingin yliopistossa meteorologiaa ja teki töitä rakennuksilla ja satamassa, jatkuva rahapula vaivasi. Joulun aikoihin oli Helsingissä pakkasta -23 ja Kuopiossa -41.

Isäni lähetti vaatteensa Iisalmen taakse Toiviaiskylään äidilleen ja siskolleen pestäväksi. Tätini kertoi, että niitä hinkattiin pyykkilaudalla ja huuhdeltiin avannossa, sillä vesijohtoa tai sähköjä ei ollut. Paluupakettiin laitettiin voita, pullaa , perunoita ja vesirieskaa. Isäni mainitsee, että Helsingissä vehnänen maksoi 130 mk jos siinä oli vähänkin rusinoita.

Kirjeissä isä miettii menisikö katsomaan uuden suomalaisen elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jonka pitäisi olla kaikkein paras suomalainen elokuva ja hän toteaa, että tähän asti ne ovatkin olleet huonoja.

Yleissääntö

Nykyään pätee yleissääntö, jonka mukaan hyvät viestit ovat huijausta ja huonot valitettavasti totta, lukuunottamatta sitä sitkeää sähköpostia, jossa vaaditaan maksamaan olemattoman tilaustuotteen kuljetusmaksu mahdollisimman pian. Monesti epäilyttävät jutut vaativat nopeaa toimintaa.

HBO Nordic kosiskelee minua takaisin asiakkaakseen ja samaan aikaan toisesta osoitteesta luvataan ystävällisesti ilmaista vuotta firman tarjonnan parissa. Kumpaan viestiin uskon? Jälkimmäinen on yhtä todennäköinen kuin sadan euron setelin löytyminen lenkkipolulta.

Lainaa tarjotaan kymmenen viestin päivävauhtia. Isälläni on tapana sanoa "Veli on velka otettaessa, velipuoli maksettaessa".  Mitä vikaa velipuolessa on? Jossain velan maksua verrataan veljenpoikaan. Sekään ei kuulosta reilulta.

Nykyään noiden valeviestien kieli menee melko täydestä, lähinnä epäilee lievää lukihäiriötä.

Tästä etenenkin kirjaston kirjaan, jonka sain tänään luettua loppuun. Joku lukija oli korjannut huolellisesti dekkariin jääneet lukuisat kirjoitusvirheet kuulakärkikynällä.

Nykyaika ruokkii paranoidista ajattelua. Oli ihan pakko googlata Black Sabbathin kappaleen Paranoid sanat ja laitan tähän loppuun kertosäkeen:

"I need someone to show me the things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness, I must be blind"

Kertun vuoksi laitoin kuvan tuosta kirjaston kirjasta, joka on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari "Ihan tavallisena päivänä".

Aattelepa ite

Olen oppinut yhden asian ihmisistä: mitä epävarmemmalta henkilö kuulostaa, sitä todennäköisemmin kyse on älykkäästä yksilöstä (toki epävarmuus voi olla merkki muustakin). Varmoja mielipiteitä on niillä, jotka eivät katso asioita joka kantilta. Varmuus vetää ikävä kyllä puoleensa ja epävarmuus tekee asiantuntijoiden horinoista epäuskottavia.

Charles Bukowski on kuulemma kirjoittanut "The problem with the world is that intelligent people are full of doubts, while the stubid ones are full of confidence".

Koska nykyään on muodostettava mielipide kaikesta, testaan usein asioita Jope Ruonansuun opein: "Aattelepa ite omalle kohalles" ja näin monesti ratkeaa kenen taakse asettua ja miten toimia.

Tänään siis tukeuduin kahteen suureen ajattelijaan, suomalaiseen koomikkoon Jope Ruonansuuhun ja amerikkalaiseen kirjailijaan Charles Bukowskiin, joilla molemmilla on ollut ongelmia alkoholin käytön suhteen tai kuten eräs kollegani tapasi sanoa, heillä on esiintynyt taitamatonta alkoholinkäyttöä.

Wild World

Käväisin risteilyaluksella Tukholmassa ja mietin, että onko olemassa opisto, jossa opetetaan kuuluttamaan risteilyasiakkaille tietyllä nuotilla. Se on yhdistelmä näistä kahdesta:
1. Lentokapteenin "Ei mitään hätää, puhun tälleen rauhallisesti, sillä kone ei ole juuri tällä hetkellä putoamassa" ja
2. Bileisännän tai emännän "Oluttuopin ja shotin saa yhteishintaan 9 euroa, nyt ei olla kotona ja ostakaa vielä hajuvettä/partavettä ensin!"

Laivan pubissa soittaa kitaraa ja laulaa brittinimellä varustettu letkeän kyllästynyt trubaduuri (mistä niitä löytyy?), joka ei koskaan petä yleisöään vaan esittää Cat Stevensin kappaleen Wild World.

Karaokessa jo elämää nähneet miehet ja naiset vetävät laahaavia suomalaisiskelmiä. Yökerhossa bändi, jonka nimen olet saattanut kuulla jossain kaksikymmentä vuotta sitten, soittaa humppabiisejä. Tauolla naiset tanssivat lavalla höyhenpuvuissa.

Kuten huomaatte kaikki risteilyyn kuuluva tuli tehtyä. Lisäksi söimme Ala Carte ravintolassa (hyvää) ja Ocean Grill -nimisessä kuppilassa (pahaa).

Kävimme Fotografiska museossa, jolla on toimitilat myös Tallinnassa ja New Yorkissa. Museo esittelee vetävää valokuvataidetta. Sen kaiken värin keskellä Pentti Sammallahden mustavalkoiset kuvat liikuttivat.  

Yöllä meri oli levoton ja sänkyni tärisi säännöllisin väliajoin, joten en juurikaan nukkunut vaan odottelin seuraavaa tärinäaaltoa. Suunnittelin etukäteen mitä pistän päälleni jos hälytys käynnistyy ja on siirryttävä kokoontumispaikalle seitsemännelle kannelle.

Kunpa pääsisin pian uudestaan risteilylle!

Tukholma

Lähden ystävän kanssa käväisemään Tukholmassa. En pidä laivaristeilyistä, mutta lähden silti. Eräs tuttavani rakastaa ruotsinlaivoja, katkarapuleipiä, väsähtäneitä yökerhoesityksiä ja jopa laivalla kaikuvia kuulutuksia.

Pakkasin mukaan romaanin, neuletyön ja tuon tuttavani ruotsinlaivainnostuksen. Ala carte ravintolaan on varattu pöytä. Alennusliput Fotografiskaan ostettu, muu on vielä auki. Onhan se kiva vaihtaa pimeä Tampere hämärään ja kuraiseen Tukholmaan edes muutamaksi tunniksi. 

Eipä tässä muuta. Ilmoitin vaan, ettei kukaan ihmettele ja miksi ihmettelisi, sillä luultavammin kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Palaan pian.

P.S. Nyt kuuluu ilmoittaa mitä töitä on vuosien mittaan tullut tehtyä. Yhden kesän ajan toimin kioskimyyjänä, myöhemmin olen tehnyt töitä siivoojana eräässä laboratoriossa ja hotellissa, yrittänyt tehdä toimistohommia, kesän verran tein sairaanhoitajan töitä silloisessa B-mielisairaalassa ja sen jälkeen olenkin työskennellyt lääkärinä erilaisissa tehtävissä. Tällä hetkellä leikin kirjailijaa. 

Lukupiirin pikkujoulut

Toimin eilisen lukupiiritapaamisen emäntänä. Lukupiiriimme kuuluu seitsemän naista ja tapaamme parin kuukauden välein, joten yleensä saan nauttia toisten tekemistä herkuista. Kärsin matalasta emäntäitsetunnosta, joten stressaan aina kelpaavatko laittamani eväät muille. Hyvin meni ja sain kehuja (kaikkia kehutaan). Olin itse lopulta tyytyväinen, mikä on tärkeintä.

Tapaaminen sujuu näin: istutaan pöytään, pölistään, ryhdistäydytään, jokainen saa vuorollaan kommentoida luettavana ollutta romaania, jonka jälkeen huudamme kaikki yhteen ääneen.

Luimme (moni kuunteli) Edouart Louisin (anteeksi, en osaa tehdä E:n päälle kuuluvaa keikistelevää hattua) esikoisromaanin Ei enää Eddy. Pidimme rankasta romaanista  yksimielisesti vaikka välillä mielipiteet menevät sopivasti ristiin.  Keskustelua huono-osaisuudesta, väkivallasta, sukupuolesta ja homoseksuaalien kaltoinkohtelusta riitti.

Romaani oli lukupiirikirjana huippuluokkaa, se herätti tunteita, eikä ollut liian hankala tai paksu (Don Quijote jäi monelta aikoinaan lukematta ja tuolla se odottaa kirjahyllyssä, että tarvitaan kasvipainoa).  Jos kirja jää puoliväliin niin keskustelu siirtyy helposti muihin aiheisiin.

Vietimme samalla pikkujouluja ja jaoimme kirjalahjat. Tänään tapaan kirjoitusporukan ja taas tarvitaan kirjalahja, teemana tällä kertaa on kaunis kirja (vuosittain muuten valitaan sellainenkin, viime vuonna palkinnon sai Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut -Erään kerjäläisperheen tarina, WSOY). Pirkkalaiskirjailijoidenkin pikkujouluissa vaihdettiin kirjalahjat. Ei se mitään, sillä kirja on erinomainen lahja.

Häpeää metritavarana

Kirjoittamisessani on kuulemma kyse häpeästä ja todennäköisemmin myös oudosta halusta häpäistä itseään.

Ostin pari vuotta sitten uuden silitysraudan, joka ei oikein ole lunastanut lupauksiaan. Kun vesisäiliön täyttää ja rauta lämpiää, vesi pursuaa tuskaisesti vääriin suuntiin. Viime aikoina olen huomannut raudan pohjan kärsineen, eikä rauta ole koskaan liukunut sulavasti vaatekappaleiden pinnalla.

Tutkiessani tilannetta tarkemmin, huomasin, että silitysraudan pohjasta irtoaa kummallisia muoviriekaleita. Olen ilmeisemmin jättänyt suojamuovin paikoilleen.

Olen kirjailija Petri Tammisen fani. Uusimmasta Imagesta löytyy Venla Rossin kirjoittama Tammisen henkilöhaastattelu. Kirjailija on vältellyt tällaisia haastatteluja, eikä niitä ole kuulemma paljon pyydettykään.

Häpeästä puheen ollen Tammisen ystävä oli todennut "Sähän myyt häpeää metritavarana".

Erno Paasilinna on sanonut, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä. Imagen haastattelun mukaan Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja (on Tammisella kyllä perhekin).

Petri Tammisen elämä sosiaalisten velvotteiden keskellä ei ole ollut helppoa, lentopalloharrastuksen pariin pääseminenkin vaati monta vuotta, sillä ensimmäiseen lähestymiseen ei heti vastattu. Kirjailija on hakenut kerran apua terapiastakin, mutta eihän siitä tullut mitään, sillä hän yritti tehdä vaikutuksen terapeuttiinsa.

Lukekaa Imagen mainio juttu tai ennen kaikkea lukekaa Petri Tammisen kirjoja. 

Jos ei olisi kykyä häpeään niin onnistuisiko kirjoittaminen? Joku motiivi pitää ihmisellä toimintaansa olla.

Koiran morsiamet

En ole pitkään aikaan käynyt teatterissa. Jostain syystä olin jo melkein unohtanut näytelmät, aplodit, kuiskaajat, näyttämöt, jännityksen, narikat, lämpiöt ja kuuluvalla äänellä puhuvat tyypit, jotka teeskentelevät olevansa muuta kuin ovat.

Sirkku Peltolan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Koiran morsiamet (TTT, Kellariteatteri) tutustutaan siskoksiin, joista toinen makaa sohvalla ja lukee laulavaa lintukirjaa ja toinen ihastuu nuoreen mieheen, jota on katsonut ikkunan läpi. Oikeastaan kaikki ovat kovin yksinäisiä vaikkakin lähekkäin.

Siskokset tekevät hienot roolit, mutta varsinkin Teija Auvinen teki minuun vaikutuksen vähäeleisyydellään. Sari Mällisen revittelyä taas kehuttiin kovasti Hesarissa. Saska Pulkkisen nuoren miehen rooli ei tarjonnut ihan niin paljon mahdollisuuksia loistaa, sillä tämä oli keski-ikäisten naisten näytelmä. Näytelmässä nähtiin myös koira, joka sekin teki riipaisevan hienon roolisuorituksen.

Väliajan jälkeen roolit vaihtuivat ja toinen sisko juuttui sohvaan, joten toinen joutui menemään lähikauppaan ostoksille jos ei sitten Lidliin, jonka eteisessä pullonpalautusautomaatin vieressä on kaksi tuolia vanhuksia, invalideja tai pakolaisia varten.

Näytelmä oli hauska, mutta ei se oikeastaan naurattanut, enemmänkin liikutti, mutta ilo ja suru ovatkin lopulta niin lähellä toisiaan. Sirkku Peltola ymmärtää meitä pikkuvikaisia ihmisiä.

Suosittelen teitäkin käymään teatterissa vaikka edellisestä kerrasta olisi jo kulunut tovi. Siellä odottavat punaisella kankaalla päällystetyt penkit, lattia joka kohoaa näyttämöltä takaseinää kohti, väliajalla voi juoda viinilasillisen, seisoskella lämpiössä katselemassa muuta yleisöä ja käydä vessassa.

Näytelmän loputtua jonotetaan takit ja siirrytään takaisin pimeään ja kylmään maailmaan, jossa millään ei ole silleen loppua kuten näytelmässä on, eikä kukaan edes taputa.

Liian hyvä palvelu

Sain ilmoitettua, etten aio jatkaa yksityisvastaanoton pitämistä ja heti nukuin yöni paremmin. Jos olisin jatkanut pidempään, niin lopettaminen olisi ollut vaikeampaakin. Kävin valokuvassa ja moni ihminen pohjusti työn aloittamista. Investoi aikaansa minuun. Ehdin saada ilmaisen influenssarokotteen.

Pikkuputiikeissa on hankala käydä, sillä niissä on usein liian hyvä palvelu. Mitä enemmän myyjä investoi aikaansa sinuun, sitä vaikeampaa on poistua kaupasta ostamatta mitään. Siksi kannattaa käydä vaikka Tokmannilla, jossa asiakkaaseen ei kiinnitetä mitään huomiota, jollei hän saa sairaskohtausta, varasta tai käyttädy muuten poikkeavasti. Tämä ei ollut maksettu mainos.

Ryhdyin viime metreillä kunnianhimoiseen jouluisen villasukkaprojektiin ja nyt puikot suihkivat heti aamusta. Kun vielä joku keksisi sopivan keinon miten lukea kirjaa neuloessa (en halua kuunnella äänikirjoja). Yritän pinota tyynyjä syliini ja asetella romaanin tyynyille. Osa kirjaston kirjoista on niin jäykkiä, etteivät ne pysy auki. E-kirja voisi olla hyvä ratkaisu.

Harmahtava smoothie

Seurasin heti herättyäni kännykän näytöltä ohjelmaa, jossa Maria Veitola käy yökylässä Sofi Oksasen luona. Ihan loppuun saakka en jaksanut katsoa, sillä kaipasin jo aamukahviani. Ohjelmassakin juotiin paljon maitokahvia.

Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.

Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.

Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.

Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).

Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria,  se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".

Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.

Itsenäisyyspäivä

Olemme taas kerran juhlineet maamme itsenäisyyttä itsellemme sopivalla tavalla, tarkastamalla armeijan kaluston, seuraamalla kättelyohjelmaa ja äänestämällä juhlien parasta kolttua.

Kekkereistä mieleen painui raahelainen supermarjastaja, joka oli kerännyt 1700 litraa puolukoita.

Eräällä ystävälläni on tänään syntymäpäivä. Hän jos kuka on ahkera marjastaja, siinä sivussa hän on kasvattanut kolme lasta, tehnyt lääkärinä vähintään kolmen ihmisen työt (tekee töitä edelleen), vaihtaa talvi- ja kesäverhot ja huolehtii naapureistaan ja ystävistään. Turha ehkä mainita, ettei hän pyöri somessa.

Juhlan kunniaksi kävimme muutaman ystävän kanssa Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa, jota johti Leif Segerstam tuolilla istuen. Tekeekö Rouvali vuosikymmenten kuluttua saman, toistaiseksi hän hypähtelee vaivattomasti tahtipuikkoa heilutellessaan. Ohjelmisto koostui Sibeliuksen musiikista ja Finlandian kuuleminen jaksoi taas kerran itkettää.

Jälkeenpäin söimme ystävän luona sinivalkoisessa pöydässä. Muistelimme löytökissa Harria, jonka lapseni raahasi vuosia sitten iloksemme löytöeläintalosta.

Kissan ystäville varoitus, ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. Harrista ei koskaan kehkeytynyt rauhallista lemmikkiä vaan se saalisti ihmisten nilkkoja ja sohvan käsinojalla lepäävää päätäni.

Kun muutin Tampereelle, alkoi kissan hoito olla hankalaa, eikä siitä olisi ollut sairaalan kaksiossa asujaksi, vaikka oli meillä joutunut jo sisäkissan elämään tyytymään, eikä sellaisia valjaita tuolloin saanut, joissa otus olisi  pysynyt tahi, että kukaan olisi onnistunut niitä eläimelle pukemaan.

Eräs ulkomailta Jyväskylään vieraaksi tuleva tutkija tarvitsi muutamaksi yöksi makuupaikan ja se järjestyi asunnossani, mutta esteeksi muodostui Harri, joka oli siis muutenkin ongelma.

Väitöskirjaohjaajani lupasi viedä kissan eläinlääkärille lopetettavaksi (minä olin silloin jo Tampereella). Hän huumasi Harrin nokareella unilääkettä, sillä muuten se ei olisi onnistunut. Kun eläinlääkäri kyseli kissasta T sanoi, ettei tiedä mitään, sillä "Ei tämä ole minun kissani". Samassa Harri virkistyi rauhoittavasta lääkkeestä ja alkoi säntäillä ympäri hoitohuonetta niin, että instrumentit lentelivät.

Eläinlääkäri sanoi, että Harri ei taida olla helppo lemmikki ja suoritti kuitenkin eutanasian.

Harrin syyttävä hahmo vilahti näkökenttäni rajamailla vielä vähintään vuoden verran ja monesti muistelemme, miten helposti se hypähti katon rajaan hattuhyllylle, kiipesi verhoja pitkin ja miten täsmällisesti ja tehokkaasti se saalisti vieraiden nilkkoja.

Eurooppalaista elokuvaa

Elokuvateatteri Niagarassa juhlittiin jotain, en ole varma mitä, mutta osallistuin kuitenkin. Niagara on osa Europa Cinemas verkostoa, johon kuuluu yli 3000 elokuvateatteria 43 maasta. Elokuvateatterien ohjelmistossa eurooppalaisen elokuvatuotannon pitää olla pääosassa. Teatterit saavat EU-tukea. Halvimmillaan uutuuselokuvan pääsee Niagarassa näkemään seitsemällä eurolla. Olen Tampereen lisäksi käynyt verkoston elokuvateattereissa Edinburghissa, Malagassa ja Vilnassa.

Katsoimme Ken Loachin elokuvan Maa ja vapaus vuodelta 1995. Maa ja Vapaus kertoo Espanja sisällissodasta ja siihen osallistuneesta sekalaisesta joukosta, joka on saapunut paikalle taistelemaan fasismia vastaan. Aiheeseen päästään englantilaisen Davidin lapsenlapsen kautta, joka lukee isoisänsä kirjeitä ennen tämän hautajaisia. Sota näyttäytyy kovin sekavana ja amatöörimäisenä.

Minusta Loach on kehittynyt ohjaajana ja nykyään hänen elokuvansa kirpaisevat enemmän kuin 90-luvulla. Hän on nykyihmisen omatunto, jonka ääntä ei välttämättä haluaisi kuulla, sillä se tekee kipeää.

Rosana Pastor, joka esitti elokuvassa Blancaa, vallankumouksellista naissotilasta, osallistui tilaisuuteen. Loach käyttää elokuvissaan paljon amatöörinäyttelijöitä, mutta Pastor on ammattinäyttelijä ja näytellyt Wikipedian mukaan useammissakin elokuvissa. Hän puhui lähinnä Loachista, josta muodostui naisen tarinoissa jonkinlainen ihmeolento. Olin melko nälissäni ja olisi tehnyt mieli ehdottaa, että voisimme jatkaa keskustelua syötävän ja juotavan ääressä.

Olimme ystäväni M:n kanssa mitalisijoilla kun salin ovet vihdoin avattiin ja pääsimme Buffet-pöydän pikkusyötävien kimppuun. Olemme harjoitelleet noutopöytäruokailua kongressikokkareissa, joissa sadat lääkärit taistelevat vastaavista tarjoiluista. Ilman evästä jää, ellei ole äärimmäisen nopea ja röyhkeä.

Rosana Pastor kyseli minulta eri kulhojen sisältöä. Liemessä killuvista sipuleista hän kysyi "Is this some kind of local speciality?"

Ei saa!

Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.

Viisaita eläimiä

Huonosti nukuttujen öiden jälkeisinä aamuina naama peilissä näyttää naistenlehtien muuttumisleikkisessioiden ennen -kuvalta.

En ole hakenut vintiltä talvikenkiä, sillä en oikein vielä usko talveen. Syysnilkkureilla pärjää hyvin, kun vetää jalkoihin villasukat, jotka ovat muutenkin asunnossani tarpeen. Nyt eletään muutosaikaa, sillä joulukuun alku on vasta talven teini-ikä.

E arveli sähköpostissaan, että Kerttu saattaisi pitää rouheista joululauluista ja uumoili Kertun olevan norjalaisen kirkonpolttoheavyn ystävä. Kerttu tykkää kuitenkin ihan perinteisesti Varpunen jouluaamuna -laulusta. Tuon herkän luontokappaleen silmiin kirpoavat kyynelet sitä kuunnellessa ja hän lipoo suupieliään laulun soidessa.

Näin aamulla ajoradalla variksia nokkimassa jotakin. Varikset ovat viisaita lintuja, sillä en ole koskaan nähnyt niiden jäävän auton alle, vaikka niillä ei ole ollut yhtään sen pidempää aikaa sopeutua autoliikenteeseen kuin kissoilla, supikoirilla, hirvillä, peuroilla, siileillä tai ihmisillä. Varpusista en osaa sanoa mitään.