Kirjeet

Luin kirjeet, jotka isäni oli lähettänyt äidilleen 50- ja 60-luvun taitteessa. Ensin jokaisen kirjeen alussa käsiteltiin säätila, jonka jälkeen isäni kertoi paljonko mikäkin maksoi ja lopuksi isäni pyysi lähettämään perunoita.

Isovanhempani asuivat Pohjois-Savossa ja isäni opiskeli Helsingissä, josta ei isäni mielestä saanut riittävän laadukkaita perunoita, toki opiskelijalla oli pulaa rahastakin.

Kirjekuoriin isoäidin titteliksi on kirjattu rouva. Hänen kirjeitään ei ole säästetty. Mummoni talletti kaiken, sotkuiset piirrustukseni, postikortit, hautajaiskutsut, meijeritilin nauhat ja lääkepurkkeihin liimatut annosteluohjeet.

Kuolinsiivous on muotia, eivätkä jälkipolvet pääse lukemaan säätilan kuvauksia tai seitanin hintaa. Ihmisten välinen kommunikaatio liukenee muutenkin jonnekin bittiavaruuteen. Mummolassa ei ollut sähköjä saati puhelinta, joten kirjeen kirjoittaminen oli ainoa tapa kertoa voinnistaan, kysyä kuulumisia tai sopia vierailusta.

Kävin Samuli Putron keikalla Teatteri Provinssissa Salossa. Siskoni ja hänen miehensä ovat artistin faneja ja minustakin on pikku hiljaa tulossa Putron ihailija. Jälkikasvuni pyöritteli silmiään kun kuuli, ketä olen menossa kuuntelemaan. Putron pitkähköt välispiikit ylittivät juuri ja juuri näkymättömän rajan, jonka alle pudotessaan ne olisivat saattaneet kuulostaa teennäisiltä. Tykkäsin (voi miten viiltävä analyysi taas kerran).

Siskon tilavassa residenssissä hulavanteen pyöritys onnistui lopulta minultakin hyvin.

Multaporkkanat

Eräs asia on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa. Miksi likaiset porkkanat (multaporkkanat) ovat kalliimpia kuin pestyt porkkanat. Pestäänkö kaikki porkkanat sen jälkeen kun ne on nostettu porkkanapenkistä ja kieritelläänkö osa niistä sen jälkeen mullassa ja myydään kovempaan hintaan.

Istun Turun junassa (tarkastin junan kyljestä moneen kertaan, ettei kyse ole Helsinkiin menevästä junasta, johon kerran vahingossa hyppäsin). Täällä on helvetti irti. Ympärilläni istuu joukko hilpeää ruotsinkielistä haalarinuorisoa, joka pitää kamalaa meteliä. Olin suunnitellut tekeväni joutessani erään työn, mutta tässä kakofoniassa se on mahdotonta.

Nuori mies tuossa käytävän toisella puolella syö salaattia (se näyttää sisältävän ainakin jotain vihreää ja porkkanaraastetta) muovirasiasta, miekkosen lakin lippa on käännetty niskaan. Tytöt syövät banaania. Kaikki hörppivät jotain ihan viattoman näköisistä virvoitusjuomapulloistaan. Pitäisi katsoa minkä merkkistä se on. Haluan samaa.

The Irishman elokuvassa kaksi mafiaheppua tapaavat ammattiliittojohtaja Jimmy Hoffan, joka on absolutisti, eikä salli muidenkaan juovan alkoholijuomia. Miekkoset kaatavat kirkasta viinaa vesimelooniin (jota tuo absolutisti myös inhoaa) ja syövät nautinnolla vesimelonin viipaleita puhe samaltaen.

Nyt seurueeseen liittyi nuori mies, joka on pukeutunut punaiseen jouluvillapaitaan, johon on kirjailtu kaksi poroa, yhden lahkeesta roikkuu hopeinen joulukuusen koristenauha.

Nuoriso osti kärrystä olutta. Meillä oli aikoinaan mukana kitara ja me laulettiin "Ei elämästä selviä hengissä" (eivät kaikki ole selvinneetkään), ei tullut mieleenkään, että joku olisi häiriintynyt. Ja mitä siitä vaikka olisikin, me oltiin niin tärkeitä.

Haastattelu

Toimittaja kävi haastattelemassa minua. Koska tämä ihminen oli sympaattinen ja asiaansa erinomaisesti paneutunut, tuli hölötettyä kaikenlaista. Yöllä heräsin miettimään mitä tulikaan sanottua, enkä meinannut saada enää unta.

Puhuimme paljon lääkärin työstä ja miten se on muuttunut. Unohdin kaikki hienot yhteiskunnalliset huomiot, kuten sen, että nykyään potilailla on aiempaa useammin ongelmia lääkkeiden ostamisessa, sillä niihin ei ole varaa. Asiaan vaikuttavat toimeentulon lisäksi uudet kalliit lääkkeet. Sairauksilla ja muilla ikävyyksillä on taipumus kasaantua.

Puhuimme myös siitä, miten paljon kirjoissa on minua itseäni. Ihan taatusti on, vaikka asioita on monin tavoin muuteltu. Aina voi sanoa, että fiktiotahan se on ja blogi taas on autofiktiota. Autofiktio on nyt se kaikkein kuumin juttu. Autofiktiota voisi verrata suosittuun tositelevisioon. Olen miettinyt tätä jo ennen kuin asiasta Hesarissa kirjoitettiin.

Koska toimittaja oli lukenut tätä blogia, hän luetteli täältä kaikenlaista, jota en nyt erityisesti kieltänytkään.

Toimittaja luki seuraavan romaanin käsikirjoituksen ja huomasi virheen, joka täytyy jatkossa korjata. 

Puhuimme pissavaivoistakin, joita seuraavassa kirjassa esiintyy, laitan nyt tähän ihan varmuuden vuoksi, ettei minulla ole virtsankarkailua, mutta mistä sitä tietää koska sellaisia vaivoja ilmaantuu. Face-näkymäni täyttyy jo Tena-mainoksista.

Digitaalinen nuorennus

Mistä nainen tietää olevansa vanha? Hänelle ei ole koskaan lähetetty kännykällä otettua kikkelikuvaa (tämä ei ole mikään avunhuuto, jolla niitä kärttäisin, älkää vaan lähettäkö edes huumorimielessä), hän selailee kirjastossa kirjaa nimeltään Kuolinsiivous ja yli puolessa kontakteissa virkailijoihin tai myyjiin käytetään automaattisesti teitittelymuotoa.

Näin Martin Scorsesen uuden elokuvan The Irishman, joka perustuu mafiamiehen muistelmiin. Elokuvan pääosanäyttelijöitä oli nuorennettu digitaalisesti. Tarinan loppupuolella jouduttiin jopa vanhentamistoimenpiteisiin. Tällaista en ollut ennen kokenut.

Elokuvateatterissa istui laskujeni mukaan vain kolme naista. The Irishman esittelee meille komeita autoja ja aseita ja nämähän ovat perinteisesti kiinnostaneet miehiä, samaten mafiatouhut. Elokuvassa oli vain yksi merkittävä naishahmo Frankin (Robert de Niro) tytär Peggy (Anna Paquin), jolla oli elokuvassa pari vuorosanaa. Muita tähtiä ovat mm. Al Pacino ja Joe Pesci.

The Irishman oli hyvin näytelty filmi. Väkivallalla ei suuremmin mässäilty (suljin tosin välillä silmäni). Elokuvassa puhutaan talojen maalaamisesta, joka tarkoittaa veriroiskeita huoneen seinillä. Tappaminen on tehokasta ja nopeaa. Monien elokuvan hahmojen päälle lätkähtää teksti, jossa lakonisesti ilmoitetaan henkilön, tavallisimmin väkivaltainen,  kuolintapa ja aika.

En tiedä mikä on lopulta totta, elokuvassa vihjattiin mafian olleen Kennedyn murhan takana. Totta tai ei, tätä ei niinkään seurannut suurella jännityksellä vaan enemmänkin mielenkiinnolla.

Kannatti vanhentua kolme ja puoli tuntia tämän parissa, toisaalta elokuvaa olisi ehkä voinut leikata hieman siedettävämpään kestoon.  Mietin, että tuleeko vielä aika, jolloin digitaalisen nuorentamisen sijaan elokuvassa voisi esiintyä jo edesmennyt näyttelijä.

Tykkää musta

Lehdistä saa lukea, että lapset eivät pääse enää kyykkyyn. Viimeksi kerrottiin, etteivät lapset opi uimaan selkäuintia. Lapsukaiset eivät kykene ojentautumaan suoraksi veden varaan vaan jäävät kökkimään puoliksi istuvaan asentoon. Lonkat eivät ojennu eivätkä olkanivelet liiku riittävästi.

Ja mistä kaikki johtuu? Älypuhelimista ja tietokoneista tietenkin.

Kun aiemmin kuvattiin tulevaisuuden ihmisiä, heillä oli valtava pää ja pikkuiset tikkumaiset raajat. Ehkä ihminen tulee lopulta olemaan istuma-asentoon jäykistynyt, koukkuniskainen ja näppäräsorminen, nopea otus.

Poistin taas kerran facen puhelimeltani, sillä aloin inhota some-minääni ja tykkäysriippuvaisuuttani. Olen jo pitkään pitänyt älypuhelintani öisin poissa ulottuviltani. Asettelen itselleni ruutuaikarajoituksia ja revin kännykän käsistäni.

Aurinko tillottaa tyhjältä taivaalta, joten nyt on siirryttävä ulkotiloihin. Toivotan teille loputtomasti tykkäyksiä ja suojelkoot pyhimykset teitä somevihalta.

Anteeksi

Pirkka-Pekka Petelius voisi pyytää anteeksi sitä, että nuo saamelaisia pilkkaavat sketsit olivat niin huonoja. En pitänyt niistä silloin, enkä tykkää nytkään vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että kaikelle voi nauraa kunhan sen tekee tietyllä empatialla, jonka useimmat ihmiset osaavat ihan luonnostaan. Varminta on nauraa itselleen niin ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään.

Tapasin eilen molemmat lapseni ja tajusin, että olen ylpeä heistä, eikä tämä ylpeys liity mihinkään mitä he ovat saavuttaneet vaan siihen, että heistä on tullut kaikkien vaikeuksien keskellä mahtavia ihmisiä.  Kävimme Plevnassa syömässä ja sen jälkeen istuimme  vielä Kivessä. He hämmästelivät kun kaivoin esille ravintolan kantiskortin. Lähdin kotiin ennen kahdeksaa, toinen heistä lähti työpaikan pikkujouluihin ja toinen kuuntelemaan Maustetyttöjä. Vasta eilen sain tietää, että nimi Maustetytöt viittaa Spice Girls yhtyeeseen!

Tähän loppuun pyydän anteeksi kaikilta, joita olen täällä loukannut ja vielä päälle niiltä joita varmasti tulen loukkaamaan.

Alku

Lenkille lähtiessäni puin päälleni vaatteet, joilla suorastaan kerjään auton ajavan ylitseni: lenkkarit, housut, takin, pipon ja käsineet, kaikki mustia tietenkin.

Uutta urheilukelloa käyttäessäni olen havainnut kävelemisen tehottomuuden, paitsi silloin kun nousen Pyynikinharjun portaita. Jos haluan pitää sykkeeni vihreällä alueella, joka lienee tavoite, on välillä otettava muutama laiska juoksuaskel.

Ostin hyasintin sipulin. Se tökättiin pieneen lasiseen maljakkoon, joka täytettiin vedellä niin, että punasipulin näköinen möhkäle kosketti vettä. Nyt se tunkee ohuita valkoisia juuria, en osaa päättää ovatko ne kivoja vai ällöttäviä.  Kuuluuko tällaisia nähdä? Ihan kuin näkisi tuntemattomien vastaantulijoiden hieman kulahtaneet, beiget alusvaatteet.

Kasvuprosessia on melkein yhtä mielenkiintoista seurata kuin lapsen kasvamista. Hyasintin elinkaari lasiastiassa on nopeatempoinen, se menee ohi muutamassa viikossa. Nappaan luultavammin kasvista enemmän kuvia kuin minusta on koko lapsuuteni aikana otettu.

Maallinen jouluoratorio

Kello on puoli yksitoista aamupäivällä ja Tampere läikkyy tummanharmaata välkettään. Uppoamme harmauteen, mutta emme kuitenkaan huku, luulisin. Pääni on vielä pinnan yläpuolella. Venetsiasssa tarvotaan tulvavedessä, me kahlaamme pimeydessä. Ikkunasta näkyy mies, jolla on kirkkaanpunainen anorakki, muut ovat pukeutuneet kuin hautajaisiin.

Tampereen polkupyöräilijät jakoivat polkupyöräilijöille valoja ja minäkin sain pyörääni punaisen takavalon. Pyydän anteeksi, jäsenmaksuni on jäänyt maksamatta.

Kansalaisopisto järjestää jouluisia askartelukursseja. Itse tehdyt joululahjat ovat kivoja, paitsi ne, joita olen itse vuosien mittaan väkertänyt. Kun ajattelen niitä, tekee mieli rallattaa häpeälauluani. No villasukat ovat onnistuneet hyvin.

Inhoan muutenkin joulua tai en minä oikeasti sitä vihaa vaan salaa tykkään siitä. Tulevatko lapset ja jos tulevat niin viettävätkö joulua kanssani ihan vapaaehtoisesti vai pakosta. Onko lähdettävä vanhempien luo köröttelemään vai saisiko viettää aikaa ihan rauhassa kotona. Tapaninpäivänä menen ystävien luo (kiva!).

Tuliko tästä nyt jouluvihamielinen ja masentava päivitys? On joulussa kivojakin puolia kuten Bachin jouluoratorio, glögi, kirjat, Claes Ohlsonilta ostettu joulukuusen muotoinen led-valokoriste, kylmäsavulohi ja suklaarasiat. Eräs työkaverini oli sitä mieltä, että Bachin kantaatit ovat eroottista musiikkia. Googlasin jouluoratorion ja se on koottu pääasiassa aiemmista maallisista kantaateista, jotka oli alunperin sävelletty Dresdenin kuninkaallisen perheen kunniaksi, joka ei kuulosta sekään kovin eroottiselta.

Rouva Perhonen

Mietin vieläkin tätä suomalaista jalkapallohuumaa. Oma penkkiurheilukohokohtani oli Lasse Virenin kaatuminen Munchenin olympiakisoissa. Olin noihin aikoihin koululainen. Myöhemmin isäni osti itselleen vinyylilevyn, johon dramaattisen juoksun radioselostus oli taltioitu.

Kerttu on ryhtynyt pienelle laihdutuskuurille. Hän saa syödä raksuja mielensä mukaan, mutta märkäruokaa on tarjolla vain kerran vuorokaudessa. Kun asetan lihasoosin lattialla makaavalle tarjottimelle, Kerttu ryntää apajalle, huiskii lihapalat lautasen ympärille ja palaa sohvalle makaamaan.

Kävin M:n kanssa Finnkinossa katsomassa Puccinin oopperan Madama Butterfly. Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksen:

Elokuvateatterissa on kiva katsoa oopperaa, ei tarvitse matkustaa kauas, ei ole tarpeen nähdä vaivaa pukeutumisen suhteen, näkee ja kuulee taatusti hyvin ja oopperan englanninkielistä tekstitystä on helppo seurata. Esitys oli taltioitu Metropolitan oopperasta.

Pinkertonin roolin estittäjä oli sairastunut ja hänellä oli sijainen, joka esitti roolin ensimmäistä kertaa, joka on noin yleensäkin hurjaa, mutta nyt esityksen näkivät miljoonat (?) ihmiset ympäri maailman. Hyvin se meni.

Madama Butterflyn tässä versiossa käytettiin lapsen roolissa aidon kokoista perinteisen  japanilaisen teatterin nukkea, jota liikuttelivat mustiin pukeutuneet näyttelijät. Jostain syystä tuo nukke oli jopa liikuttavampi kuin aito ihminen.

Madama Butterfly -oopperassa musiikki on hienoa ja nyt nähty toteutus oli kaunis. Sen on alunperin ohjannut Anthony Minghellan, joka on muuten ohjannut elokuvan Englantilainen potilas (mies kuoli 2008). Esityksen väliajalla nähtiin Minghellan työssään ja hän sanoi, ettei toivo ohjaustaan sanottavan kauniiksi, mutta sitä se silti oli.

Nyt seuraa alussa luvattu juonipaljastus: Madama Butterfly kuolee lopussa ja tietenkin sillä veitsellä, joka jo oopperan alussa vilahtaa. Oopperakuolema on aina teatraalisuudessaan ihan omaa laatuaan.

Bubo bubo

Urheilu on kummallista, toisinaan pronssimitali on maansuru, nyt hypitään suihkulähteeseen ja suhautetaan monta oluttölkkiä, kun juhlitaan sitä että suomalainen joukkue pääsee ihan vaan osallistumaan jalkapallokisoihin (vaihdoin potkupallon jalkapalloksi ja pyydän typeryyttäni käyttämääni sanaa anteeksi ja toivon, etten joudu someraivon kohteeksi).

Googlaamalla Huuhkajat sain 17 200 000 tulosta, jouduin kelaamaan pitkään ennen kuin pääsin lintuihin saakka. Huuhkaja on rauhoitettu pöllölaji, jonka silmien päällä roikkuvat tuuheat korvatupsut, ettäs tiedätte. Sen tieteelinen nimi on vinkeä, Bubo bubo. Otuksen siipiväli on peräti 138-170 cm. Se ei potki palloa.

Juhlin vasta sitten kun huuhkajat voittavat sen kultamitalin. Toisaalta ainahan noita juhlimisen aiheita tarvitaan, joten lupaan juhlia jo pronssiakin.

Kävin eilen kaverin kanssa kädentaitomessuilla. Tungosta riitti, naiset tuuppivat toisiaan silmät villalankahimosta kiillellen. Joka nurkassa myytiin nahkarukkasia. Osallistuja olivat pukeutuneet tunikoihin ja itse neulottuhin huiveihin.

Messujen äärimmäisen takanurkkaan oli pystytetty miehiä varten pöytä, jossa myytiin uistimia.

Puutarhahanskat

Pidin ensimmäistä kertaa yksityisvastaanottoa. Potilaat tulivat konsultaatioon työterveyshuollon lähettämänä, eivätkä ongelmat olleet sen yksinkertaisempia kuin sairaalaan poliklinikallakaan. Potilaita oli kaksi ja käytin hommaan koko aamupäivän, joten mikään rahasampo ei ole kyseessä (aika meni kaikkeen minulle vielä vieraaseen sälään).

Julkisella puolella on lääkärin kannalta (ja potilaan tietysti myös) se hyvä puoli, että minulla oli hoitajapari, jonka kanssa teimme yhteistyötä sekä moniammatillinen tiimi. Kaipaan myös sihteereitä, jotka kirjoittivat tekstit. Tuollakin ne voisi kirjoituttaa, mutta siitä joutuisi maksamaan.

Onneksi minun ei tarvinnut laskuttaa potilasta itseään, sillä se tulee olemaan ongelma.

Jännitin vastaanoton pitämistä ja uusia tietoteknisiä haasteita niin, että nukuin yön kehnosti ja näin unta, jossa minulle tarjottiin steriiliä toimenpidettä varten monta numeroa liian suuria puutarhahanskoja.

Sain kustannustoimittajalta viestin viimeisimmästä käsikirjoitusversiosta ja siteeraan häntä luvatta: "Sain juuri luetuksi maanantaina lähettämäsi uuden käsikirjoitusversion. Se on ihan mahtava, hauska ja surullinen samalla kertaa, täynnä teräviä havaintoja ja kutkuttavan pisteliäitä huomioita." Tämä oli tärkeää, sillä olin melko varma, että koko teksti on sysipaska.

Isoveli valvoo

Olen teknisesti varmennetusti nukkunut viime yönä riittävästi ja hyvälaatuisesti. Hankin kellon, joka nyt herkeämättä tarkkailee jokaista askeltani, untani ja sykettäni. Isoveli valvoo. Ryhdyin hommaan ihan vapaaehtoisesti. Ihminen on kummallinen otus, pelkää vapautta.

Otin vempeleen käyttöön vähän kiireessä, enkä ehtinyt oikein perehtyä ohjekirjaseen vaan tyydyin painelemaan nappuloita aika sattumanvaraisesti, joten laitoin kyllä treenimoodin (pyöräily) päälle, mutta en osannut laittaa sitä pois ilman ohjekirjasta. Olen siis eilen pyöräillyt neljä tuntia, jos tekniseen apuvälineeseeni voi luottaa ja tietysti voi. Tästä se lähti, uusi elämä!

Tietotekniikasta puheenollen, kävin eilen tutustumassa itselleni vieraaseen potilastietojärjestelmään ja pääni on ihan sekaisin. Sain kotilukemiseksi matkalaukullisen ohjeita, joilla pitäisi huomenna pärjätä.

Pirkkalaiskirjailijat järjestävät Kalle Päätalon juhlavuoden kunniaksi projektin, jossa luetaan Päätaloa vuorokauden ympäri, ja tempausta voi seurata Youtubessa. Osallisuin vähäisessä määrin lukutalkoisiin lukemalla romaania "Ihmisiä telineillä" vaivaisen puolen tunnin ajan. Lukemassani pätkässä täytettiin kuoppaa betonilla. Olin kuullut, että romaaneissa on myös noloja seksikohtauksia, joten kun mies tuli kotiin, pelkäsin, että hän ryhtyy vaimonsa kanssa johonkin toimiin ja lopetin lukemisen siihen. Siinä vaiheessa seuraava lukija tulikin jo toisen romaanin kanssa tilalleni.

Seurana naukuva luontokappale

Romaanin kirjoittaminen on järjetöntä puuhaa. Vietät päivän kotona kissan kanssa kahdestaan ja hinkkaat niitä samoja sivuja uudestaan ja uudestaan vaikka tiedät, ettei tämä ole Finlandia-palkintokirjallisuutta, eikä muitakaan pystejä ole tiedossa tai edes Hesarin arvostelua tai rahaa.

Maineen ja (mielen)terveyden menetys korkeintaan.

Kun teet jotain versioita, joissa et enää pysy laskussa, alitajunta heittää sinulle jutun, joka yleensä liittyy jollain nololla tavalla seksiin tai pissavaivoihin ja naurat sille koska muitakaan virikkeitä ei ole tarjolla. Jos jätät sen romaaniin niin näin isänpäivänä tulee mieleen, että todennäköisesti vanhempasikin lukevat sen.

No kaiken lisäksi ne ovat sellaisia naurettavia juttuja, joista ei kahvipöydässä puhuta, eikä niistä kukaan taatusti kiihotu, ellei ole todella säälittävä tapaus. Seksiä tulee olemaan kirjassa vain vähän, mutta pissavaivoja sitäkin enemmän.

Tätä se se tekee kun ainoana seurana ovat omat ajatukset ja naukuva luontokappale. 

Kissan oksennus ja muuta mukavaa

Elämä koostuu toistoista. Meitä on kolme siskosta ja jokaikinen isän- ja äitienpäivä (syntymäpäivä ja joulu) otamme yhteyttä keskimmäiseen siskoon, jotta hän hankkisi yhteislahjan. Nykyinen tekniikka helpottaa toimintaa, sillä meillä siskoksilla on yhteinen WhatsApp-ryhmä. Siskon mies olikin jo tänään sanonut, että kohta ne laittavat viestiä. No laitettiinhan me. Mies varmaan siunaa, että on naimisissa lahjanostajasiskon eikä jomman kumman lusmusiskon kanssa.

Syntymäpäivinä isä laulaa meille puhelimessa vanhan miehen äänellään "Paljon onnea vaan." Se tuntuu kivalta. Isä ei häpeä vaan laulaa reippaasti. Minä olen niin täynnä häpeää, ettei moinen onnistuisi.

Mietin eilen fb-ryhmiä joihin kuulun ja mistä ryhmästä oikeasti pidän. Se ei ole "Lääkärit kierrättää" (ryhmässä myydään vanhoja vaatteita, kenkiä ja huonekaluja ylihintaan), ei "Lääkärit ja kirjallisuus", "Kirjallisuuden ystävät" tai "Rennommat kirjallisuuden ystävät" eikä myöskään "Rennot feministit" vaan "Suomen ragdoll-kissat". Kissakuvia ja -videoita on kiva katsoa, eikä ryhmässä suuremmin riidellä, joten ei ole tarvetta ryhmään "Rennommat Suomen ragdoll-kissat."

Tänään silti mietin, että miksi olen hulluuksissani kissan vastuksekseni hankkinut. Kerttu alkoi raapia makuuhuoneen ovea klo 5 ja raapimisen ohessa se huusi oven läpi minulle kovin vaativaan sävyyn. Kun lopulta nousin ylös se pudotti öljypullon, jonka korkki aukesi ja nestemäinen rasva levisi keittiön lattialle. Viimeistelin aamun ihan itse astumalla kissan oksennukseen. 

Julkisuus

Erään lehden toimittaja soitti minulle tänään ja sanoi, että haluaa tehdä minusta jutun, joka julkaistaisiin sitten tammikuussa. Luulin miestä alkuun lehtimyyjäksi ja odottelin kärsimättömänä, että saan johonkin väliin sanottua, etten tilaa mitään. Kun asian oikea laita alkoi selvitä, kysyin mistä lehdestä hän soittaa (hän kyllä ilmoitti asian heti alkuun, mutta se meni minulta ohitse).

Olen tietysti iloinen siitä, että näin kirjani saa huomiota, sillä huomio on nykyään se kaikkein arvokkain valuutta. Kun asia sitten tulee ajankohtaiseksi,  olen tietysti stressaantunut ja pelkään, etteivät ajatukseni ja elämäni ole laadullisesti riittäviä.

Kun minua haastateltiin radio-ohjelmaan, eräs toimittajatuttuni sanoi, että on hyvä, ettei naamani tule julkisuuteen. Hän ei todennäköisesti tarkoittanut ulkonäössäni piileviä vikoja vaan sitä, että on kivempi nauttia anonyyminä elämisestä kuin olla vieraiden ihmisten tuijotettavana.

Kirjoittamisen myötä saavutettu vähäinen julkisuus on ollut oikeastaan pelkästään positiivista, mutta se onkin ollut niin pienimuotoista, että eräälle työkaverille paljastui vasta tällä viikolla, että olen kirjoittanut romaanin.

Elämää ja elokuvaa

Elämää.

Tavoitteenani on tehdä päivittäin joku tekemätön työ. Olen merkinnyt nuo lopulta kovin vähäpätöiset hommat oikein kalenteriini. Eilen palautin kulkulätkäni ja avaimeni työpaikalle. Sihteeri tutkaili avaimiani ja totesi eräästä nipussa roikkuvasta painavasta Abloy ura-avaimesta "Tätä rakennusta ei enää ole".

Näin ensimmäistä kertaa sairaalan uuden komean aulan. Haikeilin avaraa tilaa ihaillessani: En kuulu enää tänne.

Jatkan kässärini editoimista. Kun muutan sen PDF-muotoon ja luen tekstiä puhelimeltani, huomaan taas uusia juttuja. 

Elokuvaa.

Judy Garlandin elämästä kertova elokuva Judy käsittelee Garlandin taiteilijauran alkua ja loppua. Nainen nähdään traagisena hahmona, osittain viihdeteollisuuden uhrinakin.

Tuntuu, että olen nähnyt ihan riittävästi taiteilijaelämänkertoja, joissa taiteilija ryyppää, kaatuu esiintymislavalle, nappailee lääkkeitä ja tekee vääriä valintoja. Garlandia hoidettiin piristeillä ja rauhoittavilla lääkkeillä jo lapsena, sillä hän oli Hollywood -lapsitähti.

Garlandia esittänyttä Renee Zellwegeriä ei tahtonut alkuun tunnistaa ja epäilemättä hän tulee voittamaan Oscarin roolistaan, sillä se on nimenomaan Oscar-rooli niin hyvässä kuin pahassakin. Itkin elokuvan lopussa ja se lienee melko varma Oscar -ennusmerkki

Faunien iltapäivä

Tampere talon pienessä salissa on 488 tuolia. Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarjan eilisessä konsertissa M istui sattumalta vasemmalla puolellani ja V:n vanhemmat oikealla. Sali oli melko täysi enkä tuntenut sieltä ketään muita.

Konserttien käsikirjoitukseen kuuluu teosten esittely, jossa intendentti (tällä kertaa varaintendentti) haastattelee muusikkoja. Pyhäinpäivän kunniaksi musiikki oli ehkä tavallista hartaampaa. Mukana oli pari uudempaa ja vanhempaa teosta.

Kalevi Ahon "Lamento kahdelle alttoviululle" on alunperin kirjoitettu kahdelle viululle ja myöhemmin säveltäjä teki tämän alttoviuluversion. Teos on sävelletty parikymppisenä kuolleen viulisti Sakari Laukolan hautajaisiin ja se soitettiin tuolloin Laukolan arkun ääressä. Tämän tiedon kuultuaan kokee musiikin ihan eri tavalla.

Johanna Erängön Erosion syntyi Islannissa residenssissä ja se oli taas nimetty hänen veljensä muistolle. Säveltäjä itse oli kuuntelemassa teostaan. Tieto Islannista toi mieleen puuttomat maisemat, turistilaumat ja kuumat lähteet. Islannissa ei muuten koskaan voi tietää onko jonkun lätäkön vesi kuumaa vai kylmää.

Päätän tähän tämän teosesittelyn vaikka kuulimme myös Prokofjeviä ja Mozartia, mutta heidät kaikki jo tietävätkin.  Mozartin käyrätorvikvintetosta tuli mieleen, että kuka on keksinyt vääntää torven moisille kiharoille. Eikö vähempikin olisi riittänyt.

Yllä kuva Kaarina Kaikkosen teoksesta, jonka löysin Tampere talon toisesta kerroksesta.

Perseenlämmitin

Pääsin kivoille synttäreille. Kiitokset synttärisankarille ja erityisesti hänen vaimolleen, joka oli yllätysjuhlat meille (ja erityisesti miehelleen) raatanut ja onnistunut ainakin kohtuullisesti pitämään homman salassa. Päivänsankari kuljetettiin strategisten järjestelyiden ajaksi Verkkokauppaan ja Vapriikkiin. Eräs vieras oli lähettänyt kyseisen kaupan kautta lahjan ja ja jostain syystä myös viestin, jossa mainittiin tulevasta tapaamisesta. Kaikki eivät ole erityisen taitavia salaamaan asioita.

Juotiin maljoja ja pidettiin puheita, rakkauttakin vannottiin ja minua itketti. Puheen pitäminen on taitolaji, pitää muistaa kenelle puhuu ja miettiä kuinka pitkään vieraat jaksavat kuulla puhujalle itselleen tärkeistä muistoista. Huumori on puheen bensa tai biopolttoaine. Noin yleisesti ottaen puheet olivat erinomaisia ja ne pidetiin oikeaan aikaan (siinä vaiheessa kun oli jo saatu syötävää ja juotavaa).

Juhlissa esiintyi sympaattinen Edu Kettunen, joka oli oikealla tavalla omanarvontuntoinen esiintyjä ja piti päänsä siitä mitä oli suunnitellut esittävänsä ja mitä vaimo ja lapset olivat toivoneet. Varsinkin kappale Perseenlämmitin jäi mieleen. Kettusen kanssa esiintyi kitaristi, jonka nimeä en tiedä, anteeksi.

Syödessä puhuttiin matkustamisesta. Muut eivät kokeneet minkäänlaista häpeää tai ongelmaa lentämisestä. Minä en voi oikein lentää enää mihinkään, sillä pelkään, maailman tuhoutuvan ihan kohta ja minun takiani. Olen sitäpaitsi luontoa jo ihan urakalla tuhonnut. Koen huonoa omaatuntoa vaateostoksista, hengittämisestä, asumisesta ja jugurtista, jonka tänä aamuna söin.  Toivottavasti insinöörit kehittävät mitä pikimmin lentokoneen, joka pysyy ilmassa aurinko- tai tuulienergialla, vesiheinällä, vehnänorasmehulla tai ajatuksen voimalla.


Onnea vaan vielä ja kiitos.

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.