Matkalla kotimaassa

Juna jyskyttää kohti Tamperetta. Extra-luokassa ei ole kahvitarjoilua ja tunnen itseni petetyksi. Tässäkin vaunussa istuu yksi pakollinen yskijä. Nyt kun olen perehtynyt tähän extra-luokkailuun, voin kertoa, että Pendolinossa vaunut ovat ankeat, mutta IC-junassa kaikki on tyylikästä.

Kotimaan matkailu olisi ollut suositeltavaa vasta perjantaina, joten lähdin matkaan päivän etuajassa.  Toivottavasti tästä ei koidu minulle sanktioita.

Kävin Kuopion satamassa, ajoin bussilla Saaristokaupungin läpi Petoselle, ostin Hanna Partaselta riisipiirakoita, hallista leivoksia ja kävelin Puijolla.  Näin talon, jossa 60-luvulla tehtiin nailonsukkamurha.

Kuopion torilla eläkeläiset parveilivat kuten aina ennenkin.

Tapasin kolme ystävää, poikani, hänen puolisonsa ja kaksi koiraa. Joimme ylioppilasjuhlien kunniaksi kuoharia, söimme take away -ruokaa ja leivoksia. Tarkastin todistuksen ja hyvä oli.

Poikani katsoi farkkutakkiin kiinnitettyä koruani ja arveli, että siinä roikkuu rivi korvatulppia (ne ovat oikeasti maatuskoja).

Aamulla itkeä tirautin kuullessani televisiosta Suvivirren.

Tupakkanuha

Istun junavaunussa suuntana Pieksämäki ja Kuopio. Vaihdan junaa Pieksämäellä.

Junavaunussa istuu neljä matkustajaa, joista yksi yskii. Me muut olemme paenneet mahdollisimman kauas hänestä. Mies huomasi, että otimme etäisyyttä ja sanoi "Ei minulla ole koronaa. Tämä on tupakkayskää". Miehellä vaikuttaa olevan myös tupakkanuha. Meinasin kysyä, onko tutkittu, mutta en kysynyt. Yskijä puhui puhelimeen ja sanoi "Meni vähän pitkäksi eilen". Sellainen mies.

Kuopiossa ei ole todettu pariin viikkoon yhtään koronatartuntaa, silti olo on epävarma. En ole kolmeen kuukauteen käynyt missään minne ei kävellen tai pyörällä pääse. On kuin opettelisi uudestaan kävelemään.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitetaan uusista kokemuksista otsikolla "Maiseman vaihto ajoittain tekee meistä tyytyväisempiä". Monenlaista ulkomaista professoria siteerataan ja päädytään siihen, että ympäristön vaihtelevuus on kytköksissä myönteisiin tunteisiin. Kaipaan vaihtelua, jota saa vaikka valitsemalla uuden reitin ruokakauppaan. Tämä Kuopioon matkustaminen vastaa näinä aikoina vähintään Intiaa tai San Fransiscoa.

Yskijä jäi Jyväskylään!

Korvayökkö

Tapasin sattumalta kaupungilla sairaanhoitajan, joka työskenteli aikoinaan Jyväskylässä. Hänen ystävättärensä kaivoi laukustaan romaanini, jonka kantta suojeli läpinäkyvä muovi. Nainen antoi kynän, jolla kirjoitin nimilehdelle "Saa lukea!", omistin lauseen ja kirjan hänelle ja allekirjoitin. En ehkä riittävän siististi, enkä kauniisti. Nainen halusi antaa minulle kynän, jota käytin. Se on hyvä kynä. Hän kertoi, ettei pidä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, sillä se on liian hauska. Otin tämän jonkinlaisena savolaistyyppisenä kehuna.

Näsinpuistossa on kiva käyskennellä, Näsinlinna näyttää jonkun hallitsijan rakastajattarelle numero kolme rakennetulta pytingiltä, puistosta näkyy Näsijärvi, Särkänniemi ja Hämeenpuisto. Näsinpuistossa solisee suihkulähde, johon kuuluvat Emil Wikströmin patsaat. Puistosta voi pongata Olli Larjon pienoispatsaita, joita on kahdeksan kappaletta. Patsaat liittyvät Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Mäellä sijaitsee myös lasten leikkipuisto.

Näsinpuiston opastauluissa kerrotaan sen eläimistä. Näsinkallion puistoalue tunnetaan pohjanlepakon suosimana ruokailualueena. Tammerkosken yläjuoksulla saalistavat ajoittain vesisiipat, viiksisiipat ja isoviiksisiipat. Hyvää asuinaluetta myös korvayökölle! Mitään näistä en nähnyt. Korkeintaan pari olutta nauttivaa isoviiksisiippaa. Korvayököstä mieleeni tulee korvatautien osaston vakituinen yöhoitaja, jonka vuorokausirytmi on mennyt pysyvästi sekaisin ja joka ei ole vuosiin nähnyt päivänvaloa.

Eväsretki ja uusi normaali

Matkustan Kuopioon juhlimaan poikani lakkiaisia. Ostin junaliput extraluokkaan sillä ajatuksella, etteivät virukset niin tylsissä vaunuissa viihdy. Liput eivät lopulta olleet paljonkaan kalliimmat kuin kakkosluokan piletit. Aiemmin ei ole tullut mieleen matkustaa extraluokassa, mutta saahan siellä kahvit. Junan ravintolavaunu ei ole auki.

Nyt käytetään sanaa uusi normaali. Kaikki kriisit johtavat uuteen normaaliin, pandemia, avioero, sairastuminen, vanheneminen, ripsienpidennysten epäonnistuminen, lasten itsenäistyminen, työttömyys ja eläkkeelle jääminen. Elämästä nypitään jotain tärkeää pois, mutta jos hyvin käy tulee muuta tilalle.  Kun erosin, joku lohdutti, että kun ovi sulkeutuu niin ikkuna aukeaa tai jotain sellaista. Ei se lohduttanut silloin.

Tein eväsretken ja kävelin Iidesjärven ympäri, matkaa kotoa kertyi yhteensä 13 kilometriä. Järven rannalla seisoo lintutorni, jossa kävin lintuja tiirailemassa ja näin kaksi joutsenta. Ne olivat riittävän suuria, en omista kiikareita.

Join kahvit järven rannalla, enkä meinannut saada termaria auki ja tuli melkein itku, mutta onnistuin kuitenkin. Holvasin käsidesiä, söin riisipiirakan ja pullan ja sivelin puhelintani.

Kaksi lentoon lähtevää joutsenta on muuten komea näky.

Tappaa talossa ja puutarhassa

Istun "työhuoneessani" ja katselen kiinanruusuani, joka puskee uusia lehtiä päivittäin. Orava juoksentelee pihalehmuksissa niin että niiden hennommat oksat tutajavat.

Poljin perjantaina Ikuriin, jossa tarjottiin parsarisottoa, lohta ja roseviiniä. Ystävieni talosta ja puutarhasta löytyy aina jotain uutta, seiniä on maalattu, ikkunat uusittu, pihaan on hommattu muhkea lepotuoli ja istutettu kasveja. Tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain kodilleen.

Varhain illalla Hämeenpuistossa iloiset seurueet istuivat pöydissä juomassa olutta ja bändi soitti. Pöytiä sai lainata läheisestä Gastropub Tuulensuusta, joka tarjosi myös Take away -oluet. Näytti niin kivalta, että oli pakko pysähtyä katselemaan.

En ole kesäihminen vaan herään eloon vasta syksyllä. Kesään liittyy jonkinlainen pakkonauttiminen, tahmainen laiskottelu tai kesämökin työleiri.

Lapsena minut lähetettiin mummolaan heti toukokuussa ja olin siellä syksyyn saakka. Serkut kiusasivat, piti tiskata, kitkeä ja oli ikävä äitiä. Toisaalta ongittiin, uitiin, luin vanhoja Yhteishyvä-lehtiä ja käytiin myymäläautolla. Minua säälittiin, sillä asuin betoniviidakossa vaikka kotini sijaitsi kerrostalossa metsän laidassa. Syksyn tullen koti näytti vieraalta. Isä merkkasi lyijykynällä viivan päälakeni korkeudelle ovenkarmiin. Olin taas kasvanut.

Luin tämän tekstin  uudestaan ja minulle tuli jostain syystä mieleen takavuosien hyönteismyrkkymainos "Raid tappaa talossa ja puutarhassa". Mummo myrkytti kärpäset Raidilla siinä vaiheessa kun kärpäslätkällä läiskiminen ei enää riittänyt. Jos en osaa riittävästi nauttia kesästä niin se on minun ongelmani. Tarvitseeko sitä täällä julistaa. Toisaalta muut samasta ongelmasta kärsivät voivat saada tästä tukea (näinhän aina puolustellaan kun kirjoitetaan jostain henkilökohtaisesta ja epämiellyttävästä).

Retki

Tein kävelyretken Iidesjärvelle. Kun jostakin käyttää nimeä retki, se tuntuu heti seikkailulta vähän kuin Viisikoissa. Iidesjärven ryteikköistä rantapolkua oli kiva kävellä. Näin retkelläni miehiä pitkien putkien kanssa järvelle tähyilemässä, sillä Iidesjärvi on lintujärvi. Seuraavalla kerralla otan eväät mukaan.

Kun lapset olivat pieniä, teimme retkiä omakotitontin rajalle, jossa kulki pieni kitulias puro, joka melkein näivettyi kesän mittaan ja virkistyi taas keväisin. Puron rannalla törötti puoliksi lahonnut sauna, jonka terassilla oli kiva istua kahvilla ja juoda viinimarjamehua. Nuorempi lapsemme pyydysti lasten leikkihaavilla hoitamattomalta pihaltamme suurimman siilin, jonka olen koskaan nähnyt ja toi sen sisälle nähtäväkseni. Siili vapautettiin viivyttelemättä takaisin luontoon. Ystävämme J sanoi, että meillä oli slaavilaista, en selitä tätä sen tarkemmin.

Isä järjesti aikoinaan koko perheen kuutamohiihtoretken, jolle pakattiin mukaan ruusukupit, kahvit ja pullat. Muut kupit eivät hänelle kelvanneet. Samoista kupeista juotiin kahvia pysähdyspaikoilla kun köröteltiin autolla Pohjois-Norjaan. Huotoasemakahveihin ei meillä tuhlattu.

Filosofi viljelee

Tarkastan aamuisin viherkasvini, katson niitä kuin puutarhuri tomaatintaimiaan tai maanviljelijä viljapeltojaan. Ylpeyteeni liittyy ripaus huolta. Suihkutan kasvien lehdille vettä muovisesta suihkepullosta. Olen kuullut väitettävän, että jos ihmisellä on lemmikkeinään enemmän kuin kuusi kissaa niin se on patologista, viherkasvien suhteen raja lienee korkeampi.

Vihannespunkkien piinaama kiinanruusuni vaikuttaa toipuvan. Leikkaus ja muut hoitotoimenpiteet tuottavat tuloksia ja se kasvattaa uusia lehtiä kuin ihminen ihoa vaurioituneen tilalle.

Olen vuosia sitten osallistunut kahdelle lääkäreille suunnatulle viikonloppukurssille, jotka piti ihana, viisas Torsti Lehtinen. Toinen kursseista käsitteli filosofiaa ja toisella opettelimme kirjoittamista. Ilman Torstia ei olisi tätä blogia eikä kahta romaania. Joku siellä saattaa ajatella, ettei se olisi suurikaan puute, mutta jos tätä nyt lukee niin todennäköisemmin ajattelee toisin.

Ylen Areenasta on nyt mahdollista kuunnella ohjelma Kuusi kuvaa kirjailija Torsti Lehtisen elämästä (linkki). Suosittelen sen kuuntelemista.

Kalliossa syntynyt ja siellä edelleen asuva Lehtinen kokeili aikoinaan perheineen maalaiselämää. Torsti luki kirjan perunoiden viljelystä. Oppaassa neuvottiin, että perunat tuli istuttaa 30 cm välein. Torsti mittasi viivottimella oikean istutusvälin ja lapset asettivat siemenperunat täsmälleen oikean välimatkan päähän toisistaan.  Perheen maalaiselämäkokeilu jäi lyhyeksi.

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka kukkapenkit sulautuivat hoidossamme luontoon. Ex-mieheni innostui parsan viljelystä, mutta en muista, että olisimme saaneet koskaan nauttia sadosta. Hankimme vielä viljelypalstankin, joka erottui muista runsaan juolavehnäkasvustonsa ansiosta.

Minuakin on haastateltu Kuusi kuvaa ohjelmaan, mutta en pysty häpeän vuoksi ohjelmaa enää kuuntelemaan. Jos kiinnostaa niin areenasta se varmaan löytyy.

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää

En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.

Reipas orpotyttö

Halusin selvittää miksi Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on niin suosittu. Sarjassa on kahdeksan osaa, joita ostetaan ja lainataan kirjastoista valtavasti. Luin sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö.

Kirja oli nopealukuinen ja olihan se mielenkiintoista luettavaa, suomalaista kulttuurihistoriaa 1890-luvulta. Romaanin kieli ei tökkinyt, ei tosin ihastuttanutkaan. Tutustuin Topeliuksen sukuun, piikojen työtehtäviin, ruokaan ja sen laittamiseen, joulunviettoon, pyykinpesuun, kirkkomatkoihin, juhliin ja pääsin laivalla Gotlantiin. Matka Tukholmaan kesti kolme vuorokautta ja siellä vaihdettiin vielä Visbyn laivaan.

Kirjan päähenkilö, Ida Eriksson jää orvoksi heti kirjan alussa.  Miksi orpotytöt ovat aina niin reippaita, vähään tyytyväisiä, oikeamielisiä ja rehellisiä? Sellaisia he olivat jo Anni Swanin tyttökirjoissa. Monesti ilkeät sukulaiset piinaavat orpotyttöjä. Silti nämä pysyvät hyveellisinä, hymyilevät ja kääntävät toisenkin poskensa, leipovat kiusaajilleen kakut, kiillottavat kengät ja tyhjentävät alusastiat. Lopussa heidät palkitaan: He perivät jostain suuren omaisuuden ja naivat komean miehen, eikä heidän tarvitse enää koskaan olla yksinäisiä ja köyhiä.

Minusta olisi tullut surkea orpotyttö. Olen kateellinen, laiska ja ahne paska, enkä olisi sopinut orpotytöksi ollenkaan.

Olisin rakastanut Enni Mustosen Paimentyttöä, kun olin kaksitoistavuotias. Ehkä luikahdan vielä  Sibeliuksen kotiin lukemalla sarjan seuraavan osan Lapsenpiika.

Tunnustan, olen tsundoku

Näin Covid-19 -epidemian aikaan on vaikea löytää hyviä asioita, mutta olen silti pakottanut itseni miettimään iltaisin kolme positiivista juttua jokaiselle päivälle, vaikka se on välillä tuntunut teennäiseltä vääntämiseltä. Kynnet verillä olen niitä kaivanut.

Nyt kun sukulaiset erotetaan toisistaan vähintäänkin metrin etäisyydelle, olen tavannut toista poikaani enemmän kuin tavallisesti. Hänen puolisonsa on opiskelijavaihdossa ulkomailla ja kavereiden tapaaminen tavallista vähäisempää, joten hän on käynyt viikottain syömässä luonani. On ollut kiva laittaa hänelle ruokaa. Olemme keskustelleet paljon kirjoista ja elokuvista. Toinen poikani asuu Kuopiossa, jonne matka tuntuu pidentyneen, mutta suunnittelen silti Savoon matkustamista.

Katsoin Areenasta Jim Jarmuschin elokuvan Paterson (olen nähnyt sen aikoinaan elokuvateatterissakin). Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen vaimostaan ja mustasukkaisesta englanninbulldogista. Siitä miten runot kehittyvät bussikuskin päässä ja siirtyvät muistikirjaan. Kyseessä ei ole varsinainen toimintaelokuva. Patersonin pääosaa näyttelee ihana Adam Driver.

Bussikuski pitää runoilijasta nimeltään William Carlos Williams (eräs tuttuni luuli, että kyseessä on fiktiivinen henkilö). Löysin kirjahyllystäni kokoelman imaginistien runoutta (imaginismi viittaa kuvaan eli imageen keskeisenä runokeinona, selitetään kirjan takakannessa), josta löytyi yksitoista hänen runoaan. Elokuva vei minut runoihin, toivottavasti tämä tie ei johda laittomuuksiin.

Olen ennenkin kertonut pitäväni elokuvista, joissa juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja keskustellaan. Jim Jarmusch ohjasi elokuvan Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes 2003). Ensimmäinen Jarmuschin elokuva, jonka olen nähnyt oli Muukalaisten paratiisi, joka näytettiin aikoinaan Jyväskylässä Kampuskinossa. T ja minä olimme ainoat katsojat, elokuvaa pyörittävä tyyppi oli myöhässä ja meille sanottiin, että se on varmaan Vakiopaineessa (baari). Ei ollut Vakiopaineessa vaan juna oli myöhässä, eikä kännyköitä vielä ollut. Känykkää ei ole myöskään Patersonin runoilevalla bussikuskilla.

Simopekka Virkkula kirjoittaa Aamulehden kolumnissa, että Marttojen kotivaralistaan pitäisi lisätä kirjahylly, onneksi sellainen löytyy kotoani tai oikeastaan useampikin. Silti kirjastoon pääseminen on ollut iso juttu vaikka varsinaiset hyllyt ovat vielä oranssien nauhojen eristämät.

Luin Facesta termin tsundoku ja ajattelin, että nyt olen lopulta täydellisesti pudonnut kehityksestä, sillä sana on minulle vieras. Edellä mainitusta kolumnista kävi ilmi että tsundoku on ihminen, jonka kotiin kertyy niin paljon kirjoja, ettei hän ehdi edes lukea niitä.

Oliko villapuseroissa olkatoppaukset?

Ilmojen haltija ei osaa päättää onko nyt marraskuu vai toukokuu. Ilahduin kun havaitsin hänen peruuttaneen hetkeksi toukokuun. Ei tarvitse olla aktiivinen, vaan saa toteuttaa todellista sisintään, joka mielellään kääriytyy huopaan ja keskittyy olohuoneen katon tuijottamiseen. Jonain päivänä katosta alkaa putoilla irtokarkkeja, eikä silloin tarvitse kuin avata suunsa.

Kun taivaalta alkoi valua räntää, täyttyi some lumisten pihojen ja puistojen kuvista ja räntäsadevideoista.  Aah, Espoossakin sataa räntää ja Tesomalla.

Yritän kirjoittaa ajasta, jolloin olin nuori aikuinen, mutta en oikein muista, oliko villapuseroissa olkatoppaukset, mitä levyjä kuunneltiin, mitä ohjelmia katsottiin ja syötiinkö paprikaa. En siis kirjoita itsestäni, joten kenenkään ei tarvitse säikähtää. En ole erityisen nostalginen ihminen, vaan kuten olen täällä jo avautunut, olen nyt vähemmän ahdistunut kuin nuorena, enkä myöskään kaipaa olkatoppauksia, Elysee kuohuviiniä tai Ahti Lammen debyyttialbumia Elämän valttikortit.

Luin John Steibeckin varhaistuotantoon kuuluvan romaanin Taivaan laitumet, nappasin kirjan kirjaston vaihtohyllystä ja nyt se tuntui sopivalta luettavalta. Romaania on moitittu aikoinaan sentimentaaliseksi, mutta minusta se oli ihanan sentimentaalinen, tosin kirjailija ylsi myöhemmin korkeammalle ja sai jopa Nobelin palkinnon.  Taivaan laitumet julkaistiin 1932. Tuli mieleen, että Elizabeth Strout on saattanut lukea romaanin ja kehittää tyylistä oman vielä paremman versionsa.

Epäreilua

Koska käsiä tulee pestyä tiheästi, ne vaativat rasvausta. Olen käyttänyt kaksi tuubillista Virosta hankkimaani miellyttävän tuoksuista voidetta. Nyt ostin nuukuuksissani edullista Pirkka-tuotetta, joka haisee pahalta ja tekee käsistä kummallisen liukkaat.  Tartuin vielä hieman rasvaisin käsin romaaniin, jota olen lukemassa ja kirja liukui näpeistäni lattialle. Kun yritin nostaa sitä ylös se luiskahti uudestaan käsistäni kuin märkä saippuapala.

Aamun Hesarissa kirjoitetaan Caroline Criado Perezin kirjasta Näkymättömät naiset, jossa todistetaan, että maailma on suunniteltu miehiä varten. Tämän tietää jokainen teatteriesityksen väliajalla vessaan jonottanut nainen. Sekä miehille että naisille on suotu tasa-arvoinen vessapinta-ala vaikka naisia käy teatterissa huomattavasti enemmän, miesten vessoissa on pisuaarit, heillä ei ole kuukautisia, miesten ei tarvitse käydä vessassa yhtä usein kuin naisten ja pissaaminen on anatomisista syistä jouhevampaa. Ei ehdi viinilasilliselle monikaan naisrukka.

Kolmannen maailman naisilta saattavat puuttua kokonaan ne mukavuudet, joihin olemme tottuneet. He käyttävät kollektiivisesti 97 miljardia vuosituntia etsien turvallista paikkaa, jossa käydä tarpeillaan (kyseinen luku löytyy Hesarin jutusta). Pusikossa kyykkiessään he ovat alttiita seksuaaliselle väkivallalle.

Olen käynyt Etelä-Afrikassa ja vieraillut sikäläisessä townshipissä, jonne oli kärrätty bajamajoja, joihin meikäläiseen elintasoon tottunut ei astuisi, mutta nekin ovat edistystä. 

Autot on tehty miesten mitoilla. Äitini käytti aina tyynyä takapuolen alla ajaessaan. Yltääkseen polkimiin hänen oli pakko siirtää penkkiä eteenpäin, niin että nenä melkein osui tuulilasiin. Nykyään penkeissä on onneksi enemmän säätömahdollisuuksia.

Keittiössä tällainen pygmi käyttää porrasjakkaraa yltääkseen ylähyllyille. Keikalla joudun maksamaan saman verran kuin miehet vaikka näen vain heidän selkänsä. Elämä on epäreilua.

Ylpeä äiti

Poikani osallistui ylioppilaskirjoituksiin, joiden tulokset julkaistiin eilen. Hänen nimeään ei löytynyt Ylen julkaisemasta kevään ylioppilaiden listasta, joten aloin panikoida.

Sulatin pakastimen, pesin jääkaapin, eliminoin vanhoiksi menneitä tuotteita, hinkkasin ja kiillotin ja lähdin kävelylle. Lopulta minun on pakko soittaa hänelle. P oli kieltänyt nimensä julkaisun ja on nyt sitten kuitenkin ylioppilas. Olen niin ylpeä hänestä, sillä tie ei ole ollut ihan helppo ja poikani kirjoittikin nettilukiosta. Kehuskelen aikuisen lapseni saavutuksella kuin hän olisi voittanut vähintään fysiikan Nobelin.

Ehkä reaktioni nimen puuttumiseen ei ollut järkevä, mutta sainpahan kuitenkin pestyä jääkaapin, sulatettua pakastimen ja vielä reipasta liikuntaa. Pakastimessa säilytän lähinnä villavaatteita ja nyt päätin, että jos niissä jotakin kuoriaisia olisi joskus elänyt ja ruokaillut, niin kyllä ne ovat jo melkoisella varmuudella kuolleet ja voin elokuussa pakastaa marjoja. Pelkään vihannespunkkeja, turkiskuoriaisia ja covid-19 virusta.

Aloitan mahdollisesti syyskuussa erään potilasjärjestön lehden kolumnistina. Se tuntuu mukavalta haasteelta ja saahan siitä vähän rahaakin.

Epävarmuusleima

Räntää mättää, tiedän sillä pesin "työhuoneeni" ikkunan. Huoneessani on sänky (vieraita varten), kirjahylly, pöytä, porrastikkaat, likavaatekori, imuri, silityslauta ja -rauta, printteri, vihannespunkkeja vastaan taisteleva kiinanruusu ja Kertun vessa. Näen ikkunastani kerrostalon sisäpihalle. Tässä tilassa luodaan suurta kirjallisuutta. Tuo oli sitten ironiaa.

Vuoden loppuun mennessä julkaistaan vähintään 176 suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa uutta kaunokirjaa (nappasin luvun Kulttuuritoimituksen sivuilta). Se on hurja määrä, ilmankos kaikista ei kirjoiteta kritiikkejä. Saa nähdä saanko mahdollisuuden esiintyä kirjamessuilla ja pidetäänkö niitä. Kaikessa on nykyään epävarmuusleima. 

Vierastan somen äitienpäiväpäivityksiä vaikka kaipa ne pulppuavat rakkaudesta. Miltä kuulostaisi omani: soitin äidilleni ja molemmat poikani soittivat minulle. Montako sydäntä irtoaisi? Eikä järjestelyillä ollut mitään tekemistä koronan kanssa. Toimimme samoin jo viime vuonna.  Tarjoan tätä vertaistueksi niille, jotka eivät saa kukkia, kortteja, aamukahveja sänkyyn, lauluja, kuoharia, brunsseja ja lahjoja tai jotka eivät jaksa, halua tai voi tavata omaa äitiään äitienpäivänä. Kyllä mekin olemme ihan arvokkaita ihmisiä.

Taksilappu

Lapseni kävi elektiivisessa leikkauksessa, joka aiemmin peruuntui koronahässäkän vuoksi. Leikkaus meni hyvin, mutta sen verran jännitin, että leivoin sämpylöitä, imuroin ja kävin Tokmannilla.

Lapseni on jo aikuinen ja naimisissakin, joten hän ei todellakaan ole yksin. Kun kysyin, millä hän menee leikkaukseen, hän kertoi käyttävänsä bussia. Autoa heillä ei ole. Lapseni kutistui mielessäni pieneksi isoa koulureppuaan raahaavaksi ekaluokkalaiseksi, joka ei millään pärjäisi yksin vaan jäisi bussin oven väliin, auton alle tai savolaisen suden raatelemaksi.

Kotiin hän palaa taksilla. Kun aikoinaan työskentelin sairaalan vuodeosastolla, potilaat kysyivät lääkärin kierrolla aina ensimmäiseksi "Saako taksilapun?" Sen jälkeen kysymys toistettiin varmuuden vuoksi joka päivä.

Pienen paikkakunnan terveyskeskukseen tuotiin välillä rintakivuista kärsivää mummoa  syrjäkyliltä taksilla koko perhekunnan voimin. Kun mummo jäi odottamaan tutkimista (siinä vaiheessa rintakivut olivat yleensä jo hellittäneet) hajaantui muu perhe Alkoon, pankkiin ja K-kauppaan.

Perhesuhteita

Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta, joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli saan vesikauhun".

Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.

Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.

Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.

En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.

Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.

Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko  fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.

Muistilista

- Hauku hallitus.

- Kiroa THL.

- Osta vielä yksi kontti vessapaperia.

- Heitä käytetty maski ja kertakäyttöhanskat kadulle, kyllä ne joku sieltä noukkii.

- Viskaa räkäiset nenäliinat lenkkipolun varteen.

- Muista soittaa äidille skypepuhelu.

- Ompele äidille äitienpäivämaski.

- Leivo pataleipä. 

- Istuta orvokkeja.

- Käy raapimassa kirjaston ovea.

Ruusuja äidille

Juuri kun kehuskelin huonekasveillani, löysin kiinanruususta vihannespunkkeja (jouduin konsultoimaan asiantuntijaa, joka piti diagnoosia melko varmana). Leikkasin, puhdistin, eristin ja soittelen kontakteille.

Leena Lumi (linkki) on kirjoittanut äitienpäivän lahjakirjoista. Romaanini Ei saa elvyttää mainitaan tässä yhteydessä (en kai minä tästä muuten kirjoittaisi). Romaanini nimi voi ehkä jonkun mielestä  antaa äidille vääränlaisen viestin. Jos olisin tämän tajunnut, kirjan nimeksi olisi kannattanut laittaa vaikkapa Ruusuja äidille.

Katsoin Areenasta lisää Ammatti kirjailija -ohjelmia. Jospa oppisin oikeaksi kirjailijaksi. Uusimmat jaksot olen katsonut jo aiemmin, nyt tutustuin Elina Karjalaiseen, Hannu Mäkelään, Eeva Joenpeltoon ja Veikko Huoviseen.  Tiedän kyllä, että kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla ja lukemalla tai ryhtymällä julkkikseksi, ei televisiota katselemalla.

Kasvukausi

Koronan aikaan luulisi ihmisten kaipaavan laatuviihdettä ja taidetta. Jostain syystä minäkin juutun näiden sijaan katsomaan Ig-tarinoita, joissa Sofi Oksanen laittaa ruokaa ja höpisee jotakin tai Rosa Liksom näyttää miten ristipistotöitä tehdään. Ehkä näillä korvataan se umpitylsä iäkäs sukulainen, jonka tapaamiselta on nyt vältytty.

Järjestimme kolmen naisen elokuvakerhotapaamisen (uhka)rohkeasti erään kerholaisen viehättävässä kodissa (tähän asti olemme tavanneet Teamsissa). Elokuvaksi yksi meistä oli valinnut chileläisen Nona. If They Soak Me, I'll Burn Them MUBI-palvelusta. Vain elokuvan valinnut jäsen oli nähnyt koko elokuvan, minä ehdin nähdä siitä puolet ja kolmas jäsenemme ei ollut katsonut elokuvaa lainkaan (se hävisi MUBI:sta eilen). Ei haitannut tahtia. Elokuva oli outo yhdistelmä faktaa ja fiktiota, kauniisti kuvattua elokuvaa ja harrastajamaista videopätkää.

Kävelin tapaamisestamme kotiin sateisen ja aution Tampereen keskustan halki ja epäilin muiden tamperelaisten hävinneen jonnekin maan alle, jossa ilmeisemmin oli hauskaa ja jonne minua ei oltu kutsuttu. Tai sitten ihmiset keräsivät voimia aamun luontopolkukävelyihin, sillä metsässä on aina kuhinaa.

Pelkään karkottavani ihmiset ympäriltäni (ne joita korona ei ole karkottanut), sillä olen jatkuvasti kiukkuinen. Toisaalta pelkään yksinäisiä ihmisiä (outo pelon kohde). En aio selittää tätä sen tarkemmin.

Luen A.J. Jacobsin viihdyttävää kirjaa Raamatullinen vuosi, jossa kirjoittaja pyrkii elämään raamatun ohjeiden mukaisesti. Ihmisistä ei saa juoruta tai puhua pahaa, joka osoittautuu hankalaksi, jopa mahdottomaksi. En viitsisi moista edes yrittää. Puhun pahaa vähintäänkin Donald Trumpista joka päivä.

Mies ompelee vaatteisiinsa tupsuja (sellaiseenkin raamattu kehottaa), ei käytä sekakuituja (New Yorkista löytyy mies, joka pystyy selvittämään mm. mikroskooppia apunaan käyttäen onko kankaassa yhdistelty esim. puuvillaa ja villaa) ja monta muuta juttua. Jos nainen istahtaa kuukautisten aikana tuolille, niin siitä tulee epäpuhdas, eikä siihen saa istua. Kirjan kirjoittajan vaimo istuu kiusallaan kodin jokaiseen tuoliin. Jacobsin on hankittava henkilökohtainen istuin, jota hän raahaa mukanaan. Mies pukeutuu valkoiseen ja kasvattaa pitkän parran (raamattu käskee!)

Ihailen viherkasvejani, jotka elävät raivokasta kasvukautta. Samaan aikaan minä latistun, kitisen, kärsin harmaahomeesta, laikkutaudista ja härmästä. 

Kulkutauti

Ilahduin kuullessani, että Suomalaisen kirjakaupan mainoslehtisessä mainostettiin romaaniani Ei saa elvyttää. Tällaisia taputuksia tarvitaan näinä päivinä.

Hain munkkeja Pyynikin näkötornin kahvilasta, jonne kiemurteli alakuloinen harva jono jo puoli tuntia kahvilan avaamisen jälkeen. Kahvilatilaan otettiin vain yksi asiakas kerralllaan. Nykyään tuntuisi säädyttömältä jonottaa entiseen malliin ja istua pikkuruisessa kahvilapöydässä köhimässä.

Illalla osallistuin Zoom-ohjelman kautta vappubileisiin. Näin monta vierasta tyyppiä ja kotia. Poistuin melko pian, enkä enää sen jälkeen onnistunut avaamaan bilepaikan ovea.

Aamun ainoa toive on, että kirjastot avattaisiin mahdollisimman pian. Enempää en uskalla toivoa.

Luen lukupiirikirjaa Huvila meren rannalla (Axel Munthe) ja hämmästelen, sillä luulin sen kertovan Caprin saaresta, auringosta ja suolaisesta merituulesta.

Olen edennyt kirjan puoliväliin ja vähän ylikin, eikä saarelle ole juurikaan päästy vaan kirjan tarinoiden päähenkilö, Munthea muistuttava lääkäri on hoitanut kolerapotilaita Napolissa, ikävystyneitä hienostorouvia Pariisissa ja Roomassa ja tarponut Lapissa.

1800-luvun lopun muotisairaus oli kirjan mukaan colitis, joten muotisairaudet eivät ole mikään uusi ilmiö. Kirjan kolerakuvaukset ovat sen verran puistattavia, että otan mielummin tämän nykyisen kulkutaudin.