Kuuntelin radiosta, kun joku kertoi mökistä, jossa oli viettänyt kaikki kesät syntymästään asti. Hän puhui mökistä kuin suuresta rakkaudesta.
Vanhemmillani on menossa jo neljäs mökki tai oikeastaan viides, sillä yksi purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Suurin osa mökeistä on sijainnut järven rannalla. Kallaveden rantamökin he vaihtoivat aikoinaan Kemiönsaaren mökkiin, jossa tuntui siltä kuin olisi lomaillut ulkomailla. Uimaan mennessä jalkojen alla pyörivät tasaiseksi hioutuneet kivet, eikä hiekka tai muta. Mökki keikkui jyrkässä rinteessä, johon rakennettiin portaat. Sauna oli ihan meren rannassa.
Mökin viereen syttyi kerran pienen pieni metsäpalo, jota tuli sammuttamaan Kemiön vapaapalokunta. Se oli kesän ehdoton kohokohta.
Asuntoakin vanhempani ovat vaihtaneet tiheästi. Kun muuttolaatikot on saatu purettua, on äiti alkanut katsella asuntoilmoituksia. Hän on myös sisustanut jatkuvasti, lukenut Avotakkaa, ostanut huonekaluja ja verhoja. Vaihdellut huoneita ja huonekalujen paikkoja. Rymsteerannut (tuota termiä ei meillä käytetty). Inhosin rymsteeraamista, enkä viitsi siirrellä huonekalujani.
Pesin olohuoneen ja keittiön ikkunat vaikka taloon on tulossa kohta ikkunaremontti. Tämä on kevään toinen ikkunanpesu, mutta kun lasit olivat paksun siitepölykerroksen sumentamat. Mummo puhui akkunoista eikä ikkunoista, kesäksi akkunoista revittiin liimapaperit, joilla ne oli tiivistetty ja sisempi lasi poistettiin. Nyt akkunoistani lankeaa puhdasta valoa.
maanantai 29. kesäkuuta 2020
sunnuntai 28. kesäkuuta 2020
Helle
Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo viilensi kuin tunturipuro, jäätikkö tai ilmalämpöpumppu, huomattavasti paremmin kuin Tokmannilta viidellätoista eurolla hankittu tuuletin. Kirjassa pohjoistuuli puhaltaa, sataa pakkaslunta tai räntää ja hameenhelmoihin kertyy vettä ja jäätä painaviksi paakuiksi. Erinomainen romaani muussakin kuin viilennysmielessä, mutta sopii erityisesti aikaan, jolloin lämpömittarin lukema kohoaa yli 27 asteen.
Näin unta, jossa piti mennä päivystämään, mutta se osoittautui vaikeaksi, sillä tie oli jäässä, liukas ja tasainen kuin luistinrata. Työmatka ei edennyt.
Iltakävelyllä havaitsin Tampereen täydet puistot, vilkkaat terassit, ruuhkaiset rannat ja varatut puistonpenkit. Tuleeko tästä parveilusta joku uusi normaali?
Istuin päivällä tuntemattoman savolaismiehen vieressä (turvavälin päässä) kahvilan terassilla. Mies oli polttanut aurigossa pohkeensa, sillä miehet eivät (kuulemma) käytä aurinkovoidetta. Minusta aurinkovoide tuoksuu etelänlomilta, joita joskus tuli vielä tehtyä ja sille ominaisen hajun avulla voi simuloida hiekkarannat, retsinat, dirlandaat ja kreikkalaiset salaatit. Olen joskus nukkunut yöni makuupussissa jonkun kreikkalaisen saaren hiekkarannalla. Pelotti, että mopopojat ajavat jalkojen ylitse, sillä lähellä oli disko, jonne johti vilkas mopoliikenne.
Keskusta-asujan avoimesta makuuhuoneen ikkunasta kuuluu humalaisten örinää, musiikkia, autojen hurinaa, tupakkapaikalla seisovien tilityksiä, pariskuntien riitelyä ja lokkien kirkunaa vaikka ikkuna aukeaa sisäpihalle päin. Pian niitä ääniä ei enää kuule vaan niihin tottuu. Ne ovat kuin makuuhuoneen seinä, ei sitäkään kuuntele.
Näin unta, jossa piti mennä päivystämään, mutta se osoittautui vaikeaksi, sillä tie oli jäässä, liukas ja tasainen kuin luistinrata. Työmatka ei edennyt.
Iltakävelyllä havaitsin Tampereen täydet puistot, vilkkaat terassit, ruuhkaiset rannat ja varatut puistonpenkit. Tuleeko tästä parveilusta joku uusi normaali?
Istuin päivällä tuntemattoman savolaismiehen vieressä (turvavälin päässä) kahvilan terassilla. Mies oli polttanut aurigossa pohkeensa, sillä miehet eivät (kuulemma) käytä aurinkovoidetta. Minusta aurinkovoide tuoksuu etelänlomilta, joita joskus tuli vielä tehtyä ja sille ominaisen hajun avulla voi simuloida hiekkarannat, retsinat, dirlandaat ja kreikkalaiset salaatit. Olen joskus nukkunut yöni makuupussissa jonkun kreikkalaisen saaren hiekkarannalla. Pelotti, että mopopojat ajavat jalkojen ylitse, sillä lähellä oli disko, jonne johti vilkas mopoliikenne.
Keskusta-asujan avoimesta makuuhuoneen ikkunasta kuuluu humalaisten örinää, musiikkia, autojen hurinaa, tupakkapaikalla seisovien tilityksiä, pariskuntien riitelyä ja lokkien kirkunaa vaikka ikkuna aukeaa sisäpihalle päin. Pian niitä ääniä ei enää kuule vaan niihin tottuu. Ne ovat kuin makuuhuoneen seinä, ei sitäkään kuuntele.
perjantai 26. kesäkuuta 2020
Tyynyn möyhentäjä
Sängyssäni makaa minun lisäkseni kolme tyynyä, yksi pitkä perustyyny, joka tarvitsee suojakseen tavallista suuremman tyynyliinan ja kaksi normaalin kokoista pielusta. Perustyyny pysyy yön ajan paikoillaan, pienempiä ruttaan ja leivon ja säätelen näin nukkumistani. Lukiessani kasaan kaiken irtonaisen pääni alle.
Face-ystäväni kertoo miehensä nukkuvan tyyny tiukasti vaaterissa, tyynyn keskelle painuu miehen pään aiheuttama siisti painauma, kun hän taas möyhentää tyynynsä epäsiistiin tilaan.
Minäkin kuulun noihin tyynyn ruttaajiin.
Taitava kirjoitusystäväni sai tällä viikolla hylsyn eräästä kustantamosta. Pettymyksen jälkeen hän toivoi ääneen saavansa jonkun merkin siitä kannattaako työtä enää jatkaa. Heti kun hän oli sanonut tämän, menivät sähköt (en pyytänyt lupaa tämän kertomiseen, mutta kun juttu oli vaan niin herkullinen).
Pääsen esiintymään sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuille, esiintymiset eivät ole mitenkään messujen kiihkeimpänä ajankohtana, mutta hyvä kuitenkin.
Esikoiskirjastani tehdään äänikirja, joka kertonee kiihtyvistä äänikirjamarkkinoista. Mainittavia tuloja äänikirjoista ei kerry ainakaan kirjoittajalle.
Face-ystäväni kertoo miehensä nukkuvan tyyny tiukasti vaaterissa, tyynyn keskelle painuu miehen pään aiheuttama siisti painauma, kun hän taas möyhentää tyynynsä epäsiistiin tilaan.
Minäkin kuulun noihin tyynyn ruttaajiin.
Taitava kirjoitusystäväni sai tällä viikolla hylsyn eräästä kustantamosta. Pettymyksen jälkeen hän toivoi ääneen saavansa jonkun merkin siitä kannattaako työtä enää jatkaa. Heti kun hän oli sanonut tämän, menivät sähköt (en pyytänyt lupaa tämän kertomiseen, mutta kun juttu oli vaan niin herkullinen).
Pääsen esiintymään sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuille, esiintymiset eivät ole mitenkään messujen kiihkeimpänä ajankohtana, mutta hyvä kuitenkin.
Esikoiskirjastani tehdään äänikirja, joka kertonee kiihtyvistä äänikirjamarkkinoista. Mainittavia tuloja äänikirjoista ei kerry ainakaan kirjoittajalle.
torstai 25. kesäkuuta 2020
Ei saa elvyttää äänikirjana
Ei saa elvyttää on julkaistu äänikirjana (lukijana Jaana Pesonen). Ei sitä kukaan minulle kertonut (ilmoitettiin vain, että kesällä), mutta huomasin asian ihan vahingossa (sillä enhän suinkaan googlaile romaaniani, en ainakaan enää kerran tunnissa).
En yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan kirjaa. Ensinnäkin teksti kyllästyttää, sillä olenhan jo muutaman vuoden sen parissa viettänyt ja toisekseen pelkään sen puutteiden paljastuvan räikeinä näin ääneen luettuina. Ehkä voin kuunnella sen joskus parin vuoden kuluttua jos se on vielä saatavilla.
V sanoo, että äänikirjat pitää kuunnella 1.5 kertaisella nopeudella (en kykene siihen, mutta 1.2 nopeus on minusta paras). Normivauhdilla nautittuina kirjat kuulostavat masentuneen ja uskonsa menettäneen henkilön ripittäytymiseltä.
Leena Lumi on blogissaan (linkki) suositellut suvikirjoja ja tuosta joukosta löytyy myös Ei saa elvyttää. Olen hyvin iloinen, sillä elvyttämisen pohtiminen sopii kesään. On siinä muutakin, eikä kirja masenna, jos sitä pelkäätte.
Tein eilen päätöksen, etten edes pyri vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, vaan haluan viihdyttää lukijoita ja heti tuntui taas kivalta kirjoittaa. Huumori on ominaista kirjoittamiselleni, eikä sen käyttäminen sulje pois vaikeitakaan aiheita. Arvostuksen sillä menettää, mutta mitä siitä.
Anneli Kanto on kertonut, että häntä ärsyttää termi "eturivin kirjailijat". Pysyn takarivissä. Toisaalta olen heti valmis paljastamaan vaatekaappini ja elämäni jollekin naistenlehdelle. Ketään ei näytä kiinnostavan ja ehkä niin on hyvä, sillä avautuisin kuitenkin jostain alapäävaivoista.
Olen nyt maininnut romaanini (Ei saa elvyttää) riittävän monta kertaa. Tein sen taas. Kyllä tämä ohi menee, vähän kuin rakastuminen tai vatsatauti.
En yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan kirjaa. Ensinnäkin teksti kyllästyttää, sillä olenhan jo muutaman vuoden sen parissa viettänyt ja toisekseen pelkään sen puutteiden paljastuvan räikeinä näin ääneen luettuina. Ehkä voin kuunnella sen joskus parin vuoden kuluttua jos se on vielä saatavilla.
V sanoo, että äänikirjat pitää kuunnella 1.5 kertaisella nopeudella (en kykene siihen, mutta 1.2 nopeus on minusta paras). Normivauhdilla nautittuina kirjat kuulostavat masentuneen ja uskonsa menettäneen henkilön ripittäytymiseltä.
Leena Lumi on blogissaan (linkki) suositellut suvikirjoja ja tuosta joukosta löytyy myös Ei saa elvyttää. Olen hyvin iloinen, sillä elvyttämisen pohtiminen sopii kesään. On siinä muutakin, eikä kirja masenna, jos sitä pelkäätte.
Tein eilen päätöksen, etten edes pyri vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, vaan haluan viihdyttää lukijoita ja heti tuntui taas kivalta kirjoittaa. Huumori on ominaista kirjoittamiselleni, eikä sen käyttäminen sulje pois vaikeitakaan aiheita. Arvostuksen sillä menettää, mutta mitä siitä.
Anneli Kanto on kertonut, että häntä ärsyttää termi "eturivin kirjailijat". Pysyn takarivissä. Toisaalta olen heti valmis paljastamaan vaatekaappini ja elämäni jollekin naistenlehdelle. Ketään ei näytä kiinnostavan ja ehkä niin on hyvä, sillä avautuisin kuitenkin jostain alapäävaivoista.
Olen nyt maininnut romaanini (Ei saa elvyttää) riittävän monta kertaa. Tein sen taas. Kyllä tämä ohi menee, vähän kuin rakastuminen tai vatsatauti.
tiistai 23. kesäkuuta 2020
Pääsin elokuviin
Kävin pitkän tauon jälkeen elokuvissa, edellinen kerta oli filkkareiden aikaan maaliskuun alussa.
Katsoin Jane Austen filmatisoinnin Emma. Elokuva on näennäisen pinnallinen tarina hyväosaisesta Emmasta, joka manipuloi muiden ihmisten elämää järjestelemällä avioliittoja. Tarina sisältää runsaasti sarkastista huumoria. Autumn de Wilden ohjaus on nätti kuin joulukuusen karamelli. Ja loppu on tietysti onnellinen. Rakastan onnellisia loppuja vaikka niitä ei pidetä taiteellisina ja älyköt halveksivat mokomaa touhua.
Niagaran päivänäytöksessä kuusi katsojaa istui väljästi, oli viileää ja miellyttävää. Iäkkään katsojan kännykkä soi elokuvan aikana useita kertoja, mutta hän ei onneksi kuitenkaan vastannut soittoihin ja vaikutti siltä, ettei hän edes kuullut kännykkänsä vaativaa ääntelyä, ei ehkä osannut vaientaa puhelintaan tai sitten ei vaan välittänyt.
Pesin pesukoneessa kahdet lenkkarit ja yhdet "urheilusandaalit", enkä laittanut pesukoneen rumpuun mitään muuta, joten koneesta kuului lähes tauoton pelottava kolina. Jalkineet ovat taas hetken ajan kuin uudet.
Ei saa elvyttää julkaistaan äänikirjana 13.7 ja sen lukee Jaana Pesonen. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä minkälainen lukija hän on, hyvä varmaan, osaa lukea. Ystävä sanoi, että kuunnellessa tekstin puutteet huomaa selvemmin kuin lukiessa, joten vähän hirvittää.
Katsoin Jane Austen filmatisoinnin Emma. Elokuva on näennäisen pinnallinen tarina hyväosaisesta Emmasta, joka manipuloi muiden ihmisten elämää järjestelemällä avioliittoja. Tarina sisältää runsaasti sarkastista huumoria. Autumn de Wilden ohjaus on nätti kuin joulukuusen karamelli. Ja loppu on tietysti onnellinen. Rakastan onnellisia loppuja vaikka niitä ei pidetä taiteellisina ja älyköt halveksivat mokomaa touhua.
Niagaran päivänäytöksessä kuusi katsojaa istui väljästi, oli viileää ja miellyttävää. Iäkkään katsojan kännykkä soi elokuvan aikana useita kertoja, mutta hän ei onneksi kuitenkaan vastannut soittoihin ja vaikutti siltä, ettei hän edes kuullut kännykkänsä vaativaa ääntelyä, ei ehkä osannut vaientaa puhelintaan tai sitten ei vaan välittänyt.
Pesin pesukoneessa kahdet lenkkarit ja yhdet "urheilusandaalit", enkä laittanut pesukoneen rumpuun mitään muuta, joten koneesta kuului lähes tauoton pelottava kolina. Jalkineet ovat taas hetken ajan kuin uudet.
Ei saa elvyttää julkaistaan äänikirjana 13.7 ja sen lukee Jaana Pesonen. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä minkälainen lukija hän on, hyvä varmaan, osaa lukea. Ystävä sanoi, että kuunnellessa tekstin puutteet huomaa selvemmin kuin lukiessa, joten vähän hirvittää.
sunnuntai 21. kesäkuuta 2020
Osaatko nylkeä hirven?
Tapasin eilisessä kyläpaikassa japanilaisen saksofonistin ja virolaisen räppärin (he molemmat asuvat pysyvästi Suomessa), ruokapöydän ääressä istui yhteensä kymmenen henkeä. Illalla kotona mietin, että porukasta voisi kirjoittaa mainion vanhanajan dekkarin.
Japanilainen saksofonisti kertoi, että hänen kotimaassaan voi konsultoida kirjasommelieria sopivia kirjoja valitessaan. Hänen äitinsä oli käyttänyt tällaista asiantuntemusta ostaessaan lapsenlapselleen kirjoja. Sommelieri hyödynsi lastenkirjojen valinnassa lapsen persoonallisuuden piirteitä, eikä siis maistellut kirjoja.
T:ltä kysyttiin ruokapöydässä osaako hän tehdä origameja (sellaistahan japanilaisilta kysytään). T osaa taitella kurjen. Jos ihminen sairastuu ja halutaan auttaa häntä parantumaan, pitää taitella tuhat kurkea. Kuulostaa vaivalloiselta.
Mitä taitoja suomalaisella oletetaan olevan? Osaatko lämmittää saunan? Osaatko hiihtää? Neuloa villasukan? Suomustaa ahvenen? Nylkeä hirven? Soittaa hevimusiikkia?
Söin ensimmäistä kertaa sillröraa (suomeksi sillipöperöä), johon oli sotkettu sillinpaloja, kananmunaa, kapriksia ja hapankorpun muruja. Hyvää oli kuten kaikki muukin, mitä tarjottiin.
Tänään vanha ystävä poikkeaa ohikulkumatkallaan ja juhannus alkaa olla lopulta lusittu.
Japanilainen saksofonisti kertoi, että hänen kotimaassaan voi konsultoida kirjasommelieria sopivia kirjoja valitessaan. Hänen äitinsä oli käyttänyt tällaista asiantuntemusta ostaessaan lapsenlapselleen kirjoja. Sommelieri hyödynsi lastenkirjojen valinnassa lapsen persoonallisuuden piirteitä, eikä siis maistellut kirjoja.
T:ltä kysyttiin ruokapöydässä osaako hän tehdä origameja (sellaistahan japanilaisilta kysytään). T osaa taitella kurjen. Jos ihminen sairastuu ja halutaan auttaa häntä parantumaan, pitää taitella tuhat kurkea. Kuulostaa vaivalloiselta.
Mitä taitoja suomalaisella oletetaan olevan? Osaatko lämmittää saunan? Osaatko hiihtää? Neuloa villasukan? Suomustaa ahvenen? Nylkeä hirven? Soittaa hevimusiikkia?
Söin ensimmäistä kertaa sillröraa (suomeksi sillipöperöä), johon oli sotkettu sillinpaloja, kananmunaa, kapriksia ja hapankorpun muruja. Hyvää oli kuten kaikki muukin, mitä tarjottiin.
Tänään vanha ystävä poikkeaa ohikulkumatkallaan ja juhannus alkaa olla lopulta lusittu.
lauantai 20. kesäkuuta 2020
Kaupunkijuhannus
Näin torstaina kirjaston edessä R:n, jonka esikoiskirja julkaistiin samoihin aikoihin kuin omani. Siinä jutellessamme sanoin, että voisimme lähteä joku päivä kahville kun olen välillä yksinäinen. Melkein kun olisin sanonut, että sairastan aina välillä tuberkuloosia, mutta ei se tartu kuitenkaan.
Teki mieli selittää, että on minulla ystäviä, mutta juttuseuran tarve vaivaa välillä ainakin päiväaikaan, kun muut ovat oikeissa töissä.
Yksinäinen kaupunkijuhannusaatto kului Näisjärven ja Pyhäjärven rantoja kulkien. Sain suru-uutisen ystävän koiran kuolemasta ja kuvankin, jossa koiravainajan rakkaudella vilttiin käärittyä ruumista kärrätään pois.
Luen rinnakkain kahta romaania: Clarice Lispector, Lähellä villiä sydäntä ja Saara Cantell, Kesken jääneet hetket. Ensin mainittu on hämmästyttävän moderni romaani vuodelta 1943 (se julkaistiin Rio de Janeirossa), silkkaa tajunnanvirtaa, runollista sisäistä puhetta, jota voi lukea vain lyhyen pätkän kerrallaan, eikä juonesta ole väliä ja jälkimmäinen viihteellinen lukuromaani, ns. pageturner. Sopivat hyvin yhteen. Lispectorin romaanin takakannessa mainitaan sen merkityksen olleen 1900-luvun feministisille kirjallisille liikkeille mittaamaton.
Tänään lähden Kangasalle, jonne näyttää kulkevan muutama bussivuoro ja joku sitten toivottavasti hakee minut Kangasalan keskustasta.
Tässä pätkä Lispectoria olkaa hyvä:
...Kumpi on lopulta tärkeämpää, elää vai tietää elävänsä? -Puhtaista puhtaimmat sanat, kristallinkirkkaat pisarat. Tunnen niiden kimalluksen ja kostean muodon kamppailevan sisälläni. Mutta missä on se minkä haluan sanoa, missä se mikä minun pitää sanoa? Innoittakaa minua, minulla on melkein kaikkea, minulla on muoto odottamassa sisältöä; sekö se on? - Mitä sellaisen pitää tehdä, joka ei tiedä mitä tekisi itsestään? Käyttää itseään ruumiina ja sieluna oman ruumiinsa ja sielunsa eduksi? Vai muuttaa vomansa vieraaksi voimaksi? Vai odottaa että ratkaisu syntyy, ikäänkuin seurauksena, hänestä itsestään?...
Teki mieli selittää, että on minulla ystäviä, mutta juttuseuran tarve vaivaa välillä ainakin päiväaikaan, kun muut ovat oikeissa töissä.
Yksinäinen kaupunkijuhannusaatto kului Näisjärven ja Pyhäjärven rantoja kulkien. Sain suru-uutisen ystävän koiran kuolemasta ja kuvankin, jossa koiravainajan rakkaudella vilttiin käärittyä ruumista kärrätään pois.
Luen rinnakkain kahta romaania: Clarice Lispector, Lähellä villiä sydäntä ja Saara Cantell, Kesken jääneet hetket. Ensin mainittu on hämmästyttävän moderni romaani vuodelta 1943 (se julkaistiin Rio de Janeirossa), silkkaa tajunnanvirtaa, runollista sisäistä puhetta, jota voi lukea vain lyhyen pätkän kerrallaan, eikä juonesta ole väliä ja jälkimmäinen viihteellinen lukuromaani, ns. pageturner. Sopivat hyvin yhteen. Lispectorin romaanin takakannessa mainitaan sen merkityksen olleen 1900-luvun feministisille kirjallisille liikkeille mittaamaton.
Tänään lähden Kangasalle, jonne näyttää kulkevan muutama bussivuoro ja joku sitten toivottavasti hakee minut Kangasalan keskustasta.
Tässä pätkä Lispectoria olkaa hyvä:
...Kumpi on lopulta tärkeämpää, elää vai tietää elävänsä? -Puhtaista puhtaimmat sanat, kristallinkirkkaat pisarat. Tunnen niiden kimalluksen ja kostean muodon kamppailevan sisälläni. Mutta missä on se minkä haluan sanoa, missä se mikä minun pitää sanoa? Innoittakaa minua, minulla on melkein kaikkea, minulla on muoto odottamassa sisältöä; sekö se on? - Mitä sellaisen pitää tehdä, joka ei tiedä mitä tekisi itsestään? Käyttää itseään ruumiina ja sieluna oman ruumiinsa ja sielunsa eduksi? Vai muuttaa vomansa vieraaksi voimaksi? Vai odottaa että ratkaisu syntyy, ikäänkuin seurauksena, hänestä itsestään?...
perjantai 19. kesäkuuta 2020
Yhteishyvä -juhannus
Olen monta vuotta viettänyt Yhteishyvä-juhannusta ystävän mökillä. Nimesin juhlan Yhteishyvä-juhannukseksi, sillä menu on usein napattu kyseisestä lehdestä. Veikattiin montako ihmistä taas tänä juhannuksena hukkuu.
Nyt ystävä lähti jonnekin saareen juhannusta viettämään. Minä olen kotona.
On ihmeen hiljaista, ei autojen hurinaa, ei veden kohinaa, ei yläkerran naapurin askelten töminää vain sormet läppärin näppäimillä. Kerttu myllää tarmokkaasti hiekkalaatikkoaan.
Suunnittelen käveleväni Uittotunnelin kahvilaan.
Huomenna lähden Kangasalle, jonne tulee ystäväpariskunnan sukua ja muitakin juhannusorpoja kuin minä. Syödään ulkopöydässä ja lepuutellaan silmiä viljapelloissa.
Illalla kävelin Pyynikin uimarannalle, jossa toimii kioskimainen kahvila. Ostin jäätelötötterön ja mies tiskin takaa kysyi "Syötkö täällä vai otatko mukaan?" Hetken mietin, että mitä sillä on väliä, missä tötteröni syön. Meitä alkoi naurattaa, sillä mies oli alkanut myydä kaikkea jollain automaattimoodilla.
Lapsena mummolan rantaan koottiin kaikki mahdolliset risut kokoksi, eikä märkiä puita meinattu millään saada syttymään. Tänään ei taida voida polttaa kokkoa. Hyvää juhannusta kaikesta huolimatta!
Nyt ystävä lähti jonnekin saareen juhannusta viettämään. Minä olen kotona.
On ihmeen hiljaista, ei autojen hurinaa, ei veden kohinaa, ei yläkerran naapurin askelten töminää vain sormet läppärin näppäimillä. Kerttu myllää tarmokkaasti hiekkalaatikkoaan.
Suunnittelen käveleväni Uittotunnelin kahvilaan.
Huomenna lähden Kangasalle, jonne tulee ystäväpariskunnan sukua ja muitakin juhannusorpoja kuin minä. Syödään ulkopöydässä ja lepuutellaan silmiä viljapelloissa.
Illalla kävelin Pyynikin uimarannalle, jossa toimii kioskimainen kahvila. Ostin jäätelötötterön ja mies tiskin takaa kysyi "Syötkö täällä vai otatko mukaan?" Hetken mietin, että mitä sillä on väliä, missä tötteröni syön. Meitä alkoi naurattaa, sillä mies oli alkanut myydä kaikkea jollain automaattimoodilla.
Lapsena mummolan rantaan koottiin kaikki mahdolliset risut kokoksi, eikä märkiä puita meinattu millään saada syttymään. Tänään ei taida voida polttaa kokkoa. Hyvää juhannusta kaikesta huolimatta!
torstai 18. kesäkuuta 2020
Sekalaista kesähöpinää
Ostin Laukontorilta vihanneksia kovaan hintaan. Myyjä kysyi ottaisinko kolme porkkananippua vitosella ja koska pidän porkkanoista niin ostin. Porkkanat olisi voinut kiertää juhannusseppeleiksi tai käyttää kumin korvikkeena.
Jatkoin ostoksiani Lidlissä, jossa hintataso on halvempi. Ulko-oven vasemmalla puolella varjossa vartioivat nuhruisiin vaatteisiin pukeutuneet nuorehkot miehet. Suhtaudun heihin kuin arvaamattomiin luonnonilmiöhin ja pidän mielelläni hieman etäisyyttä, joka ei liity mitenkään koronaepidemiaan.
Kassalle jonottaessani jätin turvavälin seuraaviin asiakkaisiin, jolloin koloon tunki pieni kapoinen mummo laihoine ostoksineen. Ajattelin, että menkööt kun on noin kiire.
Kun söin uusia perunoitani, muistin oman mummoni, joka sirotteli voin päälle suolaa. Kastikkeet olivat niin suolaisia, että hiki kohosi otsalle. Kun ex-mieheni lähti kanssani mummolaan, varoitin suolaisista aterioista. T hytkyi pidätetystä naurusta koko ruokailun ajan.
Mummoni sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, eikä voinut kuulemma syödä mandariineja, leivonnaisten syömistä tauti ei rajoittanut.
Lähelleni on avautunut pieni kahvila, jossa M:n kanssa kävimme. Sellaiseen on mentävä nopeasti ennen kuin se suljetaan.
Koin itseni hylätyksi, sillä parin kaverini myöhemmin julkaistuja kirjoja mainostettiin mainioiksi kesäkirjoiksi. Kyllä minunkin romaaniniani voi lukea kesällä!
Jotkut sanovat, etteivät voi lukea kaunokirjallisuutta kun kirjoittavat, sillä se vaikuttaa heidän tekstiinsä. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen onnistu ilman lukemista. Saatan lukea kunnes tulee vastustamaton halu kirjoittaa, enkä kuitenkaan kirjoita samoin kuin se kirjailija jota luen.
Tällaisen kevyemmänkin romaanin eteneminen on itselle täysi yllätys. Yhtään en tiedä miten se käyttäytyy, se on kuin ne Lidlin edessä seisovat miehet, vähän arvaamaton. Aloittaessani mielessäni oli yksi ainoa juonen käänne.
Jatkoin ostoksiani Lidlissä, jossa hintataso on halvempi. Ulko-oven vasemmalla puolella varjossa vartioivat nuhruisiin vaatteisiin pukeutuneet nuorehkot miehet. Suhtaudun heihin kuin arvaamattomiin luonnonilmiöhin ja pidän mielelläni hieman etäisyyttä, joka ei liity mitenkään koronaepidemiaan.
Kassalle jonottaessani jätin turvavälin seuraaviin asiakkaisiin, jolloin koloon tunki pieni kapoinen mummo laihoine ostoksineen. Ajattelin, että menkööt kun on noin kiire.
Kun söin uusia perunoitani, muistin oman mummoni, joka sirotteli voin päälle suolaa. Kastikkeet olivat niin suolaisia, että hiki kohosi otsalle. Kun ex-mieheni lähti kanssani mummolaan, varoitin suolaisista aterioista. T hytkyi pidätetystä naurusta koko ruokailun ajan.
Mummoni sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, eikä voinut kuulemma syödä mandariineja, leivonnaisten syömistä tauti ei rajoittanut.
Lähelleni on avautunut pieni kahvila, jossa M:n kanssa kävimme. Sellaiseen on mentävä nopeasti ennen kuin se suljetaan.
Koin itseni hylätyksi, sillä parin kaverini myöhemmin julkaistuja kirjoja mainostettiin mainioiksi kesäkirjoiksi. Kyllä minunkin romaaniniani voi lukea kesällä!
Jotkut sanovat, etteivät voi lukea kaunokirjallisuutta kun kirjoittavat, sillä se vaikuttaa heidän tekstiinsä. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen onnistu ilman lukemista. Saatan lukea kunnes tulee vastustamaton halu kirjoittaa, enkä kuitenkaan kirjoita samoin kuin se kirjailija jota luen.
Tällaisen kevyemmänkin romaanin eteneminen on itselle täysi yllätys. Yhtään en tiedä miten se käyttäytyy, se on kuin ne Lidlin edessä seisovat miehet, vähän arvaamaton. Aloittaessani mielessäni oli yksi ainoa juonen käänne.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2020
Odotan leivän paistuvan
Olenko maininnut, ettei romaaniani Ei saa elvyttää ole arvioitu sanomalehdissä? Ai olen?
Googlasin Eila Mollbergin romaanin Vakuuslapset kritiikin Hesarista ja tulin siihen tulokseen, että ehkä on vain hyvä, että kriitikot ovat säästelleet tunteitani.
Saara Turunen kirjoitti romaanissaan Sivuhenkilö, miten Hesarin kritiikki loukkasi häntä (tai kirjan päähenkilöä). "Päätän, etten koskaan antaisi hänelle anteeksi tätä", ajattelee romaanin esikoiskirjailija kriitikko Antti Majanderista. Antti Majander kirjoittaa sitten myöhemmin oman näkemyksensä Hesariin.
Märta Tikkanen taas vihaa kriitikko Suvi Aholaa (tai en tiedä vihaako enää) ja kertoo asiasta kirjeissään, jotka on julkaistu nimellä Pakko yrittää kir - Elämä kirjeissä. Tikkanen loukkaantui aikoinaan Aholan Hesarissa julkaistusta Punahilkka -kritiikistä. Suvi Ahola pohtii uudestaan arviotaan Tikkasen kirjeiden julkaisun jälkeen, mutta ei muuta mielipidettään romaanista.
Joku kirjailija kertoi, että joku toinen kirjailija oli kuullut, että joku kolmas henkilö oli ollut paikalla kun Suvi Ahola oli sanonut, ettei arvioi yhtään Kariston kirjaa.
Lämmitän valurautapataa uunissa ja laitan sinne kohta pataleivän paistumaan. Jos asuisin jossain Etelä-Euroopassa, hakisin leipomosta tuoreen, rapeakuorisen leivän.
Googlasin Eila Mollbergin romaanin Vakuuslapset kritiikin Hesarista ja tulin siihen tulokseen, että ehkä on vain hyvä, että kriitikot ovat säästelleet tunteitani.
Saara Turunen kirjoitti romaanissaan Sivuhenkilö, miten Hesarin kritiikki loukkasi häntä (tai kirjan päähenkilöä). "Päätän, etten koskaan antaisi hänelle anteeksi tätä", ajattelee romaanin esikoiskirjailija kriitikko Antti Majanderista. Antti Majander kirjoittaa sitten myöhemmin oman näkemyksensä Hesariin.
Märta Tikkanen taas vihaa kriitikko Suvi Aholaa (tai en tiedä vihaako enää) ja kertoo asiasta kirjeissään, jotka on julkaistu nimellä Pakko yrittää kir - Elämä kirjeissä. Tikkanen loukkaantui aikoinaan Aholan Hesarissa julkaistusta Punahilkka -kritiikistä. Suvi Ahola pohtii uudestaan arviotaan Tikkasen kirjeiden julkaisun jälkeen, mutta ei muuta mielipidettään romaanista.
Joku kirjailija kertoi, että joku toinen kirjailija oli kuullut, että joku kolmas henkilö oli ollut paikalla kun Suvi Ahola oli sanonut, ettei arvioi yhtään Kariston kirjaa.
Lämmitän valurautapataa uunissa ja laitan sinne kohta pataleivän paistumaan. Jos asuisin jossain Etelä-Euroopassa, hakisin leipomosta tuoreen, rapeakuorisen leivän.
tiistai 16. kesäkuuta 2020
Ei se vielä ohi ole
En ole juurikaan jaksanut ajatella meneillään olevaa pandemiaa, mutta eivät ole muutkaan, sillä turvavälejä ei enää näköjään pidetä. Olen nauttinut siitä, että minullekin tehdään tilaa, eikä kävellä päältä, mutta nyt ne ajat vaikuttavat olevan ohi.
Eilen jäätelöä ostaessa seuraavat asiakkaat eivät millään malttaneet odottaa, vaan ryntäsivät ihailemaan jäätelövalikoimaa ja tulivat siihen kylkeen höösäämään, että ottaako pistaasia vai valkosuklaamansikkaa.
Monet myyjät käyttävät hanskoja, joka on minusta epäilyttävää, sillä tuskin kertakäyttöhanskoja käytetään oikein saati muita hanskoja. Näin kun myyjä pyyhkäisi nenäänsä hanskakädellä. Kassahenkilö otti laatikosta kertakäyttöhanskat, eikä käyttänyt sitä ennen käsidesiä, joka tarkoittaa sitä, että laatikoon jääneet käsineet saattoivat periaatteessa kontaminoitua viruksella.
Kädet on helpompi pestä kuin käsineet!
Juttelin lääkärikollegan kanssa, joka joutuu työssään käyttämään muovista visiiriä. Visiiri hiostaa, höyrystyy ja painaa nenää. "Kertakäyttöiset" visiirit on helppo puhdistaa, joten niitä käytetään moneen kertaan. Työntekijät vaihtavat tuunausvinkkejä, joilla yritetään tehdä suojasta mukavampi, moni kovertaa nenälle lisätilaa ja nenän aluetta pehmustetaan erilaisilla materiaaleilla.
Tänä aamuna lehteä lukiessa havaitsin taas, ettei tämä ole ohi vaikka tapaukset vähenevät, eikä Suomi ole saari vaikka välillä luulemme niin. Kiinassa on taas todettu tartuntoja Ruotsista ja Venäjästä puhumattakaan. Satakunnassa ei havaittu tautia neljään viikkoon ja nyt on löytynyt kolme positiivista koronanäytettä (no se on pieni määrä sekin).
Kannattaa edelleen pitää turvaväli, pestä käsiään, yskiä nenäliinaan, pysyä kotona jos on sairas ja käydä testeissä matalalla kynnyksellä. Käsien peseminen suojelee onneksi monilta muiltakin tarttuvilta taudeilta. Turvaväli jopa sukupuolitaudeilta (piti nyt tuokin lisätä kevennykseksi).
Eilen jäätelöä ostaessa seuraavat asiakkaat eivät millään malttaneet odottaa, vaan ryntäsivät ihailemaan jäätelövalikoimaa ja tulivat siihen kylkeen höösäämään, että ottaako pistaasia vai valkosuklaamansikkaa.
Monet myyjät käyttävät hanskoja, joka on minusta epäilyttävää, sillä tuskin kertakäyttöhanskoja käytetään oikein saati muita hanskoja. Näin kun myyjä pyyhkäisi nenäänsä hanskakädellä. Kassahenkilö otti laatikosta kertakäyttöhanskat, eikä käyttänyt sitä ennen käsidesiä, joka tarkoittaa sitä, että laatikoon jääneet käsineet saattoivat periaatteessa kontaminoitua viruksella.
Kädet on helpompi pestä kuin käsineet!
Juttelin lääkärikollegan kanssa, joka joutuu työssään käyttämään muovista visiiriä. Visiiri hiostaa, höyrystyy ja painaa nenää. "Kertakäyttöiset" visiirit on helppo puhdistaa, joten niitä käytetään moneen kertaan. Työntekijät vaihtavat tuunausvinkkejä, joilla yritetään tehdä suojasta mukavampi, moni kovertaa nenälle lisätilaa ja nenän aluetta pehmustetaan erilaisilla materiaaleilla.
Tänä aamuna lehteä lukiessa havaitsin taas, ettei tämä ole ohi vaikka tapaukset vähenevät, eikä Suomi ole saari vaikka välillä luulemme niin. Kiinassa on taas todettu tartuntoja Ruotsista ja Venäjästä puhumattakaan. Satakunnassa ei havaittu tautia neljään viikkoon ja nyt on löytynyt kolme positiivista koronanäytettä (no se on pieni määrä sekin).
Kannattaa edelleen pitää turvaväli, pestä käsiään, yskiä nenäliinaan, pysyä kotona jos on sairas ja käydä testeissä matalalla kynnyksellä. Käsien peseminen suojelee onneksi monilta muiltakin tarttuvilta taudeilta. Turvaväli jopa sukupuolitaudeilta (piti nyt tuokin lisätä kevennykseksi).
sunnuntai 14. kesäkuuta 2020
Katolla
Kävin terassilla, sovin elokuulle Ahvenanmaan reissun ja melkein ostin väriä vaihtavan bluetooth -kaiuttimen. Ahvenanmaa tuntuu näin aamullakin hyvältä ajatukselta, kaiutin ei (onneksi sovimme, että mietin yön yli).
Tapasin perjantaina paria kaveriani, kävelimme Tahmelassa ja kävimme Kujakollin terassilla. Minut valtaa välillä vastustamaton halu puhua ja kirjoittaa tamperetta vaikka en sitä osaa. Kadehdin niitä, jotka sanovat rennosti "Mää kävin vihroin Kujakollissa". Meniköhän oikein? Tätä saattaa lukea joku tamperelainen puhdasoppinen kielipoliisi.
Olen käynyt neljä euroa maksavalla roof walkilla Finlaysonin katolla, jossa liikuttiin tasakaton poikki kulkevia "pitkospuita". Tarjolla on myös vaativampi (ja kalliimpi) kattokävelyversio, jossa käytetään turvavaljaita, mutta joka sekään ei oikeasti ole mitenkään vaativa. Näin minulle on kerrottu. Katolta avautuvat maisemat ovat somat.
Eipä muuta tänään. Lukijamäärät ovat pudonneet, joten pitäisi keksiä jotain repäisevää, mutta tänään en jaksa. Antaa ihmisten vielä kitkeä kukkapenkkejään, polttaa ihonsa ja juoda roseviiniä. Kyllä se ohi menee.
Tapasin perjantaina paria kaveriani, kävelimme Tahmelassa ja kävimme Kujakollin terassilla. Minut valtaa välillä vastustamaton halu puhua ja kirjoittaa tamperetta vaikka en sitä osaa. Kadehdin niitä, jotka sanovat rennosti "Mää kävin vihroin Kujakollissa". Meniköhän oikein? Tätä saattaa lukea joku tamperelainen puhdasoppinen kielipoliisi.
Olen käynyt neljä euroa maksavalla roof walkilla Finlaysonin katolla, jossa liikuttiin tasakaton poikki kulkevia "pitkospuita". Tarjolla on myös vaativampi (ja kalliimpi) kattokävelyversio, jossa käytetään turvavaljaita, mutta joka sekään ei oikeasti ole mitenkään vaativa. Näin minulle on kerrottu. Katolta avautuvat maisemat ovat somat.
Eipä muuta tänään. Lukijamäärät ovat pudonneet, joten pitäisi keksiä jotain repäisevää, mutta tänään en jaksa. Antaa ihmisten vielä kitkeä kukkapenkkejään, polttaa ihonsa ja juoda roseviiniä. Kyllä se ohi menee.
perjantai 12. kesäkuuta 2020
Solitude
Ostin kirpparilta trikoomekon ja mietin ostinko sen vain siksi, etten koskaan löydä kirppareilta mitään ja nyt löysin vai tarvitsenko mekkoa ja onko se edes kiva vaate. Ehkä haluan tuntea itseni paremmaksi ihmiseksi. Ei kai sekään huono motiivi ole?
Olen pitkään ollut ostamatta mitään ja huomaan patoutuneen ostotarpeen odottavan purkautumista. Kävin jo hipelöimässä parin vaatekaupan tarjontaa ja ostin tuon käytetyn mekon.
Lehdissä on kirjoitettu paljon yksinäisyydestä, johon moni ihminen on pandemian vuoksi pakotettu. Ehkä sen kollektiivisuus on vähentänyt osattomuuden tunnetta.
Lääkärilehdessä Jari Turunen kirjoittaa yksinäisyydestä otsikolla Yksinäisyys -modernin ajan epidemia. Yksinäisyyden terveysvaikutukset ovat jonkun arvion mukaan yhtä suuret kuin tupakoinnin ja kolme kertaa suuremmat kuin ylipainon.
Englannin kielessä yksinäisyydelle on kaksi sanaa solitude ja loneliness. Solitude voi olla positiivista yksinäisyyttä ja loneless on sitä tupakkayksinäisyyttä. Ihmisten keskelläkin voi kokea olevansa yksin. Yksinäisyyden vastakohdalle ei ole omaa sanaa.
Riskiä pienentääkseni menen tänään kylään ja huomenna kaverin kanssa terassille. Joskus yksin olemisesta jopa haaveili. Kun saisi mennä edes ruokakauppaan yksin.
Olen pitkään ollut ostamatta mitään ja huomaan patoutuneen ostotarpeen odottavan purkautumista. Kävin jo hipelöimässä parin vaatekaupan tarjontaa ja ostin tuon käytetyn mekon.
Lehdissä on kirjoitettu paljon yksinäisyydestä, johon moni ihminen on pandemian vuoksi pakotettu. Ehkä sen kollektiivisuus on vähentänyt osattomuuden tunnetta.
Lääkärilehdessä Jari Turunen kirjoittaa yksinäisyydestä otsikolla Yksinäisyys -modernin ajan epidemia. Yksinäisyyden terveysvaikutukset ovat jonkun arvion mukaan yhtä suuret kuin tupakoinnin ja kolme kertaa suuremmat kuin ylipainon.
Englannin kielessä yksinäisyydelle on kaksi sanaa solitude ja loneliness. Solitude voi olla positiivista yksinäisyyttä ja loneless on sitä tupakkayksinäisyyttä. Ihmisten keskelläkin voi kokea olevansa yksin. Yksinäisyyden vastakohdalle ei ole omaa sanaa.
Riskiä pienentääkseni menen tänään kylään ja huomenna kaverin kanssa terassille. Joskus yksin olemisesta jopa haaveili. Kun saisi mennä edes ruokakauppaan yksin.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2020
Masentava 1980-luku
Kävelin eilen metsässä, jonka jälkeen kaivelin hiusten seasta viisikymmentä hyttysenraatoa. Yöllä raavin päätäni kaksin käsin.
R oli ostanut patterilla toimivan kynämäisen laitteen, jonka kärki asetetaan tiukasti pureman päälle, painetaan nappia, jolloin laite kuumentaa ihon ja paukamat eivät kuulemma enää kutise. Hän esitteli vimpainta innoissaan.
Koko päänahkani olisi pitänyt kuumentaa. No eipä kutina enää tunnu jos ihoa polttelee.
Kävin lukemassa mikrofilmiltä Savon sanomia vuodelta 1982. En muistanutkaan miten ankeaa aikaa 80-luvun alku oli. Lehteen oli painettu mustareunaiset kuvat Sorsan hallituksen ministereistä (naisia oli vain kaksi, Kaarina Suonio ja Marjatta Väänänen). Lehdestä löytyi Paavo Väyrysen kolumni (en jaksanut lukea).
Ruokakaupat mainostivat porsaan luita, joiden kalliimpi ja hienostuneempi versio olivat savustetut porsaan luut.
Elokuvateatteri Alfaromeossa esitettiin elokuvaa "Koulutyttöjen kiima-aika" ja televisiosta tuli neuvostoelokuvaa.
Joku päivitteli yleisönosastossa miksi imettämistä tarvitsee opettaa, sillä hänkin oli imettänyt viisi lasta ilman opetusta. Valitti verorahojen tuhlaamista moiseen turhuuteen.
Luulin virkistyväni lehden lukemisesta, mutta en jaksanut enempää ja sanoin kirjastovirkailijalle, että filmit saa lähettää takaisin Savoon, sillä minua masentaa (en oikeasti maininnut miten ne vaikuttivat mielialaani).
Kävin gynekologilla ja minua melkein harmitti, sillä mitään vikoja ei löytynyt. Olisin voinut käyttää rahan johonkin kivempään. Noin ei saisi kirjoittaa. Olen kiitollinen, ettei syöpää tms. havaittu. Lääkäriasema oli niin sokkeloinen, että kesti aikansa, ennen kuin törmäsin minua etsivään lääkäriin. Hävetti liikkua firmassa, sillä lopetin siellä yksityisvastaanoton pitämisen parin kerran jälkeen.
R oli ostanut patterilla toimivan kynämäisen laitteen, jonka kärki asetetaan tiukasti pureman päälle, painetaan nappia, jolloin laite kuumentaa ihon ja paukamat eivät kuulemma enää kutise. Hän esitteli vimpainta innoissaan.
Koko päänahkani olisi pitänyt kuumentaa. No eipä kutina enää tunnu jos ihoa polttelee.
Kävin lukemassa mikrofilmiltä Savon sanomia vuodelta 1982. En muistanutkaan miten ankeaa aikaa 80-luvun alku oli. Lehteen oli painettu mustareunaiset kuvat Sorsan hallituksen ministereistä (naisia oli vain kaksi, Kaarina Suonio ja Marjatta Väänänen). Lehdestä löytyi Paavo Väyrysen kolumni (en jaksanut lukea).
Ruokakaupat mainostivat porsaan luita, joiden kalliimpi ja hienostuneempi versio olivat savustetut porsaan luut.
Elokuvateatteri Alfaromeossa esitettiin elokuvaa "Koulutyttöjen kiima-aika" ja televisiosta tuli neuvostoelokuvaa.
Joku päivitteli yleisönosastossa miksi imettämistä tarvitsee opettaa, sillä hänkin oli imettänyt viisi lasta ilman opetusta. Valitti verorahojen tuhlaamista moiseen turhuuteen.
Luulin virkistyväni lehden lukemisesta, mutta en jaksanut enempää ja sanoin kirjastovirkailijalle, että filmit saa lähettää takaisin Savoon, sillä minua masentaa (en oikeasti maininnut miten ne vaikuttivat mielialaani).
Kävin gynekologilla ja minua melkein harmitti, sillä mitään vikoja ei löytynyt. Olisin voinut käyttää rahan johonkin kivempään. Noin ei saisi kirjoittaa. Olen kiitollinen, ettei syöpää tms. havaittu. Lääkäriasema oli niin sokkeloinen, että kesti aikansa, ennen kuin törmäsin minua etsivään lääkäriin. Hävetti liikkua firmassa, sillä lopetin siellä yksityisvastaanoton pitämisen parin kerran jälkeen.
tiistai 9. kesäkuuta 2020
Kirjailija
Kun näin kirjailijaliiton laihan kirjekuoren (ohut kuori tarkoittaa monessa muussa yhteydessä hylkäystä) eteisen lattialla, ajattelin, etteivät ne ole minua jäsenekseen ottaneet (päätöksen tekee kirjailijaliiton johtokunta), mutta kyllä olivat kuitenkin: Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana. Näin sanotaan kirjailijaliiton sivuilla. Lähetin kirjat ja anomuksen helmikuussa. Toisinaan odotetaan vielä lisänäyttöä.
Sain tavallaan uuden ammatin, joten olen hyvin onnekas. Huomenna jo valitan.
Luen Märta Tikkasen kirjeitä naisystävilleen (Pakko yrittää kir- Elämä kirjeissä, suomentanut Outi Menna, kustantamo S&S). Kirjeitä ei ole tehty julkaistavaksi, joten kaikenlainen poseeraus puuttuu, arkielämä tuntuu ja monesti myös häiritsee kirjailijaa. Näinkin kokenut ja arvostettu kirjailija potee sivuutetuksi tulemista, särkyy kritiikeistä ja kadehtii kollegoja.
Kävin Metsossa tunnin verran lukemassa 80-luvun alun Savon sanomia. Kuopion korkeakouluun oli otettu somalialainen opiskelija opiskelemaan ympäristöhygieniaa ja hän valitti, ettei ymmärtänyt suomenkielisistä luennoista mitään. Televisiokanavia oli kaksi ja ohjelmat loppuivat yhdentoista aikoihin mm. sellaisiin ohjelmiin kuin Kiitos ajatuksesta -mietelause illan päätteeksi. Kauppoihin oli saatu katalysaattorikiharrin, jota tyrkytettiin joululahjaksi. Lehdestä löytyi presidentinvaalien valitsijamiehiksi pyrkivien mainoksia. Elizabeth Taylor erosi kuudennesta miehestään John Warnerista. Puolan tilanteesta kirjoitettiin.
Oli kiva käydä Metson kahvilassa pitkästä aikaa. Enää ei saanut ronkkia pullia itse vaan nainen tiskin takana asetti leivonaisen lautaselle ja kaatoi kahvin mukiin.
Sain tavallaan uuden ammatin, joten olen hyvin onnekas. Huomenna jo valitan.
Luen Märta Tikkasen kirjeitä naisystävilleen (Pakko yrittää kir- Elämä kirjeissä, suomentanut Outi Menna, kustantamo S&S). Kirjeitä ei ole tehty julkaistavaksi, joten kaikenlainen poseeraus puuttuu, arkielämä tuntuu ja monesti myös häiritsee kirjailijaa. Näinkin kokenut ja arvostettu kirjailija potee sivuutetuksi tulemista, särkyy kritiikeistä ja kadehtii kollegoja.
Kävin Metsossa tunnin verran lukemassa 80-luvun alun Savon sanomia. Kuopion korkeakouluun oli otettu somalialainen opiskelija opiskelemaan ympäristöhygieniaa ja hän valitti, ettei ymmärtänyt suomenkielisistä luennoista mitään. Televisiokanavia oli kaksi ja ohjelmat loppuivat yhdentoista aikoihin mm. sellaisiin ohjelmiin kuin Kiitos ajatuksesta -mietelause illan päätteeksi. Kauppoihin oli saatu katalysaattorikiharrin, jota tyrkytettiin joululahjaksi. Lehdestä löytyi presidentinvaalien valitsijamiehiksi pyrkivien mainoksia. Elizabeth Taylor erosi kuudennesta miehestään John Warnerista. Puolan tilanteesta kirjoitettiin.
Oli kiva käydä Metson kahvilassa pitkästä aikaa. Enää ei saanut ronkkia pullia itse vaan nainen tiskin takana asetti leivonaisen lautaselle ja kaatoi kahvin mukiin.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2020
Ei saa näkyä
Aamun Hesarissa julkaistiin pyöräilyturmassa menehtyneen kääntäjän, Tarja Roinilan essee, jossa pohditaan hänen suhdettaan kieliin. Roinila oli alunperin kaksikielinen, sillä hänen äitinsä oli saksalainen ja isä suomalainen. Hän asui elämänsä aikana monessa kaupungissa, myös Madridissa ja nautti siellä ollessaan siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua. Kääntäjän nekrologissa mainitaan hänen olleen avoin ja äänekäs, mutta samalla herkkä ja sydämellinen.
Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.
Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.
Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa.
Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964.
Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.
Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.
Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa.
Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964.
lauantai 6. kesäkuuta 2020
Luvialaiset lauteet
Ajoimme Busterilla Säppi -nimiseen majakkasaareen ja kiipesimme majakkaan. Axel Hampus Dahlströmin suunnittelemalla majakalla on korkeutta 30.7 metriä, ja nyt reidet ovat kipeät.
Kävelimme luontopolulla, josta mukaamme tarttui noin sata hyttystä. Joimme kahvit.
Busterissaa oli kaksi nopeutta, matelu- tai rallivauhti (rynkytys, jossa sisäelimet vaihtavat paikkaa).
Heräsin tänä aamuna saunamökistä ihan meren äärestä. Istuin puutarhatuolille rantaan, pääsky lauloi etelän ikäväänsä, minä luin kirjaa ja lokki vain seistä toljotti.
torstai 4. kesäkuuta 2020
Aamu on paras
Pidän nykyisistä aamuistani, niiden hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.
Eräs runoilija kärsii siitä, että aamu on parasta aikaa erilaisille liikuntasuorituksille, runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aamua on vaan liian vähän. Tunnistan ongelman. Yöllä aivot jotenkin puhdistuvat ja heti herättyä ne ovat hetken ajan vastaanottavaiset, mutta myös tuottavat uusia ajatuksia.
Tänä aamuna jumppasin ja mietin, että entä jos tästä tehtäisiin elokuva. Makuuhuoneen matto, yöpaita, puntit ja kuminauha. Epätäydelliset suoritukset ja vartalo. Kun elokuvan päähenkilö ui uimahallissa (usein ui), hän korjailee ensin uimalasien asentoa, ojentaa virheettömän vartensa täyteen mittaan, heittää kätensä ylös ja hyppää altaaseen kauniissa kaaressa. Hän vetää pitkiä sujuvia vetoja, joita kuvataan yläkantista. Uimahallissa ei ole meteliä, roiskimista, törmäilyä, vesijuoksijoita, vesijumppaajia, uimavalvojia eikä yleensäkään ketään muuta kuin tuo olympiauimarin tasoinen hyväkroppainen mies tai nainen. Milloin olette nähneet elokuvassa keski-ikäisen ylipainoisen naisen, joka laskeutuu varovasti veteen ja räpiköi siellä energiaepätaloudelliseen tahtiinsa?
Katsoin Areenasta brittisarjan Normaaleja ihmisiä, jonka viimeisessä osassa Marianne ui tyhjässä altaassa, näkee sitten altaan reunalla keski-ikäisen naisen ja katsoo tätä hetken. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut. Normaaleja ihmisiä on jonkinlainen rakkaussuhteen (ja kahden nuoren ihmisen) kehityskertomus ja pidin siitä kovin vaikka suhteen takaiskut ottivat koville. Päähenkilöille toivoi kaikkea hyvää. Kai se kirjakin on luettava.
Eräs runoilija kärsii siitä, että aamu on parasta aikaa erilaisille liikuntasuorituksille, runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aamua on vaan liian vähän. Tunnistan ongelman. Yöllä aivot jotenkin puhdistuvat ja heti herättyä ne ovat hetken ajan vastaanottavaiset, mutta myös tuottavat uusia ajatuksia.
Tänä aamuna jumppasin ja mietin, että entä jos tästä tehtäisiin elokuva. Makuuhuoneen matto, yöpaita, puntit ja kuminauha. Epätäydelliset suoritukset ja vartalo. Kun elokuvan päähenkilö ui uimahallissa (usein ui), hän korjailee ensin uimalasien asentoa, ojentaa virheettömän vartensa täyteen mittaan, heittää kätensä ylös ja hyppää altaaseen kauniissa kaaressa. Hän vetää pitkiä sujuvia vetoja, joita kuvataan yläkantista. Uimahallissa ei ole meteliä, roiskimista, törmäilyä, vesijuoksijoita, vesijumppaajia, uimavalvojia eikä yleensäkään ketään muuta kuin tuo olympiauimarin tasoinen hyväkroppainen mies tai nainen. Milloin olette nähneet elokuvassa keski-ikäisen ylipainoisen naisen, joka laskeutuu varovasti veteen ja räpiköi siellä energiaepätaloudelliseen tahtiinsa?
Katsoin Areenasta brittisarjan Normaaleja ihmisiä, jonka viimeisessä osassa Marianne ui tyhjässä altaassa, näkee sitten altaan reunalla keski-ikäisen naisen ja katsoo tätä hetken. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut. Normaaleja ihmisiä on jonkinlainen rakkaussuhteen (ja kahden nuoren ihmisen) kehityskertomus ja pidin siitä kovin vaikka suhteen takaiskut ottivat koville. Päähenkilöille toivoi kaikkea hyvää. Kai se kirjakin on luettava.
tiistai 2. kesäkuuta 2020
En pidä kesästä
Ystävän mökillä havaitsimme käärmeen, joka luikerteli alas hiekkaista mökkitietä ja näytti valuvalta koneöljyltä. Jotenkin kiehtovalta ja melkein söpöltä. Tai se taisi olla vaskitsa. Onko vaskitsa käärme ollenkaan?
Tikka ryösti talitintin pesäpöntöstä poikasen ja lensi lapsi nokassaan yli pihan. Ei tarvitse katsoa Nuorta Morsea, sillä Luonto on täynnä lapsenmurhia ja muita tragedioita. On siellä onnellisia loppujakin luulisin. Pidän onnellisista lopuista vaikka eihän niitä oikeasti ole, sillä elämä on ajautumista kriisitä kriisiin, kriisien välillä on joko tylsää tai ihanaa. Riippuu ihmisestä itsestään näkeekö ne kriisit vai onnen hetket. Lopussa koittaa kuitenkin aina kuolema. Kuulostaako liian rankalta? Totta se kuitenkin on.
Varaamani kirjat tupsahtavat kirjaston varaushyllyyn sellaisella tahdilla, etten ehdi niitä lukea. Sain tänään Rachel Cuskin romaanin Kunnia ja Antti Arnkilin esseekokoelman Sunnuntaiesseet. Eilen hain Märta Tikkasen kirjeitä sisältävän kirjan, Max Porterin romaanin Lanny ja Johanna Sinisalon kauhuromaanin Vieraat. Nyt kannattaa taktikoida ja lukea ensin ne, joihin on muita varauksia (niitä taitaa olla kyllä kaikkiin näihin teoksiin).
Riitaudun nykyään helposti, kerään kiukkua, joka ei pysykään sisälläni vaikka olen sulkenut kaikki ovet ja ikkunat karkaamisten varalta. Omat sanomiset tuntuvat etukäteen niin oikeutetuilta, mutta kun ne on päästänyt ilmoille, eivät ne tuota mitään hyvää.
Huomasin juuri, että pihalehmukseen on kasvanut täysikokoiset lehdet. En erityisemmin edes pidä kesästä, sillä se on jotenkin liiallinen, liian vihreä, lämmin ja kaunis. Aina pitää olla menossa johonkin ja pelätä menettävänsä jotakin.
Tikka ryösti talitintin pesäpöntöstä poikasen ja lensi lapsi nokassaan yli pihan. Ei tarvitse katsoa Nuorta Morsea, sillä Luonto on täynnä lapsenmurhia ja muita tragedioita. On siellä onnellisia loppujakin luulisin. Pidän onnellisista lopuista vaikka eihän niitä oikeasti ole, sillä elämä on ajautumista kriisitä kriisiin, kriisien välillä on joko tylsää tai ihanaa. Riippuu ihmisestä itsestään näkeekö ne kriisit vai onnen hetket. Lopussa koittaa kuitenkin aina kuolema. Kuulostaako liian rankalta? Totta se kuitenkin on.
Varaamani kirjat tupsahtavat kirjaston varaushyllyyn sellaisella tahdilla, etten ehdi niitä lukea. Sain tänään Rachel Cuskin romaanin Kunnia ja Antti Arnkilin esseekokoelman Sunnuntaiesseet. Eilen hain Märta Tikkasen kirjeitä sisältävän kirjan, Max Porterin romaanin Lanny ja Johanna Sinisalon kauhuromaanin Vieraat. Nyt kannattaa taktikoida ja lukea ensin ne, joihin on muita varauksia (niitä taitaa olla kyllä kaikkiin näihin teoksiin).
Riitaudun nykyään helposti, kerään kiukkua, joka ei pysykään sisälläni vaikka olen sulkenut kaikki ovet ja ikkunat karkaamisten varalta. Omat sanomiset tuntuvat etukäteen niin oikeutetuilta, mutta kun ne on päästänyt ilmoille, eivät ne tuota mitään hyvää.
Huomasin juuri, että pihalehmukseen on kasvanut täysikokoiset lehdet. En erityisemmin edes pidä kesästä, sillä se on jotenkin liiallinen, liian vihreä, lämmin ja kaunis. Aina pitää olla menossa johonkin ja pelätä menettävänsä jotakin.
maanantai 1. kesäkuuta 2020
Help!
Olen pitänyt self help -kirjallisuutta ja -kursseja hömppänä. Rahat juoksevat jonkun fiksumman kukkaroon, eikä kenestäkään tule onnellisempi, korkeintaan köyhempi. Todennäköisesti olen väärässä, sillä ihmiset, jotka niihin uskovat vaikuttavat onnellisemmilta kuin minä.
Eilisessä Hesarissa toimittaja Venla Rossi kirjoitti kurssista nimeltään Science of Wellbeing, joka on kuulunut Yalen opetusohjelmaan vuodesta 2018 ja jonka kuka tahansa voi suorittaa ilmaiseksi netissä. En ole vielä osallistunut, joten en osaa sanoa, olisiko kurssista hyötyä, mutta ehkä jotain samantapaista pitäisi opettaa myös suomalaisille opiskelijoille.
Rossi oli meitä laiskimuksia varten kerännyt kymmenen niksiä, joilla voi tehdä elämästään onnellisemman. Keinot ovat mielestäni järkeviä, mutta jostain syystä ne aina unohtuvat. Kerään ne tähän alle lyhennettyinä:
1. Ole kiltti ihmisille.
2. Tavara ei tee onnelliseksi vaan elämykset.
3. Porukassa on hyvä olla.
4. Rahan sijaan vapaa-aikaa.
5. Rajoita ruutuaikaa.
6. Tunnista vahvuutesi ja toteuta niitä työssäsi.
7. Meditoi. (Ei kannata pelästyä, voi vaikka katsoa ulos ikkunasta kymmenen minuuttia ja keskittyä hengittämiseen)
8. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa.
9. Tunnista mistä pidät ja harrasta sitä.
10. Nuku vähintään seitsemän tuntia yössä ja liiku kolme kertaa viikossa (kävelykin riittää).
Keskustelimme ohjeista kun kävin kylässä. Tapanani on kuulemma kaivaa puhelin esiin kymmenen minuutin välein. Saattaa pitää paikkansa.
Olen huomannut, että itsensä vertaaminen muihin ei tee hyvää. Toivoin ylittäväni julkaisukynnyksen ja kadehdin niitä, jotka olivat sen tehneet. Nyt kun olen julkaissut kaksi romaania, kahdehdin niitä, joiden kirjat parempia, menestyvät ja saavat mediahuomiota. Pitäisi muistaa, että jokainen tekee sitä omaa juttuaan, eikä se ole keneltäkään muulta pois.
Taidan kirjoa nämä ristipistoilla kankaaseen ja tehdä seinätaulun, sillä käsityötkin ovat meditaatiota.
Eilisessä Hesarissa toimittaja Venla Rossi kirjoitti kurssista nimeltään Science of Wellbeing, joka on kuulunut Yalen opetusohjelmaan vuodesta 2018 ja jonka kuka tahansa voi suorittaa ilmaiseksi netissä. En ole vielä osallistunut, joten en osaa sanoa, olisiko kurssista hyötyä, mutta ehkä jotain samantapaista pitäisi opettaa myös suomalaisille opiskelijoille.
Rossi oli meitä laiskimuksia varten kerännyt kymmenen niksiä, joilla voi tehdä elämästään onnellisemman. Keinot ovat mielestäni järkeviä, mutta jostain syystä ne aina unohtuvat. Kerään ne tähän alle lyhennettyinä:
1. Ole kiltti ihmisille.
2. Tavara ei tee onnelliseksi vaan elämykset.
3. Porukassa on hyvä olla.
4. Rahan sijaan vapaa-aikaa.
5. Rajoita ruutuaikaa.
6. Tunnista vahvuutesi ja toteuta niitä työssäsi.
7. Meditoi. (Ei kannata pelästyä, voi vaikka katsoa ulos ikkunasta kymmenen minuuttia ja keskittyä hengittämiseen)
8. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa.
9. Tunnista mistä pidät ja harrasta sitä.
10. Nuku vähintään seitsemän tuntia yössä ja liiku kolme kertaa viikossa (kävelykin riittää).
Keskustelimme ohjeista kun kävin kylässä. Tapanani on kuulemma kaivaa puhelin esiin kymmenen minuutin välein. Saattaa pitää paikkansa.
Olen huomannut, että itsensä vertaaminen muihin ei tee hyvää. Toivoin ylittäväni julkaisukynnyksen ja kadehdin niitä, jotka olivat sen tehneet. Nyt kun olen julkaissut kaksi romaania, kahdehdin niitä, joiden kirjat parempia, menestyvät ja saavat mediahuomiota. Pitäisi muistaa, että jokainen tekee sitä omaa juttuaan, eikä se ole keneltäkään muulta pois.
Taidan kirjoa nämä ristipistoilla kankaaseen ja tehdä seinätaulun, sillä käsityötkin ovat meditaatiota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)