Näinä päivinä ihmiset avautuvat tästä lopullaan olevasta vuodesta. Jotkut vuosiraportit ovat mahdollisesti jopa rehellisiä.
Äitini kuoli tänä vuonna. Pidettiin siunaustilaisuus ja uurna laskettiin. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Olen lukenut kuluneena vuonna kuusikymmentäviisi kirjaa. Olen syönyt 364 pullaa.
Lähetin romaanikäsikirjoituksen muutamaan kustantamoon, viimeisin hylsy tuli pari päivää sitten, noin vuosi lähettämisestä. Kyllähän se aina kivasti kirpaisee. Kuin tökittäisiin paksulla neulalla. Olin jo melkein unohtanut koko käsikirjoituksen ja säilönyt sen häpeäkansiooni. Hylkäämiseen ei kehity toleranssia (tarkoitan tällä käsikirjoitusta, mutta myös muita hylkäämisiä).
Kirjoitin lastenromaanin, joka julkaistaan ensi syksynä.
Olen kirjoittanu kolumneja Reuma-lehteen. Osallistuin runokurssille ja kävin Valamossa kirjoittamisretriitissä.
Olen käynyt vuoden mittaan tavallista harvemmin teatterissa ja elokuvissa. Nautin kovin Kom-teatterin näytelmästä Lou Salome ja Miiko Toiviaisen monologista Kepeä elämäni. Elokuvatkin ovat jääneet sivurooliin, nyt mieleeni palaa ainoastaan Sophie Hyden Kaikkea hyvää, Leo Grande. Se ei tainnut olla vuoden paras, mutta sen muistan. Elokuvaa mainitaan lämminhenkiseksi ja sitä se toki olikin, mutta jotenkin raikas ja erilainen.
Olen tänä vuonna käynyt Tukholmassa (ainoa ulkomaanmatkani), tavallisesti moista ei viitsisi edes mainita. Kävin Annikin runofestivaaleilla, Filkkareilla ja Volter Kilpi päivillä.
En tiedä sairastaneeni koronaa.
Olen vuoden verran syönyt vegaanisesti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Puhkikulunut vitsi kuuluu: Mistä tietää, että joku on vegaani? Hän kyllä kertoo sen.