perjantai 30. joulukuuta 2022

Vuosi 2022

Näinä päivinä ihmiset avautuvat tästä lopullaan olevasta vuodesta. Jotkut vuosiraportit ovat mahdollisesti jopa rehellisiä. 

Äitini kuoli tänä vuonna.  Pidettiin siunaustilaisuus ja uurna laskettiin. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Olen lukenut kuluneena vuonna kuusikymmentäviisi kirjaa. Olen syönyt 364 pullaa. 

Lähetin romaanikäsikirjoituksen muutamaan kustantamoon, viimeisin hylsy tuli pari päivää sitten, noin vuosi lähettämisestä. Kyllähän se aina kivasti kirpaisee. Kuin tökittäisiin paksulla neulalla. Olin jo melkein unohtanut koko käsikirjoituksen ja säilönyt sen häpeäkansiooni. Hylkäämiseen ei kehity toleranssia (tarkoitan tällä käsikirjoitusta, mutta myös muita hylkäämisiä).

Kirjoitin lastenromaanin, joka julkaistaan ensi syksynä. 

Olen kirjoittanu kolumneja Reuma-lehteen. Osallistuin runokurssille ja kävin Valamossa kirjoittamisretriitissä.

Olen käynyt vuoden mittaan tavallista harvemmin teatterissa ja elokuvissa. Nautin kovin Kom-teatterin näytelmästä Lou Salome ja Miiko Toiviaisen monologista Kepeä elämäni. Elokuvatkin ovat jääneet sivurooliin, nyt mieleeni palaa ainoastaan Sophie Hyden Kaikkea hyvää, Leo Grande. Se ei tainnut olla vuoden paras, mutta sen muistan. Elokuvaa mainitaan lämminhenkiseksi ja sitä se toki olikin, mutta jotenkin raikas ja erilainen. 

Olen tänä vuonna käynyt Tukholmassa (ainoa ulkomaanmatkani), tavallisesti moista ei viitsisi edes mainita. Kävin Annikin runofestivaaleilla, Filkkareilla ja Volter Kilpi päivillä.

En tiedä sairastaneeni koronaa. 

Olen vuoden verran syönyt vegaanisesti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Puhkikulunut vitsi kuuluu: Mistä tietää, että joku on vegaani? Hän kyllä kertoo sen.

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Uusi lukustrategia

Näin toissayönä unta, että olin aloittanut opiskelut lääkiksessä, enkä saanut mitään aikaiseksi ensimmäisenä lukukautena ja se ahdisti ja hävetti minua. Olinhan jo aiemmin jättänyt diplomi-insinöörin opinnot kesken. Viime yönä etsin sisätautiensiapua, jossa minun piti päivystää. 

Eikö yöunien perimmäinen tarkoitus ole virkistää?

Olen ottanut käyttöön uuden lukustrategian. Aiemmin tilasin kasan uutuuskirjoja kirjastosta. Ne tulivat aina köntässä ja stressasin asiaa. Luin niitä kuin suorittaisin jotain työtehtävää, johon oli varattu liian vähän aikaa. Päätin, että luen jatkossa vanhempaa kirjatuotantoa, sillä jos romaani on hyvä, ei sen viimeinen käyttöpäivä uhkaa ihan heti. Tiettyjen kirjailijoiden tuotantoa haluan lukea tuoreeltaan.

Tapaninpäivänä kävin ystävien luona Kangasalla. Paikalla oli kaksi nuorta miestä, jotka olivat pukeutuneet villatakkeihin, joista minulle tulivat mieleen vanhat amerikkalaiset televisiosarjat, tohvelit ja piippu vain puuttuivat. Melkein odotin milloin he alkavat puhua siitä, että naisen paikka on kotona, tai että feministit eivät vaan ymmärrä huumoria.

Nämä nuoret miehet olivat oikeasti tosi kivoja ja fiksuja.

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Joulusohva

Olen huomannut, että puen aina ensin oikean housunlahkeen ja vasta sitten vasemman. Kun kokeilin tehdä toisin se tuntui väärältä ja työläältä. Kuin pinnistelisi ollakseen jotain muuta kuin on, oikeajalkainen. 

Näen nykyään paljon työunia. Viime yönä työskentelin terveyskeskuksessa. Työpaikalle pääseminen oli vaikeaa, työkaverit hankalia ja potilaat sellaisia, joita en osannut auttaa. 

Katsoin toissapäivänä Pentikin punaista kaitaliinaa, jonka olin levittänyt keittiön pöydälle ja ajattelin, että äiti on tuon liinan minulle ostanut, eikä äitiä enää ole. Mietin elämän lyhykäisyyttä, vaikka äidin elämä oli pitkä, vein roskat ja lähdin uimahalliin. 

Heli Laaksonen on kirjoittanut hauskan runon joulupatjasta, jonka päälle kasata paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka ja Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko. Ei onnistu, kuten huomaatte. Täällä istun ulkoiluvaatteissa sohvalla jalat lähtökuopissa. Lempieläimeni Kerttu kuorsaa vieressäni äänekkäästi. 

Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine on kiället, kirjoittaa Heli Laaksonen. Murhettuminen sallittua ja ulkoilu, sanon minä. Olen nähnyt Heli Laaksosen televisiossa ja luonnossa ja hän hymyilee aina, joten joulupatja vaikuttaa toimivan, siltä noustaan virkeänä seuraavaan vuoteen tai kuten Laaksonen sanoo: Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat. Aion perinteisesti maata sohvalla torkkupeiton alla, sillä en pidä lattialla lojuvista patjoista.

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Paketti

Kun olin päiväkotilapsi, teimme tätien ohjaamana joululahjat äideille. Miksei muuten isille? Lahja oli muistaakseni pannunalunen ja se oli kiedottu valkoiseen paperiin ja paketin ympärille oli sidottu punainen nauha. Paketista ei saanut kertoa äidille. En voinut olla vihjailematta, mitä olisi tulossa, jos äiti jaksaisi odottaa vielä muutaman päivän.  

Odotus tuntui pitkältä ja kutkuttavalta.

Isä laittoi lahjan kirjahyllyn päälle ja nosti minut joka päivä ylös, että saatoin tarkastaa, ettei paketti ollut kadonnut mihinkään. 

Jännä, etten muista hetkeä, jolloin äiti avasi paketin. Ilmeisesti se ei ollut mikään suuri spektaakkeli.

Sain kirjalahjoja joka joulu ja kirjat olivat muutenkin suosittuja lahjoja ja kustantamojen joulumyynti merkittävä. Viime jouluna lupasin lapsilleni ja heidän puolisoilleen kirjalahjat, jotka he saivat itse valita. Tänä vuonna en. Kuulemma kirjojen joulumyynti on ollut huonoa. 

Lupaan ostaa ainakin yhden kirjan vaikka sitten itselleni. 

Kävin Kulttuuriravintola Kivessä Café Barock-musiikkitapahtumassa ensimmäistä kertaa. Tapahtuman sivulla sanotaaan, että Café Barock palauttaa konserttitradition juurilleen yhteisen viihtymisen tavaksi, johon kuuluu syöminen, juominen ja jutustelu. 

Nämä vanhan musiikin tyypit näyttivät erilaisilta kuin muut klassisen musiikin soittajat, jotenkin rennommilta ja boheemimmilta. Siltä, etteivät ota itseään niin tosissaan. Ehkä heidän ei tarvitse kilpailla paikastaan soittokädet ruvella. 

Istuin samassa pöydässä kahden kollegan kanssa. Puhuimme siitä, miten paljon monilahjakkuuksia lääkäreissä on. Olen tavannut kirurgin, joka on käynyt teatterikoulun, tiedän monia lääkärimuusikoita, -urheilijoita ja -kirjailijoita. Tutkijoita. Paljon älykkäitä tyyppejä (on niitä tietysti muillakin aloilla). Olen aina tuntenut itseni lahjattomaksi heihin verrattuna, varsinkin yliopistosairaalapiireissä. No nyt on sitten paloittelusurmalääkärikin.


tiistai 20. joulukuuta 2022

Suhteita

Kirjailija-lehti keskittyy uusimmassa numerossaan kirjailijoiden kustantamosuhteisiin. 

Pari kirjailijaa kertoo omasta suhteestaan kustantamoihin nimettömänä, muut (uhka)rohkeasti omalla nimellään. Lehdessä kustantamon ja kirjailijan suhdetta verrataan muun muassa deittirulettiin. Marissa Mehr on koonnut leikkimielisen tyyppigallerian. Tyyppejä joita kohdatessaan kannattaa nostaa kytkintä. Yksi niistä, ghostaaja(kustantamo) katkaisee yhteydenpidon ja katoaa selityksittä vaikka alkuun on vaikuttanut lupaavalta.

Kun olin sairaalassa töissä, meitä työntekijöitä kiellettiin välillä kommentoimasta hankalia, työhön liittyviä asioita tiedotusvälineille. Kirjailijoita ei kielletä, mutta olemme (huomaatteko, että olen melkein integroitunut tuohon ryhmään) järkeviä ja pidämme suumme kiinni. 

Kuuntelin, kun Ruben Stiller haastatteli ylilääkäri Heikki Ekroosia Apotista. Mies oli konsultoinut Lääkäriliiton juristia siitä, mitä hän saa sanoa. Juristi oli sitä mieltä, että potilastietojärjestelmää saa haukkua kunhan ei hauku työnantajaa. 

Kustantamoja kannattaa kritisoida vain varmassa lokaatiossa kuten omassa keittiössä tai muussa turvallisessa tilassa, eikä tiedotusvälineille lainkaan. Kirjailija on usein löyhemmin kiinni "työnantajassaan" kuin vaikkapa lääkäri.

Kaksi kirjailijaa käyttää nimimerkkiä (Uuras puurtaja ja Lokakuu). Yritin tietenkin arvailla ketä he ovat, mutta en onnistunut.

Kerrotaan lehdessä myös hyvistä suhteista kustantamojen ja kirjailijoiden välillä, ne ovat usein kustannustoimittajien ja kirjailijoiden välisiä suhteita.   

Anne Mölsä muuten tutkii kustantamojen ja kirjailijoiden välisiä suhteita, joita ei ole juurikaan tieteellisesti selvitelty. Annen hyvä juttu löytyy samasta lehdestä.

Lisään tähän perään vielä, että Karisto on yrittänyt olla reilu minulle.


Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon
Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, joka taistelee.
https://lyricstranslate.com
Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon
Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, joka taistelee.
https://lyricstranslate.com

 

Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, mä kuulun liittoon
Teitä pelkää en mä kuulun liittoon,
mä kuulun liittoon, joka taistelee.
https://lyricstranslate.com

 

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

Yksikseskös asustelet

Luin aamun Hesarista, että 1.3 miljoonaa suomalaista asuu yksin, peräti 46 prosenttia asuntokunnista. Olemme joukko, josta poliitikot eivät ole suuremmin piitanneet. Yleensä ihminen ei asu koko elämäänsä yksin, minäkin olen viettänyt tavallista perhearkea ja sitten yksinhuoltaja-arkea.  Tai oli meillä yhteishuolto, mutta lapset asuivat luonani ja olen siitä onnellinen, lapset eivät välttämättä olleet.

En oikeastaan asu yksin vaan Kertun kanssa, tosin Kerttu ei osallistu taloutemme kustannuksiin vaan joudun ostamaan sillekin ruoat ja kissanhiekat ja kustantamaan eläinlääkärin.

Minusta on väärin, että pariskunta voi saada enemmän kotitalousvähennystä kuin yksin asuva. Kotitalousvähennyksen enimmäismäärä remonttitöistä on 2250 euroa henkilöltä. Jos teettäsin kylpyhuoneremontin (haaveilen siitä), saisin vähentää tuon summan, mutta jos asuisin ihmisen, enkä kissan kanssa saisimme 4500 euroa verovähennystä remonttikuluista tai 7000 euroa vaikkapa kotitaloustöistä, joita Kerttu ei myöskään tee vaan levittelee tassuissaan vessansa sisältöä ympäri asuntoa. 

Yksin asuva maksaa itse kaiken, lehtitilaukset, lukuaikapalvelut, Netflixin, kodinkoneet, remontit, vuokran tai yhtiövastikkeen, sähkölaskun. Ihan kaiken. Jos hän tarvitsee autoa, siitäkin hänen on maksettava itse. 

Ehkä toisesta voi olla myös henkistä tukea, seuraa ja apua vaikka silloin kun sairastuu tai sitten toinen tuo ahdistusta ja pahimmassa tapauksessa paloittelee ja heittää jätesäkissä metsänreunaan villieläinten syötäväksi. 

Kerttu lähinnä nukkuu, paitsi ruoka-aikaan. Kertun antama tuki on vähän siinä ja siinä. Onneksi on ystäviä ja lapset. Ja onneksi lapset eivät asu yksin vaan heillä on puolisot. 

Yksin asuvat barrikaadeille!


keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Liian seksikäs Charles

Lastenromaanilleni on löytynyt kuvittaja. Omia lapsiani nuorempi, mutta se sopii hyvin, sillä kirjassakin on useita sukupolvia. En tiedä saako kuvittajan nimen kertoa, joten jätän sen vielä salaisuudeksi (sehän kiinnostaakin kaikkia). Olin surkea pitämään hauskoja salaisuuksia jo päiväkotiaikoina. Minulta livahti aina vahingossa, mitä joululahjoja olin vanhemmilleni tehnyt (vai askarreltiinko lahja vain äidille). 

Hyppään taas aiheesta toiseen. Katsoin Yleltä kelpo brittidekkarin nimeltään Karen Pirie. Sarjan alku on kliseinen: Nuori nätti nainen lyhyessä koltussa kävelee yöllä kadulla ja löytyykin sitten kuristettuna ja vatsa auki viillettynä kirkkomaalta. 

Ilmankos aikoinaan arkailin yöllä yksin liikkumista, enää en pelkää. No en niin paljon, eikä ilmeisesti ole tarpeenkaan, sillä sarjoissa ei koskaan oteta hengiltä kuusikymppisiä naisia. Olen tukevasti turvassa. Näyttelijä Miiko Toiviainen kertoi haastattelussaan, että tajusi miten paljon oli kammonnut öistä kaupunkia ennen kuin koki transition mieheksi. Nyt hän on ymmärtänyt, että häntä puolestaan pelätään ja ottaa sen huomioon pimeällä liikkuessaan. 

Jos brittidekkarissa näytetään lampea, sieltä nostetaan ihan pian vähäpukeinen nuori naishenkilö. Kuolleena ja raiskattuna tietenkin.

Löysin Areenasta seitsemän sairaaladraamaa. En kykene katsomaan niitä. En seurannut niitä silloinkaan kun tein lääkärin töitä. No Teho-osasto oli poikkeus. Tunnen naisen, joka käsikirjoittaa Sykettä ja hän kertoi, että heillä on lääkärikonsultteja. 

Areenasta löytyy psykologista jännitystä kymmenen sarjan verran, hyvän mielen sarjoja kaksikymmentä ja sarjoja, jotka "täytyy nähdä" kaksikymmentäkaksi. Olen katsonut niistä yhden, joten kova urakka on edessä. 

Minulla on myös Netflix, josta katsoin Crownia. Lopetin ennen viimeistä kautta, sillä en pitänyt uusinta roolitusta uskottavana. Prinssi Charlesia esittävä Dominic West on seksikäs mies, Charles ei ole. Anteeksi Charles, sinulla on varmasti monia muita avuja.

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Arkisunnuntai

Kävin tällä viikolla kustantamon takkatuli-illassa. Olin turhaan valmistautunut vaatimaan vegaanimakkaraa, sillä takkatulta ei näkynyt. Pitäisikö ilta nimetä uudestaan vaikka Ei takkatulta -illaksi.

Liimauduin juhlissa parin tutun kirjailjan kylkeen ja kuljin kylki seiniä pyyhkien juhlatiloissa, jotka sijaitsivat kolmessa kerroksessa. 

Tilaisuudessa tarjottiin erinomaista buffetruokaa. Viinilasi kiinnitettiin lautaseen integroituun muovihärpäkkeeseen. Ruokailua varten oli tarjolla vain haarukat. Ehkä näin suojeltiin ihmisiä veitsien aiheuttamilta vahingoilta ja väkivaltaisuuksilta, joihin alkoholi ja veitset yhdessä vääjäämättä johtavat.

En koskaan totu syömään ilman tuolia ja pöytää, vaikka olen kyllä mielestäni harjoitellut seisten syömistä kiitettävästi. Jos ruoka olisi tarkoitettu seisaallaan syötäväksi, olisi ihmiselle tehty kolme kättä. Jälkiruoaksi tarjottu leivonnainen piti nauttia sormin, sillä edes jälkiruokalusikoita ei ollut tarjolla. 

Minut esiteltiin Anna-Leena Härköselle. 

Kipitin kymmenen junaan. Istuin loosissa kahden kirjailijan ja yhden kääntäjän kanssa. Kääntäjä halusi tietää, mikä kirja oli erityisesti vaikuttanut kuhunkin meistä. Menin niin lukkoon, etten muistanut ainuttakaan kirjaa tai kirjailijaa. Sitten keksin, että nuorena tyttönä vaikutuin Marianne Alopaeuksen romaanista Pimeyden ydin. Ehkä se johtui romaanin rakkaustarinasta. 

Myöhemmin mieleeni tuli paljon parempia esimerkkejä kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet minuun, mutta silloin se oli jo liian myöhäistä. 

L Kuopiosta kävi kylässä. Ostin perjantaiksi liput Työviksen Momentum 1900 musikaaliin. Musikaalin ovat tehneet Heikki Salo, Sirkku Peltola ja Eeva Kontu. Momentum 1900 kertoo Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin pystyttämisestä vuonna 1900. Se käsittelee Suomen itsenäisyyden tavoittelua, luokkataistelua, taidetta, rakkautta ja tasa-arvoa. 

Momentum 1900 oli sujuva, komea ja välillä humoristinenkin esitys. Musiikki oli monipuolista ja tarttuvaakin, tanssit näyttäviä ja lavastus taustavideoineen kerrassaan hieno. Ei tarvinnut hävetä.

Mietin taas kerran Martti Suosaloa, miten hän vie kaiken huomion liikkuessaan näyttämöllä ja kuinka vaivattoman oloisesti hän sen tekee. 

Nyt on palattava arkeen, vaikka on sunnuntai.

tiistai 6. joulukuuta 2022

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Elän itsenäisessä Suomessa, jossa kaikilla saa olla mielipiteitä. Myös kepulaisilla. Ketään ei suljeta vankileirille. 

Olen syntynyt Pohjois-Savossa maaseutupaikkakunnalla, jossa mielipiteitäni ei arvostettaisi (kunnassa on kepulaisenemmistö). Silti minulle oltaisiin ystävällisiä ja taatusti autettaisiin, jos apua tarvitsisin tai vaikka en edes tarvitsisi. 

Olkaamme siis ystävällisiä toisillemme. Tämä kepuinho on melko uusi juttu ja liittyy tiettyjen lakien viivästyttämiseen.

Halusin lukea viihdekirjan ja valitsin ruotsalaisen Emma Hambergin romaanin Je m’appelle Agneta. Hesari on ilahduttavasti alkanut arvioida myös viihdekirjoja ja lehdestä löytyy Miina Supisen kritiikki tästä romaanista. Meinasin jättää lukemisen kesken jo ennen kirjan puoliväliä, sillä niin kliseinen asetelma on: Nelikymppinen elämäänsä kyllästynyt nainen lähtee Provenceen itseään etsimään ja löytääkin rennon, sensuellin elämännautiskelijan itsestään. Hankkii uuuden mekon ja alusvaatteet. 

Poikkeuksellista ja ilahduttavaa tässä viihderomaanissa on päähenkilön ystävyys vanhaan dementoituvaan homomieheen ja tämän miehen elämäntarina. 

En ole lukenut romaania loppuun, mutta sivulle 252 mennessä päähenkilö on löytänyt seksin lisäksi ranskalaiset juustot ja punaviinin. En ehkä pysty vegaaniruokovalioon koko loppuikääni. Olen syntynyt maitopitäjässä. Auttakaa!

Nyt lukijani Auvo T. on taas sitä mieltä, että pompin asiasta toiseen ja siinä hän on oikeassa. 

Kaikki lukijapalautteet ovat toivottuja. Ihana huomata, että joku seuraa blogiani edelleen. On niitä, jotka antavat vain positiivista palautetta ja niitä joilta saa kritiikkiä. Melkein aina joku on perehtynyt tekstin aiheeseen syvällisemmin kuin minä, joka en ole perehtynyt oikein mihinkään. Tämä tyyppi kertoo, miten asiat ihan oikeasti ovat. 

Hyvää itsenäisyyspäivää!


lauantai 3. joulukuuta 2022

Palkintopuhe

Iida Rauman hieno romaani Hävitys voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minun kirjani eivät ole palkintoja keränneet, eivätkä kerääkään, mutta kirjoitin varmuuden vuoksi palkintopuheen. On hyvä valmistautua, jos vaikka joskus niin käy. Sain idean kirjailija Laura Lehtolalta Facesta, mutta tämä on nyt ihan oma puhe:

 

Hyvät kirjallisuuden ystävät,

En olisi uskonut, että saan tämän palkinnon. Kukaan ei olisi uskonut. Elämä on arvaamatonta. Kiitos siitä.

Palkittuna kirjailijana haluan sanoa pari valittua sanaa. Valitsin sanat tänä aamuna ja kirjoitin tälle paperilapulle.

Kirjallisuus on tärkeää: Se viihdyttää, turhauttaa, kehittää ihmistä, sitä joko ymmärtää tai sitten ei. Monesti Finlandia-palkinnon saanut romaani ei viihdytä, eikä vie sukkia jalasta vaan hiukset päästä. Alkaa epäillä omaa ymmärrystään ja älyään. Nukuttaa, fontti on pientä ja kirjassa liikaa sivuja. 

Toisaalta on helppo valita joululahja: isälle tietokirjallisuuden Finlandia, kummilapselle lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon saanut kirja ja äidille kaunokirjallisuuden möhkäle. Palkinnon saajien talouskin on joksikin aikaa turvattu. 

Niin ja kun sana on vapaa, muistutan, että luonto pitäisi pelastaa, tasa-arvoa edistää ja tehdä talvikenkien pohjat paremmin pitäviksi. Toivon myös rauhaa maailmaan.

Kiitos vielä kaikille, varsinkin sille, joka minun kirjani tästä hienosta kirjapinosta valitsi. Voin ostaa uuden sohvan, kun Kerttu on sen edellisen raapinut tärviölle. Mukavaa loppuvuotta kaikille. 

Ostakaa minun kirjaani!

torstai 1. joulukuuta 2022

Taidematka

Matkustin kahden ystävän kanssa Vikingillä Tukholmaan katsomaan Hilma af Klintin teoksia (yläpuolella surkea kuva yhdestä maalauksesta). Taiteilija on ajankohtainen, sillä hänestä on hiljattain julkaistu elämäkerta (Pirkko Kotirinta, Hilma af Klintin arvoitus) ja elokuva (Lasse Hallstöm, Hilma). Elokuva ei taida olla nähtävissä elokuvateattereissa ollenkaan. 

Ruotsalainen taitelija maalasi abstrakteja taideteoksia jo 1900-luvun alussa ja oli liiaksi aikaansa (ja miehiä) edellä. Nainen oli erikoinen ja harjoitti mm. spiritismiä ja kuului taiteilijaryhmään De Fem. Taitelija antoi luvan julkaista abstraktit suurikokoiset maalauksensa vasta kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, mutta lopulta ne "löydettiin" vielä myöhemmin. Hilma af Klint opiskeli naistaiteilijalle sopien maisemamaalausta.

Modeerna Museetissa esillä olevat abstraktit työt ovat suurikokoisia akvarellitöitä, ehkä niissä on käytetty jotain liituakin (en ole asiantuntija, kuten varmaan arvaattekin). Töiden nimet viittaavat ihmispolon eri ikäkausiin. Katselimme antaumuksella, kun kerran olimme tulleet niin pitkän matkan päähän ihan tämän takia. Tai saattahan olla, että käytimme Hilma af Klintiä tekosyynä laivaristeilyyn.

Modeerna museet on erinomainen taidemuseo. Samaan aikaan esillä oli museon omaa kokoelmaa, yhdysvaltalaisen Nan Goldin omakohtaisia, rankkojakin videoteoksia ja kaiken päälle vielä söpöjä piparkakkutaloja. Kahvila, jossa pitää ehdottomasti nauttia kanelbulle.

Kävimme Fotografiska museossa lounaalla. Kivaan ravintolaan ei päässyt ellei ostanut museon pääsylippua. Outoa. Juoksin näyttelyn läpi, sillä olinhan siitä maksanut!

Laivalla oli sellaista kuin laivoilla on. Pitkiä käytäviä, kulahtanut trubaduuri, ravintoloita, Ville viikinki ja pallomeri. Näin alkuviikosta eläkeläisiä. Pallomeressä olisi ollut hyvin tilaa. 

Hytissäni ei ollut ikkunaa, mutta ikkunaverhot kuitenkin. Meinasin monta kertaa vetää verhot sivuun ja katsoa merta, vaikka verhon takaa löytyi pelkkä maalarinvalkoinen seinä. Laivan käytävistä tulivat mieleen Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto. Kaksoset käytävän päästä puuttuivat. 

Ostin laivasta meikkivoidetta ja pipon (tampereeksi pipan). En edes viinipulloa.

maanantai 28. marraskuuta 2022

Ei mitään päälle pantavaa

Puhelimeni muistista löytyi ajatus siitä, että nukkumista ei voi ulkoistaa. Onhan se niin, että melkein kaiken muun voi teettää toisilla jos rahaa riittää. 

Minut on kasvatettu siihen, että päivä menee pilalle, jos nukkuu myöhään. Tämän vuoksi ja ehkä sisäisistä, ihan biologisista syistä, olen aamuihminen. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että nukkuminen on tärkeää ja iloitsen, kun sattumalta aukaisen silmäni vasta seitsemältä. 

Nykyään puhutaan siitä, että pitäisi mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Minusta tuntuu välillä, että on vain epämukavuusalueita.  Miten sitten suu pannaan?

Olen tänään lähdössä pienen pienelle matkalle. Jos joku olisi tänä aamuna kysynyt "Lähdetkö?" en olisi lähtenyt, vaikka tiedän, että tulee olemaan kivaa. Nyt nuo välimerkit varmaan menivät päin persettä, mutta menkööt. 

Kaiken lisäksi minulla ei tänään ole mitään päälle pantavaa, vaikka kaapit tursuavat vaatteita. Olen tämänkin kertonut, mutta ei se mitään. Päiväkodissa oli keskusteltu siitä, että aikuisetkin voivat itkeä, ja poikani oli sanonut, että äiti itkee kun sillä ei ole mitään päälle pantavaa.

lauantai 26. marraskuuta 2022

Luostarissa


Vietin muutaman päivän Valamon luostarissa kirjoitusretriitissä. Nettiyhteyttä ei ollut. Säilyin silti hengissä. No olihan minulla sentään puhelin.

Jos käytetään amerikkalaista matkamittaa, niin "Valamo is about five hours from Tampere".  Matka meni yllättävän joutuisasti.

Matkalla söimme ABC:llä vaikka alun perin päätimme, ettemme nauti apetta kyseisessä syöttölässä. Näin tuppaa aina käymään. 

Luostarissa vietettiin joulupaastoa, joten vegaaniruoan saanti ei ollut ongelma. Söimme luostarin ravintolassa aamiaiset, lounaat ja nautimme kertaalleen valamolaisesta teepöydästä kaalipiirakoineen. Iltapalaksi lämmitimme vierasmajan mikrossa eineskeittoa, kunhan ensin lainasimme ravintolasta lusikat. Jokaiselle omat.

Saimme kirjoittaa Valamon luostarin kirjastossa, jonka kirjavalikoima oli hyvä. Ehkä ihan kaikkia uutuuksia ei löytynyt (monia löytyikin), mutta kirjallinen aikajana oli sitäkin pidempi. Kirjastossa oli erinomaisia kirjoitussoppia. Mikä voisikaan olla parempi paikka luovaan työhön kuin täysien kirjahyllyjen välissä.

Huoneeni fasiliteetteihin kuului laveri, kirjoituspöytä, kaappi, pari jakkaraa, hätätie (ikkunan yläpuolella luki hätätie ja tikapuut johtivat ikkunan alta lumihankeen), ikoni ja käytävän päästä löytyi vessa ja suihku. Huoneen lämpötila oli tasainen 24 astetta. 

Kävin kaikissa aamu- ja ehtoopalveluksissa ainakin pistäytymässä. Sytytin tuohuksen konevitslaisen Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin eteen ja esitin toivomuslistan. Ne kuulemma toteutuvat, mutta eivät välttämättä tänä vuonna. Minut on nyt muutenkin moneen kertaan siunattu. 

Rakastan ortodoksisen kirkon koristeellisuutta, tuoksua ja palveluksiin kuuluvaa mystiikkaa. Äänimaailma on meditatiivinen. Jännä ajatella, että siellä rukoillaan joka päivä vähintään reilu kaksi tuntia. Kaikki viedään läpi, vaikka kukaan ei olisi kuulemassa. 

Kirkkoon saa mennä kesken palveluksen, liikkua vapaasti minne sattuu (no ikonostaasin taakse ei saa mennä) ja pois voi lähteä, kun siltä tuntuu.

Keskustelimme uskonnosta ja S sanoi olevansa uskontojen suhteen aseksuaali.  Hän ei tunne niihin minkäänlaista vetoa. Mietin, että onkohan tutkittu, että hurahtavatko helposti rakastuvat ihmiset helpommin myös uskontoihin. 

Kaikenlaista muutakin pohdittavaa reissusta jäi. Jätän ehkä myöhemmäksi.

maanantai 21. marraskuuta 2022

Vaviskaa vanhoilliset!

Löysin Hesarista termin haavoittuvuuskrapula, joka tarkoittaa sitä, että kun pikkujouluissa humalassa avautuu työkaverille, niin aamulla kaduttaa. Käyttäisin mieluummin nimitystä haavoittuvuushäpeä. Monta kertaa on tullut hölistyä liikaa viinilasin ääressä. Olen myös silloin tällöin katunut sitä, mitä olen täällä selvin päin julkaissut. Lopulta olen ajatellut, että ketä se kiinnostaa.

Somessa avautuminen on valttia ja tuo sekä seuraajia että vihapostia. Seuraavaksi pitää valita avautuako siitä haavoittuvuudesta. Olen nähnyt Instassa julkista itkua, joka sekin on tietoinen valinta. 

Olen saanut ikävääkin palautetta (en tosin viime aikoina) ja tiedän miltä se tuntuu. Jos seuraajia on kymmenentuhatta, niin ihan varmasti tulee myös vihaviestejä. Olen liian pieni tekijä.

Liityin tänä vuonna kirkkoon, josta erosin kymmeniä vuosia sitten. Järjetön juttu sinänsä, sillä en pysty millään uskomaan siihen, että tapaisin kuolleet sukulaiset "rajan yli siirryttyäni". Eikö se kuoleman jälkeinen elämä ole kirkon perusjuttuja? Pidän kirkkorakennuksista anteeksiannosta ja siitä ajatuksesta, että köyhiä yritetään auttaa. Yleensä kaikki on hyvin kunnes pappi avaa suunsa (on toki niitäkin pappeja, joita kuuntelee mielellään, mutta ne ovat harvassa). Joku turvallisuuden kaipuu tässä on takana. 

Kävin eilen äänestämässä elämäni ensimmäistä kertaa kirkollisvaaleissa. Valitsin ehdokkaan, joka kannatti samaa sukupuolta olevien kirkkovihkimistä ja vegaaniruoan suosimista seurakunnan tilaisuuksissa. Ajattelin, että vaviskaa vanhoilliset ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Äänestysprosentti taisi olla hulppeat kymmenen prosentin luokkaa.

perjantai 18. marraskuuta 2022

Nonniin

Huippumalli haussa - kilpailu loppui. Jarrah voitti. Pääsin vihdoin ohjelman ikeestä.

Jarrahilla on hyvä tarina (sitä hyvää tarinaa on kaikkien kilpailijoiden kohdalla korostettu). Jarrah on myös mallimittainen ja valtiotieteen maisteri. 

Ilmoittauduin Otavan takkatuli-iltaan. Onkohan se takkatuli-ilta vai "takkatuli-ilta". Kai siellä paistetaan makkaraa. Toivottavasti tarjolla on myös vegaanista grillimakkaraa. Päätimme kollegan kanssa vaatia rahat takaisin ellemme pääse makkaran paistoon. 

Nyt on meneillään kirkollisvaalit. Sukulaiseni aikoo äänestää tyyppiä, jolla on mielestäni järkyttävät mielipiteet. Katsoin vaalikoneesta. Sukulainen ei ole ehdokkaan kanssa edes samoilla linjoilla, mutta kun tällä miehellä on kuulemma hyvät jutut ja hän asuu samassa talossa.

Tulevalla lastenkirjallani on uusi nimi. En aio kertoa sitä. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Kaikilla pitää olla tarina

Ystävä laittoi minulle viestin samalla kun istui kampaajan käsittelyssä. Hän oli kuvannut naistenlehdestä runon. Henkilön tuntien arvioisin, että hän huikkasi samalla ironisen marraskuuterveisen.

Ihan turhaan tuotakin tuskailet / jos päivä ei pilkota polkusi yllä. / Se valo, jota muualta löydä et, / sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.

Aaro Hellaakoski

En tunne Hellaakosken tuotantoa, mutta tämä runo ei ole kestänyt aikaa. Vierastan tuota "rintani luolaa". 

Kirjailijalla pitää olla tarina, jonka voi kertoa Helsingin Sanomissa ja naistenlehdissä. Kaikilla ihmisillä pitää ehdottomasti olla tarina.

Olen katsonut Huippumalli haussa -ohjelmaa. Onneksi huippumallin titteli ratkaistaan pian, sillä olen kuluttanut kohtuuttomasti aikaa kilpailun seuraamiseen. 

Ei riitä, että malli näyttää hyvältä ja pituutta on kuin koripalloilijalla, vaan mallilla pitää olla tarina, ihan kuten kirjailijallakin. Ehkä meiltä kaikilta aletaan odottaa tarinaa, ja se jolla on paras tarina, pääsee pisimmälle.

Sain pankilta viestin, jossa muistutettiin tapaamisesta. En ole käynyt niin vanhaksi, etten osaisi hoita pankkiasioita netissä, vaan tarkoituksenani on siirtää tilini Keski-Suomesta tänne Tamperelle. Alkaa vaikuttaa siltä, etten muuta takaisin Jyväskylään. Olen elämäni ensimmäistä kertaa velaton ja haluan samalla jättää asuntoni osakekirjat pankkiin säilytettäväksi. Pelkään, että hävitän ne. 

Tässä oli tämän päivän tarina. Ei häävi, mutta oma.

maanantai 14. marraskuuta 2022

Laskeminen

Äidin uurna laskettiin perjantaina. Vielä puolen päivän aikaan oli hämärää ja pilvet riippuivat syyttävinä yllämme. Valkoinen uurna seisoi jonkinlaisen pylvään päässä ja valkoiset puuvillanarut retkottivat kerällä uurnan päällä. 

Suntio kysyi haluaisiko joku kantaa uurnan. Kannoin sen mitä äidistä oli jäänyt jäljelle ja laskin pieneen hautakuoppaan niistä naruista kannatellen. Pidin hetken ajan äitiä sylissäni, vaikka meillä enemmänkin välteltiin fyysistä kontaktia. 

Kävellessämme hautaa kohti suntio varoitti kohta käynnistyvästä kellojen soitosta ja painoi kaukosäädintä. 

Isällä oli kirjava tupsulakki päässään. Teki mieli tönäistä ja komentaa häntä riisumaan se.

Olihan se koskettavaa. Siinä oli ihmisen pitkä elämä yhdessä astiassa. Isä, siskot ja minä lapioimme maata uurnalle ja suntio viimeisteli. Hän asetteli pikkuruiselle kummulle valmiiksi katkottuja havuja. Siinä on ammatti, jossa vaaditaan hienotunteisuutta. 

Sisko oli ostanut haudalle tarkoitetun kynttiläasetelman. Kynttilä sytytettiin, asetelman sijaintia paranneltiin muutaman kerran ja lähdettiin täytekakkukahveille.


torstai 10. marraskuuta 2022

Kotimuseo


Kuuntelin Antti Holman podcastia Antin koulumatka: Holma jorisee niitä näitä autoa ajaessaan. Pierun haju mainitaan.

Holma opiskelee elokuvakoulussa Los Angelesissa. Hän kertoo podcastissaan, että siellä kaikilla opiskelijoilla on diagnoosi ja he ilmoittavat sen liukkaasti, yleensä ennen kuin sanovat edes nimeään. Kesken ryhmätöitä jotakuta alkaa ahdistaa ja on pakko lähteä käytävälle makaamaan. Holma sentään itkee vasta kotona. 

Nyt ei hävetä eilinen tekstini ihan yhtä paljon. 

Olen pitkään suunnitellut käyväni Taidekoti Kirpilässä ja eilen toteutin sen ystäväni  L:n kanssa. Juhani Kirpilä oli reumalääkäri (en tavannut häntä koskaan). Mies aloitti taiteen keräämisen jo opiskeluaikoina. Hän osti kesätienesteillään Maria Wiikin pastelli- ja guassityön Ohdakkeita. Kirpilä oli perheensä ainoa lapsi ja peri varakkaat vanhempansa ja pystyi ostamaan taidetta ja myöhemmin hulppean kahdesta asunnosta yhdistetyn huoneiston, jossa museo sijaitsee. 

Tuossa arvokkaassa kodissa hän asui kumppaninsa Karl Rosenqvistin kanssa ja siellä pidettiin hyviä bileitä, kuten legendaariset Kastanjankukkajuhlat. Kirpilä toimi vuosia Kauneus ja Terveys -lehden pakinoitsijana ja hän teki neljä maailmanympärimatkaa (jos muistan oikein). 

Juhani Kirpilä kuoli 56-vuotiaana ja hän oli testamentannut koko omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle. Edellytyksenä oli tämän kotimuseon perustaminen. 

Olisipa ollut somaa viettää Kirpilöillä Kastanjankukkajuhlia. 

Opastettu museokierros oli tosi kiinnostava. Juhani Kirpilästä sai mielikuvan vähän ristiriitaisena hahmona. 

Museo on auki keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Porukkaa oli ehkä liikaakin, mutta kierroksen loputtua saattoi kierrellä vielä rauhassa ja visioida millaista olisi ollut asua tai edes bilettää taiteen keskellä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Terapiassa

Terapiassa käyminen on normaalistunut ja samalla sitä on ryhdytty pitämään vähän samanlaisena juttuna kuin hierojalla käymistä. Ne joilla on rahaa menevät ja muut sitten jatkavat lihakset tönkköinä. Tämä ei pidä paikkaansa, terapiassa käyminen on kovaa työtä.

Käyn terapiassa, eikä tämä ole edes ensimmäinen terapiajaksoni. Koen, että tällä kertaa joku on minun puolellani, eikä yritä banalisoida varhaisen lapsuuteni erokokemuksia. Moni lähimmäinen sanoo, että sehän oli niihin aikoihin tavallista (niin oli) ja ne (muut paitsi minä), joilla on ollut vastaavia tai pahempia kokemuksia, ovat positiivisia ihania ihmisiä. 

Onhan moni selvinnyt, vaikka olisi pidetty kouluikään asti pimeässä komerossa ja syötetty homehtuneita leivänkannikoita ja parasta ennen päivän ohittanutta piimää. 

Erokokemukset ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiini ja siihen, miten olen voinut rakastaa lapsiani (anteeksi lapset!). Toisaalta olen päässyt melko pitkälle elämässäni, sillä on pitänyt osoittaa, että kelpaan. Olen yrittänyt miellyttää kaikenlaisia kusipäitä. 

Ajattelin lapsena, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Minua ärsyttivät aikuiset, jotka niin sanoivat. Ajattelin, että he valehtelevat.

Olen tehnyt työni, en ole ollut sairauslomilla, en ole romahtanut, olen maksanut veroni ja lajitellut jätteeni. Maksan terapiani itse. Hymyilen ja olen kohtelias. Välillä olen ihan onnellinen. Häpeän tätä päivitystä jälkeenpäin.

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Säädyttömät kuninkaalliset

Luin vanhoja matkapäivityksiäni. Pitäisi varmaan matkustaa johonkin, ettei muutu liian moneen kertaan pestyksi akryylineuleeksi. Nuhjuiseksi, tunkkaiseksi ja nukkaiseksi. 

Puheenaiheeni rajoittuvat televisiosarjaan, säähän, Pentuliveen, Mika Aaltolaan ja Lidlin tarjouksiin. Minusta Mika Aaltolaa kannattaa varoa. Mies alkaa olla yhtä suosittu kuin Sauli Niinistö ja Xi Jinping yhteensä.

Tarkoitan televisiosarjalla Netflix-sarjaa The Crown. Olen käyttänyt iltaisin tunnin verran ainutkertaisesta elämästäni sen katsomiseen. Jokaisen jakson alussa kuvaruudun vasempaan yläkulmaan ilmaantuu muistutus siitä, että sarja on liian kovaa kamaa alle 16-vuotiaille, sillä se sisältää seksiä ja alastomuutta. Kumpaakaan ei näytetä. Sarjassa Elisabet patikoi tukevissa nahkakengissään Skotlannin maaseudulla ja tapaa Buckinghamin palatsissa pääministereitä muodolliseen mummoasuun pukeutuneena.

Mitä minä sitten katson kun The Crown loppuu? Diana tuli jo kuvioihin. Uusi kausikin on tulossa. Eiköhän näillä kuninkaallisilla mennä edelleen. 

Eipä muuta. Näin tänään kaistaleen kirkasta taivasta, ei siihen tarvita matkustamista vaan poikkeukselliset sääolosuhteet. Se tuntui säädyttömämmältä kuin The Crown konsanaan.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Voi Möpsöä!

Katsoin eilen Pentuliveä. Möpsö oli siinä vaiheessa synnyttänyt yhden pennnun. Tänä aamuna niitä oli kolme!

Jännä miten tuollainen tapahtuma liikuttaa, vaikka onhan prosessi osin kaupallinen. Pennut myydään uusille omistajille (en tiedä, mitä näiden varalle on suunniteltu). Miltä Möpsöstä tuntuu luopua jälkeläisistään? Tuleeko ikävä vai onko Möpsö onnellinen kun pennut lähtevät omilleen? Luultavammin jälkimmäinen pitää paikkaansa.

Möpsölle ei tänä aamuna ruoka maittanut. Voi Möpsöä!

Kävin kastelemassa M:n kukat. Ne olivat litimärkiä (ei siis tarvinnutkaan kastella) paitsi basilika, joka oli kuollut. Nostin lattialla lojuneet mainokset pöydälle. Pahoittelin viestillä basilikan toivotonta statusta.

Ostin uuden sähköhammasharjan, joka puhdistaa tehokkaammin kuin entinen jo melkoisen väsähtänyt harja. Vein pattereita ja vanhan sähköhammasharjan lähikaupan kierrätyslaatikkoon, jossa luki, että pattereiden navat pitäisi teipata. En siis ollut teipannut. Jos kyseinen liike palaa, se on minun syytäni. 

Olen viime aikoina huomannut olevani todella kyyninen ja yritän taistella tuota ominaisuutta vastaan. Ihmisillä voi oikeasti olla mielessään hyviä asioita. 

Aamun oraakkelikortissa lukee: Gifted, Fertility, Creativity, Growth, Space. Selitysvihkossa päivän korttiin liittyy möyheää uushenkisyyttä, jota en kykene vastaanottamaan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Heidi järjestää

Vuoden kuluttua julkaistavalle lastenkirjalleni mietitään myyvää nimeä. Olen perehtynyt  lastenkirjojen nimiin ja huomannut, että niissä mainitaan usein kirjan päähenkilön nimi. Voisin ottaa esimerkin kaukaa menneisyydestä Astrid Lindgrenin kirjoista: Eemelin uudet metkut, Peppi järjestää,  Yksityisetsivä Kalle Blomkvist, Katto-Kassinen kujeilee, Se pikuinen Lotta, Marikki, Rasmus ja kulkuri ja niin edelleen. 

Lastenkirjoilla ei ole hämäriä nimiä kuten aikuisten romaaneilla: Sataa suolaista vettä (Eeva Joenpelto), Hänen olivat linnut (Marja-Liisa Vartio) tai jos katsotaan syksyn uutuuskirjoja: Pimeät kuut (Tommi Kinnunen) tai Liekinkantajat (Ulla-Leena Lundberg).

Pakko myöntää, että alkuperäinen nimi oli hieman hämärä. 

Ajatelkaa, miltä tuntuisi, jos aikuisten romaaneillakin olisi samantapaisia nimiä kuin lastenkirjoilla. Suosikkidekkari Hildur olisi varmaankin nimeltään Hildur ratkaisee murhan.  En ole varma kuka siinä ratkaisee mitä, mutta ymmärrätte varmaan idean.

Olen katsonut ohjelmaa Kaaoksen kesyttäjät (MTV Katsomo). Siinä perheillä on jostain syystä homma karannut käsistä ja asunto täyttynyt tavaralla siinä määrin, että se haittaa liikkumista ja elämistä. Paikalle saapuu juontaja, ammattijärjestäjä ja puuseppä, joka rakentelee säilytysratkaisuja. Kaikki irtoroina kuljetetaan varaston lattialle kauhisteltavaksi ja puolesta siitä rojusta pitää luopua. Muutos on hurja ja sitä ihastellaan yhdessä. 

Ohjelmasta inspiroituneena kuljetin tänä aamuna turhia tavaroita roskikseen. Sellaisia, joita en käytä koskaan, enkä halua niitä myöskään muiden ongelmaksi. Nykyään mietin tosi tarkkaan tarvitsenko jotain vai himoitsenko sitä jostain syystä, joka helpottaisi ilman ostamista. Usein jonkun tavaran himo ajan myötä laimenee eikä voimistu.

Jos konmarittamisestani kirjoittaisi lastenkirjan, sen nimi olisi Heidi järjestää tai peräti Heidi konmarittaa.

 


maanantai 31. lokakuuta 2022

Tukholma-syndrooma

Tapasin serkkuja, joita olin tavannut viimeksi noin kolmekymmentä vuotta sitten. He olivat vanhentuneet.

Meidät heitettiin lapsena koko kesäksi mummolaan. Siihen aikaan lastenhoito ratkaistiin näin. Mummo ruokki laajaa katrasta ja sen on täytynyt olla raskasta. Hän laittoi ruoan, leipoi ruisleipää, rieskaa ja pullaa. Kuivuneesta pullasta tehtiin korppuja, joita kasteltiin teehen. Sähköjä ei ollut ja vaari haki juomaveden lähteestä.

Me lapset kävimme keskenämme uimassa ja serkkuni kertoi, että mummolla oli tapana välillä kurkata ikkunasta ja laskea montako päätä vielä näkyi veden yläpuolella. Minun muistikuvani mukaan ikkunoista ei ollut näköyhteyttä uimapaikkaan. 

Serkku kertoi, että he kiusasivat minua ja kun sitten lopulta purskahdin itkuun, he lallattivat "Herkkä Heidi, herkkä Heidi!" Jostain syystä en tunne katkeruutta serkkujani kohtaan vaan oli kiva jutella heidän kanssaan. 

Kärsin todennäköisesti Tukholma-syndroomasta.


perjantai 28. lokakuuta 2022

Kuolinilmoitus

Kaikki somekuplassani intoilevat tänä viikonloppuna kirjamessuista. Olen menossa äidin hautajaisiin, enkä messuille. Tajusin, että jos kirjoitan someen olevani menossa johonkin, niin joku on aina samaan aikaan menossa äitinsä hautajaisiin. Joka ikinen viikonloppu järjestetään jonkun äidin hautajaiset ja jotakuta tytärtä ahdistaa, kun ei tiedä miten kaikki menee. Ja miltä tuntuu. 

Kaikki tunteet ovat sallittuja (näin sanotaan), mutta voin vakuuttaa, ettei niitä vääriä tunteita kannata kuitenkaan ääneen sanoa. 

Tämän kokemuksen jälkeen katson kuolinilmoituksiakin toisin silmin: Ne ovat kompromisseja. Minä kirjoitin, editoin ja hyväksytin aina uudestaan muilla. Käytin äidistä ensimmäistä kertaa sanaa rakas. Ei meillä sellaisia sanottu. Äiti olisi pitänyt kuolinilmoituksestaan.

Varmistimme äidin syntymäpaikan. Mietin, että syntyikö hän oikeasti siellä. Miten hän sitten joutui sinne toiselle laidalle Suomea ja lopulta sinne missä minäkin synnyin. Enää ei voi kysyä. 

Kysykää! Puhukaa! Sopikaa asiat! Sanokaa ne kolme sanaa jos siltä tuntuu (älkää sanoko jos ei tunnu siltä). Ei se äiti ainakaan sitä kuolinilmoitusta lue.

torstai 27. lokakuuta 2022

Hautajaiset

Jätin aamun vesijumpan väliin, joka oli tietysti tavatonta. Kadun jo. Minua väsytti niin, etten jaksanut pakottaa itseäni uimahalliin.

Ystäväni lainaa meille autoaan hautajaismatkaa varten. Hautajaisiin kuuluu siirtymisiä ja jotenkin voimavarat eivät nyt riitä junassa istumiseen, junan vaihtamiseen Pasilassa ja  lähdön  odottamiseen. Kävimme eilen toisen poikani kanssa tutustumassa auton ihmeellisyyksiin. Luottavainen auton omistaja ja poikani kävivät pienellä koeajelulla ja minä jäin pihalle odottamaan. He viipyivät mielestäni kauan. Kun he vihdoin palasivat, sanoin epäilleeni heidän ajaneen kolarin. M oli sanonut pojalleni, ettei ehkä kannata viipyä kauempaa, sillä Heidi luulee, että olemme kolaroineet. Näin optimistinen ihminen olen.

Instassa seuraamani nainen luettelee päivän hyviä tapahtumia ja ajattelin kokeilla samaa. Se ehkä kiinnittää mielen kaikkeen positiiviseen. Eilisen positiivisiin kuului auton lainaksi saaminen, joka on tosi iso asia ja olen siitä kiitollinen. Kävin myös kampaajalla, joka on aina virkistävää. Sain luettua lukupiirikirjan (Svetlana Aleksandrovna Aleksijevitš, Neuvostoihmisen loppu, 697 s.) Nyt kaipaan jotain pientä, tiivistä ja kepeää.

Tiistaina treenasin kuntosaliryhmässä (kivaa), käväisin vielä päälle uimahallissa (liikaa?), tapasin R:n ja sain häneltä tuliaiseksi pikkuruisen kauniin lautasen. Lautanen oli vähän tulitikkulaatikkoa suurempi. H ehdotti, että sen päälle voisi illalla riisua korvakorunsa. Kuvasin lautasen ja korvakorut, lautasen ja suklaakonvehdin (ostin ihan siihen tarkoitukseen konvehtirasian) sekä lautasen, jolla makasi pekaanipähkinä. Julkaisin kaiken tämän Insta storyissä. Nyt huomasin, että unohdin kuvata lautasen ja D-vitamiinitabletin, ehkä teen sen vielä. Olen lapsellinen. Tiistai-iltana tapasin pirkanmaalaisia kirjailijoita.

Tein kuolinilmoitusta ja koska en ollut juurikaan nukkunut edellisenä yönä, kaikki muutosehdotukset ärsyttivät minua. 

Maanantaina kävin jumpassa ja juttelin S:n kanssa puhelimessa. S:n miehen yhdeksänkymppisen entisen anopin hautajaisiin osallistui sata surijaa. Ei kannata olla liian pidetty ihminen.

maanantai 24. lokakuuta 2022

Rumat alushousut

Kävin uimahallissa, jossa pari musliminaista ui lastensa kanssa. Naisten keho oli peitetty vaatetuksella päästä varpaisiin. He kävivät suihkussakin noissa pitkähihaisissa paidoissa ja pitkissä mustissa trikoohousuissa. Miten inhottavilta tuntuvat märät vaatteet iholla.

Kävimme ystävän kanssa Tullintorin kauppakeskuksessa. Pistäydyimme kaupassa, jossa myydään sukkahousuja ja alushousujakin. Näimme siellä sikarumat lörpsöttävät alushousut. Ne oli ripustettu oikein tyrkylle, joten ehkä sellaiset menevät kaupaksi. Mietimme, milloin ryhdymme moisten kammotusten käyttäjiksi. Kaverini sanoi, että siihen väliin kuuluvat vielä  siirtymävaiheen alushousut.  Jos osaisin piirtää, piirtäisin pikkuhousujanan, jossa vasemmalla ovat stringit ja äärimmäisenä oikealla lahkeelliset beiget puuvilla-alushousut (ei elastaania vaan roikkuva malli).

Mummo käytti vaaleanpunaisia lahkeellisia alushousuja ja osti niitä meillekin joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi. Niissä oli aina runsaasti kasvun varaa.

Pukeutumista pidetään pinnallisena, toissijaisena asiana. Muodin seuraamista pidetään epäekologisena ja epäeettisenä. Vaatteet pitää kaivella kirpputoreilta tai ostaa järkyttävän hintaisia design-riepuja. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan pelkästään kylmältä ja sateelta suojautumista vaan myös itseilmaisua. 

Muistan iäkkäitä potilaita, jotka sanoivat, etteivät he enää tarvitse yhtään uutta vaatetta. Minusta se oli jotenkin surullista, vaikkakin tietysti ekologista ja eettistä. Kaipaisin reilun kaupan vaatteita vai onko vaatteiden valmistaminen aina epäreilua? Jos niiden ompeleminen on reilua, niin vähintään kankaiden valmistus on saatanasta.

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Äidin kanssa

Kuuntelin puolella korvalla (miten puolella korvalla kuunnellaan?), kun Ylen ykkösellä soitettiin Anneli Kannon mielilevyjä ohjelmassa "Näistä levyistä en luovu". Ohjelmassa Kanto mainitsi useamman kerran oopperakäynneistään äitinsä kanssa. 

Ymmärsin ohjelmaa kuunnellessani, etten koskaan käynyt oman äitini kanssa kahdestaan muualla kuin ruoka- tai vaatekaupoissa. Kerran hurautimme koko perheen voimalla Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan Giuseppe Verdin oopperaa Don Carlos. Välillä mietin, tapahtuiko se ihan oikeasti, sillä onhan se ollut melkoinen rahallinen satsaus. Isä ja äiti kuuntelivat paljon klassista musiikkia yhdessä. Isä ei voi sietää iskelmää tai rockia. Hänellä on asiasta hyvin vahvat mielipiteet.

Äiti olisi epäilemättä lähtenyt mielellään kanssani oopperaan, konserttiin, teatteriin tai elokuviin, jos olisin pyytänyt, mutta en tehnyt sitä. Ei tullut edes mieleeni. Yksi syy oli varmasti se, että isä ja äiti olivat niin kiinteästi pari ja he kävivät kaikkialla kahdestaan. 

Olemme muistelleet, mitä äiti harrasti. Työtä (työ ei taida olla harrastus), sisustamista, joogaa, sudokuja, kävelemistä ja englanninkielisten dekkareiden lukemista. Äiti oli kerran kunnallisvaaliehdokkaanakin. Olimme aikoinaan poliittisesti aika erimielisiä, mutta ajan mittaan ihtohimot ehtivät silläkin alalla tasaantua. 

Minua pelottaa mitä pappi äidistä sanoo, sillä isälläni on taipumusta liioitella saavutuksiamme. Ei tietenkään koskaan meille asianosaisille vaan muille. Minähän olen liioittelutaipumuksesta täysin vapaa.

perjantai 21. lokakuuta 2022

Sinä jätit sen kotiin

Kävin aamulla uimahallissa. Unohdin ottaa mukaan hiusharjan ja tasapainon vuoksi jätin uimahalliin shampoopulloni. Ei muuten ollut sitä kaikkein halvinta laatua vaan kohtalaisen arvokasta lientä.

Mieleeni tuli äidinkielen opettajamme Helka Nurmi. Kun hänelle sanoi "Unohdin kirjan kotiin", hän korjasi napakasti "Sinä jätit sen kotiin."  Hän jaksoi sanoa sen joka kerran. Hän tarkoitti, että teit sen tahallasi senkin pannahinen.

Uimahallissa oli tosi vähän porukkaa, vaikka nyt lienee syysloma. Meitä oli vesijuoksuradalla vain kuusi. Päämme näyttivät veden pinnalla pomppivilta ongenkohoilta. Vain toinen sauna oli lämmin. Saunassa keskusteltiin kuukautissuojista. 

Pienessä altaassa ei ollut ketään ja kävin siinä yksikseni vesijumppaamassa.  

Eräs ystävä sanoi, että olen liikunnalla käyvä ihminen. Niin olenkin. Käytän liikuntaa masennuksen ehkäisynä/hoitona. Uimahallissa käynti vastaa Cipralex 10 mg tai Efexor dep 75 mg. Vähintään.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Epäpätevä ihminen

Instassa liikkuu haaste, jossa kysytään mitä töitä kukakin on tehnyt. Miksi minullekin tuli tarve kertoa asiasta? En tiedä. 

Olen tehnyt töitä kioskissa myyjänä, toimistotöitä, siivoustöitä (niitä varsinkin), sairaanhoitajan töitä (epäpätevänä tietysti), lääkärin hommia (toivottavasi hieman pätevämpänä), olen kirjailija (päätin käyttää tuota termiä, vaikka olenkin epäpätevä) ja eläkeläinen. Olen tehnyt myös tutkimusta, mutta se laskettaneen tuohon lääkärin professioon.

Häpesin pitkään eläkeläisyyttä ja loukkaannnuin, jos joku ystävällisesti kysyi, olenko jo eläkkeellä (tämä tapahtui pari kertaa jo ennen eläkkeelle jäämistä). En kuitenkaan lyönyt kysyjiä tai sylkenyt heidän päälleen. Eläkeläiskorttia minulta ei ole kysytty kertaakaan, joten en taida olla poikkeuksellisen nuoren näköinen tai sitten eläkeläisyydellä ei ole tapana huijata. 

Häpesin vaihdevuosia. Nehän olivat vitsailun aihe hikoilupuuskineen. Minuun ne vaikuttivat lähinnä niin, että nukuin entistäkin haperammin. Nainen saa tehdä mitä vaan kunhan ei vanhene tai liho. Saa vanhentuakin, jos se ei näy. Sellaisia naisia kuin Seela Sella ihaillaan (no ihan syystäkin). Sella näyttää aina samalta, jotenkin söpöltä pieneltä eläimeltä (se ei ole onneksi hänen ainoa avunsa).

Katsoin eilen Areenasta dokumentin Claes Anderssonista, joka kertoi sairauksistaan,  terapiastaan, peliriippuvuudestaan, Aidsin pelosta, itsemurha-ajatuksistaan ja tietysti työstään poliitikkona ja psykiatrina. Jazz-musiikin esittämisestä. 

Andersson oli sympaattinen. Aikoinaan eräs kollega sanoi, että nuori Andersson oli komein mies, jonka hän tunsi. Dokumentin aikaan mies oli jo rupsahtanut. Englanniksi nimenomaan naisista sanotaan "She let herself go" kun on lihottu, eikä enää niin laittauduta. Miehistä ei tietenkään sanota niin.

Ehkä Anderssonin elämä ja sen ongelmat lohduttivat jotakin, dokumentti tyydytti monen uteliaisuutta ja toisaalta ehkä Andersson avautui mielellään, kun kerran tuli siihen tilaisuus. Ehkä ainakin joku sitten ohjelman katsottuaan lukee miehen runoja tai proosaa. 

Miksi minulla on tarve paljastaa jotain itsestäni? Ei kaikkea tietenkään, mutta kuitenkin. Että joku huomaisi minut ja sanoisi, että oletpa ihana.

Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa aina vaan samaa kirjaa. Minä kirjoitan samaa blogitekstiä uudestaan ja uudestaan. 


maanantai 17. lokakuuta 2022

Oumaigaad

Keitin puoli kiloa kikherneitä. Tein hummusta, josta tuli tosi hyvää, jotenkin raikasta. Syödessä tuntui kuin maata ähöttäisin aurinkotuolissa Välimeren rantahietikolla. 

Vähän kokkareiseksi hummus jäi, sillä minulla ei ole tehosekoitinta vaan sotkin mössöä sauvasekoittimella. Niitä kikherneitä jäi runsaasti yli ja tein niistä keittoa ja pakastin keitettyjä kikherneitä hätätilanteiden varalle. Nyt moni ajattelee, että saahan niitä valmiiksi keitettyinä purkista, mutta se olisi ehdottomasti liian helppoa. Elämään tarvitaan lisää vaikeusastetta.

Aamun Hesarissa puhuttiin murresanoista. Pohjois-Savossa käytettiin runsaasti kummallisia ja hilpeitä sanoja. Kiuruvedellä sanottiin "En kehtaa", kun tarkoitettiin, etten viitsi tehdä jotain. Kun muutin lapsena Helsinkiin, minua ei aina ymmärretty.  Hauska oli tietenkin haaska, huasteleminen juttelemista, hölvääminen oli jonkun tuotteen liiallista käyttämistä (mitä sitä hajuvettä hölväät), kahveli haarukka ja iholla olevasta ruvesta käytettiin nimitystä rahka jne. Mummoni käytti ruisleivän viipaleesta nimitystä kakku ja pulla oli hänelle vehnänen. 

Kun serkut kiusasivat minua, huusin ELÄ! (kaipa se oli savolainen muoto, jolla tarkoitettiin kieltää heitä: ÄLÄ). Ja he vastasivat "Elänhän minä, jos et sinä tapa". Kyllä ärsytti.

Nykyään kuulee nuorten naisten sanovan joka käänteessä oumaigaad. Oh my God miten hyvää hummusta. Voisi toki sanoa myös voe tokkiinsa, miten hyvvee hummusta, mutta olisiko se kovin tyylikästä.

torstai 13. lokakuuta 2022

Maailman kautta

Äitini kuoli sunnuntaina. Kuolemaan liittyy monenlaista järjestettävää: hautapaikka, hautakivi, kukat, siunaustilaisuus, musiikki, virret, ruoka, kuolinilmoitus. Ihmiset, joille ilmoitetaan kuolemasta. Virkatodistus. Hoivakotiin vietyjen tavaroiden pois kuljettaminen. 

Monista asioista huolehtii hautaustoimisto. Istun Metso-kirjaston kahvilassa ja Google mapsin mukaan tästä kivenheiton päässä toimii kolme hautaustoimistoa. Olen lukenut jostain, että kyseinen liiketoimi kulkee usein suvuittain.

Siskoni asuu samalla paikkakunnalla kuin vanhempani ja vastaa kaikesta. Kiitokset siitä hänelle. Me muut pääsemme taas kuin koira veräjästä. Äitini muuten käyttäisi tässä tuota kuin koira veräjästä -ilmaisua.

Kun olin lapsi, ystäväni äidinäiti kuoli ja ystäväni äiti käytti suruhattua. Hatusta roikkui musta huntu, joka peitti kasvot. Hän kulki hatussa kaupungillakin. Suruhuntuja myydään näköjään edelleen ja sellaista on kuulemma lähiomaisen sopivaa käyttää. On myös sallittua piiloutua mustien aurinkolasien taakse.

Aikoinaan ollessani töissä terveyskeskuksessa, tulivat vainajan omaiset pyytämään hautajaisia varten diatsepamia, ettei itkettäisi. Jos hautajaisissa ei saa itkeä, niin missä sitten?

Heräsin kolmelta yöllä ja aloin miettiä, miten suositun hautajaisvirren Maa on niin kaunis sanat menevät. Maailman kautta/ kuljemme laulain on oikeastaan hienosti sanottu, sillä mehän vain käväisemme täällä. Kiitävi aika/ vierähtävät vuodet/ miespolvet vaipuvat unholaan pitää myös paikkansa. Kun olin miettinyt sanat läpi, sain taas nukahdettua.

Kävin aamulla vesijumpassa ja jostain syystä minun teki mieleni sanoa  "Äitini kuoli sunnuntaina". En kuitenkaan sanonut.

maanantai 10. lokakuuta 2022

Lepää rauhassa äiti

Tarkastan kirjastossa käydessäni hyllyn, johon asiakkaat saavat tuoda kirjojaan. Minunkin pitäisi harventaa kirjahyllyni sisältöä, mutta sen sijaan mukaan tarttuu usein lisää painotuotteita. 

Viime viikolla nappasin hyllystä Albert Camus'n klassikkoromaanin Sivullinen. Romaani alkaa näin: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhaikodista sähkeen: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää, ehkä se tapahtui eilen. 

Lukija saa heti jonkinlaisen käsityksen siitä, ettei pojan ja äidin suhde ollut kovin lämmin.  En ole vielä lukenut romaania. Äiti on aina äiti.

Oma äitini kuoli eilen. Hän sairasti pitkään. Syntyessäni äitini oli itsekin melkein lapsi, vain 19-vuotias. Hän lähti Helsinkiin opiskelemaan (isä oli jo siellä) ja minä jäin pariksi vuodeksi mummoni hoitoon. Nuorempi siskoni syntyi viiden vuoden kuluttua ja toinen seitsemän vuotta syntymästäni.

Äitini ei enää koskaan sano "Nuttu nurin onni oikein". Äiti ei ratkaise sudokuita eikä lue englanninkielisiä dekkareita. Kukaan ei puhu minulle kuopiolaisista patologeista (äiti työskenteli osastonhoitajana yksityisessä patologian laboratoriossa ja työ oli hänelle hyvin tärkeää). Minua eivät patologit olisi voineet vähempää kiinnostaa. Äitini ei vaihda enää huonekalujen järjestystä tai lue ilmoituksia myytävistä asunnoista.  En enää koskaan syö äidin leipomia korvapuusteja. 

Äitini ei ole tehnyt näitä asioita muutamaan vuoteen, mutta nyt tekemättömyyden päälle on pudonnut lopullisuuden paino.

Vielä reilu vuosi sitten isä ja äiti lenkkeilivät säännöllisesti. Äidistä tuli viimeisinä vuosinaan kovin laiha ja pieni. Äitiä huimasi ja hän kaatuili, mutta hän vakuutteli, ettei häntä lenkkeillessä huimannut. Vauhti oli ainakin kova, eikä meno ollut erityisen vakaata. Me lapset ehdotimme kävelysauvoja, mutta niihin äiti ei taipunut.

Äiti vietti viimeisen vuotensa hoivakodissa. Torstaina sovittiin saattohoidon aloittamisesta ja eilen hän menehtyi. Nyt minulla tulevat kyyneleet silmiin kun tätä kirjoitan. Olen samaan aikaan surullinen ja huojentunut. Mietin, oliko äiti ollut ainakin silloin tällöin onnellinen. Katuiko hän jotakin. Ei tullut koskaan kysyttyä. 

Lepää rauhassa äiti.

perjantai 7. lokakuuta 2022

Huonot yhteydet

Olen matkalla junalla Saloon. Sinne on mentävä Pasilan kautta, sillä Turun rautatieasemalla tehdään jotain raideremonttia. Junaliput maksoivat kuusikymppiä ja junavaunu täyttyy jonkun työporukan mölinällä ja matkustajien yskimisellä. En viitsi käyttää maskia.

Reissun aluksi järjestettiin tietovisa, jossa kysyttiin työkaverin lasten nimiä ja Pariisin reissulla hävinneitä tavaroita. Joukkueiden nimiin liittyi jotain sisäpiirijuttuja.

Eräs kaverini sanoi, että Salo on hänen mielikaupunkejaan. Salossa on hyvä kirpputori. Kaupunkiin on kehnot yhteydet Tampereelta. Oma vikani, kun haluan asua Tampereella enkä Salossa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Rakkaani merikapteeni

Näin eilen Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Odotukset olivat korkealla, sillä elokuva sai Hesarin arvostelijalta neljä tähteä. 

Elokuvaan oli palkattu erinomaiset brittinäyttelijät ja maisemat olivat upeita kuin television brittisarjoissa. Meri myrskysi ja entisen merikapteenin talo törrötti yksinäisellä, tuulisella paikalla. Ihmisillä oli brittityyliin liian vähän vaatteita päällään. 

Tarinassa entinen merikapteeni Howard (James Cosmo) asustaa yksinään ja hänen tyttärensä Grace (joka on muuten sairaanhoitaja ja jota näyttelee Caterine Walker) yrittää huolehtia äkäisestä ukosta. Gracella on ongelmia itsensä kanssa, hän käy vastentahtoisesti jossain naisten ryhmäterapiassa ja avioliitto vetelee viimeisiään.

Kun Howard alkaa hukkua sotkuihinsa, palkkaa Grace miehelle taloudenhoitajan, Annien (Brid Brennan).  Alun lyhyen kiukuttelun jälkeen Howard ja Annie rakastuvat toisiinsa. Howard nousee nojatuolistaan ja Annien sukulaiset pyörivät nurkissa, eikä Grace pidä siitä. Menneisyyden traumat paljastuvat.

Lähdin elokuviin suurin odotuksin. Rakkaani merikapteeni näytti hyvin epäsuomalaiselta, enemmänkin brittielokuvalta. Näyttelijät olivat erinomaisia. Ihanaa, että käsiteltiin vanhempien ihmisten rakkautta. Juoni oli aika arvattava, mutta eikö usein ole niin. 

Mielestäni elokuvasta puuttui jokin omaperäinen, taika, joka oikein hyvissä elokuvissa on. En osaa tätä selittää. Minun olisi pitänyt rakastaa elokuvaa, mutta en kuitenkaan rakastanut. Kuulin kuinka lähelläni istuvat naiset kehuivat elokuvaa ihanaksi. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Syöminen on vaikeaa

Käyn kerran viikossa kuntosaliryhmässä. Liikunnan jälkeen pukuhuoneessa sanoin naisille meneväni heti juomaan pullakahvit, johon joku sanoi, että mitätöin näin liikunnan positiivisen vaikutuksen. Ajatus tuntuu hassulta, sillä enhän liiku laihtuakseni. Liikun koska se on kivaa ja liikkuminen pitää minut kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. 

Kuuntelin lenkillä Raisa Omaheimon kirjaa Ratkaisuja läskeille ja ymmärsin, että läskifobia vaikuttaa myös meihin keskipainoisiin (Omaheimo kritisoi termiä normaalipainoinen). Lapsuudenkodissani puhuttiin jatkuvasti lihottavista ruoka-aineista, lihomisesta ja laihdutuksesta. Syömisen jälkeen usein voivoteltiin kaikkea sitä, mistä oli juuri äsken nautittu. Kaduttiin jokaista herkkupalaa.

Vaikka olen ollut suuren osan elämästäni hoikka, olen useasti rajoittanut syömistäni eri tavoin Tein sitä varsinkin nuorena. Tälläkin hetkellä syön pääosin vegaanisesti, jonka varjolla voi säädellä kalorimääriäkin, onhan taustalla suurempi missio, syömisen ekologisuus. Noin yleisesti ottaen en enää suuremmin ajattele painoani.  Nykyäänhän tiedetään, että kun normaalipainoinen laihduttaa, niin pitkällä tähtäimellä tämä voi johtaa ylipainoon.

Omaheimo kertoo, että kun tutkija Saara Särmä lopetti laihduttamisen, hän sai siitä säästyneellä energialla tehtyä väitöskirjan. 

Omaheimon kirjassa pohditaan miten läskit (tätä termiä kirjailija käyttää) nähdään elokuvissa. Nyt kun mietin, en oikein saa päähäni muita "läskielokuvia" kuin Gilbert Grapen, jossa sairaalloisen lihava äiti kuolee. Häntä ei saada pois omakotitalon yläkerrasta kuin nosturilla, joten lapset päätyvät polttamaan koko höskän. 

Kun elokuvissa nainen on ruma ja läski, hän on joko hauska tai psykopaatti.  

Nyt tuli nälkä. Tiedän kyllä lihavuuden terveysriskit. Lähden laittamaan ruokaa.


torstai 29. syyskuuta 2022

Melkeinelämä

Käyn edelleen sillä ihanalla kirjoituskurssilla. Julkaisen tässä yhden kirjoitusharjoitustuotoksen, vaikka kukaan ei ole sitä pyytänyt. Kukaan ei muuten ole tähän mennessä pyytänyt yhtään mitään. Olisi kiva kirjoittaa "Yleisön pyynnöstä..." 

Blogillani ei ole minkäänlaista takuuta, eikä palautusoikeutta. Joudutte altistumaan kaikenlaiselle paskalle (ja nyt vielä kirosanalle). En saa edes fonttia kohdalleen. 

No niin, se luvattu tuotos:

Olen melkein lukenut Kalevalan

käynyt espanjankurssin

leiponut omenapiirakan ja

nähnyt Erica Vikmanin Kian tuossa kadulla

tai saattoi se olla naapurin miehen Toyotakin.

Osaan melkein ommella mekon

tulikin housut.

Niitä voi melkein käyttää.

Huomenna vien ne kierrätyskeskukseen.  

 

---------------

Huomasin eläväni melkeinelämää. 

 

Mitäpä näistä. Kävin kosmetologilla ja värjäytin kulmakarvani ja silmäripseni. Melkein nukahdin. Kysyin mitä tarkoittaa kulmakarvojen laminointi. Ei varmaankaan pysyvää muovilla päällystämistä. Se on kuulemma vähän kuin permanentti, jolla kulmakarvoja saa kohotettua ihosta ja ne näyttävät tuuheammilta. Taidan jättää kulmakarvani entiselleen. En viitsinyt nyppiä niitä silloinkaan kun ne kuului muotoilla ohuiksi äkäisiksi viivoiksi. Laiskuudestani johtuen minulla on vielä muutama kulmakarva jäljellä. 






tiistai 27. syyskuuta 2022

Solitude

Aamun oraakkelikortissa lukee Solitude ja sen alla Contemplation, Quiet, Clarity ja Renewall. Ystävä Helsingistä tulee käymään. Miten nyt toteutan hiljaisuutta ja mietiskelen? Huomenna varmaan kehotetaan tapaamaan ihmisiä. 

Hesarissa kerrottiin miehestä, joka kävelee työpäivän aikana jopa 60 000 askelta juoksumatolla. Laite näytti sähköllä toimivalta. Eikö olisi järkevää kehittää juoksumatto, joka muuntaisi tuon lihastyön sähköksi? 

Allekirjoitin lastenkirjan kustannussopimuksen. Siihen ei liity mitään kovinkaan juhlallista: tunnistaudutaan pankkitunnuksilla ja täpätään allekirjoituspalkkia, jolloin koneella kirjoitetun nimen alle tulee oma nimi kaunokirjoitusfontilla kirjoitettuna. Allekirjoitus näyttää selkeältä verrattuna oikeaan allekirjoitukseeni, jota lapset sanoivat joskus häpeävänsä. Siitä kiemurasta ei saa mitään tolkkua. 

Lastenkirjan julkaisu on vasta vuoden päästä, joten se ei tunnu vielä kovin todelliselta. Tulen käymään vielä läpi monenlaisia tunteita.

sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Söpöysvajaus

Hämeenpuiston varrella on toiminut muutaman vuoden ajan liike nimeltään Vihkokauppa. Olen odottanut, milloin kauppa katoaa taidekauppojen ja muiden turhien liikkeiden rivistöstä.

Kävin ensimmäistä kertaa Vihkokaupassa ja sieltä löytyi vihkojen lisäksi muistikirjoja, kyniä, leimasimia, tarroja sekä Tarot- ja oraakkelikortteja. Nuo kortit olivat tosi söpöjä, joten ostin pinkan oraakkelikortteja sillä ajatuksella, että niistä voisi saada kirjoitusinspiraatiota. Vedin tänä aamuna pakasta kortin, jossa lukee Responsibility, Relationships, Construct, Self-care. Tuntuu liian yleisluontoiselta, oraakkelimaiselta. Seuraavaksi ajaudun harrastamaan kiviterapiaa ja katsomaan kaivon paikkaa varvun avulla.

Korttipakka tuntuu kivalta ihan fyysisenä esineenä. Kortit ovat söpöjä. Tykkään salaa söpöydestä, vaikka se onkin aliarvostettua. En myönnä sitä edes itselleni. 

Ehkä alan kaivata söpöä hömppää, sillä maailma tuntuu turvattomalta. Ehkä lapsuudestani ja nuoruudestani on jäänyt söpöysvajausta. Syntymäkunnassani Kiuruvedellä ei söpöyttä edes tunnettu, oli vaan kivisiä peltoja ja lenksottavia navettoja. Nyt mummoni sanoisi, että olihan jorriinipenkit, posliinikannu ja -vati , joiden kylkeen oli maalattu ruusuja.


perjantai 23. syyskuuta 2022

Aamusta päivä pisin, illasta lyhyin

Aamupäivä tuntuu pitkältä, sillä olen mennyt varttia vailla seitsemäksi vesijumppaan. Oliko vesi kylmempää kuin aiemmin vai kuvittelenko niin? Näin varhain lämmitetään ainoastaan toista saunaa.

Uimahallin äänentoistolaitteet, jotka hiljattain korjattiin, eivät toimineet taas tänään, joten palattiin väliaikaiseen kaiutinviritykseen. Meneeköhän taas puoli vuotta vai ovatkohan korjaushenkilöt tällä kertaa ripeämpiä? Tulevatko varaosat ja piuhat vai odotellaanko niitä loppukausi?

Onneksi olen ollut töissä sairaalassa, joten olen tottunut siihen, että asiat vievät aikaa. Se on luonnonlaki. Vaaditaan kaavakkeita, tietokoneohjelmia ja päätöksiin tarvitaan monen eri tason johtajan hyväksyntä.

Koska olen herännyt aikaisin aamusta, jolloin päivä on pisin ja aikainen lintu madon nappaa, olen ehtinyt lukea Hesarin, Pirkko Saision romaania Passio, kirjoittaa ja katsoa yhden jakson Huippumalli haussa -ohjelmaa. Olen tyytyväinen saavutuksiini. Kohta voinkin jo lähteä lounaalle.


torstai 22. syyskuuta 2022

Hyvä Tampereen kaupungin tielaitos

Olen osallistunut ihanalle kirjoituskurssille ja julkaisen tässä eilisen kirjoitusharjoituksen. Muokkasin tekstiä pikkuisen.

En ole seonnut. En avaa kirjoitustehtävää tässä sen tarkemmin.

Hyvä Tampereen kaupungin tielaitos,

 

Ylitän usein Pirkankadun Aleksanterin kirkon kohdalta, jossa on liikennevalot, kuten varmasti jo tiedättekin. Nämä valot ovat toistuvasti jähmeän punaiset ja joudun kipeine jalkoineni törröttämään tien vieressä tuntitolkulla, jumalauta. Se aiheuttaa minulle sydämen tykytystä ja rintakipua. Toki kipu voi liittyä muuhunkin ja onhan minulla stressiä, sillä asumiskuluni ovat nousseet. Ei raha ole ihmiselle onneksi tärkeintä vaan rakkaus. Tie on kuin elämä ja vie kahteen suuntaan, eikä suinkaan aina Roomaan. Pirkankatu on suora ja johtaa Tipotien terveysasemalle tai Hämeenpuistoon, riippuu mihin suuntaan sitä kulkee ja missä iässä.  Kun valo lopulta vaihtuu vihreäksi, nostan käteni kohti taivasta, huudan hallelujaa ja tanssin tien yli. Liikennevaloissa seisominen lisää mielen vakautta. Osaan jo odottaa, enkä tapa ketään. Lämpötila on tänään kaksitoista astetta, mutta se tuntuu kuin kahdeksan, ainakin minusta.

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Erityiskallis Sting

Sting esiintyi Nokia-areenalla. Kurssikaverini oli saanut hankittua keikalle erityiskalliit liput eikä päässyt, joten hän tarjosi minulle lippua ja sanoi, ettei tarvitse maksaa mitään. Maksoin kuitenkin osan lipun hinnasta. Minusta istumapaikka oli hyvä, mutta ei ihan sen summan arvoinen. 

Tämä oli jo toinen Sting-kertani. Edellisestä oli niin kauan, että olin unohtanut miten paljon hittejä hepulla on. 

Gordon Matthew Sumner näytti siltä, että treenaa vähintään viisi tuntia päivässä ja jättää oluet ja pullakahvit juomatta. Hän on jo 70-vuotias, jota on ainakin noin kauempaa katsottuna vaikea uskoa. 

Oikealla puolellani istui mies, joka on mahdollisesti opettanut minulle joskus biokemiaa, en muistanut häntä, eikä hän minua. Vasemmalla puolellani keikkaa seurasi nuorempi mies, jonka olen tavannut toimiessani erään kirjoitusyhdistyksen vuosikokouksen pöytäkirjantarkastajana. Muistin miehen nimen juuri ennen encorea. Meillä oli kurssikaverini, hänen vaimonsa ja ystäväpariskunnan liput.

Nokia-areenan ravintoloissa ei ole tuoleja. Olen käynyt Atlantassa isossa hallissa, jonka ravintoloissa oli normaalit pöydät ja tuolit. Ärsyttävää seisoskella ja nauttia tarjoiluista, jotka olivat mielestäni aika suppeat ja jonot pitkiä.

Bändi oli hyvä ja Sting myös. Hienoja taustalaulajia. 

maanantai 19. syyskuuta 2022

Syvissä vesissä

Uimahallin saunassa näkee monenlaisia vartaloita. Aniharva täyttää nykyiset kauneusihanteet. Se on jotenkin lohduttavaa.

Tuttu mieskirjailija (näitä mies/naisalkuisia sanoja ei pitäisi käyttää, mutta tässä se lie paikallaan) laittoi viestin, jossa hän kysyi mistä uimahallin naistensaunassa puhutaan. En tiedä. "Saako heittää löylyä?" 

Perjantaina olin juuri nostanut persaukseni peflettinä käyttämältäni pieneltä froteepyyhkeeltä, kun eräs nainen alkoi kertoa treffeistään. En kehdannut palata paikalleni.

Kävin sunnuntaina syvän veden jumpassa. Olihan se ihan tehokasta, mutta ajauduin jatkuvasti muiden reviirille. Vyötärölle kurottu kelluke yritti nousta kainaloihin. Liikkeitä oli vaikeampi pitää kasassa, sillä jalat eivät yltäneet pohjaan. Ohjaajan mikki ei toiminut. Mikin kanssa säätäminen kuuluu melkeinpä asiaan, mutta nyt sitä ei saatu ollenkaan toimimaan.  Jumppa loppui jotenkin yllättäen, jopa liian nopeasti.

Vaikka vesijumppa oli rankka, se tuntui rentouttavalta verrattuna kovalla lattialla jumppaamiseen. Minusta urheilussa on raskainta liikuntasuoritukseen valmistautuminen, jumpan jälkeinen peseytyminen ja vaatteiden vaihtaminen. Vesijumpassa se kaikki tulee melkein itsestään. 

Lähiuimahallini on avattu samana vuonna kun synnyin. Ensin mainittu on museoviraston suojelema rakennus. Minä kuljen Doc Martenseissa ja omistan samanlaisen nahkatakin kuin pääministeri, ostin sen jo vuosia sitten. Olen mukana kaiken maailman nykyaikaisissa kotkotuksissa ja rakastan Aikuiset televisiosarjaa. 


lauantai 17. syyskuuta 2022

Lakko

Olen vältellyt pinnalla olevaa aihetta, vaikka se herättää minussa voimakkaita tunteita. Olen aina ollut sitä mieltä, että hoitajille pitäisi maksaa parempaa palkkaa, enkä ole muuttanut mieltäni. 

Olin erikoistumisaikoinani teho-osastotyössä neljän kuukauden ajan. Kyseessä oli yliopistosairaalan teho. Kaikissa potilaissa roikkui sellainen kymmenen letkua ja piuhaa ja kaikki olivat hengityskoneissa. Sepsispotilaita, suurten leikkausten jälkitiloja, elvytettyjä potilaita, monivamma- ja palovammapotilaita. Nuoria, keski-ikäisiä ja ehkä joku vanhakin. Sellaisia, jotka kuolisivat ilman tehohoitoa.

Työn stressaavimpia hetkiä olivat käynnit rtg-osastolla, silloin kun potilas piti viedä  TT-tutkimukseen, tavalliset rtg-kuvat otettiin teho-osastolla (rtg-laite tuotiin siis paikan päälle). Rtg-matkaan lähtö vei vähintään puoli tuntia: Potilas piti siirtää kuljetusrespiraattoriin, kuljetussänkyyn ja ne kymmenen tippapulloa ja lääkeinfuusiota oli pakko saada mukaan. Jos potilaan tila oli labiili (epävakaa), tuli matkalla taatusti hapetus- yms. ongelmia ja paluumatkalla teholle ihan oikeasti melkein juostiin. 

Jos joku teho-osasto suljettaisiin (onneksi ei suljeta), tämä tarkoittaisi potilassiirtoja kaupungista toiseen. Meidän siirtomme oli vain sadan metrin juoksu. Ambulanssiin tarvittaisiin hoitaja, joka osaisi hoitaa tehopotilaita ja taidot omaava lääkäri. Siitä huolimatta potilaita kuolisi.  

Miettikää vaikka vakavaa auto-onnettomuutta, jossa auto olisi täynnä nuoria, joista moni tarvitsisi tehohoitoa.

Minusta työtaistelut ovat myös terveydenhuollon henkilöstön oikeus ja onhan niitä ollut. Suojelutyötä on tehtävä, sillä onhan se jokaisen inhimillinen velvollisuus, eihän ketään loukkaantunuttakaan jätetä kadulle virumaan. Muunkinlaisella lakolla voidaan saada tuloksia. Hallituksen velvollisuus on suojella ihmishenkiä.

torstai 15. syyskuuta 2022

Lastenkirja

Sain iloisen uutisen, että lastenkirjani julkaistaan Karistolta syksyllä 2023. Nyt tietysti epäilen, että tämä julkinen iloitseminen jollain kierolla tavalla estää julkaisun. En ole vielä allekirjoittanut kustannussopimusta. 

Voin ehkä kerrankin sanoa, että olen tyytyväinen kirjoittamaani tekstiin. Sen sanottiin olevan lämmin ja huumorintajuinen kirja tärkeästä aiheesta. Kirjaan tulee mustavalkoiset piirroskuvat, enkä vielä tiedä kuka sen kuvittaa. 

Oli kiva kirjoittaa jotain hauskaa ja samalla vakavaa ja unohtaa sarkasmi.

tiistai 13. syyskuuta 2022

OK.

Moni Facebook-ystävä hehkutti siirtäneensä joulukaktuksen ulos nauttimaan kesästä. Nyt nämä huonekasvit palkitsevat omistajansa kukkimalla. Oma kaktukseni vietti kesän Ikurissa omakotitalon pihamaalla. Siellä sille oli vaihdettu uusi parempi ruukku sen entisen muovikipon tilalle. Kasvi palasi hiljattain kotiin ja näyttikin rentoutuneelta ja levänneeltä, mutta tuo kiittämätön paskakaktus ei silti kuki. 

Yläkerran naapureille on syntynyt lapsi. Näin vauvan ensimmäistä kertaa ja onnittelin vanhempia, jotka ulkoiluttivat lastaan illalla saadakseen hänet nukahtamaan. Kerroin, että vauvan itku kuuluu minulle, mutta ei häiritse. Jälkeenpäin minua harmitti, sillä kuuluuhan se, jos oikein tarkkaan kuuntelee. Sanon sen seuraavalla kerralla, mutta pahentaako se tilannetta? Stressaantuvatko he siitä, että vauvan itku kantautuu naapurin korviin. Elämä on vaikeaa. Minulla on usein tapana sanoa jotain, jota kadun myöhemmin. 

Hämmästelen ihmisiä, jotka kysyvät jotain julkisesti tai sanovat mielipiteitään suuressa joukossa vieraita ihmisiä. Minulla on tapana puhua itselleni näin: "Ketä kysymyksesi tai mielipiteesi kiinnostavat?" tai "Jos sanot jotain, niin häpeät sitä jälkikäteen." tai "Mieti vielä" (sitten onkin jo myöhäistä). Minusta tuntuu, että tilan ottaminen on sen varastamista toisilta. Tuttujen kesken osaan kyllä ottaa liikaakin tilaa.

Areenassa on nähtävissä Aikuisten kolmas kausi. Sarja on ihana ja toimii opetusohjelmana meille jo enemmän elämää nähneille. Viesteihin ei saa vastata kuten minä vastaan, eli OK ja piste. Se kuulostaa hyvin vihaiselta.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Omaelämä

Sähkön hinta nousi juuri kun entinen sähkösopimukseni umpeutui. Asun kerrostalossa, joten en ole aiemmin oikeastaan edes noteerannut sähkölaskuani. Kaipa olen sen maksanut, koska sähköä virtaa jatkuvasti sähkölaitteisiini.

Kirjauduin Fortumin sivulle ja luin, että minua on laskutettu neljästi vuodessa, viimeisin lasku oli 80 euroa. Nykyään joka firman sivuilta löytyy kuluttajan oma profiili ja omat sivut. Olen kadottanut kaikkien salasanat. Omakanta, OmaTays, OmaFortum, Omaelämä.

Uudessa sopimuksessani (tuulisähkö, toinen firma) sähkö/kWh maksaa nelisen kertaa entisen verran, joten jatkossa tulen huomaamaan sähkölaskuni. Ryhdyin heti suureen sähkötaisteluun.

Jostain taistelu on aloitettava. Kytkin kylpyhuoneen lattialämmityksen pois. Nyt kylpyhuone ei tunnu enää missään määrin houkuttelevalta. Suihkuun on hipsuteltava villasukat jalassa.

Aiemmin vaihdoin puhtaat vaatteet joka päivä, nyt vaihdan vain alusvaatteet ja sukat, muiden asusteiden statuksen arvioin päivittäin ja teen päätöksen siitä onko vaate käyttökelpoinen vai joutaako pesuun. Urheiluvaatteet on pakko pestä jokaisen käyttökerran jälkeen. Tavoitteenani on pestä pyykkiä aiempaa harvemmin.

Televisiota tai saunaa minulla ei ole. Joskus oli. Sauna oli kätevä urheiluvälinevarasto. Ostin äskettäin uuden jääkaapin, sillä entisen sisäseinät olivat ikijäässä. 

En tiedä mitä muuta voisin enää tehdä.  Yhtiövastike tulee luultavammin kallistumaan. Ettei nyt tule sellaista kuvaa, ettei meikä kärsi. Minä kärsin ihan kaikesta ja ympäri vuoden.

Eurooppa- ja omistajaohjausministeri (??) Tytti Tuppurainen kehotti vaihtamaan hiustenkuivaajat ja kihartimet papiljotteihin. Se ei vissiin ihan ymmärrä ihmisten ongelmia. Minä taas ymmärrän.


lauantai 10. syyskuuta 2022

Musta neliö


Taidehistorian kurssilla edetään kohti nykytaidetta. Nykytaide on inspiroinut minua enemmän kuin vaikkapa renessanssin taide, mutta kurssin myötä olen oppinut sitäkin katsomaan ja siitä nauttimaan.  Wikipedia sanoo renessanssin ajan olevan taiteen suurimpia kukoistuskausia ja ovathan sen ajan maalaukset ikonisia. Kaikkea pitää ensin opetella: kävelemistä, syömistä, lukemista, kirjoittamista ja taiteen katsomista.

Viime kerralla kurssilla käsiteltiin mm. suprematismia Venäjällä. Kazimir Malevitš (1878-1918) keksi maalata muotoja, joita ei luonnosta löydy. Hänen kuuluisiin töihinsä kuuluu musta neliö. Kankaalla ei ole muuta kuin tuo neliö. Hän maalasi myös valkoisen neliön valkoiselle pohjalle (se erottuu silti taustastaan), mutta sen hän uskaltautui maalamaan villisti vinoon, eikä se seiso enää ojennuksessa kuten musta neliö. 

Seuraavaksi siirryttiin konstruktivismiin Venäjällä. Venäjällä oltiin innoissaan vallankumouksesta ja pyrittiin laajentamaan taidetta käsittämään muutakin kuin perinteiset maalaukset ja veistokset. Taiteilija ei ollut enää romanttinen baskeripää, vaan haluttiin luoda uusi taiteilijan malli, joka olisi pikemmin teknikko kuin taiteilija (tuon pikemmin teknikko kuin taiteilija lainasin suoraan luentomonisteesta). Vallankumouksen ajan avantgardistehin kuului El Lisitski (taiteilijan nimestä käytetään näkäjään myös muotoa Lissitzky), joka oli myös valokuvaaja ja arkkitehti. Hän maalasi monenlaista neliötä ja ympyrää ja teoksissa on myös tekstiä ja ne saattoivat olla julistavia. Mainittiin myös Aleksandr Rodtšenko, joka oli taidemaalari, muotoilija, kuvanveistäjä, lavastaja, arkkitehti, taidegraafikko ja valokuvaaja ja mitä muuta vielä olikaan. Sitten olivat vielä Naum Gabo ja Vladimir Tatlin. Avangarde Venäjällä päättyi ikävä kyllä 1930-luvulle tultaessa ja pakottauduttiin sosialistiseen realismiin, joka ei minua miellytä.

Olen aina ihmetellyt mikä se Bauhaus (1919-1933) oikein oli, nyt siihen tuli vähän selvyyttä. No olen kyllä lukenut, että aikoinaan Saksassa toimi Bauhaus- niminen taidekoulu, mutta en ymmärtänyt miksi se oli niin merkityksellinen. Ehkä ne olivat ne ennakkoluulottomat ihmiset, jotka siellä toimivat kuten Walter Gropius, Johannes Itten, Paul Klee, Vasily Kadinsky, Luwig Mies van der Rohe, Le Corbusier.... Heille taitaa Alvar Aaltokin olla paljosta velkaa. Luennoitsija muuten mainitsi, että saattaisi olla, ettei ilman Bauhausia ehkä olisi pilvenpiirtäjiä. Luultavammin olisi.

Nyt on pakko lopettaa tämä huitaisu. Kiitos ja näkemiin. Palataan. Siivotaan koti, pestään lakanat. Istutaan kirjastossa. Juodaan kahvia. Piirretään kulmakarvat. Maalataan huulet. Eletään muualla, mutta silti täällä. Viedään roskat.

 

keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Rakas pyykinkuivausteline

Olen miettinyt esineitä, joita omistan.  Uutta puista pyykinkuivaustelinettä ja pellavalakanoita. Ajatukseni liittyvät Marja Saarenheimon esseisiin Esineiden perimmäisestä olemuksesta (Vastapaino 2020). Saarenheimo on psykoterapeutti ja tutkija. Sain vinkin kirjasta eräältä kurssilta.

Meillä on ihan liikaa roinaa. Tavara kertyy kasoiksi. On muotia raivata kylmästi kaikki se, joka "ei tuota itselle iloa". Asiasta on kirjoitettu kirjoja ja on muodostunut jopa ammattikunta, joka auttaa ihmisiä pinojen ja täysien kaappien ikeestä.

Vierastan ylisiistejä koteja. Pidän runsaudesta, väreistä ja kirjakasoista (niin kauan kun ne pysyvät kasassa). Rakastan kirjahyllyjä.

Saarenheimon kirjassa kerrotaan amerikkalaisista veljeksistä Homerista ja Lagleystä, jotka asuivat kahdestaan. Homer oli sokea. Heidän kotinsa oli täynnä sanomalehtipinoja ja muuta roinaa, niin että tavaroiden keskelle oli raivattu käytäviä, joita pitkin he liikkuivat. Lopulta Lagley menehtyi tavarapinon alle ja Homer veljensä avun puutteeseen. E.L. Doctorov on kuulemma kirjoittanut veljeksistä romaanin. Ihan tällaiseen tilanteeseen harva sentään päätyy. Suurin osa meistä kerää korkeintaan tyhjiä jugurttipurkkeja, aikakausilehtiä tai sukkahousuja.

Saarenheimon kirjassa siteerataan Matti Mäkelää, jonka mukaan talosta pitää löytyä aina jotain repsottavaa. Kun se korjataan, huomataan seuraava rempallaan oleva nurkka. Katsoin repsottavaa sähköjohtoa kymmenen vuoden ajan. Nyt se on korjattu. Nykyään kiinnitän huomioni uusiin puutteisiin, joita en repsottavan sähköjohdon aikoihin edes huomannut. 

Esineet on huomioitu myös runoudessa. Ranskalainen runoilija Francis Ponge kirjoitti esinerunoja. Neljännesvuosisadan verran Ponge rustasi runoja saippuasta. Pablo Neruda taas laati oodeja eri esineille.

Koska kirjoittaja on psykoterapeutti myös Freud mainitaan. 

Esineet ovat meidän jatkeitamme myös ihan konkreettisesti. Ajatelkaa vaatteita, koruja, laukkuja ja kelloja. Kännyköitä!

Katson ostamaani pyykinkuivaustelinettä rakkaudella. Miten keveä se onkaan ja kaunis katsella. Ostin sen Ikeasta ja yllätyin, kun sain valmiin telineen, enkä rimakasaa. Olen nähnyt televisiosta ohjelman, jossa kerrottiin naisesta, jolla oli rakkaussuhde Eiffel-torniin, miksei sitten pyykinkuivaustelineeseen.

tiistai 6. syyskuuta 2022

Suomen presidentti: Urho Kaleva Kekkonen

Julia Thuren kirjoitti somessa, että hänelle pääministeri on Paavo Lipponen ja naishiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi. 

Tein tietysti oman listani:

 

Presidentti: Urho Kekkonen

USA:n presidentti: Ronald Reagan

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri: Leonid Brežnev

Kestävyysjuoksija: Lasse Viren

Radiokanavat: Yleis- ja Rinnakkaisohjelma

Viihdeohjelma: Spede show

Radio-ohjelma: Nuorten sävellahja

Elokuva: Milos Forman, Yksi lensi yli käenpesän

Kotimainen elokuva: Mika Kaurismäki, Valehtelija

Banderolliteksti: Ei lehmä kaipaa sonnia kun sataa ydinpommia

Oopperalaulaja: Martti Talvela

Poliitikko: Paavo Väyrynen

Pääministeri: Kalevi Sorsa

Sopimus: YYA-sopimus

Koulut: kansa- ja oppikoulu, lukio

Rocktähti: David Bowie

Herkku: lämpimät voileivät

Televisiokuuluttaja: Teija Sopanen 

Seksuaalikasvatus: ---------

Laitoin nämä ihan intuitiolla, kaikki eivät edusta ihan samaa aikaa.

maanantai 5. syyskuuta 2022

Viihdettä kansalle

Pitäisi kerätä lauseita yhteen tiettyyn tarkoitukseen, eikä minulla ole toistaiseksi varastossa muuta kuin Aleksanterin kirkon lähellä seisovaan roskikseen kiinnitetty tarra, jossa lukee "Nato on rauhan tae" (suhtaudun lauseeseen vähän epäröiden, mutta ei siitä enempää). Odotan lähipäivinä kuulevani jonkun sanovan jotain syvällistä ja koskettavaa. Pitäisikö sellaisella lauseella olla tarkkaan säädellyt tekijänoikeudet?

Osallistuin Työväen kirjallisuuspäiville (kuulijana, en esiintyjänä). Paneelimuotoinen keskustelu saattaa olla vaivaannuttava sekä esiintyjän että kuuntelijan kannalta. Olen altistunut kankeiden paneelien kuuntelemiseen alani kongresseissa, joissa panelisteilla ei ole edes yhteistä äidinkieltä vaan kaikki puhuvat englantia, kuka sujuvammin ja kuka käyttää rallienglantia. 

Paneeliin osallistuu useimmiten viitisen henkilöä, joista yksi vetää keskustelua. Se ei ole aito keskustelu vaan jokaista osallistujaa haastatellaan vuorotellen ja muut odottavat omaa vuoroaan pöytää tuijotellen. 

Yhdessä paneelikeskustelussa otettiin esille viihdekirjallisuus, jota joku reppana joutuu kirjoittamaan pitääkseen lapset vaatetettuina ja itsensä kauramaidossa ja kahvissa. 

Voisiko olla, että joku saattaa jopa nauttia viihteellisen tekstin tuottamisesta? Saako niin tehdä häpeämättä itseään? Eräs ystäväni tavoittelee Prisma-kirjailijan asemaa, mutta toistaiseksi se on jäänyt haaveeksi. En uskalla edes uneksia moisesta. 

Onhan se toisaalta niinkin, että vaikka kuinka yrittää viihdyttää, saattaa tekstiin vahingossa putkahtaa hyvä lause tai tärkeä ajatus, eikä sitä välttämättä tule kitkettyä pois.

perjantai 2. syyskuuta 2022

Saivare

Kävin Nitsin keikalla G Livelabissa. Ostin lipun pari vuotta sitten ja muistaakseni tällä välillä vaihdettiin keikkapaikkaakin. 

Bändin treenitalo paloi hiljattain ja siinä menivät arkistot ja soittimet. Yhtyeen ihailijat lahjoittivat rahaa ja niillä nitsiläiset ostivat uudet instrumentit ja pääsivät kiertueelle. 

Jos joku ei tunne Nitsiä, siteeraan Hesaria "Suomessa jo 40 vuotta tunnettu taiderockyhtye". Nits on kotoisin Hollannista ja se perustettiin 1974. Bändissä on kolme jäsentä Henk Hofstede (laulu), Rob Kloet (rummut) ja Robert Jan Stips (koskettimet, voiko niin sanoa). Kosketan koskettimiasi. 

Nit on nettisanakirjan mukaan saivare.

Nits kärsii jonkinlaisesta Suomi-riippuvuudesta, sillä se ramppaa täällä alvariinsa. Yhtye on tehnyt levyn, jonka nimi on Alankomaat (siis ihan suomeksi kirjoitettuna).  Bändin joissakin kappaleissa on viittauksia Suomeen ja jopa pätkä suomenkielistä kuulutusta. Muistelen, että heillä on muitakin lauluja, jotka on nimetty suomeksi, suomalaisia kaupunkeja?

Henk mainitsi Marinin ihailevaan sävyyn ja sanoi Hollannin pääministerin olevan puupökkelö, eikä luultavammin ollenkaan tanssitaitoinen. 

Hieno keikka, eikä yhtään liian "taiteellinen". Taide ja rock yhdessä kuulostavat vaivaannuttavilta. Henk jutusteli mukavia ja otti välillä jonkun soittimen kätösiinsä.

Istuimme eturivissä, näimme kaiken ja musiikin volyymi oli juuri sopiva. 

Yleisö kehuskeli sillä, kuinka monta Nitsin keikkaa oli nähnyt. Minulla tämä taisi olla vasta kolmas.

Bändin jäsenet ovat jo kypsässä iässä. Vääntelin mielessäni kiertoilmaisuja vanhalle ja päädyin kypsään. Henkillä oli yllään lepattava puku ja oranssit lenkkarit. Hän näytti varsin kypsältä. Jos Henk olisi nainen, hän olisi joutunut meikkaamaan tuntitolkulla peittääkseen iän tuomat merkit. Henkin silmäluomet saivat roikkua vallattomasti, eikä hänen tarvinnut käyttää aikuisen miehen meikkiä. 


tiistai 30. elokuuta 2022

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Tänään käynnistyy 60+ kuntosaliryhmä. Kesän ajan olen käynyt kuntosalilla ihan omaehtoisesti. Ilman ohjausta. Mahdollisesti ihan väärin. Tässä on koulun alun tuntua. Reppu on pakattu ja kuntosalivermeet päällä. 

Isäni täyttää tänään 93 vuotta. Hän aloitti kuukausi sitten kuntosaliharjoittelun. Lonkka murtui joskus vuosi sitten. Yleensä lonkan murtuma tarkoittaa yhdeksänkymppisen loppua tai ainakin toimintakyvyn huomattavaa laskua. On se sitäkin tarkoittanut, mutta hänellä on kova tahto  kuntoutua. Isäni lenkkeilee päivittäin. Koskaan ei ole liian myöhäistä jne. Ei ainakaan ennen kuin sitten on todella liian myöhäistä.

Pitäisi muistaa olevansa tänään elossa, huomisestahan ei tiedä. Epäilen vahvasti olevani. Lähden siis kuntosalille. Sen jälkeen torikahville, ettei mene liian askeettiseksi.

maanantai 29. elokuuta 2022

Tuoksuu syksyltä

Tänä aamuna tuoksuu lievästi syksyltä ja se ilahduttaa minua. 

Ryhdyin kirjoittamaan jo ennen aamiaista (pidin kyllä tässä välissä aamiaistauon). Olen kokeillut samaa aiemminkin. Palaan parin päivän kuluttua aloittamaan aamuni Hesarilla ja aamukahveilla. Varhaisen kirjoittamisen tavoite on, että ihmisen järkevä puoli vielä nukkuisi ja vain vastuuntunnottomin, häpeämättömin ja luovin osa kirjoittajaa olisi hereillä. 

Kävelin eilen Pyhäjärven rantaa siinä Ratinan tienoilla. Kevyen liikenteen reitin varrella istui mies huomioliiveissä. Kun laahustin hänen ohitseen retkeilyhousuissa ja sadetakki vyötärölle kietaistuna, hän läpsytti käsiään kannustavasti. Luulin ensin, että minulle. Pian näkökenttääni ilmaantui useampia sukkahousujuoksijoita. Kyseessä oli maratonjuoksu, jonka tukkeena olin ollut.

Moni nuori nainen pukeutuu vaatteisiin, joita itse käyttäisin alusasuina, kuten ohuisiin legginseihin ilman hametta. Luin listan, jossa mainittiin mitä vanhempi nainen ei saa pukea päälleen: Listassa oli kahdeksan kohtaa, legginsejä ei mainittu. Lisään siihen yhdeksänneksi  Älä vanhene!

Kun lapset olivat pieniä, yritin saada heitä kesäleirille. Toinen heistä piti leireistä, mutta toinen oli vastahakoinen. Pistin vastahakoisen intiaanileirille, joka järjestettiin Tahkovuoressa. Lapset yöpyivät jonkinlaisissa tiipiirakennelmissa ja harrastivat muutakin kulttuurista omimista. Asumuksessa oli sadoittain hyttysiä. Lapsi ei viihtynyt kunnes löysi kaverinsa kanssa pelikoneet Tahkovuoren tiloista. 

No niin. Tulipa sekava setti. Käykäämme "oikeisiin" töihin.

lauantai 27. elokuuta 2022

Puhelimen vaarat

Katsoin Netflix-tuotantoa olevan dokumentin Valvontakapitalismin vaarat ja poistin puhelimestani sähköpostin, Facen, Instan, Ylen uutiset ja kaikki ilmoitukset. 

Tunsin hetken ajan helpotusta ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten oloni kävi levottomaksi ja latasin kaiken rojun padilleni. Kannattaa kokeilla kauanko pystyy olemaan ilman puhelinta/padia. Kestin vartin verran. 

Blogi on alustana hitaampi, vähemmän koukuttava ja selvästi menossa pois muodista. Lukijat ovat vähentyneet.

Roosalupi oli onnistunut ja kulttuuriravintola Kivi oli erinomainen paikka tällaiselle tapahtumalle. Olisin toivonut enemmän yleisöä. Oli kaunis ilma ja tilaisuus pidettiin sisätiloissa (jokaiselle suomalaiselle tulee tässä tilanteessa pakokauhu, että onko tämä juuri se kesän viimeinen lämmin ilta). Me esiintyjät emme ilmeisesti olleet riittävän vetovoimaisia. 

Homma pelasi erinomaisesti: esiintyjät olivat sanavalmiita, haastattelijat kirjailijoita, joten he osasivat kysyä oikeita kysymyksiä ja aikataulu napakka (30 minuuttia/kirjailija, ei yleisökysymyksiä). Siinä mielessä tilaisuus muistutti Helsinki lit- kirjallisuustapahtumaa. Nykyihminen jaksaa keskittyä juuri sen puoli tuntia. Usein yleisökysymykset kiinnostavat lähinnä kysyjiä. Minusta ne kannattaisi keskittää session loppuun (jos niitä halutaan).

Saimme Niina Hakalahden kanssa kehuja. Sanoin minua kehuneelle kuulijalle, että ei se romaani (Ei saa elvyttää) ole niin hyvä kuin tämän perusteella vaikuttaa. Tarvitsisin lääkityksen. 

Joku sanoi, että olemmeko Niinan kanssa harkinneet stand up-esiintymistä. 

Olin eilen vappujuhlissa. Siellä oli tarjolla "Vodka baari", jonka kohdalle en onneksi pysähtynyt. Tapasin ihailemani näytelmäkirjailijan! Nuori ammattimuusikko soitti isännän kanssa Beatles-kappaleita ja lähti sen jälkeen Festivaali-festivaalin keikalle. Kuulin hauskoja tarinoita, jotka jätän korrektisti kertomatta. 

torstai 25. elokuuta 2022

Roosalupi

Opin eilen uuden pissataukoa tarkoittavan sanan: biopaussi. Pidän usein biopausseja, pidän niitä sekä varmuuden vuoksi että tarvittaessa. 

Tänään järjestetään tamperelainen kirjallisuustapahtuma Roosalupi, jonka otsikkona on Lääketiede ja kirjallisuus. Tampereella järjestetään samaan aikaan lääkäripäivät. 

Kirjallisuustapahtuma pidetään kulttuuriravintola Kivessä (sijaitsee Tampereen teatterin rakennuksessa) klo 18 alkaen ja minäkin pääsen esiintymään. Minua haastattelee kirjallisuuden yleisnero Niina Hakalahti (laitoin tuon neron tähän ihan tahallani, sillä eihän sitä edes käytetä naisista). 

Muita esiintyviä lääkärikirjailijoita ovat Jussi Valtonen (haastattelijana Reetta Vuokko-Syrjänen), Emma Luoma (häntä haastattelee Tiina Poutanen) ja Pertti Saloheimo (Reetta Huttunen haastattelee). Lena Sjöberg pitää pienen alustuksen kirjallisuudesta lääketieteen opetuksessa. 

Tilaisuus on kaikille avoin ja ilmainen. 

Tervetuloa!