Lupaukset

Päiväni murmelina on taas käynnistynyt. Kaivoin imurin esille ja imuroin keittiön maton. Kohta lähden lenkille. Kun palaan, kompastun imuriin ja minun on pakko imuroida. Teen siivouksen pieninä helposti pureskeltavina paloina. Se sopii minulle.

Luen Sergei Dovlatovin romaania Kompromissi. Romaani sijoittuu 1970-luvun Neuvosto-Viroon ja sen sarkastinen huumori sopii hyvin korona-aikaan. Kirjan päähenkilö tekee töitä toimittajana, joka tarkoittaa ankaraa ryyppäämistä. Jutut hän kirjoittaa krapula-aamuina kymmenessä minuutissa. Kun hän etsii sopivaa haastateltavaa erityisistä ihmisistä, yhden ehdokkaan erityisyys perustuu siihen, että hän on käynyt Ranskassa. 

Olen katsonut Ylen sarjaa Kylmän sodan suomi. Onhan sitä ollut tosi mielenkiintoista katsoa. Koululaisena riitelin isäni kanssa, joka ivasi YYA-sopimusta ja luki ääneen Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa. Nyt voin sen tunnustaa, isä oli oikeassa: Neuvostoliitto oli diktatuuri.

Nyt pitäisi tehdä uuden vuoden lupaukset. Mietin vegaaniksi ryhtymistä. Voin luopua lihasta, voin luopua jugurtista, voin luopua maitosuklaasta, voin luopua sipatista (savolainen erikoisuus, maitokastike, jossa lilluu läskisiä sianlihapaloja, koulussa joskus tarjottiin), mutta en voi elää ilman pullaa! 

Ensi vuonna lupaan olla rohkeampi kuin tänä paskavuonna. 

Somessa ihmiset kertovat mitä aikovat tänään tehdä. Luen Dovlatovin romaanin loppuun. Imuroin. Soitan isälle.

Tämä ei ole maksettu mainos

Lockdown käy kalliiksi, sillä olen sohvalla maatessani ostanut netistä kitkakengät, merinovillaisen urheilukerraston ja ulkoilutakin. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Housut. Niitä en ole vielä hankkinut. Käytän vanhoja. 

Kokeilin Icebug-kitkakenkiäni, jotka ovat erinomaiset.  Tämä ei ole maksettu mainos. Ikävä kyllä.

Tunnen itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi, sillä minulla on työn alla kaksi käsikirjoitusta. Toinen on se epäonninen hylsyteksti ja toisesta en uskalla kertoa mitään. Hylsytekstille ei ole vieläkään kustannussopimusta (eikä sitä välttämättä tulekaan), mutta pientä positiivista on sen suhteen tapahtunut. 

Tein käsikirjoitustani varten taustatyötä, joka sai minut tuntemaan itseni enemmän kirjailijaksi ja vähemmän valekirjailijaksi. Laitoin sähköpostia Kelan viestintäosastoon, josta vastattiin jo seuraavana aamuna. Sain tiedon, jota tarvitsin. Hyvä Kela! Kela-raukka saa harvoin kiitosta.

Kirjailijaliiton residenssijakso Ateenassa olisi alkanut 17. tammikuuta. Olen päivittäin miettinyt lähdenkö. Kreikassakin koronatilanne on vaikea ja toisin kuin täällä, siellä on maskipakko. Maskia on käytettävä myös ulkona. 

Sain tänä aamuna Finnairilta viestin, että paluulentoni on peruttu ja tilalle tarjottiin hyvin hankalaa yhteyttä, lennon siirtämistä kokonaan uuteen ajankohtaan tai sen perumista. Päädyin perumaan lennon ja residenssijakson. Jollain tavalla olen helpottunut, mutta samalla pettynyt.

Pirkanmaalla rajoituksia jatkettiin tammikuun loppuun, joten ehdin todennäköisesti ostaa ne urheiluhousutkin.

Nro 1-3

Kyläreissu nro 1: Tämä sujui vielä hyvin.

Kyläreissu nro 2: Kyläily peruttiin sairaustapauksen vuoksi. Puin päälleni kolme kerrosta vaatteita ja kävin kävelyllä. 

Kyläreissu nro 3: Piti mennä syömään ystäväpariskunnan luo. R sairastui, joten matka Kangasalle peruuntui. Puin päälleni kolme vaatekerrosta ja lähdin viemään koronatestiä kyläpaikkaan nro 2. Sain myöhemmin viestin, että testin tulos oli negatiivinen.

Teen harvoin nettiostoksia, mutta nyt tilasin merinovillaisen kerraston ja kitkakengät. Satsaan kävelyyn juhlimisen sijaan. Tänään aion mennä kauppaan täydentämään tyhjää koronatestivarastoani.

Olen maannut sohvalla ja lukenut Ilja Leonard Pfeijfferin lähes kuusisataasivuista romaania Grand Hotel Europa ja käteni ovat maitohapoilla. Romaanin mainitaan olevan älykäs ja vetävä romaani vanhasta maailmasta. Minusta on aina epäilyttävää, kun romaania sanotaan älykkääksi. Onko se silloin minulle sopiva? 

Hesarissa kirjan sanotaan olevan sekoitus kömpelöä juonta, autofiktiota ja esseetä. Se esseeosuus on siinä parasta. Olen nyt romaanin puolessa välissä ja onhan se antanut paljon ajateltavaa turismiin ja Eurooppaan liittyen. 

Romaanin naiset ovat kauniita, hyvin pukeutuneita (monesti vaatteiden merkit mainitaan) objekteja, jolleivat ole tyhmiä, tyylittömiä, vanhoja tai lihavia. Nuoret naiset riisuvat vaatteet yltään heti kirjailijan tavatessaan (romaanin päähenkilö on kirjailija ja hänellä on sama nimi kuin romaanin kirjoittajalla). 

Sairastun tylsyyteen.

Vegaaninen maksalaatikko

Vietin jouluaaton poikani ja hänen puolisonsa kodissa tuossa parin sadan metrin etäisyydellä. R:n äiti pitää matkailuyritystä ja tekee ruokaa ammattimaiseen tapaan. R oli saanut äidiltään jouluisia laatikoita, joita sitten nautimme (söimme kyllä muutakin).  Lanttu- ja porkkanalaatikkoa, imellettyä perunalaatikkoa, kurpitsalaatikkoa ja "vegaanista maksalaatikkoa" (!).  Tykkäsin "maksalaatikosta".

Kuuntelimme Bachin jouluoratoriota, Pähkinänsärkijä -balettia ja Abbey Roadia ja lämmittelimme takkatulivideon ääressä. Söimme liikaa. Joimme punaviiniä. Vierin kotiin yhdeksän maissa.  En ottanut kuvia somea varten vaikka kaikki näytti oikein kuvaukselliselta.

Viherkasvini ovat toistaiseksi selvinneet pimeydestä hengissä. Minulla on kasvilamppu, joka näyttää kadulta katsottuna siltä kuin hoitaisin menestyvää hamppuviljelmää. 

Haastattelin ruukkukasvejani tänä aamuna ja he kertoivat jakselevansa kohtalaisesti. Eivät kylläkään pitäneet keinovaloa aidon veroisena. Eräs kasveista valitti, että ruukku puristaa sen juuria. Lupasin vaihtaa uuden ruukun keväämmällä, ensi vuonna tai sitten seuraavana. Kasvi kehotti minua kokeilemaan liian pieniä kenkiä. 

Tämän päivän kyläily peruuntui sairaustapausten vuoksi, mutta huomenna lähden toiseen kyläpaikkaan,

Hyvää koronajoulua!

Hesarissa kerrotaan Kunnaksen perheestä, joka viettää kolmen sukupolven joulua. Heidän piinansa kestää viisi vuorokautta. Onhan niitä kolmen sukupolven jouluversioitakin koettu, mutta vuorokauden mittaisina kevytversioina.

Omalta osaltani tämä jouluaatto on historiallinen. Menen syömään poikani ja hänen puolisonsa luo. Matkaa on onneksi vain parisataa metriä. Voin palata kotiin milloin tahansa. Kotona on joulukukkia, kynttilöitä, jouluvaloja ja siivottu keittiön vetolaatikko (säilytän siinä jauhoja ja muita kuivia elintarvikkeita). 

Lakanat vaihdoin jo eilen. En viitsinyt tehdä Mysi Lahtisen joulupetausta, johon kuulu kaikkien petivaatteiden tuuletus ja tuuletettujen lakanoiden silitys. 2019 menehtynyt Mysi Lahtinen on minulle joulun auktoriteetti. Hän aloitti jouluvalmistelut heti edellisestä joulusta selvittyään.

Moni ystävä on soittanut. Huomenna menen yhden ystävän luo ja ylihuomenna tapaan erään ystäväpariskunnan.  Kaikki kyläreissut suoritetaan tartuntatautilain 58 pykälän 1 momentin mukaisesti. 

Hyvää koronajoulua!

Pii

Tarkastin mikä tulee omikronin jälkeen. Pii. Kreikkalaiset aakkoset alkavat olla hallussa. 

Sain kolmannen rokotukseni Hatanpään pandemiayksikössä. Olen saanut kokea pandemian myötä kolme rokotusta, kolme rokotuspaikkaa ja kaksi eri valmistetta. Ai niin, sainhan minä influenssarokotteenkin.

Kävelin Hatanpäälle. Olin tietysti liian aikaisessa ja luistelin jäisillä jalkakäytävillä aikaa tappaakseni. Sisälle päästettiin viisitoista minuuttia ennen varattua aikaa. 

Odottelimme käytävän varrella, jota pitkin kiireisen näköiset hoitajat mennä touhottivat ristiin rastiin. Pariskunta vastapäisellä seinustalla jupisi miksei heitä ollut vielä kutsuttu vaikka aika oli ollut jo puoli tuntia sitten. He nappasivat käytävältä hoitajan, joka ei löytänyt miehen ja naisen nimeä listalta. He eivät saaneet mitään toimintaohjeita vaan jäivät paikoilleen napottamaan. 

Rokotus tapahtui vastaanottohuoneessa, jossa työskenteli kaksi rokottajaa yhtä aikaa. Hoitaja vaikutti tekevän myös kirjaukset. Kysyin käytävällä istuvasta pariskunnasta, että voisivatko olla väärässä paikassa ja tulimme siihen tulokseen, että luultavammin olivat. Rokotuksen jälkeen menin heidän luokseen ja ohjasin naiselle, joka otti meidät vastaan pandemiayksikköön tullessa. Ilmeni, että heidän olisi pitänyt olla Hatanpään terveyskeskuksen rokotuspisteessä tämän rokotuspaikan sijaan. Sinne heidät sitten ohjattiin. 

Illalla palelin, käsi oli kipeä, mutta mieli hyvä. 

Sain ilmoituksen, että työväenopiston jumpan alkua siirretään. Todennäköisesti minulta viedään myös kuntosaliryhmä ja vesijumppa. Kävin pitkälleni sohvalle ja tarrauduin sohvaani ja torkkupeittooni. Näitä ette vie!

Ei mitään salattavaa

Marttojen perinteinen neuvo kuului "Älä siivoa jouluksi kaappia jos et aio viettää siinä joulua" tai jotain sen tapaista. Googlasin Marttojen sivut, mutta en enää löytänyt tuota neuvoa. Jääkaappi suositeltiin siistittäväksi. Siivosin vetolaatikon, jossa säilytän jauhoja. Aion vetäytyä lootaan joulun viettoon. 

Mainostan taas kerran kirjaa, ennen kuin olen edes lukenut sitä loppuun tai tällä kertaa kuunnellut. Kirja on Mikko Hyppösen Internet (WSOY 2021). Hyppönen on tietoturvayhtiö F-Securen tutkimusjohtaja, joka kirjoittanut New York Timesiin ja luennoinut Oxfordin, Stanfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Ei siis mikään turha tyyppi.

Kirjassa kerrotaan mm. internetin historiasta, tietoturvasta sekä roistojen ja poliisien toiminnasta. 

Tiesittekö muuten, että Linux on maailman eniten käytetty käyttöjärjestelmä (kuulostaa uskomattomalta, mutta näin on ja syy selviää kirjasta) tai että pankkiasioita on turvallisempaa hoitaa kännykällä kuin läppärillä ellei ole tapana hävittää kännykkää. 

Olen usein eksyksissä internetin kujilla. Tämän kirjan lukemisen jälkeen en enää sano "Ei minulla ole mitään salattavaa, joten ihan sama". En taida silti muuttaa tapojani, vaikka mitä ilmeisemmin kannattaisi. 

Yllättäen kirja on tosi mielenkiintoinen ja jopa jännittävä. Kuten nykyään tavataan sanoa: Vahva suositus!

Tampereen kaupunki lyhensi eilen toisen ja kolmannen rokotuksen välin kolmeen kuukauteen yli 60 vuotiaille ja riskiryhmille. Heti ilmoituksen jälkeen järjestelmät ruuhkautuivat. Koska aikoja tuli jatkuvasti lisää, sain lopulta aikaistettua rokotuksen tälle päivälle. Kävelyn kohde on siis tänään Hatanpää. 

Lanttuhauta

Tampereen kauppahallissa ja Tammelan torilla myydään lanttuhautaa. Ainakin hallissa sen hinta on 6.90 e/kg. Lanttuhauta on minulle uusi tuttavuus. Sitä myydään joulun aikaan ja käytetään lanttulaatikon pohjana. Lanttua keitetään viidestä kuuteen tuntiin ja valmiste on melkein ruskeaa, eikä sitä lanttusosetta, jota kaupoissa myydään. En ole testannut. 

Kävin tapaamassa vanhempiani. Paluumatkalla junassa edessäni olevan kahden penkin taskut olivat täynnä pulloja ja tölkkejä ja muutenkin istuinpaikkani ympäristössä oli siivotonta. Tuli voimakas tarve selittää, etteivät tyhjät juoma-astiat kuulu minulle. Yksi ihminen saisi olla aika vikkelä tyhjentääkseen viisi olutpulloa ja neljä tölkkiä ennen kuin juna ehtii edes lähteä asemalta. Huomautin sotkusta konduktöörille ja hän ohjasi minut istumaan ekstra-luokkaan, jossa matkusti lisäkseni vain yksi mies. Kaikki kääntyi siis parhain päin. Kiitos VR! Odotan mikä tasaajan seuraava siirto on. Tiedättehän tasaajan, joka pitää huolen siitä, että onnistumiset ja vastoinkäymiset pysyvät balanssissa. 

Nyt moni tuntuu sairastavan koronaa (ehkä tasaaja käyttää sitä). Käsittääkseni tulemme kaikki saamaan omikron-tartunnan. Mietin miten Kertun kanssa pärjäämme. Tämä tauti voi tulla kissoillekin, eikä Kertusta ole terveenäkään kovin suurta hyötyä. 

Vaarallinen matka

Tein eilen ensimmäisen (koronavirus) kotitestini, joka osoittautui odotetusti negatiivinseksi. Istun junassa. Naamallani on FFP2 maski, josta lapseni sanoi, että se näyttää suodatinpaperilta, jonka voisi laittaa nauhoista roikkumaan johonkin, eikä sitä muovista suppiloa tarvittaisi. Saattaisi olla kätevä retkiolosuhteissa.

Olen menossa katsomaan iäkkäitä vahempiani. Juna on täysi ja edessäni istuu perhe, joka ei toivottavasti ole kotoisin eteläisestä Afrikasta.  Tai onko sillä väliä. Toinen lapsi aivastelee jatkuvasti.  Nyt perheen isä otti maskin pois ja he alkoivat syödä eväitä. Saan kolmannen rokotteeni tammikuussa.

Toivoisin omaavani uskon, että kaikki menee hyvin. Isälleni palavat aina punaiset valot. Sellainen asenne periytyy helposti vaikka näyttöä on siitäkin, että silloin tällöin valo on vihreä.

Illalla teen tämän matkan vastakkaiseen suuntaan.

Kirjoituskateus

Erkka Mykkänen on kirjoittanut kateudesta Kritiikin uutisiin. Kun hän jakoi tekstin Facessa, suurin osa kirjoittajista kommentoi, ettei tunne kateutta toisten kirjallista menestystä kohtaan.

Olen joutunut taistelemaan kateutta vastaan. Huvittavaa, ettei se kohdistu kaikkiin kirjailijoihin. Onneksi! En ole kateellinen vaikkapa Pirkko Saisiolle tai Jukka Viikilälle, sillä en tule koskaan yltämään heidän tasolleen. Olen kateudessakin vaatimaton. Kateuteni ei keiku korkealla vaan viihtyy lattian rajassa.

Välillä on hyvä jättäytyä somen ulkopuolelle, sillä some nostaa esiin piiloon painetun kateuden. Kuvat kustannussopimuksista, hyvät kritiikit, kirjamessukeikat, Instagram- ja kirjakauppaesiintymiset korventavat mieltä. Kirjat kirjakaupan näyteikkunassa.

Helpottaa kun saa tavata jonkun toisen kateellisen kirjoittaja ja voi yhdessä päivitellä, miten tuokin tyyppi on taas saanut sitä ja tätä vaikka ei olisi sitä ansainnut. Sanotaan, ettei toisen menestys ole itseltä pois. Kyllä on.

Sitten kun kateuskahvit on juotu, otetaan läppäri esiin ja unohdetaan koko juttu, kunnes taas tulevat kirjamessut, kustannussopimukset ja joulun kirjamainokset. 

Kaikesta voi keittää hilloa

Sain tällä viikolla oivalluksen, että vanhempani ovat vain ihmisiä. Heikkouksineen ja hyvine ominaisuuksineen. Olisi hyvä irrottautua äidistä ja isästä näin kuusikymppisenä. Vanhempani elävät edelleen, mutta erityisesti he ovat asettuneet asumaan päähäni. Vetelevät edelleen minua paksuista naruista.

Torstaina minulla oli kiireinen päivä, olin tottelematon, enkä pedannut sänkyäni. Mitään kamalaa ei tapahtunut kuitenkaan. Illalla oli helpompi kaivautua valmiiksi avattuun sänkyyn. Jotenkin se sänky oli kutsuvampi. Jopa liian kutsuva.

Joka päivä on mentävä ulos vaikka sataisi taivaan täydeltä persuja. Ei saa lihoa tai ainakin pitää sanoa "Tuli syötyä liikaa" tai "Voi miten lihottavaa tuo kakku on". Pitää varautua siihen, että kaikki menee pieleen. Kaikki menee pieleen ja liikennevalot ovat aina punaiset. Pitää opiskella, opiskella, opiskella. Sisustaminen on tärkeää. Luetaan asuntoilmoituksia. Ei voi jäädä sairauslomalle, mitä ne siellä työpaikallakin ajattelevat. Miten sinä jaksat olla niin kauan äitiyslomalla? Ahneella on paskainen loppu. Juodaan pullakahvit!

Joitakin asioita en ole omaksunut. Säätiedotusten kyttääminen. Kyllä lihakeittoa voi lämmittää aina uudestaan.  Jouluna ei saa puhua politiikkaa. Kaikesta voi keittää hilloa. 

 

Onnellinen loppu

Luin Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian toisen osan Elämisen hinta (S&S, suom.Pauliina Vanhatalo). Ihana kirja. Pidin myös trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää ja odotan innolla kolmatta. Levy siteeraa Orson Wellesiä: jos haluaa tarinalle onnellisen lopun se pitää lopettaa oikeaan kohtaan. Tämä on niin totta! 

On turha halveksia onnellisia loppuja, sillä jokainen tarvitsee niitä jaksaakseen. 

Istun sohvalla pyjama, aamutakki ja villatakki ylläni. Jalassani on kahdet villasukat. Sisälämpömittari näyttää kahtakymmentä astetta. Hesarissa kirjoitettiin Pörssisähköä ostavasta miehestä, joka lämmittää talonsa kymmenasteiseksi ja nukkuu toppavaatteissa, sillä sähkö on niin kallista. Kävin keskiviikkona kylässä. Kyläpaikan keittiössä oli 17 astetta. Isäntä piti hetken uuninluukkua auki, ihan tarkoituksella. A oli pukeutunut lyhythihaiseen t-paitaan ja vakuutti, ettei häntä palella. Hän valmisti meille paellaa.

Täällä istuskelen ja kirjoittelen. Töissä olisin katsonut jo yhden potilaan. Luin jostakin, että kiire koukuttaa. Kun olin urani "huipulla" ja yhdistyksemme puheenjohtaja, sain kokea tuon koukuttavuuden ja tunteen omasta tärkeydestäni. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta myös vaarallista, sillä se uuvutti.

Virallinen rokotusvalitus

Ärsyttää ja (ennen kaikkea) hävettää oma toimintani näissä koronarokotuskisoissa. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka saa kolmannen koronarokotteensa puolisen vuottta toisesta rokotuksesta. Vaikkapa Salossa kolmas rokote voidaan antaa 5 kk toisesta rokotuksesta (ikäraja 55 vuotta) ja Helsingissä 5.5 kk ja Tampereella 6 kk (ikäraja 60 vuotta). THL suosittaa kolmatta rokotusta yli kuusikymmenvuotiaille 5-6 kk toisesta rokotuksesta.  Tampereella sivut päivittyvät laiskasti ja epäilin, että raja saattaisi kuitenkin olla 5 kk, kun tuo THL niin sanoo.

Kaverini sai eilen rokotuksen 5.5 kk toisesta rokotteesta jonotettuaan rokotusbussiin (Tampereella!), joten päädyin jonottamaan Keskustorin rokotusbussiin, sillä olinhan saanut toisen rokotteeni kesäkuussa. Oli niin h-vetin kylmä, että silmät alkoivat jäätyä päähän, joten istuin bussissa, joka oli varattu jonotusta varten. Ei sielläkään erityisen lämmintä ollut ja maskitonta porukkaa.

Jonotin puolitoista tuntia, kunnes pääsin siihen varsinaiseen bussiin. Minua ei suostuttu rokottamaan. Koko homma oli tietysti omaa syytäni. Kuitenkin seisoin jo siinä, rokotteita oli, rokottaja oli ja tarkoitus olisi välttää niitä sairaalaan joutumisia, eikä lääketieteellistä estettä rokottamiselle ollut (minulla on se uniapneakin, joka altistaa vaikeammalle taudille, mutta ei siitä enempää). Hoitaja oli lahjomaton. En tosin kokeillut lahjoa. 

Palasin kotiin, v-tutti, nauratti ja palelsi. Vietin illan peiton alla kahdet villasukat jalassa. No menen sitten tammikuussa, jolloin minulla on jo rokotusaika varattuna, aiemmin en sitä saanut. Hoitaja muuten sanoi, että huomenna se raja saattaa olla 5 kk ja käski valittaa johdolle, mutta sen sijaan minä valitan täällä.

Kirjafestareilla ja Puustissa

Torstaina järjestettiin Laikussa Eeva-Liisa Manner -seminaari kirjailijan satavuotisjuhlien kunniaksi. 

Näin joskus kouluaikoina Mannerin näytelmän Poltettu oranssi Kuopion kaupunginteatterissa. En ymmärtänyt Poltetusta oranssista juuri mitään. Muistaakseni näytelmässä nuori nainen sairastuu psyykkisesti. Nyt Poltettu oranssi on kuultavissa Ylen Areenassa Auli Mantilan sovittuksena ja Mantilan ohjaamana. Aion kuunnella. Katsotaan ovatko vuodet tuoneet lisää ymmärrystä, epäilen. 

Seminaarissa jaettiin kymmenentuhannen euron Eeva-Liisa Manner  -palkinto runoilija Susinukke Kosolalle ja Mannerin nimellä kulkevat apurahat Tiina Lehikoiselle ja Milka Lehtoniemelle. Oli ihana seurata palkintojen jakamista. Palkitut saivat isoimmat koskaan näkemäni kukkapuskat (mitenköhän Susinukke Kosola sai kannettua kukkansa Turun junaan). Liikutuin noista hetkistä niin että yllätyin itsekin. En usko, että mikään oma palkinto vaikuttaisi samassa määrin, sillä ajattelisin kuitenkin, etten ole sitä ansainnut. Olen saanut ainoastaan stipendejä, joita jaettiin koulussa. Niitä sai kun oli kiltti, teki läksynsä ja luki kokeisiin. 

Kävin eilen Tampereen Kirjafestareilla, jotka järjestettiin Tampere-talossa. Kuuntelin kun kirjailija Johanna Hulkko haastatteli tamperelaista Niina Hakalahtea tämän uusimmasta romaanista Kaleidoskooppi (suosittelen). Romaanissa pariskunta saa ainoan lapsensa lapsentekoiän loppumetreillä. Lapsi osoittautuu "haastavaksi" jo vauva-ajasta lähtien. Mitään spesifiä diagnoosia ei koskaan löydy. 

Hakalahti mainitsi haastattelussa sanomalehti-ilmoitukset, joissa vanhemmat iloitsevat lapsen syntymästä ja joiden alla lukee onnelliset tai sitten peräti ikionnelliset se ja se. Harmittaako niitä, jotka tyytyivät onnellisiin, sillä tuntuuhan se laimeammalta kuin tuo ikionnelliset. 

Kaikissa elämän käänteissä vertailu on pahasta, mutta minkä sille voi. 

Seuraavaksi Tampere-talossa tuli palohälytys (joku sulake oli palanut, tulipaloa ei ollut kuitenkaan) ja messuyleisö komennettiin ulos pakkaseen värjöttelemään. Minä kipitin kahvila Puustiin (sitäkin suosittelen). Palasin vielä kuuntelemaan tietokirjaraatia, jossa tietokirjoja ruotivat Pasi Heikura, Olli Löytty ja Anne Mäntynen. Olen tullut tietokirjaikään ja tilaisuuden jälkeen olisin halunnut lukea kaikki ruoditut kirjat. 

Tampereen Kirjafestarien eduksi on pakko sanoa, että kirjailijahaastattelut kuuli vaivatta toisin kuin muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Näyttelyosuus oli huomattavasti vaatimattomampi kuin Helsingissä.

Olen apealla mielellä. Ensi viikolle suunnitellut Otavan pippalot peruuntuivat. Mietin lähtisinkö siitä huolimatta Helsinkiin.

Rosolli

Eräs kirjoituskaveri sai apurahan. Hienoa! Häntä onniteltiin Facessa. Jos onnittelussa ei ollut sydämiä (yhdessä oli neljä), niin onnittelun perässä seisoi rivi huutomerkkejä. Sydämet ja huutomerkit laimenevat näin yltiöpäisesti käytettyinä. Annoksia on pakko nostaa. Enää ei voi lähettää viestejä edes itsensä ikäisille tyypeille ilman hymiöriviä vaikuttamatta tylyltä. Ei  sitäpaitsi auta vaikka tuntisi emojit hyvin, kohta hyvää tarkoittava hymynaama onkin jo ironinen ja ilkeä hymy. Emoji-tiedot pitää päivittää tiuhemmin kuin koronarokotus.

Kuuntelen kirjaa, jossa sivutaan naisten kouluttautumista. Suomessa naiset saattoivat opiskella yliopistossa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta opiskellakseen heidän piti anoa vapautusta omasta sukupuolestaan, joka kuulostaa aika hullulta. 

Sain ilmoituksen sanastokorvauksista, joita tilitetään kirjastolainoista (ääni- ja e-kirjoista niitä ei jostain syystä makseta). Jokaisesta kirjalainasta saa 0.26 euroa ja sen perusteella laskin, että kahta romaaniani on lainattu vuoden mittaan yhteensä noin 11 400 kertaa. Minusta se kuulostaa paljolta, mutta tietenkin kymmeniä kirjoja julkaisseet ja suositut kirjailijat painivat ihan eri luokassa. 

Tästä tuli taas tämmöinen rosolli. Ei ole onneksi pakko syödä. 

Joutavia juttuja

Vessanpöntön kannen sarana on ollut rikki jo jonkin aikaa. Keittiön allas on vetänyt huonosti. Olen seurannut veden laiskaa valumista rööreihin huolestuneena. Sain viime viikolla soitettua huoltomiehen, joka sitten tuli eilen. Aamulla näytti siltä, että allas vetääkin  ja minulle tuli sellainen olo kuin olisi menossa lääkäriin ja vaiva olisi yllättäen parantunut. Pitäisi keksiä jotain uutta valitettavaa. 

Huoltomies puuhasteli aikansa roskiskaapissa, pyysi ämpäriä, johon sai valutettua sellaista kamalan rumaa möhjäistä liejua. Hän vakuutteli, että tämä on ihan normimeininkiä. Sitten mies korjasi valkoisen vessanpöntön kannen saranan mustalla nippusiteellä. 

Postitin tällä viikolla mekon, jonka olin myynyt Facen kierrätysryhmässä. Se meni ihan kirjeenä. Postissa nainen kysyi haluanko paketin (siis kirjeen) seurannan, joka maksaa 1.50 euroa. "Miksi?" kysyin hämmästyneenä "Jos se häviää" nainen vastasi. Pitääkö siis siltä varalta että kirje häviää, maksaa vielä ylimääräinen maksu?

Kun asuimme Kuopiossa, enkä saanut jotain odottamaani lähetystä, menin postiin asiaa kyselemään ja postivirkailija sanoi "Poeka on taennut viiä viärään paekkaan".

Hytti

Katsoin Juho Kuosmasen kiitellyn ja palkitun elokuvan Hytti nro 6. Kävi niin kuin usein suurissa odotuksissa tuppaa käymään, ne eivät täysin täyttyneet. Elokuvaa voisi kuitenkin nimittää nostalgiseksi hyvän mielen elokuvaksi. Kaikki tietävät, että Hytti nro 6 on saanut inspiraationsa Rosa Liksomin samannimisestä romaanista. 

Kuosmasen elokuvassa suomalaisopiskelija (Seidi Haarla) matkustaa junalla Muurmanskiin katsomaan kalliomaalauksia ja venäläinen kaivosmies Ljoha (Juri Borisov) on menossa samalle paikkakunnalle töihin. He joutuvat samaan vaunuosastoon. Jo elokuvan alussa käy ilmi, että suomalaisnaisen rakastettu on venäläinen naisprofessori, joten romanssiodotuksia ei juuri ole. Ljoha juo viinaa, syö suolakurkkuja ja on pelottava. Jotensakin kliseinen näkemys venäläisistä. Ljosan ja suomalaisnaisen välille syntyy kuitenkin jonkinlainen lämmin side. 

Mietimme, että miltä vuosikymmeneltä elokuva oli, ainakin ajalta ennen kännyköitä. 

Pidin näyttelijöistä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmasta. Mutta elokuva ei saanut minua sekaisin, kuten rosoisempi Mies joka ei halunnut nähdä Titanicia.

Olen kirjoittanutkin siitä, kun matkustimme 80-luvulla Neuvostoliiton, Romanian ja Bulgarian halki junalla Istanbuliin. Mekin nukuimme neljän hengen vaunuosastossa. Seuranamme samassa hytissä matkusti venäläinen nainen poikansa kanssa. Tuolloin junamatkustajat pukivat heti makuuvaunuun tullessaan pyjamat päälle ja kävivät asemilla ostamassa mummoilta omenia yöasuissaan. 

Muut matkustajat olivat kovin kiinnostuneita meistä ja karttakirjastamme, jota moni kävi matkan aikana selailemassa. En nähnyt kenenkään juovan viinaa. Emme ymmärtäneet kanssamatkustajien puheesta mitään, mutta ei se haitannut.

Neuvostoliiton ja Romanian rajalla junavaunut nostetiin ilmaan ja niihin vaihdettiin uudet pyörät, sillä raideleveys muuttui. Tullimiehet tarkastivat tavaramme todella tarkasti, he avasivat tamponilootankin ja selasivat matkakirjat. Rajalla meiltä vietiin äidin ja pojan osoitelappu (he jäivät junasta jo aiemmin). Toivottavasti heille ei koitunut tästä ongelmia. 

Ajatus on tärkein

Tapasin nelikuisen vauvan. Hän katseli lounaspaikan kattoa kun me muut söimme.  Katossa loisti kaksi lamppua. Kun puhutaan erityisherkistä ihmisistä, niin päädyimme siihen, että tämä lapsi on erityishelppo ihminen.

Tänään on Älä osta mitään -päivä, josta kaupallisesti käytetään nimitystä Black Friday. Jälkimmäisen motto kuuluu "Osta paljon!" Ennen kyseistä päivää elektroniikan hintoja nostetaan, että tänä perjantaina voidaan myydä kännyköitä, televisioita ja langattomia kuulokkeita alennuksella. 

Lahjat ovat ongelma. Jos tiedän tarkkaan, mitä lahjan saaja haluaa ja tarvitsee, se on helppoa, mutta usein lahjat ovat vain riesa. Onko lahja sopivan hintainen? Onko se pelkkä ongelmajäte saajalleen? Kaikki ostavat lahjoja samaan aikaan ja kaupat ovat täynnä hikisiä äkäisiä kuluttajia. 

Olen saanut monta kivaa lahjaa ja joskus olen jopa keksinyt toisille osuvia lahjoja (harvoin). Usein sanotaan, että ajatus on tärkein. Eikö silloin riitä, että sanoo toiselle jotain kivaa? Ei kai ole pakko ostaa tarpeetonta krääsää. 

V siivosi kerran kaappejaan ja antoi minulle tarpeettoman kahvipaketin (he eivät käyttäneet suodatinkahvia). Olin antanut kahvin hänelle. Olihan se koomista.

Shoppailu

Palaan shoppailua kriittisesti käsitteleviin kirjoihin. Gummerus on julkaissut kolme ihan lähiaikoina: Laura Pörsti, Viimeinen vuosi (kaunokirjallisin), Laura Friman, Tauko (kevyin näistä, kuvaa vuoden vaatelakkoa) ja Julia Thuren, Kaikki kuluttamisesta (asiapitoisin). 

Jokainen näistä kirjoista on jonkinlainen tsemppauskirja kulutustapojaan pohtivalle. Kirjat ovat naisille kirjoitettuja, sillä me ostamme vaatteita ja sisustamme koteja. Miehet kuluttavat ”järkevästi” hankkimalla kaikenlaisia energiaa kuluttavia härpäkkeitä (Thuren kyllä mainitsee tämän).  Tietysti on myös miehiä, jotka ovat kiinnostuneita vaatteista ja sisustamisesta.

Elektroniikan valmistaminen kuluttaa luontoa, tarvitaan kaivoksia, jotta saadaan harvinaisia metalleja päivittyviin vimpaimiin. Niiden käyttö kuluttaa energiaa (kirjoitan tätä kahdeksan vuotta vanhalla läppärillä). Luin, etteivät keinokuituiset vaatteet ole yhtä merkittävä mikromuovin lähde kuin autonrenkaat. En ole koskaan kuullut kenenkään miehen voivottelevan ostoksiaan. Kuka kirjoittaisi miehille suunnatun kulutuskriittisen tsemppauskirjan?

Kouluaikana meillä oli amerkkalainen vaihto-oppilas, joka pesi hiuksensa ja vaihtoi vaatteita päivittäin. Pidimme hänen toimintaansa outona ja pesukone louskutti vaatteita jatkuvasti. Olimme oppineet, että hiukset likaantuvat nopeammin jos niitä pesee yhtenään. Nyt kaikki vaihtavat vaatteita ja pesevät hiuksiaan melkein päivittäin elleivät ole etätyössä. 

Face kysyi eilen(kin) "Mitä mietit?" ja vastasin "Kiitos kysymästä. Kumpi on ekologisempaa, polttohautaus vai sellainen tavallinen?" Tämä marraskuu saa ihmisen parhaat puolet ja luovimmat ajatukset esille.

Kerttu työntää jatkuvasti kuononsa tuohon näppäimistölle. Kertun kulutus on järkevää: ruokaa (aina samaa), kissanhiekkaa ja huonekaluja. Kerttu on tullut jo vanhaksi, eikä jaksa repiä sohvaa erityisen ponnekkaasti vaan enemmän tavan vuoksi. Sen raapimisesta puuttuu nuoruuden intohimo.

Maallinen vastaanotto

Emeritaprofessori Leila Haaparanta puhui Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa. Filosofiaan perehtymättömänkin oli miellyttävää kuunnella, kun hän selitti mitä filosofia on. On se vaan hienoa, että joku on tehnyt uransa ajattelemalla. Yhdistyksen jäsenet kysyivät niin viisaita kysymyksiä, etten kaikkia edes ymmärtänyt. 

Kun etäyhteydet suljettiin, eräs paikan päällä ollut kirjailija kysyi "Mitä mieltä olet Esa Saarisesta?"

Tapasin T:n rautatieasemalla ja ostin häneltä Kazuo Ishiguron uuden romaanin Klara ja aurinko. T:lle oli vahingossa kertynyt kaksi kappaletta tätä romaania. T oli lähdössä Helsinkiin Kirjailijaliiton syyskokoukseen ja kysyi miksi minä en lähde. 

En osallistunut kokoukseen, sillä en tunne itseäni oikeaksi kirjailijaksi, vaikka kirjoitan päivittäin. Kun valmistuin lääkäriksi en kokenut olevani oikea lääkäri vaan valkoinen takki päällä kulkeva huijari. En tunne ketään. Pelkäisin istuvani yksin jossain ball roomin nurkassa illallista närppimässä. 

Luen Jukka Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto. Kirjasto yritää jo periä romaania muille lainaajille, joten taistelen aikaa vastaan. Romaani vaatisi nimenomaan aikaa. Taivaallinen vastaanotto koostuu pienistä tiheistä teksteistä, jotka eivät alkuun tunnu liittyvän mitenkään toisiinsa. Monet tekstit ovat hyvin aforistisia ja niihin haluaisi pysähtyä. On kirjailija Jan Holm, jolle tehdään läppäleikkaus (jonkin sortin autofiktiosta on kyse, sillä Viikilälle on tehty avosydänleikkaus). On joukko ihmisiä, jotka kommentoivat Jan Holmin romaania Taivaallinen vastaanotto. On taksikuski, veli, sydänkirurgi. Näinkin voi siis kirjoittaa kun osaa.

"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti."

"Sosiaalinen media on hyvin kaukana vapaasta tiedonvälityksestä, se on tekoälyn ohjaama palkinnoille ja rangaistuksille perustuva tunne-elämäm lisäosa."

"Rakastajan ajatus on siinä, että olisi joku jolle olla rehellinen."

"Mikään ei pelasta minua tulemasta vanhaksi, epäkiinnostavaksi kirjailijaksi. Vaikka nauttisinkin nyt vielä kustantamon suosiota, minut tullaan hylkäämään samalla tavalla kuin kaikki vanhat hylätään. Ennen kuin minusta tuli kirjailija ajattelin kirjallisuutta pelastuksena ikääntymiseltä. Nuorena kaikki ihailemani kirjailijat olivat vanhoja tai kuolleita. Hyvät kirjailijat olivat aina vanhoja riippumatta siitä, minkä ikäisiä he olivat. Mutta mitä enemmän olen oppinut tuntemaan kirjallista maailmaa, sitä vähemmän huomaan sen erottuvan muusta maailmasta. Kaikkein kovimmasta bisneksestä kustantamot eroavat tekopyhyydessä ja epäsuoruudessa. Vanheneva kirjailija voi vain ounastella milloin hänen aikansa on tullut, kukaan ei tule sitä hänelle kertomaan."

Iäkäs nainen jäi auton alle

Minua ärsyttää lehtien tapa uutisoida auto-onnettomuuksista. Nainen jäi auton alle kuulostaa siltä kuin tämä poloinen olisi huvikseen jäänyt toljottamaan kadulle häntä lähestyvän auton eteen, jolloin auto vaan jatkoi kulkuaan, eikä asialle voinut mitään. Tai sitten tämä nainen liukui passiivisesti auton puskuriin ja siitä kulkuvälineen alle. Pitäisi sanoa, että autoilija törmäsi autollaan jalankulkijaan. Usein kyseessä on iäkäs nainen, eli lehden näkökulmasta yli kuusikymmenvuotias.

Henkirikoksista uutisoidessakin tavataan käyttää passiivia, niissä nainen tapettiin keittiöveitsellä, eikä kuten oikeasti pitäisi kirjoittaa: Aviomies puukotti naisen. Tai mies ammuttiin, kun joku tähtäsi ja tappoi miehen, sillä eihän se uhri todellakaan aina ole nainen.

Kun julkkis tapaa jonkun ihmisen ja luo tähän rakkaussuhteen, hän löytää onnen. Vaikka oikeasti tämä löytää ihmisen, jonka kanssa mielellään rakastelee useammankin kerran. Miksei puhuta onnen löytymisestä, silloin kun joku löytää sen vaikka harrastuksesta, toisten auttamisesta, muista ihmisistä (ei sukupuolisuhteesta) tai ihan vaan omasta itsestään. Oikeastaan vastustan ajatusta onnen löytymisestä, sillä sittenhän sen voi myös kadottaa. Joskus tuntuu, että välillä pää on veden pinnan yläpuolella ja välillä sen alla.

Käytän Storytelin ilmaiskuukautta kuuntelemalla Laura Frimanin kirjaa Tauko. En halua kuunnella kaunokirjallisuutta vaan luen romaanin mieluummin paperilta, joten Tauko sopii hyvin. Siinä toimittaja kertoo vuoden ostolakosta. Vuoden vaihtuessa hän päättää olla ostamatta yhtään vaatekappaletta kahteentoista kuukauteen. Kun Friman kertoo keskivartalostaan ja klassisen komeasta miehestään, minun on pakko googlettaa heidän kuvansa. Mitä heidän ulkonäkönsä minulle kuuluu?  

Jos haluat pohtia omaa vaatesuhdettasi suosittelen Laura Pörstin kirjaa Viimeinen vuosi, josta saa paljon tietoa vaateteollisuudesta ja joka onnistui liikuttamaan ainakin minua.

Taideluennolla

Eilen pidettiin taidehistorian kurssin tämän syksyn viimeinen luento. Meitä sivistettiin kertomalla kubismista ja futurismista. 

On jännää, miten joku keksii ja uskaltaa tehdä ensimmäistä kertaa jotain uutta. Siitä ei nimittäin juuri kiitosta saa. Kubistit tohtivat liimata maalauksiinsa sanomalehdistä leikattuja paloja, muovia, pahvia yms. He käyttivät sabluunoita numeroiden tai kirjainten maalaamiseen. 

Kubistit sahasivat siveltimillään ihmisiä ja esineitä palasiksi ja kuvasivat noita osasia mistä suunnasta lystäsivät. Miksi muuten heidän taideteoksissaan oli niin paljon kitaroita, kysyn vaan. 

Jos olette taiteen suhteen yhtä tietämättömiä kuin minä, niin kerron teille, että tunnettuja kubisteja ovat mm. Fernand Léger, Georges Brague, Pablo Picasso ja Juan Gris. Picasson toki kaikki tietävät.

Futurismi oli italialainen modernistinen liike, joka muistutti kubismia. Värejä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, nopeita kulkuvälineitä. Myös veistotaide tuli uudistaa. Viedä vanhat taideteokset saunan taakse ja hävittää.

Taiteilijat kirjoittivat vihaisen manifestinkin "Ihailla vanhaa taulua on kuin uhraisi tunteensa tuhkauurnaan. Invalideille ja rikollisille tämä ihailtava menneisyys on balsamia heidän haavoilleen, sillä heille ei ole suotu tulevaisuutta, mutta me olemme nuoria ja voimakkaita. Pankaa kirjastot tuleen! Padotkaa vesiväylät, niin että ne hukuttavat museot!" Semmoista.

Futuristeja ette ainakaan tunne (en minäkään tuntenut): Umberto Boccioni, Luigi Russolo, Giacomo Balla, Gino Severini ja Carlo Carrà. 

Maalaus:  Juan Gris Asetelma bordeaux -pullon kanssa.

Veistos: Umberto Boccioni

 

Kirjoittamisesta ynnä muusta

Lähden tammikuussa Ateenaan kirjailijaliiton residenssiin. Tai lähden jos lähden. Ostin jo lentoliputkin. Harkitsin kyllä maata pitkin matkustamista, mutta se olisi vienyt vähintään kolme vuorokautta ja se olisi lisännyt ihmiskontakteja (tähän on tultu, kilttien ihmistenkin tapaaminen on vaarallista). Lippuehtojen mukaan lennon ajankohtaa voi muuttaa, mutta lippuja ei voi perua. Nyt sitten jännitän mihin suuntaan tämä pandemia kehkeytyy.  Toivoisin, että koronapassi otettaisiin laajemmin käyttöön.

Olen nolon kiinnostunut tositelevisio-ohjelmista. Katsoin Areenasta sarjan LAKEUSlife, joka kertoo parikymppisistä pohjalaisnuorista. Nämä nuoret haaveilevat omakotitaloista ja kunnanvaltuustopaikoista. Nuori mies parturoi metsiä valtavalla metsäkoneella, joka katkaisee järeät männyt kuin ne olisivat heinänkorsia. Kukaan ei murehdi ilmaston lämpenemistä. Ohjelman nuoret tuntuvat vanhemmilta kuin minä. Helena Anhavan runossa kirjoitetaan "Kun alkaa olla kyllin vanha. Uskaltaa olla nuori."

Pidän kovasti Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta -podcastista. Varsinkin niistä jaksoista, joissa hän pohtii vilpittömään tyyliinsä kirjoittamista. Viimeisimmässä jaksossa hän puhuu kirjoituskoulutuksesta ja kirjoittamisen opettamisesta. Toisin kuin jotkut luulevat, kirjailijat harvoin syntyvät kynä ja muistikirja kädessään valmiina kirjaamaan huomioita ympäröivästä maailmasta. Suurin osa tarvitsee koulutusta tai ainakin harjoittelua. 

Kuten olen jo aiemmin kertonut, kävin tamperelaisen Viita-akatemian, joka on kolmevuotinen kirjoittajakoulutus. Tapasimme alkuun joka toinen viikko lauantaisin ja sunnuntaisin, myöhemmin opetusta oli harvemmin. Koulutusta veti tuolloin kirjailija Niina Hakalahti, joka on hauska ja lämmin tyyppi. Tarkkasilmäinen ja kokenut tekstien lukija. Välillä tuntui, että hän oli liian kiltti, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän, että kannustava ote toimii paremmin kuin kovin kriittinen. Minuun se ainakin upposi, sillä ongelmani ei ole kirjailijaneroharha. Koulutus perustuu opetuksen lisäksi kirjoittamiseen ja toisten tekstien lukemiseen ja kommentoimiseen. Myös kirjailijavieraita kävi. Toisista kirjoitajista sai sen kirjoittavan yhteisön.

Viita-akatemiaryhmä kokoontui Sampolan sivurakennuksessa, jossa tuoksui kahvilta ja jonka seiniltä edesmenneet kirjailijat tarkkailivat meitä. Oli kivaa ja nauroimme paljon, vaikka kirjoittaminen on lopulta yksinäistä puuhaa. 

Muitakin kirjoittamiseen liittyviä kursseja on tullut käytyä. Oriveden opiston kesäkurssit olivat hauskoja, sillä siellä pääsi irti tavallisesta arjesta, sai istua opiston pihalla kirjoittamassa ja käydä hotellin terassilla kaljoilla. Viimeksi osallistuin Ahlmanin opiston kurssille, jota veti Petri Tamminen. Taija Tuominen ja Harri István Mäki ovat opettaneet minua. Isälläni on ollut tapana sanoa, että kun ei ole lahjoja, pitää vaan tehdä enemmän töitä. 

Erkka Mykkänen kävi vuoden ajan Viita-akatemaa ja saman verran Kriittistä korkeakoulua. Hän on siis kirjoittajakoulupudokas, mutta opettaa nyt kirjoittamista. Hän on julkaissut romaanin, novelleja ja runoja. Kuunnelkaa hänen podcastiaan.

Roosalupi

Art Cafe Kehräsaaressa järjestettiin perjantaina tamperelainen kirjallisuustapahtuma Roosalupi, jonka aiheena oli autofiktio. Tilaisuudessa esiintyivät Koko Hubara (jota haastatteli Alexandra Salmela), Sisko Savonlahti (haastattelijana meikäläinen) ja Jukka Viikilä (jota haastatteli Saara Henriksson). Väkeä saapui paikalle niin, että kaikissa tuoleissa istui joku tyyppi viisautta ja olutta janoamassa. 

En kuunnellut Koko Hubaran haastattelua ollenkaan vaan pyörittelin hermostuneena kahta suttuista paperia, joille olin kirjoittanut kolmetoista kysymystä (ja kolme varakysymystä) Sisko Savonlahdelle. Ehdin kysyä niistä kolme. Savonlahden ulosanti oli runsas, nopea ja humoristinen. Yleisöä nauratti ja yritin laatia uutta strategiaa. Päädyin siihen, että tänne oli tultu kuuntelemaan Savonlahtea ja ihmiset vaikuttivat viihtyvän, joten yritin puhua (silloin kun onnistuin saamaan suunvuoron, no en erityisesti yrittänytkään sitä saada) pääasiassa niistä teemoista joista haastateltavakin puhui. 

Keskustelimme mm. nuorten naisten ulkonäköpaineista ja Savonlahti kauhisteli mihin tämä johtaa sitten, kun heistä tulee vanhoja. Ei välttämättä mihinkään. Minäkään en ole huolissani naamastani tai vartalostani vaan aivoistani (joiden toiminta ei ole entistä tasoa) ja virtsanpidätyskyvystäni (joka on toistaiseksi hyvä). Mitä ajattelusta, kunhan pissa ei tule housuun. 

Viimeisenä Saara Henriksson haastatteli sympaattista Jukka Viikilää, joka oli edellisenä iltana juhlinut Finlandia-ehdokkuuttaan. Luen juuri hänen romaaniaan Taivaallinen vastaanotto, jonka rakenne on hienosti sanottuna fragmentaarinen (sanan voi tyhmempi googlata). En kuunnellut Viikilääkään vaan yritin toipua haastattelusta. Vaikka sain kiitosta, en tuntenut itseäni voittajaksi. 

Vaalenpunaiset potkuhousut

Metso TALK -sarjassa vierailivat eilen Samuel Jyrinki ja Leena-Maija Rossi. Jyrinki on Herkkä mies -blogistaan tunnettu (en tunne) somevaikuttaja, jolta Otava on tänä vuonna julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen Paratiisi vai helvetti. Hän on neljän lapsen isä, vanhollislestadiolainen ja biseksuaali. Samuel Jyrinki näytti kauniilta ihmiseltä androgyynisissä vaatteissaan ja kevyessä meikissään. Toinen keskustelija oli sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi, jota kiinnostaa erityisesti intersektionaalisuus. Leena-Maija Rossin ulkoasu oli myös varsin androgyyni, mutta hänellä ei ollut meikkiä. Rossin ala oli aiemmin nimeltään naistutkimus ja nyt siis sukupuolentutkimus. Arvaan, että sukupuolentutkimus on monen mielestä tarpeetonta.

Facessa jaetaan innolla kolumneja, joissa todetaan sukupuolen olevan binäärinen ominaisuus. Varmaan biologisesti näin onkin, mutta se ei poista ihmisen omaa kokemusta sukupuolestaan. Pahimmillaan ihminen kokee niin vaikeaa sukupuolidysforiaa, että saattaa vahingoittaa itseään fyysisesti.

Lasta pyritään kasvattamaan sukupuoleensa jo vauvasta. Facen kierrätyspalstalla myydään erikseen vauvanvaatepaketteja  tyttö- ja poikavauvoille. Miespuolinen yritysjohtajakin saattaa villiintyä ja pukea vaaleanpunaisen paidan pikkutakkinsa alle, mutta poikavauvoja ei koskaan pueta vaaleanpunaiseen. Vauvan sanotaan usein oleva kovasti tytön tai pojan näköinen. Minusta alle puolen vuoden ikäisen lapsen sukupuoli on vain vauva. 

Transihmiset ovat ehkä kaikkein tarkimpia siinä, että heitä puhutellaan ja kohdellaan sen sukupuolen mukaisesti, mitä he sisäisesti ovat (ja jota kohti he ulkoisestikin pyrkivät). Minusta ihminen saa erehtyä kerran käyttäessään väärää nimeä tai puhuttelua puhutellessaan transihmistä, mutta sen jälkeen se on toisen osapuolen tahallista loukkaamista. 

Toivoisin sukupuolirooleihin joustavuutta, että jokainen voisi elää vapaasti sellaisena naisena, miehenä tai muunsukupuolisena (muunsukupuolisuus on minulle edelleen hieman hämärä asia) kuin kokee omakseen. Toivoisin translain uudistuksen toteutuvan transihmisten toivomaan suuntaan.

Tunteellinen siili

Runoilija Kirsi Kunnas menehtyi 96-vuotiaana. Tuntui melkein siltä kuin joulupukki olisi mennyt kuolemaan. 

Isä luki minulle aikoinaan Kunnaksen runoa Kattila ja perunat niin, että sylkipisarat lensivät suusta. Muistan vieläkin runon poljennon "voi tätä hoppua hoppua hoppua/ huusivat perunat, voi tätä hoppua/ ei tule loppua loppua loppua..." 

Voitin luokan runonlausuntakilpailut runolla Tunteellinen siili, mutta jostain syystä päädyin vaihtamaan ruonon loppukilpailuissa johonkin tylsempään (pienessä päässäni ajattelin, ettei samaa runoa pidä lausua uudestaan). En voittanut.

Kirsi Kunnas -muistoni ovat pääasiassa "melkein tapasin Kirsi Kunnaksen" -muistoja. Runoilijalta oli vaikea välttyä Tampereella ja kukapa olisi sitä halunnutkaan. Muistan lierihatun ja kaulassa roikkuvat puuhelmet.

Kun Kirsi Kunnas kävi Viidassa, olin jostain syystä poissa paikkakunnalta (harmitti). Näin hänet Teoksen kirjakaupassa lukemassa runojaan, Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa, jossa mietittiin yhdistyksen nimen vaihtamista (Kunnas oli vanhan nimen kannalla) ja jossain runotapahtumassa Kivessä. Hän istui viereisessä pöydässä, joi kaksi lasillista punaviiniä ja nousi ylös kuin olisi yhtäkkiä muistanut olevansa vanha ja sanoi "Lähden kotiin" ja taksia alettiin puuhata. 

En löytänyt kirjahyllystäni yhtään Kirsi Kunnaksen runokokoelmaa, mutta kirjasta Uuden runon kauneimmat, löysin muutamia runoja.

Melkein vegaani

Olen innostunut syömään kasvisruokaa. Melkein vegaani. Olen herännäinen ja nehän ovat niitä rasittavimpia. Kuuntelen lenkkeillessäni Suvi Auvisen kirjaa Lihan loppu, joka on pamfletti vegaanisen ruokavalion puolesta. 

Kirjan myötä olen kiinnittänyt huomiota ruokakauppojen mainoksiin. Kolme tamperelaista  K-kauppaa mainostaa Aamulehdessä kanan fileesuikaleita, savukirjolohifilettä, kananpojan liekkisiipiä, HK:n valmisruokaa (Kebabriisi ja Lihapullapasta), kokolihaleikkeitä ja Pirkka -tonnikalapaloja, lisäksi tarjotaan ostettavaksi Pirkka -appelsiineja. Meitä houkutellaan lihalla. Viimeisimmässä valtion ravitsemusneuvottelukunnan suosituksessa lukee: vähennetään lihavalmisteiden ja punaisen lihan käyttöä.

Ei ihme, että Helsingin kaupungin ilmoitus lopettaa lihan tarjoaminen kaupungin tilaisuuksissa on saanut lihansyöjät pois tolaltaan. Miksi ruoka herättää niin suuria tunteita? 

Ostin kasvilampun, kiinnitin sen pöytälamppuun ja asetin olohuoneen ikkunalaudalle. Ajattelin pitää huonekasvini hengissä tämän loputtoman pimeän ajan läpi. Valo on kuitenkin ruma, omituisen punertava. Odotan milloin huumepoliisit tekevät ratsian kotiini, sillä kasvilampun valo kajastaa tuohon kadulle. Jos joku tietää tavallisen värisen kasvilampun ja missä niitä myydään, niin olisin iloinen. Eikö tavallinen tehokas valonlähde riitä?

Sanat

Taidehistorian kurssilla puhuttiin fauvismista. Taidesuunta sai vaikutteita Paul Gauguinista ja inspiraationa käytettiin afrikkalaista kansantaidetta (ei kai tämä vaan ole kulttuurista omimista!). Kuuluisia fauvisteja olivat mm. Henri Matisse, Georges Rouault ja Kees van Dongen. 

Kun maistelen sanaa fauvisti, minulle tulee mieleen mies (anteeksi henkilö), jolla on joku tosi nolo perversio, jonka hän pelkää paljastuvan.  

Hesarin Teema -lehdessä kysyttiin taas kerran kauneimpia suomalaisia sanoja. Olen miettinyt eilisestä minkälainen kaunis suomalainen sana olisi. Minusta siinä pitäisi olla paljon vokaaleja, varsinkin a- ja u-kirjaimia. Vaikkapa luuta on kaunis sana tai kuu, kaulin, laamapaita, saari tai aamu-uninen.

Kookoksen tuoksu

Vesijumpan alkua odotellessani vesijuoksin vähän ja ihmettelin miksi tämä on tänään tavallista raskaampaa, kunnes huomasin, että olin unohtanut sitoa vyötärölleni kellukkeen. Uimahallin seinän vesijuoksuohjeessa sanottiinkin  "kokeile kellukkeella tai ilman".

Kotiin kävellessäni haistoin ympärilläni kookoksen tuoksun (käytin Lidlistä ostamaani kookoksen tuoksuista suihkuvaahtoa ja vartalovoidetta). Kuin olisin käynyt etelänmatkalla. Rantalomakohteissa tuoksuu aina kookokselta. 

Kävin Tampereen taidemuseossa katsomassa Magnus Enckellin näyttelyn. Taiteilija kuului 1800-1900 vaihteen Suomen taiteen kultakauden edustajiin.  Enckellin varhaisvaiheen työt edustivat symbolismia ja ne olivat väritykseltään lähinnä mustia ja harmaita. Myöhemmin Enckell sai mustasta kyllikseen ja löysi värit.

Enckellin töissä näkyy alastomia miehiä. Taidehistorian tunneilla on katsottu tauluja, joissa alastomien naisten ympärillä käyskentelee miehiä paksuissa palttoissa. 

Yllä näette kuvan maalauksesta nimeltään Heräävä fauni. Taulu herätti aikoinaan pahennustakin ja toivottiin taiteilijan kehittävän maalauksiaan terveempään suuntaan. Mies esitetään taulussa passiivisena ja aistillisena. Niin ei sovi tehdä. Melkein tunsin nenässäni kookoksen tuoksun.

Magnus Enckell on tärkeä taiteilija tamperelaisille, sillä Tampereen tuomiokirkon alttarimaalaus on hänen maalaamansa. Muut kuvat ovat Hugo Simbergin.

Älä juo runoja!

Ravintola Kivessä Tampereella järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia, kuten runoraatia. Raatia vetää runoilija Erkki Kiviniemi, runot lukee Erika Magnuson ja vakiojäseninä toimivat Miljoonasateestakin tuttu muusikko Heikki Salo ja kirjailija Niina Hakalahti. Mukana on yksi vierailija, tällä kertaa näyttelijä Karoliina Blackburn. 

Oli nautinto kuunnella Salon ja Hakalahden arvioita runoista, sillä ne olivat osuvia ja samalla humoristisia. 

Eino Santasen runo Sulhanen videolla sai Salon muistelemaan itseään nuorena vävynä ja Hakalahden pohtimaan erilaisia rooleja (nyt kävelen ja olen jalankulkija ja kun otan pyöräni telineestä ja alan polkea, olen pyöräilijä, samalla olen monessa muussakin roolissa, ei ihan näin, mutta jotain sinne päin).

V. A. Koskenniemen "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." sai Oulussa koulua käyneeltä Hakalahdelta vain yhden pisteen, sillä hänen mielestään Koskenniemeä oli hierottu naamaan jo koulussa ihan riittävästi. V.A. Koskenniemi ja rössypottu, molempia oli vaan liikaa. Ymmärrän asian hyvin, sillä olen googlannut rössypotun, joka muistuttaa näköjään savolaista mykyrokkaa.

Jos oikein muistan Kristiina Wallinin runo (kokoelmasta Meduusameri) voitti kisan, vaikka voitolla ei tässä ollutkaan väliä. Tuskin Koskenniemikään pahastui Niina Hakalahden ykkösestä.

Runoudesta voi tulla humalaan. Join yhden alkoholittoman oluen ja olin ainakin pienessä hiprakassa ja nukuin levottomasti. Älä siis juo runoja vaan ota iso tuoppi!

Laitan tähän loppuun pätkän kyseisestä Kristiina Wallinin runosta (Meduusameri, Tammi 2020):

"Sillä tavalla muistan, senkin mikä katoaa/ olemattomuuden kuvitelmavarjot/ kuinka kannoin äitiä sylissä, lauloin kehtolaulua/ virkkasin villalangasta supikoiralle pesän..."

Roosalupi

Haastattelen kirjailija Sisko Savonlahtea tamperelaisessa Roosalupi -kirjallisuustapahtumassa, jossa käsitellään autofiktiota. Tilaisuus järjestetään Art Cafe Kehräsaaressa 12. marraskuuta klo 19 ja Savonlahden lisäksi siellä esiintyvät Jukka Viikilä ja Koko Hubara. Tervetuloa! 

Olen mielestäni valmistautunut hyvin, ainoa epävarmuus on se, etten tiedä mitä Savonlahti vastaa kysymyksiini. Sen verran olen katsonut hänen haastattelujaan, että olen melko vakuuttunut, ettei tarvitse pelätä hiljaisuutta. 

Pidän Savonlahden molemmista romaaneista. Minusta tämä toisinkoinen on surullisempi kuin esikoinen, molemmista löytyy itseironiaa.  Kirjailijan esikoiskirjaa on myyty 45 000 kappaletta, joka on valtava määrä. Mietin, miltä tuntuu, kun oma talon korkuinen kuva toimii messuosaston somisteena.

Leikkasin uudella veitsellä haavan sormenpäähäni. Jo toista kertaa tällä viikolla. Joku ihmetteli, ettei kotoani löytynyt laastareita, vaikka olen lääkäri. Nyt löytyy. Totun veitseeni kunhan olen ensin leikannut haavan jokaiseen sormeeni.

Kirjoitin Reuma-lehteen kolumnin, joka käsittelee vaihtoehtoisia hoitomuotoja ja olen kerrankin aika tyytyväinen tuotokseen. Lähetän sen vasta ensi viikolla ja se julkaistaan muistaakseni joulukuussa.

Muutto

Kun kaikki muut (ketkä muut?) kävivät kirjamessuilla, osallistuivat kustantamoiden illallisille ja ottivat kuvia itsestään, minä olin mukana muuttamassa iäkästä sukulaista omakotitalosta vanhuksille tarkoitettuun kerrostaloon. Kun lopulta eilen illalla suurin osa tavaroista oli paikoillaan, pelkäsin hänen sanovan, että hän haluaakin takaisin. 

Kaikkia huonekaluja yms. ei otettu mukaan vaan niihin, jotka otettiin, tökättiin pätkä maalarinteippiä. Ilalla sitten kirjoittelin Post it-lappuihin, mitä kaikkea puuttui, kuten tietty puurokuppi (H soitti myöhemmin, että puurokuppi oli löytynyt).  Uudessa asunnossa on turvahella, jota emme saaneet toimimaan, mutta sekin oli ratkennut lähdettyäni. Vanhuksille tarkoitetut asunnot ovat niin mutkikkaita, etten osaisi sellaisessa asua. Tarvittaisiin ainakin paksu manuaali. Olohuoneen seinällä roikkui joku juttu, josta emme ottaneet selvää, enkä oikeastaan jaksanut sitä enää selvitellä. Ehkä sillä tarkastetaan, onko asukas vielä elossa.

Iltamyöhällä ehdittiin vähän jutella ja H kertoi, että kansakoulussa samassa pulpetissa istunut poika pisteli häntä neulalla, eikä hän kertonut asiasta kenellekään. Maailma ei ole siis paljonkaan muuttunut, netti tosin on vienyt kiusaaminsen uudelle levelille. 

Olen kirjoittanut tämän tänne jo aiemminkin, mutta kummastelen ihmisiä, joiden mielestä lapsuus on onnellista aikaa, minusta se oli elämäni ehkä vaikein vaihe. No ei tuo vanhuuskaan näytä olevan kovin hääviä.

Kaikki kaikesta

Tämän aamun Hesarissa on laaja juttu Anja Snellmanista ja hänen uudesta romaanistaan Kaikki minun isäni, jossa Snellman kirjoittaa alkoholisoituneesta isästään ja suhteesta tähän sekä elämänsä miehistä, kaikista isistään. Onko puhtaalla fiktiolla enää sijaa kaunokirjallisuudessa?

Luin ihanan pienen autofiktiivisen romaanin Lapsuus (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen), jossa tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa köyhää lapsuuttaan 30-luvun Kööpenhaminassa Istedgaden varrella. Kirja julkaistiin alun perin jo 1967, mutta romaani on suomennettu vasta nyt. Ditlevsenin isä sanoo tulevalle kirjailijalle, ettei tytöstä voi koskaan tulla runoilijaa, sellaisesta on turha edes haaveilla, mutta kyllä tuli. Lapsuus on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joten lisää on tulossa.

Vietin vuosia sitten pidennetyn viikonlopun Köpiksessä ystävän kanssa. Olimme molemmat teinien yksinhuoltajia ja tarvitsimme irtautumista arjesta. Hotellimme sijaitsi Istedgaden varrella, jota kävellessämme saimme ihailla pornokauppojen ikkunoita ja pornoklubien sisäänkäyntejä. Hotelli oli täynnä meluavia tanskalaisia luokkaretkeläisiä. 

Minulle tuli aiemmin Image-lehti, mutta jossain vaiheessa kyllästyin koko lehteen. Nyt tuo aikakausilehti kiinnostaa minua taas ja päätin, että kun sopiva tarjous tulee, tilaan sen. Viime viikolla lehtimyyjä tarjosi kyseisen aviisin kuusi + kaksi numeroa hintaan 25 euroa, päälle vapaavalintaisen lehden kaksi numeroa ja jonkun joululehden (?). Sanoin heti, että otan tilauksen. Nainen ei saanut myyntipuhettaan millään poikki vaikka sanoin vielä "Ei tarvitse enää, otan tämän". 

Anja Snellman käy aamuisin uimassa Allas Sea Poolissa ja juttelee pukukopilla muiden aamu-uimareiden kanssa. Hän nimittää sitä lyhytsosiaalisuudeksi ja pitää siitä. Minäkin tykkään lyhytsosiaalisuudesta, jota saan jumpan, kuntosaliryhmän ja vesijumpan jälkeen vaatteita päälle kiskoessani.  

Tilasin kirjastosta Anja Snellmanin romaanin Kaikki minun isäni (nimi on minusta ärsyttävän muodikas), onhan lähiaikoina noita Kaikki-romaaneja ilmestynyt paljon: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Satu Vasantola: Kaikki kadonneet, Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Juha Itkonen: Kaikki oli heidän, Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme, Anthony Doer: Kaikki se valo, mitä emme näe... Osattiin sitä ennenkin: Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (ihana nimi ja muistaakseni kustantajan ehdotus).

Keskinkertainen mies

Luin Pauline Harmangen feministisen pamfletin Miksi vihaan miehiä (S&S 2020, suomennos Saana Rusi). Opin uuden sivistyssanan misandria. Harmangen ei oikeasti ole kuitenkaan miesvihaaja vaan kirjan nimi on luultavasti tehty hätkähdyttämään lukijoita. Voitaisiinko julkaista kirja, jonka nimi olisi Miksi vihaan naisia? Misogyniasta puhutaan useammin kuin misandriasta. 

Yksi asia kirjassa pysäytti: "Luota itseesi yhtä vankkumattomasti kuin keskinkertainen mies".  Lause kuuluu alunperin: "Daily prayer to combat impostor syndrome: God give me the confidence of a mediocre white dude." eli "Päivittäinen rukous huijarisyndrooman selättämiseksi: Luoja, anna minulle keskinkertaisen valkoisen miehen itseluottamus." ja sen on naputtanut Twitteriin Sarah Hagi 2015.

Kävin kampaajalla ja mieleeni tuli, että tiedämme toisistamme paljon, ehkä jopa liian paljon. 

Kampaajalta saamani kiinanruusun pistokas näyttää hyvinvoivalta. Kiinanruusu on periaatteessa kuolematon, sillä vaikka kampaajan viherkasvi kuolisi, minun kiinanruusuni saattaa jatkaa elämäänsä. 

Taidehistorian luentosarja alkoi taas. Aihekokonaisuuden nimi on Kuvataiteen murros impressionismista kubismiin. Luennoitsijan tie taiteeseen (kuten monen muunkin) kävi juuri impressionistien kautta. Hän innostui 15-vuotiaana nimenomaan Edgar Degas'n taiteesta. Muistatte varmaan ne ballerinat. 

Edelleen minusta tuntuu, ettei kuvataide ole minulle erityisen tärkeää. Miksi sitten opiskelen taidehistoriaa ja käyn taidenäyttelyissä? En tiedä, ehkä kuvataide on sittenkin tärkeämpää kuin luulen.

Painosten kuningatar

Kuuntelin Areenasta kolmeosaisen sarjan Hilja -painosten kuningatar (linkki edellä).  Uneksin itsekin painosten kuningattaren tittelistä. Eräs kirjoittajaystäväni haaveilee Prisma-kirjailijan urasta. 

Ohjelmasarja kertoo kirjailija Hilja Valtosesta, joka syntyi 1897 Heinävedellä (väittää Wikipedia, Ylen mukaan syntymävuosi oli 1895), teki työtään kansakoulunopettajana eläkkeelle jäämiseensä asti ja oli suosittu viihdekirjailija. Hän kirjoitti chick litiä, vaikka sitä ei oltu vielä keksitty. Valtoselta julkaistiin kuusitoista romaania ja yhdeksästä romaanista tehtiin elokuva.

Kun Valtonen sai ensimmäisen ennakkonsa kustantamosta, se oli enemmän kuin naisopettajan vuoden palkka! Ilmari Kiantokin lähetti hänelle kerjuukirjeen.

Hilja Valtosen Neiti talonmies oli ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita luin. Romaani kuului mummolan kirjahyllyn suppeaan valikoimaan. Pidin siitä enemmän kuin Mathilda Wreden elämäkerrasta tai karhunmetsästystä kuvaavasta romaanista, jonka nimen olen unohtanut. 

Kun Valtonen aloitti opettajana, naisopettajat saivat pienempää palkkaa kuin miehet ja naisopettajien tehtäviin kuului myös koulun siivoaminen. 

Valtosen romaanihenkilöiden päätavoitteena ei ole naimisiin pääsy (sekin kyllä niissä onnistuu) vaan vaikkapa opiskeleminen. Neiti talonmieskin suorittaa työnsä ohessa lukion ja kirjoittaa ylioppilaaksi. 

Hilja Valtonen kirjoitti yhden "vakavan" romaanin Hiiliristi, joka sai murska-arviot. Nimikin kuulostaa luotaantyöntävältä. 

Ohjelmasarjassa on pätkiä kirjailijan vanhoista haastatteluista, joissa nainen puhuu leveää savon murretta. Kuullaan myös elokuvien ääniraitoja. Nämä elokuvat olivat aikoinaan supersuosittuja. 

Olisi hupaisaa lukea uudestaan Neiti talonmies. Olisiko romaani edelleen hauska ja innostava.

95 prosenttisesti vegaani

Mistä tietää, että joku on vegaani? Vegaani kyllä kertoo sen.

Vietämme lihatonta lokakuuta tai viettää kuka viettää. Olen sen tyyppinen kasvissyöjä, että kylässä syön mitä tarjotaan, kotona ja ravintolassa nautin mieluiten kasvisruokaa. Kotioloissa olen jättänyt maitotuotteet pois, mutta syön luomukananmunia. Onko se kana sitten jotenkin vähempiarvoinen eläin kuin muut? Ei. Kanat ovat ihania. 

Kävimme ystävän kanssa syömässä lounasta Rionissa, joka on georgialaista ruokaa tarjoileva ravintolaketju. Halusin kasvisruokaa ja eteeni tuotiin pieni salaattikippo (tomaattia, kurkkua ja paprikaa), ihanaa khachapuri-leipää, jonka sisällä on juustoa, valkoinen vehnäsämpylä ja kippo, joka sisälsi harmahtavaa öljyistä mössöä. Kaveri sai herkullisen näköistä lihapataa samojen lisukkeiden kera. Kasvisruoka ei ollut hääviä, mutta ehkäpä georgialainen keittiö ei ole sen suhteen maailman parhaita. 

Olen muuttanut ruokavaliotani, sillä se on järkevää. En ole edes suunnitellut asiaa sen kummemmin vaan ajautunut tähän. Kuten sanottu, kylässä syön mitä tarjotaan, sillä periaatteeni kuuluu "Ei mun takia tartte".

Yhdessä suihkuvaahtopullossa luki 95 prosenttisesti vegaanista. Kuulostaa vähän samalta kuin tuoremehutölkin kylkeen painettu No cholesterol -maininta. Tuskin missään shampoossa, hoitoaineessa tai suihkuvaahdossa on eläinperäisiä aineksia enempää kuin tuo viisi prosenttia. Suurin osa on vettä.

Tää on vaikeaa

Ikkunan läpi arvioituna sää näyttää luotaantyöntävältä. Olen menossa ystävän kanssa lounaalle. Yritän kirjoittaa sitä ennen. 

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen (syntyään savolainen kuten minäkin) julkaisi Instassa hauskan videon kirjoitusprosessista. Kuvitelkaa tähän taustalle musiikki ja Erkka Mykkänen napsuttelemaan sormiaan:

1. Tää on mahtavaa.

2. Tää on vaikeaa.

3. Tää on paska.

4. Mä oon paska.

5. Mä oon paska.

6. Mä oon paska.

7. Mä oon paska.

Prosessini on juuttunut kohtiin 4.-7.

Tampereella järjestetään kirjailijoiden työnohjaus, joka kiinnostaisi minua. Taakkanani on se, etten ole haaveillut kirjailijan ammatista kaksivuotiaasta, enkä julkaissut ensimmäistä kirjaani alle kolmekymppisenä. En tiedä voinko nimittää itseäni ammattikirjailijaksi. Tunnen huonommuutta kirjailijoiden joukossa.

Ei minuun kannata enää satsata. Olen liian vanha! Kaikki ymmärtävät, että nuoruus on tavoiteltava ominaisuus. Jos jotakuta yli viisikymppistä sanotaan nuoren näköiseksi, hän kyllä kertoo sen kaikille. Etsin vanhojen tuttujen kasvoista ja vartaloista vanhenemisen merkkejä. Ilahdun kun näen sellaisia.  Minähän näytän nuoremmalta! En kuitenkaan sano sitä ääneen, eihän lihavallekaan sanota "Olet lihonut", mutta kun joku on saavuttanut normaalipainon, se toki mainitaan. Kehutaan itsekuria ja ulkonäköä. Edes tiukka itsekuri ei saa minua enää nelikymppiseksi (hekin muuten valittavat olevansa vanhoja).

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa jotain rakentavaa. Ottakaa koronarokote suojellaksenne itseänne ja samalla toisia. Isoja, tärkeitä leikkauksia ei tarvitse perua teho-osaston potilaspaikkojen puutteen vuoksi. Hoitajat eivät väsy (kukaan ei enää kalisuta kattilan kansia heidän kunniakseen). Vesisade taukoaa. Aurinko paistaa ja maailma pelastuu.  Huudetaan yhteen ääneen: Tää on mahtavaa!

Ketä kiinnostaa

Työväenopiston jumpassa kaikki seinänvieruspaikat oli varattu ja keskilattia typötyhjä. Kantavan seinän vieressä onkin turvallisempaa, jos talo vaikka sattuu romahtamaan. Ja näin on aina toimittu. Olisi pöyhkeää mennä keskilattialle, jos kerran reunoillakin on tilaa. Yksityisissä liikuntakeskuksissa löytyy aina niitä kympin tyttöjä, jotka varaavat eturivin, mutta ei työväenopistossa, siellä ollaan nöyrän kiitollisia, kun saadaan osallistua. 

Minut valtasi eilen ajatus, joka kuuluu: Ketä kiinnostaa. Sellaisia mietteitä ei saisi päästää pintaan, jos haluaa liikuskella somessa. Toisaalta tuossa Ketä kiinnostaa on myös positiivinen puoli. Vaikka kuinka mokaisit, ei ketään oikeasti kiinnosta. Valokuvaa katsoessakin jokainen etsii ensin itsensä. Päätin tehdä ristipistotyön, johon kirjailen Ketä kiinnostaa. Pisteellä, ei kysysmysmerkillä.

Viime lukupiirissä söimme pöperöä, jonka päällä oli rucolan lehtiä. Muistin traumaattisen kokemuksen, jonka olen saattanut kertoa täällä. 

Lääketehdas tarjosi meille lounaan. Se oli ihan se sama lounas, jota kaikki sairaalassa syövät, ei mitään muuta ekstraa kuin haukotuttavaa (anteeksi) lääkeinformaatiota. Ruoan päällä oli rucolaa. Pistin tuota viheliäistä heinää suuhuni ja se juuttui kurkkuuni. Ajattelin, että jos meinaan oikeasti tukehtua, niin onneksi teho-osasto on lähellä (elvytysryhmä tulee sieltä). Rucola ei mennyt alas, eikä tullut ylös, joten nousin pöydästä ja kaivoin sen nielustani paljailla sormillani. Roikotin huojentuneena limaista rucolan lehteä sormissani ja lääke-esittelijä (pukumies) tuli luokseni roskakori kädessään. Mies ei sanonut mitään, ojensi vaan roskakoria minua kohti ja pudotin kauhean rucolan roskikseen ja mies vei roskakorin, jossa oli vain se yksi limainen salaatinlehti, takaisin seinän viereen. 

Asko ja Esko

Ensi viikolla ei järjestetä vesijumppaa, sillä Tampereella vietetään syyslomaa. Miten selviän tästä? 

Vieressäni jumpannut kolmen naisen "tekonivelryhmä" pohti mistä miesohjaaja on kotoisin ja he epäilivät Savoa. En viitsinyt sanoa, että mies oli tuskin savolainen. Naiset lauloivat jumpatessaan Tapani Kansan kanssa "Äidin pikku poika menee muille maille, äidin pikku poika jää nyt lämpöäs vaille..." Opiskeluaikoina eräs nuori mies antoi minulle lapun, johon hän oli kirjoittanut nuo samat sanat. 

Kävin katsomassa Eino Salmelaisen näyttämöllä näytelmän kaksi Paavia, joka perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Asko Sarkola esitti saksalaista Paavi Benedictus kuudettatoista ja Esko Roine argentiinalaista Franciscusta. Jotenkin näytelmää varjostivat katolisen kirkon viime vuosien skandaalit. Vääryydet, joita käsiteltiin tässä näytelmässä aika helläkätisesti. 

Näytelmä oli Askon ja Eskon juhlaa, ei siinä muita merkittäviä rooleja ollutkaan. Roolitusta ei olisi voinut tehdä toisin. 

Oli outoa istua täydessä teatterisalissa, josta poistuessa muodostui ruuhkaa. Kävin hiljattain Tampere-talossa konsertissa, jossa yleisö ohjattiin vähitellen ulos salista, eivätkä kaikki hengittäneet toistensa niskaan. Työvis ei tässä onnistunut.

"Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä"

Ostin muutama vuosi sitten urheilukellon, joka jaksoi aikansa huomauttaa "Aika lähteä liikkeelle". Olin tottelematon, enkä noussut sohvalta, vaan jatkoin makoiluani. Sitten kello ryhtyi ilmoittamaan, että olen liikkunut riittävästi siinä vaiheessa kun olin juuri nukahtamassa yöunille. Nyt kellon akku tyhjenee jatkuvasti, vaikka käytän sitä enää vain kellona, en urheilukellona.

Luin valmistajan sivuilta (Polar), että tähän malliin ei saa uusia akkuja vaan on ostettava uusi kello. Nämä ovat siis jonkinlaisia kalliita kertakäyttötuotteita. 

En ole lukenut vuosiin "naistenviihdettä", mutta nyt ajattelin, että minusta olisi hienoa ryhtyä kansainväliseksi kirjalliseksi viihdetähdeksi. Lainasin opiksi Jojo Moyes'n järkäleen (jostain syystä viihdekirjat ovat melkein yhtä paksuja kuin Miki Liukkosen romaanit) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt. 

Alkuun innostuin romantiikasta ja nokkelasta dialogista, mutta sitten tuli huono olo, vähän kuin olisi syönyt liikaa irtokarkkia ja oli pakko lukea tasapainon vuoksi Anja Erämajan uutta proosarunokokoelmaa Olen nyt täällä metsässä. Anja Erämajan kirjan taakse on viisaasti kirjattu Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä.

Lopuksi ilmoitan paheksuvani kulttuurimäärärahojen leikkauksia. 

Kiukkua

Aamun Hesarissa oli juttu peurojen ja kauriiden metsästyksestä. Ne ovat vieraslajeja, jotka on tuotu tänne metsästäjien iloksi. Nyt niitä on liikaa ja ne tuhoavat maanviljelyksiä ja kotipuutarhoja ja aiheuttavat auto-onnettomuuksia. Kannan kasvamiseen ovat vaikuttaneet leudot talvet ja eläinten ruokkiminen. Eläimiä ruokkivat juuri nuo metsästäjät, jotka perustelevat metsästystä kasvaneilla kannoilla. Minun järkeeni tuo ruoan antaminen ei käy. Tavallaan siis metsästäjät ovat tuoneet ongelman (vieraslajin) Suomeen ja ruokkivat sen yksilöitä saadakseen niitä enemmän ja helpommin metsästettyä ja perustelevat metsästystä sillä, että niitä on liian paljon. Ehkä olen vaan tyhmä.

Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa vieraili Elokapinan aktivisti Ville Saarinen ja Keskustan kansanedustaja Hannu Hoskonen. Hoskonen puhutteli koko ohjelman ajan Saarista nuoreksi mieheksi, joka tuntui minusta tahalliselta alistamiselta. Saarinen ei missään vaiheessa provosoitunut. Hoskosen mielestä Elokapinan tie johtaa sekasortoon ja demokratian tuhoon. Hoskonen korosti lakia ja sääntöjen noudattamista ja sitä miten vaarallista on katkaista liikenne (Elokapinan väki oli soittanut pelastuslaitokselle, joka oli sitä mieltä, ettei vaaraa aiheudu). 

Tämän aamun Hesarissa oli juttu siitä, etteivät autoilijat kunnioita suojateitä, eivätkä siis noudata lakia ja aiheuttavat toistuvasti vaaratilanteita ja pahimmillaan jalankulkijoiden vammautumisia ja kuolemia (toki suurin osa varmaan noudattaa). Kuljin kymmenen vuotta pyörällä töihin ja jouduin päivittäin väistelemään pyörätielle pysähtyneitä autoja, mutta en silti huutanut autoilijoille tappouhkauksia, joita Elokapina saa. Yhden kerran huusin avoimesta auton ikkunasta etupenkeillä istuville miehille "Tämä on pyörätie!" mutta sitä ei voine kutsua tappouhkaukseksi.

Nyt olen purkanut kiukkuni ja voinen siirtyä taas kivoihin kissajuttuihin, jos joku vielä haluaa lukea blogiani.

Vaara ohi?

Vesijumpassa oikealla puolellani jumppaa ryhmä naisia, jotka kutsuvat itseään nimeltä tekonivelryhmä. Vasemmalla vettä polkee mies, jonka nivelistä en tiedä mitään. Hän toivottaa aina hymyilevät hyvät huomenet. 

Teimme liikettä, jossa kädet vietiin suorina alas ja varpaat pintaan. Käsissämme puristimme hymynaamoja (muovisia lisävastuksia). Tekonivelryhmä ihmetteli miten saan jalateräni veden pinnalle. "Oletko joku voimistelija?"

Luen Pakopistettä, kirjaa johon on koottu eri kirjailijoiden esseitä korona-ajalta. Yllättäen pidin Juha Seppälän esseestä Myrskyn mentyä.

En voi sanoa kohdanneeni erityistä pysähtymistä viruksen ja sen seurauksien myötä. Jos elää vapaaehtoisesti kuin todistajansuojeluohjelmassa, muutos ei ole sanottava, kuten ei edes tarve siihen.

Miksi muuten on niin kamala kiire palata entiseen? Tuntuu, ettemme ole oppineet mitään. Varaamme lentoja ja kulutamme uudella innolla. Olemmehan tässä jo riittävästi kärvistelleet. Kuin palaisimme puolison hautajaisten jälkeisenä päivänä ja hakemaan uutta Tinderistä.

Nyt Tampereella iloitaan reittilentojen alkamisesta. Miksi Tampereelta pitää päästä lentämään? Eikö voi matkustaa junalla Helsinkiin ja lähteä sieltä jos lentäminen on välttämätöntä? Minun on helppo kirjoittaa kriittisesti lentämisestä, sillä olen jo lentänyt maailmaa ristiin rastiin ihan omiksi tarpeiksi. Miten voisin kieltää ne kokemukset muilta?

Juha Seppälä siteeraa Daniel Defoen romaania Ruttovuosi (1722)

Kaikki oli muuttunut pahemmaksi-- karaistuneena tuosta kokemastaan vaarasta, kuten merimiehet myrskyn mentyä ohi, ihmiset olivat nyt entistä häijympiä ja paatuneimpia paheissaan ja siveettömyyksissään...

Nyt on pakko laittaa tähän jotain ystävällistä: Mukavaa viikonloppua kaikille! Lukekaa kirjoja. Lukekaa ne kaksi kirjoittamaani romaania.

Puuton saari

Hesarissa oli juttu Jussi Isoahosta, jolle Raaskan saari Keurusselällä on ollut rakas. Hän ei siis omistanut saarta vaan retkeili siellä. Nyt pieneen saareen on tehty avohakkuu. Ilmakuvassa näyttää siltä kuin saaren keskelle olisi läikähtänyt happoa ja rantaan olisi jäänyt puurivin piirtämä ohut vihreä rantu.

Kuvan nähtyäni minulle tuli mieleen, ettei ihmisen ahneudella ole mitään rajoja. Kaikki tärkeä ja kaunis voidaan tuhota rahan vuoksi. 

Mummoni muisti vielä vuosien päästä, kun joku vieras oli katkaissut oksan hänen rantakoivustaan. Vaari säästeli metsiä ja puita kaadettiin vasta viimeisessä hädässä. Talvella metsään ajettiin hevosella ja reellä, kaadettiin muutama puu ja ne myytiin eteenpäin tai niistä tehtiin polttopuita. Kun mummo ja vaari sitten kuolivat, parturoitiin metsä ja rahat jaettiin. En edes tiedä, kuka ne maat nyt omistaa, serkut varmaan (he eivät olleet osallisia puiden kaatamiseen). 

Luin Suvi Auvisen esseekokoelman Kaltainen valmiste (Kosmos 2021). Kirjoittajan sukupuolielämää käsiteltiin melko laajasti, kuten viime aikoina on ollut muodikasta. Ei se minua haitannut. Kirja oli virkistävän innostunut anarkismin puolustuspuhe. Hyvin henkilökohtaisissa esseissä käsiteltiin mm. veganismia, dyykkausta, ruoan varastamista ja kansalaistottelemattomuutta. Tuli vaan mieleen, että jos saaria saa kohdella noin väkivaltaisesti, ilman että siihen puututaan, niin olisi totisesti tarvetta anarkismille.

Kukkakimppu

Vanha ystävä kävi kylässä. Sain kukkakimpun ja ajattelin, että kimppu menee hukkaan, jollei sen kuvaa julkaise somessa. Se on vielä pahempi kuin menisi teatteriin, tai syömään hyvää ruokaa hyvässä seurassa, eikä mainitsisi siitä 359:lle ystävälleen. 

Kumpi on parempi: 

1. Pahaa ruokaa hyvässä seurassa.

2. Hyvää ruokaa huonossa seurassa.

Ottaisin ykkösen. Voisihan sitten valittaa keittiöön ja saada korvaukseksi ilmaisen pahan jälkiruoan.

Seuraan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Yleensä arvaan heti, mistä parista tulee jotakin. "Onnistunut pariskunta" ei käytä aikaansa parisuhteen ruotimiseen, vaan molemmat tapittavat toisiaan kuin arpajaisvoittoa. Tälläkin kertaa tiedän ketkä sietävät toisiaan yli sen kuuden viikon. Tiedän myös parin, josta ei todellakaan tule mitään, ei vaikka asiantuntijat muuttaisivat heidän kanssaan samaan kaksioon. Olen tyhmä kun katson ohjelmaa, mutta kun se on niin mahtava ihmiskoe.

Kävelimme viikonloppuna Pyynikillä, Näsijärven rantaa ja muutenkin kaupunkia ristiin rastiin. Kävimme Näsinneulassa syömässä ja Sara Hildenillä katsomassa Marcel Dzaman näyttelyn. En jaksa kirjoittaa, sillä jalat ovat maitohapoilla, vaikka en jaloilla kirjoitakaan.

Käytä harkintaa

THL antoi uudet maskisuositukset, joissa kehotetaan käyttämään omaa harkintaa. Harkinnan tueksi on laadittu riskipotentiaalin arviointitaulukko, joka on jaettu kolmeen osaan: merkittävän, kohtalaisen ja vähäisen riskin tilanteisiin. Harva viitsii taulukkoon paneutua. Kirjastoissa riskipisteitä kertyy vain yksi ja baareissa yhdeksän. Tämän mukaan harkitsisin, ettei kirjastossa maskia tarvita ja baarissa sitä ei pysty käyttämään.

Saan tänään uuden lieden.  Kuka muuten käyttää arkikielessä sanaa liesi? Usein sanotaan hella, mutta minulla on kuitenkin liesituuletin, eikä hellatuuletin. 

Kärsin tyypillisestä ostoskatumuksesta. Ostinko hellan liian vähäisen harkinnan jälkeen? En lukenut testejä, enkä kysellyt kavereilta. Menin vaan kauppaan ja kuuntelin myyjää, jolla oli epäilyttävän korrekti asu: mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita ja asialliset silmälasit. Otin sen, joka näytti päällepäin suhteellisen pätevältä.  

Liikkeessä luvattiin tällä viikolla tuonti ja asennus ilmaiseksi.  Jonotin kassalle maksaakseni tuotteen ja huomasin, että alennus oli unohdettu. Palasin myyjän luo, joka korjasi hinnan. Jonotin taas kassalle. Tämmöiset jutut ärsyttävät, vähän kuin olisin itse tehnyt virheen ja joutuisin sen vuoksi seilaamaan niiden pesukoneiden ja hiustenkuivaajien keskellä edestakaisin.

Häpeäherkkis

Olen hyvin häpeäherkkä ihminen. 

Nuorempana juhlin ja join itseni humalaan. Krapula ja häpeä on sietämätön kombinaatio. Silloin kannattaa vaikka lyödä vasaralla sormeensa, sillä se vie huomion toisaalle. Nyt kun en tee juuri mitään, mitä saisin hävetä (lukuun ottamatta kirjoittamista) häpeäkynnykseni on laskenut. 

Nyt minua hävettää yksi juttu, jonka kirjoitin ja siihen tehty muutos.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin häpeästä ja S:ltä saamastani voimalauseesta "Häpeällä siitä selviää". Ei aina selviä. 

Olen yrittänyt kehittää muitakin selviytymiskeinoja. Yksi usein käyttämäni keino on visualisoida eteensä koko maapallo ja sen pinnalla kitkuttavat ihmiset. Kuvittelen itseni johonkin Tampereen kohdalle, josta minua ei edes erota. Varsinkin jos sattuu asumaan vaikka New Yorkissa tai Brisbanessa. Eikä ketään kiinnosta. Olen epäkiinnostava ihminen (olen nainen, liian vanha, mutta en tarpeeksi vanha ja tuntematon) ja semmoiset saavat kirjoitella typeryyksiä. 

Toinen melko pätevä tapa on häpeälaulu. Laulun saa itse valita. Se voi olla myös kertosäe tai pelkkää lallatusta. Jos omistaa pianon, sitä voi hakata. On laulettava ääneen, mielellään niin kovalla äänellä, ettei kuule omia ajatuksiaan.

Kun erityisherkät ovat saaneet äänensä kuuluviin, seuraavaksi pitäisi saada ääni ja julkinen tunnustus meille häpeäherkkiksille. Olemme kunnon kansalaisia.

Sanotaan, että sillä se menee, millä se on tullutkin. Kun kirjoitukset hävettävät, voi kirjoittaa lisää.

Rokokokotus

Kävin taas kuntosaliryhmässä hankkimassa kipeät lihakset. Meitä oli tällä kertaa kuusitoista ja käyttäydymme ihan kuin sinä viattomuuden aikana ennen koronaa. Kaikki varovaisuus oli kaikonnut. Oletan, että osallistujilla ja ohjaajalla ovat rokotukset kunnossa, mutta varma en voi olla. Nainen, joka toivoi meidän etenevät laitteelta toiselle pituusjärjestyksessä, valitti taas sitä, että hän joutuu säätämään vimpaimia. 

Pirkanmaalaisista yli 12-vuotiaista 80 000 ei ole ottanut ensimmäistäkään koronarokotetta. Koko maassa rokottamattomia on 800 000. Rokottamattomat voi kuulemma jakaa epäröiviin, kriittisiin ja vastustajiin. En tunne ainoatakaan lääkäriä, joka ei olisi ottanut rokotusta. Eniten minua hämmästyttävät ihmiset, jotka pitävät rokotusta salaliittona. Salaliittoon pitäisi kuulua valtava määrä ihmisiä monessa maassa: lääkefirmojen henkilökuntaa, terveydenhuollon ammattilaisia, tutkijoita, rokottajia ja päättäjiä. Sellainen on täysin mahdotonta.

Suunnittelen lähteväni ratikalla Kalevaan ostamaan uutta hellaa. Entinen kyllä paistaa, mutta samalla grillivastukset kuumenevat, joten paistokset saavat turhankin tumman pinnan. Kiertoilmauunisysteemi kyllä toimii, mutta koko asunto lämpenee samalla merkittävästi, joka ei toisaalta ole huono asia. Levyt lämpenevät hitaasti. Voisin ajaa hellaostoksille pyörälläkin, mutta on kiva kokeilla miten ratikka toimii tällä matkalla.

Biofiktio on aina muotia

Opin Hesarista uuden termin: biofiktio. Lehden mukaan se tarkoittaa oikeista eläneistä ihmisistä kirjoitettua fiktiota. 

Johanna Venholta julkaistiin aiemmin romaani Sylvi Kekkosesta ja nyt Tove Janssonista. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat molemmat kirjoittaneet biofiktiota Mikael Agricolasta. 

"Triviaali syy minun Agricola-romaanille on se, että elämäkerrat ovat muotia ja ne myyvät..." kertoo Roope Lipasti Hesarin sivulla. 

Miksi oikeista ihmisistä kirjoitettu fiktio on sitten suosittua? Onko niin, että takana on hyötynäkökanta, samalla kun viihdytän itseäni, saan tietoa ja sivistyn. Aika ei mene hukkaan. Ovatkohan nämä elämäkertaromaanit muualla yhtä luettuja kuin Suomessa.

Toisaalta siinä voi kuvitella pääsevänsä käsiksi oikean ihmisen ajatuksiin, vaikka siinä pääsee korkeintaan kirjoittajan päähän. Nyt on mahdollista tutustua sekä Jari Tervon että Roope Lipastin Mikael Agricolaan. Molemmat kirjailijat kuuluvat tavallaan Otavaan, sillä Lipastin kustantamokin on nykyään osa Otava konsernia. Kun usein epäillään, ettei jonkun käsikirjoitusta hyväksytty, sillä tulossa on toinen samaa aihetta käsittelevä kirja, niin tämä ei nyt pidä paikkaansa. 

Niagarassa näytettiin yleisön pyynnöstä vielä kerran elokuva Yhdet vielä. Sen on ohjannut tanskalainen Thomas Vinterberg, joka on kai ihan hyvä ohjaaja. 

Elokuvassa neljä keski-ikäistä miesopettajaa päättää testata ajatusta, jonka mukaan ihminen eläisi jatkuvasti 0.5 promillen alkoholivajauksessa. He titraavat oikeaa tasoa alkometerin avulla. Ensin menee hyvin ja sitten huonosti. Tästä elokuvasta pitää, jos tykkää katsoa miesten juopottelua. 

Elokuvaa jaksaa katsoa lähinnä Mad Mikkelsenin takia. Lopun tanssikohtaus on hieno. Minulle selvisi, että näyttelijä on entiseltä ammatiltaan tanssija.

Sytytin kynttilän

Pirkkalaiskirjailijoiden uudet jäsenet esittäytyivät Tahmelan huvilalla. Nimiä en tietenkään muista. 

Nuorin tuore jäsen on 90-luvulla syntynyt innokas nuori nainen, joka on kirjoittanut fantasiasarjaa toisen kirjailijan kanssa ja säeromaanin nuorille (sen hän on kirjoittanut yksin).  Vanhin 70-vuotias nainen, jolla on pitkä mielenkiintoinen elämä takanaan. 

Tilaisuudesta otettiin kuva, joka julkaistiin Pirkkalaiskirjailijoiden Facebook-sivulla. Etsin itseni kuvasta ja siinä minä istuin velttona hartiat lysyssä. Pitäisi istua suoremmassa. Kaikki muutkin todennäköisesti katsoivat omaa kuvaansa, joten mitä väliä sillä sitten on. 

Sain suru-uutisen kesken tilaisuuden. Kurssikaverini H on kuollut. Kotiin tultuani sytytin hänelle kynttilän tai itselleni minä sen tietysti sytytin. 

H oli mainio mies. Hän työskenteli ennen lääkikseen pääsyään Munkkiniemen Alkossa ja jatkoi uraansa opiskeluiden alkuvaiheessa Kuopiossa. Kun häneltä osti viinipullon, hän yritti myydä kaksi. Hän kertoi, että Tarmo Manni huusi aina Alkoon tullessaan "Jumalan rauhaa viinakauppaan!"

H:n isäkin oli lääkäri ja lapsuudenperhe muutti usein, joten H halusi toimia toisin ja asettui perheineen Lappeenrantaan ja käsittääkseni asui siellä loppuun saakka. Perhe taisi siinä vauhdissa kuitenkin vaihtua. Muistan, kun kävimme heillä kylässä, eikä H saanut tulta saunan kiukaaseen. Hänellä ei ehkä kuitenkaan ollut taipumusta omakotiasumiseen. 

Hiljalleen kontaktit jäivät. Näin häntä viimeksi kurssikokouksessa ja siitäkin on aikaa. Sydämessäni on pieni nurkka varattuna hänelle.

Haluaisin heittää jotain Tammerkoskeen

Tammerkoski päästettiin kuivilleen erilaisten töiden vuoksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, veden alta paljastui polkupyöriä. Jossain vaiheessa minullekin saattaa tulla mieleen: "Tänään haluaisin heittää polkupyörän Tammerkoskeen!"

Kun kirjoitin suunnilleen saman Faceen, paljastui, että moni oli kokenut yllykkeen heittää kännykkänsä tai kassinsa Tammerkoskeen tai kiivetä itse siltakaiteen yli ja hypätä veteen. Kännyköitäkin pohjasta löytyi, joten joku oli tuon heittoyllykkeen toteuttanutkin. Töissä tuli usein voimakas halu heittää tietokone ikkunasta, mutta tuo pyrkimys jäi toteuttamatta.

Kävin eilen kuntosaliryhmässä, joten olen jäykkä ja kipeä. Pidän liikunnan aiheuttamasta lihaskivusta, jotkut kokevat sen epämiellyttävänä ja heille se varmasti onkin sitä. Tämä häviää kyllä ennen seuraavaa kuntosalitreeniä. 

Huomenna on vesijumppa. Kun jumppaa ohjaa joku hyvin nuori empaattinen henkilö, se on usein kevyempi. Kuin ohjaaja pelkäisi, että yli kuusikymmenvuotiaan ei kannata heilauttaa raajaansa liian rajusti, sillä se saattaa vaikka irrota.

Epätarkka aurani

Tammelan Cafe Gopalissa mies puski naista päällään lapojen väliin ja veti samalla naisen olkavarsia itseään kohti. Näytti vähän hassulta. Hartiani tarvitsisivat samanlaista käsittelyä. 

Tammelan Gopalin vessassa on kiva lukea mitä kaikkea olisi tarjolla. Auran lukeminen maksaisi vain 30 euroa! Minulle on kerran sanottu, että minulla on hieno aura. Sen sanojalla ilmeni myöhemmin melko hankalia psyykkisiä ongelmia. Kenelläpä ei ongelmia olisi.

Tammerkoski on tyhjennetty vedestä ja kaupunki haisee mädiltä lumpeilta. Näin Tammerkosken pohjassa ainakin polkupyörän, sähköpotkulaudan ja liikennemerkin. 

Tällä hetkellä maskinkäyttösuositukset ovat kovin epäselviä. Käyttääkö vai eikö. Alkuun suhtauduin maskiin kuin olisin menossa leikkaussaliin, desinfioin käsiäni, kosketin vain niihin kuminauhoihin ja heitin maskin roskiin heti käytön jälkeen. Nyt vedän saman maskin taskuni pohjalta aina uudestaan. Vaihdan uuteen, kun maski alkaa olla liian täynnä kissankarvoja. 

Tämä kirjoittaminen on nyt semmoista huojuntaa. Aurani on epätarkka ja sormeni osuvat näppäimistöllä mihin sattuu.

15 sekuntia

Koen velvollisuudekseni päivittää blogia, vaikka lukijat ovat vähentyneet. En kirjoita enää yhtä usein. Tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, enkä enää seuraa lukijamääriä yhtä tarkkaan kuin minulla oli tapana. 

Deletoin vahingossa äsken vaivalla kirjoittamani tekstin. Olikohan se merkki jostakin.

Luin Imagesta kolumnin, jossa kirjoittaja mittasi liikennevalojen toimintaa. Kuinka paljon aikaa ne antavat jalankulkijalle ja miten kauan vihreää valoa saa odottaa. 

Lähelläni on valoristeys, jossa jalkakäytävä katkaisee ajoradan ja ratikkareitin. Päästäkseen yli on painettava nappia ja odotettava. Kauan. Niinpä läheisen koulun oppilaat juoksevat punaisia päin. Kävelijällä on 15 sekuntia aikaa ylittää katu. Jos pääsee vain puoliväliin, ei ole paikkaa, jossa odottaa turvallisesti, eikä myöskään nappia, jolla valon saisi vaihtumaan. 

Kun joskus saan rollaattorin, en enää ehdi kadun yli. Kadun toisella puolella on muuten kirkko. Jos jään auton alle ja jos kuolen, sen tulee halvaksi yhteiskunnalle. Jos vammaudun, se on kallista. 

Millainen olisi kaupunki, jossa kevyt liikenne olisi etusijalla? Leikin välillä ajatusleikkiä, jossa vihreät valot palavatkin jalankulkijoille ja autoilijan pitäisi painaa sitä nappia. Voisihan sitä varten olla joku sovellutus. 

Se ei tule toteutumaan. 

P.S. Istun kirjastolla tätä kirjoittamassa ja nyt mies tuli repimään teipit, joilla istuinpaikkoja on tähän asti rajoitettu.

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

Vanhuuteni Tampere

Katsoin kuusiosaisen dokumentin Hemingwayn kirjailijan urasta ja elämästä (Ylen Areena). Kirjailijaa ei pelkästään ylistetty vaan myös kriittiset äänet saivat tilaa. Mies ryyppäsi, meni naimisiin neljä kertaa ja sai lapsia monelle naiselle. Metsästi villieläimiä Afrikassa. 

Hän sai myös Nobelin palkinnon ja uudisti kirjallisuutta. Kun kirjailija saa Nobelin kannattaa alkaa suunnitella hautajaisiaan.

Mietin, mitä vastaavaa elämää eläneestä naisesta tuumittaisiin. Toisaalta, kuka hoitaa ryypiskelevää vaimoaan, retkun taiteilijan ura loppuu pian, kun pitää siivota omat sotkunsa. Hemingwayn kolmas vaimo, Martha Gellhorn oli kylläkin itsellinen nainen, eikä alistunut kirjallisen ikonin höykytykseen vaan hänellä oli oma ura toimittajana.

Dokumentti oli todella mielenkiintoinen, suosittelen. Seuraavaksi pitää tutustua Nobelistin tuotantoon.

Olen lukenut Hemingwaylta ainoastaan omaelämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (luin sen tietysti nuorena), jossa kirjailija ilmeisesti pisti omiaan. Ehkä sitä voisi sitten kutsua autofiktioksi. 

Jospa kirjoitan joskus tulevaisuudessa autofiktiivisen teoksen Vanhuuteni Tampere, jossa kerron siitä miten googlaan hömppäromaanejani, makaan sohvalla, käyn apteekissa, jonotan lääkäriin ja keitän välillä pullakahvit.

Sama nainen ja silitysrauta

Istun kirjaston kahvilassa. Huudanko minäkin puhelimeen? Kuin välissä ei olisi neljägeetä vaan viesti saataisiin perille ainoastaan karjumalla. Todennäköisesti huudan. 

Silitysrautani tilttasi ja mietin, että kyllähän sitä ryppyisissäkin vaatteissa voi kulkea, mutta menin kuitenkin Tokmannille silitysrautaostoksille. Tokmanni on kauppa, josta autoton voi ostaa pakastinta pienemmät kodinkoneet. 

Tokmanni tarjosi kolmea eri merkkiä, halvin Prego-merkkinen rauta maksoi noin 17 euroa ja kallein Electrolux 40 euroa. Siinä välissä oli vielä Ideale+ 20 euroa. Kaikkien rautojen ominaisuudet olivat melko samat ja jokainen tuote oli valmistettu Kiinassa, myös kallein silitysrauta. Tämä realisoi sen, ettei ilman kiinalaisia tuotteita olisi juuri mitään. Kuljettaisiin ryppyisissä vaatteissa. Minusta se on arveluttavaa.

Olen miettinyt mielipiteen muuttamista. Politiikassa puhutaan takin kääntämisestä ja sitä pidetään halveksittavana. Moni epäilee tiedettä, sillä sen käsitykset muuttuvat sitä mukaa kun saadaan lisää tietoa. Sehän juuri on hienoa! Minusta on hyvä, että ihminen muuttaa mieltään silloin, kun siihen on tarvetta. Se ei ole mikään häpeä. 

Kävin elokuvissa klo 9.30, jolloin Niagarassa järjestettiin elokuvan Sama nainen lehdistönäytös. Näytöksiin otetaan myös meitä taviksia. Irlantilainen kahden lapsen äiti Sandra elää miehensä väkivallan alla, kunnes pelastautuu kahden lapsensa kanssa. Monenlaisia koettelemuksia tielle kasautuu ja käy selväksi, etteivät meidän kaikkien lähtökohdat ole suinkaan samat. Elokuvan on ohjannut Phyllida Lloyd ja hienot näyttelijät ovat mm. Molly McCann, Clare Dunne ja Ian Lloyd Anderson.

Pahoipidellyistä naisista tulee mieleen terveyskeskuspäivystykset, joita tein vuosia sitten. Silloin pahoinpitely ei ollut asianomistajarikos, eli rikos, josta voidaan syyttää vaikka uhri ei sitä haluaisi. Moni tuli toistuvasti lääkäriin näyttämään mustelmiaan, pyysi todistusta, mutta ei kuitenkaan mennyt poliisin luo tai lähtenyt livohkaan. Tuomari kysyy elokuvan pahoinpidellyltä vaimolta, miksi tämä ei lähtenyt ja Sandra sanoo, että pitäisi sen sijaan kysyä mieheltä, miksi tämä ei lopettanut lyömistä.

Minua ärsyttää

Minua ärsyttää: Nuoret fiksut naiset puhuvat somessa mummeleista ja liittävät huonon käytöksen naisen ikään.  Minäkin alan olla mummeli, mutta olen myös lääketieteen tohtori ja kirjailija (kirjailijaliiton jäsen ainakin).

Jos transihmisistä, seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista kirjoitettaisiin samaan tapaan, niin siitäpä möly nousisi. Toki vanhoissa naisissa on kusipäitä, mutta niin on nuorissa ja keski-ikäisissäkin. 

Onneksi siinä vaiheessa kun naisesta tulee tosi iäkäs kuten Seela Sellasta tai Eila Roineesta niin hänestä tulee söpö, vähän kuin pehmoeläimestä, joita voi turvallisesti kerätä sänkyynsä. Lenita Airistosta ei tule koskaan pehmonallea. 

Minua ärsyttää: Päivi Räsänen, joka lyö raamatulla ihmisä, joita on jo tarpeeksi lyöty. Hän on kaiken lisäksi lääkäri, ja se suorastaan hävettää minua. Tai hänellä on lääkärin koulutus, ei hän lääkärin työtä tee, mutta antaahan tämä "asiantuntemus" hänelle lisää uskottavuutta. 

Minua ei ärsytä: Pääsin tänään pitkästä aikaa 60+ kuntosaliryhmään! Sitä kaikkein iäkkäintä pariskuntaa ei näkynyt, muuten oli vanha jengi koolla. Voi miten oli kivaa, eivätkä kaikki lihasvoimatkaan olleet vielä kadonneet.

Raitistelua

Lapset ja toisen lapseni puoliso kävivät syömässä ja ruoan jälkeen istuskelimme olohuoneessa. P sanoi, että on se vaan kiva kun emme lyö tai puukota toisamme. P:n vaimo työskentelee hätäkeskuspäivystäjänä. 

Olimme kaiken lisäksi täysin selvin päin, sillä lapset ja heidän puolisonsa elävät tällä hetkellä ilman alkoholia ja minäkin päätin liittyä seuraan. Jatkan raitistelua ainakin vuoden vaihteeseen, mahdollisesti pitempäänkin, en ole vielä päättänyt.

Olen ollut ilman alkoholia kolmisen viikkoa ja sinä aikana alkoholi on tullut mieleeni neljä kertaa: Kun kävin ystäväpariskunnan luona kylässä ja ryhdyimme syömään. Lukupiirissä, kun kysyttiin kuka ottaa punaviiniä (vain yksi otti ja hänkin autoilijan annoksen). Tamperelaisessa Pinxto-tapahtumassa, Tamperredassa ravintola Aistissa ja eilen kun lapset kävivät syömässä. 

Tamperrada on ravintolafestivaali, jossa pirkanmaalaiset ravintolayritykset tarjoavat kolmen euron herkkupaloja, pinxtoja ja pieniä viiniannoksia. Parhaasta pinxtosta järjestetään kilpailu, jossa valitaan asiantuntijoiden ja yleisön suosikit. Aisti tarjosi kympillä neljä pinxtoa, kilpailupinxto sisälsi turskaa, kikhernettä ja mustetta (?).  Annos näytti sellaiselta perunakroketilta, joita tarjoillaan Espanjassa ja se maistuikin siltä. Espanjassa kuulemma kaikkien äidit tekevät ne parhaat kroketit. Hyvää oli tämäkin, vaikka ei äidin tekemää. Toisessa annoksessa oli makkaraa, kolmannessa vegaanista juustoa ja jotain hilloa (?) ja neljäs olikin pieni pala juustokakkua. Nautin kaiken tämän vesilasillisen kera.  

Vaikka nykyään käytän kovin vähän alkoholia verrattuna nuoruusvuosiin, niin yllättävän moneen tilanteeseen se kuitenkin liittyy, enkä sitä todellakaan mitenkään paheksu. Turskakikhernepyörykkä olisi ollut vielä parempi valkkarin kera. Toisaalta, olisinko koskaan aloittanut seurustella kenenkään kanssa jos alkoholia ei olisi. En tiedä. Ehkä kuitenkin.

Lapset lähtivät täältä Kuninkaankulman K-kauppaan ostamaan alkoholitonta olutta, josta niitä löytyy kuulemma hyvä valikoima (tämä ei ole maksettu mainos).

Se ainoa oikea

Vesijumppa oli tosi kivaa pitkästä aikaa. En tajunnutkaan, miten olen kaivannut sitä. Ainoa ikävä puoli oli uimapuvun pukeminen märälle iholle. Kierteelle vääntyvien olkainten suoristelu. 

Katsoin Areenasta ruotsalaisen sarjan Rakasta minua ensimmäisen kauden jaksot. Romantiikan ja huumorin yhdistelmä on minusta parasta viihdettä.  

Romantiikkaa (ilman huumoria) on tarjolla myös valkokankaalla. Rakkauselokuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (elokuva on juuri menossa elokuvateattereissa), perustuu tunnetun viihdekirjailijan Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin. Muuallakin on otettu kantaa elokuvan nimeen, joka on käsittämättömän huono.  Elokuvan englanninkielinen nimi The Last Letter fron Your Lover, kuvaa elokuvaa paljon paremmin. 

Elokuvassa, jonka nimen unohtaa helposti, seurataan kahta rakkaustarinaa, joista toinen sijouttuu 60- luvulle ja toinen nykyaikaan. Sattumalta löytyvät rakkauskirjeet yhdistävät nuo eri aikakaudet. Ei juonesta sen enempää. 60-luvun kuvasto on kaunista ja vaikka elokuvan miesnäyttelijät ovat komeita pökkelöitä niin katsoohan elokuvaa mielellään. Yhtään Jojo Moyesin romaania en ole lukenut. 

Luulisi, että romanttisesta rakkaudesta on kirjoitettu ja filmattu jo kaikki mahdollinen. Siitä huolimatta rakkaus on kestoaihe ja mikäpä siinä. Rakkausviihteessä kaikille löytyy se ainoa oikea. Kukapa ei rakkautta kaipaisi, varsinkin kun sitä saa seurata turvaetäisyyden päästä.