Yhteenveto

Tänään on yhteenvedon aika. Vuoden päättyminen ei ole dekkarin loppuratkaisu. Hercule Poirot ei kerää asianosaisian samaan huoneeseen ja kerro kuka on murhaaja. Elämässä on vain yksi loppu, eikä 31.12 merkitse yleensä merkittävää käännettä. Saattaa tietysti merkitäkin jos pamauttaa ilotulitteen silmilleen tai rakkaus soittaa ovikelloa.

Olen ollut vuoden verran eläkkeellä, jäin pois lääkärin töistä 63 vuotiaana, enkä ole kertaakaan katunut. Kirjoittaminen on tuonut elämään uutta sisältöä, nukun paremmin ja talouteni on käynyt kehnommaksi. 

Viime vuoden alussa uskoin, että tämän uuden koronaviruksen aiheuttaman tauti muistuttaa vakavuudeltaan influenssaepidemiaa ja tiedotusvälineet vain liioittelevat saadakseen juttuihinsa ylimääräistä dramatiikkaa. Olin väärässä, mutta niin olivat muutkin. Joku kirjailija totesi, että kun on tähän astikin elänyt kuin todistajansuojeluohjelmassa, ei korona ole muuttanut tilannetta. Elämäni on kaventunut, mutta olen selvinnyt tilanteesta oikeastaan hämmästyttävän hyvin.

Kun toinen romaanini Ei saa elvyttää julkaistiin helmikuussa, ei mikään muuttunut, ei edes oma elämäni. Kirja myi tänä vuonna julkaistuista Kariston kaunokirjoista kymmeneksi eniten. Maalaisromantiikka myi parhaiten. 

Kävelin tänä vuonna 3.34 miljoona askelta, luin 93 kaunokirjallista teosta (osa niistä oli essee- ja runokokoelmia), neuloin kaksi villapaitaa ja makasin 600 tuntia sohvalla. 

Hankin tänä vuonna urheilukellon, joka juuri äsken käski minun lähteä liikkeelle, mutta minäpä en lähtenyt. Haista sinä kello paska!

Jäätynyt olkapää

 

Kaverini, joka työskentelee teholääkärinä, sai eilen koronarokotteen tiedotusvälineiden edustajien seuratessa tarkasti vieressä. 

Jomman kumman iltalehden toimittaja kysyi, tuntuiko rokote kylmältä. Ehkä hän ajatteli, että aine otetaan suoraan -70 C lämpötilasta (jossa se jostain syystä pysyy nestemäisenä) ja isketään rokotettavan olkavarteen. Toimittaja kysyi, meneekö M takaisin töihin ja kaverini vastasi, että hänellä on kaksi vapaapäivää, jolloin toimittaja uteli, johtuivatko vapaapäivät rokotuksesta. Eivät johtuneet. Kaksi vapaapäivää lisäisi taatusti rokotusmyönteisyyttä.

Kysymykset kuulostivat huvittavilta, ehkä ihmiset sitten miettivät rokotteen lämpötilaa, ja että tuntuuko se kylmältä ja toimittaja palvelee heitä ottamalla asian esille. Toimittaja uskaltaa kysyä ne tyhmät kysymykset, jotka pyörivät muidenkin mielissä.

Ostin pakasteseitä, leivitin vehnäjauhoissa ja parmesaaniraasteessa ja paistoin. Säilytin kalan yön yli jääkaapissa ja aamulla se oli melkein sulanut, mutta kala muodosti edelleen säntillisiä, harmaita kuutioita. Söihän sitä. Kotini haisee edelleen koulun keittiöltä.

Äänekäs naapuri

Viime yönä joskus kahden maissa heräsin seinänaapurista kuuluvaan ilakoivaan puheeseen ja nauruun. Ei ollut ensimmäinen kerta. Otin yöpöydältäni tällaisia hetkiä varten varaamani silikonikorvatulpat, tungin ne korviini, käänsin kylkeäni ja nukahdin uudestaan. 

Pidimme kuuden ja seitsemän välillä roudaustauon, jonka jälkeen minä aloin kuunnella radiota, keittää kananmunia ja kahvia. Naapurit puolestaan hiljenivät. En tiedä ovatko elossa, eikä oikeastaan edes kiinnosta.  

Jos naapurit metelöivät, niin kuka jaksaa nousta keskellä yötä soittelemaan heidän ovikelloaan? Ensin pitäisi pukea päälle, nousta sängyn lämmöstä, siirtyä kylmään ja kirkaasti valaistuun rappukäytävään ja tutustua humalaisiin naapureihin, vaikka on tähän asti pystynyt sitä välttämään. Kuka jaksaa vääntää valituksia isännöitsijälle tai taloyhtiön hallitukselle? Kirjoittaa lappuja ja kiinnittää niitä porraskäytävän seinälle tai pujottaa äkäisiä papereita naapurin postiluukusta? En viitsi. 

Ja olihan edeltävästi monta rauhallista yötä. 

Kävin eilen kylässä maaseudulla. Siellä naapurit vilkuttelevat, tuovat joululahjoja, heitä pyydetään saunomaan ja vastavuoroisesti mennään syömään hirvipaistia ja sitten kutsutaan toiset naapurit rapukesteihin. Kaikesta ylettömästä sosiaalisuudesta huolimatta on täysin hiljaista.

What do you want to do ?

New mail

Joulupäivä

Kävin jouluaaton iltakävelyllä. Tampere näytti mustalta, vetiseltä, löysältä ja tyhjältä lukuunottamatta Keskustoria ja sen ympäristöä, joka on valaistu hienosti. Muutama koiranulkoiluttaja käveli Hämeenpuistossa. Koiria ja heidän omistajiaan tuskin erotti, sillä pimeys imaisi kaiken sisäänsä. 

Hämeenkadun Old Irish Bar -ravintolan terassi oli pullollaan joulua viettäviä, elämää nähneitä miehiä, ehkä heidät oli heitetty joulupöydän äärestä kadulle tai sitten he halusivat juoda tuoppinsa mahdollisimman ankeissa olosuhteissa. Old Irish Bar ei ole vanhaa nähnytkään, sillä samassa kiinteistössä sijaitsi vielä hiljattain vaatekauppa Halonen. 

Luen Virginia Woolfin kirjaa Oma huone (1928), kirjan teksti on oikeastaan muokattu kirjailijan kahdesta esitelmästä, joiden aiheena on Naiset ja kirjallisuus. Poimin sieltä seuraavan ajatuksen, joka pitää edelleen mitä suurimmassa määrin paikkansa:

"Karkeasti sanoen jalkapallo ja urheilu ovat tärkeitä; muodin palvonta, vaatteiden ostaminen tyhjänpäiväistä. Ja nämä arvot siirtyvät väistämättä kirjallisuuteen. Tämä on tärkeä kirja, kriitikko arvelee, koska se käsittelee sotaa. Tämä on mitätön kirja, koska sen aiheena on naisten tunteet olohuoneessa." (Virginia Woolf, Oma huone 1928)

 

 

What do you want to do ?

New mail

Yksin ja yhdessä

Vietän jouluaaton yksin, huomenna olen jo sosiaalinen. Lapseni ja heidän puolisonsa viettävät joulua toisaalla. Näen toisen poikani ja hänen puolisonsa tänään pikaisesti linja-autoasemalla, kun vien hänelle islantilaisvillapaidan. Tuo lyhyt tapaaminen tuntuu tärkeältä. 

Apulaislääkäriaikoina otin strategisesti aatonaaton päivystyksen, ja kun sitten palasin päivän työskenneltyäni ja yön valvottuani aamulla kotiin, nukuin tuntikausia. Torkahtelin vielä illalla sohvalla, kun lapset avasivat joululahjojaan. Aaton päivystämiseen taas liittyi jotain jännän juhlavaa. Nykyään päivystykset on (onneksi) jaettu pienempiin pätkiin. 

Urallani on eräs epäonnistuminen (toki niitä on muitakin, mutta tämä on musertavin), joka on painanut minua vuosia. En ollut ainut, joka epäonnistui ja joutui laatimaan tapahtuneesta vastineen. Asiantuntijat päätyivät siihen, ettei virhettä tapahtunut, ja että tapaus oli niin ääriharvinainen, että diagnoosin viivästyminen oli ymmärrettävää. Kummallista, miten selkeästi kaiken muistan vaikka moni muu asia siitä vuodesta on painunut unholaan. Ajattelen tuota ihmistä edelleen, vaikka en enää tunneittain, en päivittäin , enkä viikottainkaan. Mutta tiedän jo, etten koskaan tule unohtamaan. 

Nyt kun on kertynyt enemmän kokemusta, tajuan itsekin, että se mitä lopulta tapahtui, oli täysin odottamatonta. Päätin viimein antaa itselleni anteeksi. Se olkoon joululahja minulta minulle.

Eräs kirjailijakaveri kyseli jokin aika sitten Facessa, mitä hän oikein tekisi, kun oli kerrankin vapaapäivä. Kirjoitin, että virkkaa patalappu ja hän vastasi, että siitä onkin aikaa, kun hän on viimeksi virkannut. Sain eilen joulupaketin, jossa tuo patalappu oli. 

Vanha ystävä oli kirjoittanut joulukirjeen. Kävin toisen ystävän kanssa eilen joululounaalla ja joimme ruoan kanssa punaviiniä. Viini nosti lounaan arjen yläpuolelle. Kolmas ystävä soitti ja puhuimme pitkään. Sain kivan Whatsapp-viestin. 

Radiossa haastateltiin Karita Mattilaa, joka kertoi viettävänsä jouluaaton yksin. Runoilija R on jouluaattona yksin kotonaan, tosin puoliso palaa töistä myöhään illalla. Meitä on todennäköisesti paljon. Kaikki jouluaattoa yksin viettävät yhdistykää! Lauletaan yhdessä joku joululaulu.

Eräs kollega otti yhteyttä, sillä hän haluaa haastatella minua eutanasiasta kirjaansa varten (haastattelee varmaan useita kollegoita, enkä edes tiedä mitä annettavaa minulla olisi). Tästä syystä ajattelin katsoa tänään Areenasta sarjan Oikeus kuolla. Eikö kuulostakin piristävältä?

Toivotan kaikille blogin lukijoille oikein hyvää joulua!

What do you want to do ?

New mail

Autopilotilla

 Tässä kuva neulomastani villapaidasta. Mallin nimi on Riddari (Ritari) Islantilaisia neuleita -kirjasta, lankana Léttlopi. Olen muuttanut mallia jättämällä helman ja hihojen kuviot pois ja laajentamalla kaula-aukkoa. Näitä neulovat nyt kaikki, joten suosituimpia värejä ei välttämättä edes saa. Seuraava villapaita on jo tekeillä. Tästäkin voi tulla riippuvaiseksi. 

Nyt on julkaistu Covid-19 virusta vastaan annettavan rokotteen rokotusjärjestys. Kuulun  ryhmään, joka saa rokotteen viimeisenä. Olisin halunnut rokotepiikin ensimmäisenä.

Olen vihaseurannut Instassa erästä nuorehkoa naista (enemmänkin olen seurannut A:ta kuin eksoottista perhosta). A on sitä mieltä, ettei miehen kanssa pidä mennä treffeille, jos tämä tarjoaa sumpit kahvilassa, eikä viiden ruokalajin illallista viineineen Michelin -ravintolassa. Saa syyttää itseään, kun kumppani osoittautuu myöhemmin sekundaksi. 

 

A:n oma mies vei hänet kymmenen kertaa syömään fine dining -ravintolaan ennen kuin edes suuteli. A rakastaa kalliita vaatteita ja käsilaukkuja. Hän muutti hiljattain tasomiehensä kanssa Lontooseen, Mayfairiin, jota hän ylisti Instassa. A käyskenteli kaduilla ihailemassa Pradan, Fendin, Chanelin, Diorin, Armanin ja Guccin näyteikkunoita ja kävi niissä myös ostoksilla. Tapasi ja halaili uusia ystäviään. Söi hienoissa ravintoloissa, eikä käyttänyt maskia, ei ainakaan Instan julkaisuissa. Voi sitä moraalisen närkästyksen määrää, jonka sisältäni löysin. Nyt naisesta ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään, vaikka hän aiemmin päivitti tiliään päivittäin. Tunteeni vaihtelevat vahingonilosta huolestuneisuuteen (tunneskaala painottuu ensin mainittuun). Kerrottakoon, että naisella on myös oma ura, joka liittynee markkinointiin ja sosiaaliseen mediaan.

Kun englantilaiset pubit olivat auki (ovat ehkä edelleen), tuotiin näin korona-aikana jokaisen asiakkaan eteen pieni "ruoka-annos", joka piti lojua pöydällä niin kauan kuin asiakas pubissa viihtyi, jonka jälkeen ruoka heitettiin roskikseen. Tämänkin kuulin A:lta.

Moni on huomannut blogitekstieni loppuun ilmaantuvan uuden sälän. En tiedä mistä on kyse. Teksti tuppautuu sinne, jos ja kun korjaan räpellyksiäni julkaisun jälkeen. Pitänee luopua tavasta, joka johtuu siitä, että kirjoitan nämä autopilotilla ja huomaan virheet vasta liian myöhään.

What do you want to do ?

New mail

Äksöniä

Aamukahvilla istuessani ilmaantui ikkunan alle kaksi ambulanssia, viereisen talon eteen parkkeerasi pari paloautoa ja jalkakäytävälle alkoi kerääntyä piskejään ulkoiluttavia tamperelaisia. Puin pikavauhtia päälleni, jos vaikka evakuioidaan. Olisinhan voinut vielä ripustaa stetarit kaulaan ja rynnätä paikallle huutaen "Tarvitaanko täällä lääkäriä". 

Toinen ambulanssi imaisi itseensä yhden mummon ja molemmat ambulanssit lähtivät matamaan pois, vaikka olivat tulleet paikalle valot välkkyen ja pillit huutaen. Palomiehet kerivät letkunsa ja hävisivät hekin. Koiranulkoiluttajat hajaantuivat. Join kahvini ja luin sanomalehden.

Eräs opiskelukaverini oli aika erikoinen (no olihan meitä erikoisia useampikin). Tämä A oli kuitenkin legendaarinen. Kerran, kun A kulki bussilla, hän joutui tekemisiin auto-onnettomuuden kanssa ja ryntäsi paikalle huutaen "Tarvitaanko täällä lääkäriä!", hösötti ja sotki asioita, vaikka oli vasta opiskelija, eikä lääkäriä edes tarvittu. Toinenkin opiskelukaveri oli paikalla ja rauhoitti onnettomuuten joutuneita sanomalla "Älkää pelätkö. Ei se tee teille mitään". 

Olen viimeisen viikon ajan neulonut kiihkeästi joululahjaksi tulevaa islantilaisvillapaitaa ja nyt se on valmis, kastelin sen eilen ja odotttelen vaatteen kuivumista. Ehkä ehdin nyt kirjoittaakin.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Aamun ajatukset ja iltatoimet

Iltatoimet kyllästyttävät minua, naaman jynssääminen ja rasvaaminen, hampaiden harjaus ja lankaus sekä muut monotonisina päivästä toiseen toistuvat tehtävät, jotka erottavat kunnon ihmisen hunsvotista. Joskus tekisi mieli juoda itsensä känniin ja heittäytyä sänkyyn täysissä pukeissa ja naama tuhrussa.

Visioin tulevaisuutta. Kun kuolen, huomataan, että menetettiin kirjailijanero, joka ei elinaikanaan saanut riittävää arvostusta. Kirjoistani otetaan uusintapainoksia ja niitä lainataan kirjastoista. Lapset saavat teosten myynti- ja Sanasto-tuloilla ostettua asunnot ja pääsevät Kanariansaarille talvilomilla. Vuosittain järjestetään "Ei saa" -päivät, jonne tutkijat ja lukijat kokoontuvat sankoin joukoin. 

Kuolemasta eutanasiaan. Aiemmin vastustin eutanasiaa ja näin siinä lukuisia uhkia. Nyt olen muuttanut mieleni, mutta lääkäriliitto ei ole. Minusta on hullua, että kun lääkäreille lähetettiin kysely eutanasiasta ja puolet kannatti ja puolet vastusti, niin liitto päätyi vastustamaan sekä eutanasiaa ja avustettua itsemurhaa. Eikö olisi voitu tehdä niin, että olisi ilmoitettu, ettei yhtenäistä kantaa ole? Mietin jo toista kertaa liitosta eroamista. 

Jos joku ihmettelee, miksi ei ole saanut minulta joulukorttia, niin se ei liity siihen, että olisin laittanut korttirahat hyväntekeväisyyteen. Olen yksinkertaisesti vaan laiska.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Hygienia

Jalkakäytäviä peittää tänä aamuna ohut valkoinen kuorrutus, jonka alta kuultaa likainen asfaltti. Kyllä se lumi sieltä iltaan mennessä sulaa.

Eräs ystävä sanoi, että kun pandemia on ohitse, hän ei enää koskaan pese käsiään, pyykäisee vaan tassunsa vaatteisiinsa. 

Pidän käsien pesemisestä, vessassani on sekä neste- että palasaippuaa ja puhdas pyyhe. Kädet pitää pestä niin, että ne rutisevat kuivuuttaan ja iho halkeilee. Pesemiseen käytän niin kuumaa vettä kuin iho suinkin kestää. Päälle voi ruikata käsidesiä, joka kirvelee rikkoutuneessa ihossa siinä määrin, että suusta pääsee pieni valitus. 

Työkäsidesi piti käsien ihon kunnossa. Ruokakauppojen automaateista ruiskuava pontikka saa kädet kivasti kihelmöimään ja kuivuu nopeasti. Harva sitä näyttää käyttävän. 

Kävin aikoinaan Thaimaan kiertomatkalla. Ravintoloissa meidät suomalaiset erotti siitä, että kun olimme istuutuneet pöytään ihan ensimmäisenä kaivoimme kassista henkilökohtaiset käsidesimme ja tarjosimme niillekin, joiden käsidesi oli unohtunut hotellille.

Kerttu tuossa pesee tassujaan. Ja sen jälkeen näyttää olevan takapuolen vuoro.

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Haaveita vain

Joku aloitti Facessa ketjun, jossa haaveillaan siitä, mitä teemme heti kun/jos pandemia on ohi. Haluaisin kirjaston työskentelytilaan kirjoittamaan. Mikä tämmöinen haave on? Pitäisi unelmoida kunnolla. New York, talo Toscanassa, safari Tansaniassa tai oopperaa Veronassa. Haaveenikin ovat kärsineet koronasta. 

Luen Kjell Westön romaania Tritonus. Kirjassa eletään pandemian jälkeistä aikaa. Se kertoo keski-ikäisestä kapellimestarista, jonka ura ja rakkauselämä ovat jo laskuvaiheessa. Mies rakennuttaa saaristoon nolon massiivisen loma-asunnon. Koen romaanin keski-ikäisen hyväosaisen vanhenevan miehen marinan kuvaukseksi, vaikka kirjassa käsitellään myös yhteiskunnallisia ongelmia kuten pakolaisuus, ilmastokriisi, meetoo ja äärioikeiston nousu. Romaanissa kirjoitetaan paljon musiikista ja tekee mieli etsiä kaikki se musiikki kuunneltavaksi. Ehkä vielä teen sen. Romaani siis vaikutti minuun, vaikka en pidä sitä kirjailijan parhaimpiin kuuluvana.

Taas kerran olisi kirjailijan kannattanut konsultoida lääkäriä (ainahan lääkäriä kannattaa konsultoida). "Pakolaislääkärin" toiminta olisi tuskin edes romaanissa esitettyyn rajattuun tapaan laillista, ja miksi suomalainen "mentorilääkäri" lähettäisi reseptin potilaan sähköpostiin, kun meillä on sähköinen reseptijärjestelmä, jossa lääkemääräykset menevät suoraan apteekkiin?

Toivoin hiljattain, että meille ei palkituille kirjailijoille, jotka emme pääse edes kirjallisuuspalkintoehdokkaiksi, myönnettäisiin Suklaapukki-Finlandia. Koska toiveeni ei muuten toteutunut, päädyin siihen, että myönnän palkinnon itse itselleni. Hankin Suklaajoulupukin Lidlistä ja ojensin sen vaatimattomasti keittiössä, hellan ja keittiön kaapistojen välisessä tilassa. Pidin lyhyen palkintopuheen, jossa puhuin marisevasta portista (viittaan tässä aiempiin teksteihin itseohjautuvasta sähköisestä portista) ja ilmastokriisistä. En luvannut palkintoani hyväntekeväisyyteen. Ihailin pystiä parin päivän ajan ja sitten söin sen. 

Ihana luonne

Kun maksoin Kertun eläinlääkärilaskun, huomasin, että lääkäri oli kirjoittanut laskuun "Ihana luonne!" (75 euroa).  Ihana luonne tarkoitti luultavammin kissaa eikä minua.  

Mieleeni muistui lyhyt neuvolalääkärin urani. Yritin aina keksiä lapsesta jotain positiivista sanottavaa, kuten "taitava tyttö" (kirjoitin sen neuvolakorttiin), välillä oli vaikeaa löytää mitään positiivista. 

Mitä kirjoittaa yhteisyöhaluttomasta kaksivuotiaasta? Osaa pitää puolensa? Temperamenttinen kaksivuotias? Joku vanhempi kollega oli minulle tämän kehumisen opettanut ja yritin sitä kuuliaisesti noudattaa. 

Oman lapseni neuvolakortissa luki "Nostaa laiskasti päätään" ja se mietitytti minua pitkään. Nykyään hänen päänsä pysyy erinomaisesti vartalon jatkona. Eräs kollega kertoi, että lääkäri oli kirjoittanut hänestä: "Terve poika, hikiset jalat" (olen kertonut tästä jo aiemminkin, mutta se jaksaa aina naurattaa minua).

Voitaisiinko aikuisten käynneistä laatia samantapaisia merkintöjä, ei olisi hassumpaa lukea Kannasta vaikkapa "Upea nainen",  "Luova persoona" tai edes "Terve tyttö, hikiset jalat".

Suklaapukki-Finlandia

Sitä vaan tulin sanomaan, että Leena Lumi on valinnut blogissaan vuoden 2020 parhaat kirjat ja Ei saa elvyttää sai vuoden hauskin kirja -maininnan. Käykää lukemassa blogistin suositukset (linkki).

Eräs kirjailija kertoi Facessa, että kun hän oli valittanut, ettei saa yhtään palkintopystiä, niin hänelle, tai oikeammin hänen romaanihenkilölleen, oli annettu suklaajoulupukki. 

On paljon kirjailijoita, joita ei palkita, eikä haastatella mihinkään mediaan, joiden kirjoista ei kirjoiteta sanomalehtikritiikkejä, ja niitä, jotka eivät saa apurahoja vaikka kynnet verillä anoisivat, ja vaikka kuinka valehtelisivat, että romaanitaiteen mullistava ja kellistävä teos on tulossa. 

Syksy on vaikeaa aikaa monelle kirjailijalle, kun jotkut saavat palkintoehdokkuuksia ja pääsevät virtuaalikirjamessuille, mutta eivät kaikki, vaikka olisivat kirjansa sydän karrella riipustaneet. 

Tällaisia kirjailijoita varten voitaisiin perustaa Suklaapukki-Finlandia. Saavathan lasten hiihtokilpailuissa mitalin nekin, jotka sotkeutuvat suksiinsa ja jotka kannetaan maaliin. 

Palkintoa voisi ihailla kirjahyllyn päällä koko joulun ajan ja syödä loppiaisena. Seuraavan kirjan kansiliepeeseen kirjoitettaisiin komeasti Sai vuoden 2020 Suklaapukki-Finlandian. 

Kerttu lääkärissä

Kerttu lääkärissä kuulostaa Pupu Tupuna -kirjan nimeltä. Kerttu eläintarhassa, Kerttu leikkipuistossa, Kerttu tavaratalossa, Kerttu neuvolassa, Kerttu piilosilla, Kerttu päiväkerhossa...Inhoan Pupu Tupunaa.

Käytin Kerttua eläinlääkärissä, naisen luona, joka pitää yksityisvastaantottoa Amurissa. Jouduimme odottamaan vuoroamme pitkään, sillä valkoinen piski viipyi vastaanotolla puoli tuntia yli aikansa. Kuulin odotushuoneeseen kun eläinlääkäri leperteli piskille ja sen omistajalle. 

Odotellessani luin Kissafani-lehtiä ja huomasin, että sen numerot muistuttavat sisällöltään kovasti toisiaan. Kun edelliset asiakkaat sitten poistuivat, alkoi eläinlääkäri vielä desinfioida ovenkahvoja. 

Kerttu käyttäytyi vastaanotolla rotukissalle sopivalla arvokkuudella. Hänet punnittiin ja paino oli pudonnut 150 grammaa, joten Kerttu saa huoleti syödä jouluherkkuja (saa muutenkin). 

Poskihampaissa oli jonkin verran hammaskiveä ja eläinlääkäri suositteli kananlihan makuista hammastahnaa. Ihmisten hammastahnojen makumaailma on lopulta aika mielikuvitukseton. 

Eläinlääkäri leikkasi Kertun kynnet, jotka olivat kuulemma kauniit ja terävät, mutta ne tarttuivat sohvan vehoiluun. Poikani leikkasi vielä ne supersöpöt tassukarvat lyhyiksi. 

Minulla ja tällä vanhanaikaisella eläinlääkärillä on yhteinen linja: anamneesi ja status ovat lääkärin työn perusta. Tutkimuksia ei tarvitse ottaa varmuuden vuoksi, ei ainakaan kissoilta. Kysyin, että milloin tarvitsisi tulla uudestaan ja hän sanoi, että jos jotain vaivoja ilmenee, eikä kissa vaikuta nauttivan elämästään. Jos Kerttu syö ja pesee itseään niin hyvä on. Näillä kriteereillä minullakin menee erinomaisen hyvin. 

Monenlaista

Äitini on sairastellut, joten 90-vuotias isäni on ollut todella kovilla. Soitin isälleni ja hän sanoi "ässiä olen leiponut". Eilen hän oli sitten käynyt kahdeksan kilometrin lenkillä. Viikonloppuna keittänyt lanttuja. 

Suvussani on aina ollut voimakas pärjäämisen eetos. Vaarini sairasti parkinsonin tautia, mutta vielä viimeisinä aikoinaan hän teki päivittäisen lenkkinsä ja köpötti pari kertaa talon ympäri. 

En ymmärrä rokotevastaisuutta vaan aion ottaa rokotteen heti kun saan. En kestä katsoa ohjelmia, joissa rokotevastaiset tyypit saavat puheenvuoron, sillä heidän väitteensä ovat niin älyttömiä, eikä heidän päätään järkisyillä käännetä. 

Nyt vastustetaan myös HPV-rokotetta vaikka sen myötä toteutuu unelma, jossa rokotteella voidaan estää syöpää.  

Ihmisellä on taipumus etsiä asioille joku yksinkertainen syy. Sain rokotteen ja sairastuin heti flunssaan, tarkoittaa useimmille sitä, että flunssa johtuu rokotteesta. Ikävä kyllä sikainfluenssarokotteen harvinaisena sivuvaikutuksena ilmaantui narkolepsiaa ja se on heikentänyt luottamusta rokotteisiin.

Tein aikoinaan puolitoista vuotta töitä keuhko-osastolla. Keuhkosyöpä johtui potilaiden mielestä mm. siitä, että he olivat työskennelleet nuoruudessaan pari viikkoa automaalareina, eikä suinkaan neljänkymmenen vuoden tupakoinnista.  Rokotteiden avulla ei keneenkään aseteta mikrosiruja. Meitä ei uhkaa maailmanlaajuinen salaliitto vaan virustauti.

Eipä muuta tänään. Tampereen Keskustorin seutu on kuin sadusta, sen betonirakennuksetkin on väritetty valoilla tarunomaiseksi näyksi. Voisin käydä ihailemassa niitä vaikka joka ilta.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjastokino toivottaa meille hyvää itsenäisyyspäivää melankoliseen juhlaan sopivin elokuvin: Tuntematon sotilas (tällä kertaa tarjolla on miesnero Rauni Molbergin versio vuodelta 1985), Suomen puolesta 1939-1945 (historiallinen dokumentti siitä, miten Suomi joutui sotaan), Sota ja mielenrauha (kotimainen sotadokumentti) ja Kolme sotilasta (historiallinen dokumentti, joka kertoo kahden suomalaisen sotilaan tarinan).

Missä on ilo? Missä ovat naiset? Entä lapset? Missä on rauha ja hiljaisuus? Järvet ja metsät. 

Mietin Suomeen liittyviä asioita, eikä minulle ensimmäiseksi tule mieleen sota, vaan grillimakkara:

Grillimakkara

Saunavasta

Keskiolut

Hiljaisuus

Terveyskeskus

Peruskoulu

Avantouinti

Äitiyspakkaus

Metsä

Moderni arkkitehtuuri

Designlasi

Kännykkä

Sauvakävely

Kapellimestarit

Villasukat

Suomen lippu

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjoitin kolumnin

En ole ihan täysin toipunut työstressistä. Osallistuin Teams-tilaisuuteen, jossa lausutut esittäytymiset, kommentit ja kysymykset tuntuivat venytetyiltä. Puheet sisälsivät välttämättömän tiedon lisäksi tarpeetonta lisäinformaatiota. Siellä jo kolme potilasta odottaa. Ai niin, eihän minulla ole enää potilaita! 

Strategiaani kuului aina vastaanoton alussa pahoitella, että olin myöhässä, jolloin säällinen ihminen tietysti vakuutti, ettei haitannut ollenkaan. Sitten oli niitä, jotka eivät olleet ymmärtäneet ladata riittävää parkkimaksua ja kärvistelivät silmieni alla parkkisakon uhassa. 

Harvoin kuuli kenenkään huolestuvan siitä, että oma asia vei sovittua pidemmän ajan ja seuraava asiakas (tässä yhteydessä en pidä sanasta asiakas) joutui odottamaan. Joskus ongelmat eivät vaan selvinneet puolessa tunnissa tai niin kävi usein, mutta onneksi oli ruokatauko, jolla saattoi aikataulua tasata. Ai niin, enhän minä ole enää töissä vaan naputtelen tätä tekstiä ihan vaan lämpimikseni. 

Kirjoitin Reuma-lehteen kolumnin vanhenemisesta. Kuvasin lehden sivun, joten siitä voi lukea jos kuvasta saa selvää (sen saa suuremmaksi näpäyttämällä). 

Porttitarina

Porttitarina jatkuu. Portti jatkoi eilen omaa monotonista elämäänsä, aukaisi ja sulki itsensä säännöllisin välein. Huoltomies asetti sensorin päälle nahkarukkasen ja sillä asia ratkesi hetkeksi, kunnes rukkanen putosi, mutta minäpä laitoin sen takaisin. Ei täällä huoltomiehiä tarvita! Soitin vielä isännöitsijälle, joka lupasi jotain nahkarukkasta järeämpää keinoa tälle päivälle. Portti ei ole toistaiseksi naukunut.

Suunnittelin jo kirjoittavani romaanin yksinäisen naisen ja petollisen portin suhteesta. Kirja palkitaan Finlandia-, Runeberg-, Tulenkantaja- ja Savonia -palkinnoilla, yleisö rakastaa sitä ja kriitikko Antti Majander ylistää miten se uudistaa suomalaista romaanitaidetta kuvaamalla rakennukseen kiinnitetyn sähköllä toimivan metalliosan ja ihmisen suhdetta. Saan 30 000 euron Sanasto-korvaukset. 

Sanasto maksoi kirjailijoille korvaukset viime vuonna lainatuista kirjoista (0.26 euroa/laina, kääntäjälle 0.13 euroa). E-kirjoista tai äänikirjoista ei korvausta makseta. Yhdelle kirjailijalle/kääntäjälle korvausten katto on muistaakseni tuo 30 000 euroa. Noin kolmasosa korvauksista palaa valtiolle veroina. Sain verotuksen jälkeen käteeni 263 euroa. Ajattelin käyttää koko rahan korvapuusteihin ja kahviin. 

Osallistuin Teams-kokoukseen, jossa informoitiin tuoreita Kirjailijaliiton jäseniä liitosta ja jäseneduista. Liittoon kuuluu yli 800 kirjailijaa, kuulun myös lääkäriliittoon, jossa on jäseniä yli 20 000. Kirjailijaliittoon pyrkivien hakemuksista hyväksytään puolet ja minä pääsin, minä pääsin!

Päässä kolisee

Asun porttikongin yläpuolella. Viime kesänä aukkoon asennettiin sähköportti, jota on sitten jatkuvasti korjailtu. 

Tänä aamuna portti alkoi aueta ja sulkeutua automaattisesti parinkymmenen sekunnin välein, josta aiheutui ärsyttävää kolinaa. Ymmärsin, että näinkin ihmistä voidaan kiduttaa. Ensin odotat kolinaa ja sitten se tulee ja sinua v-tuttaa. Ja sitten taas odotat ja lopulta päässäsi kolisee.  Jonkinlainen vesikidutuksen sivistyneempi versio.

Talossa on ikkunaremontti, jonka vuoksi portin molemmat puolet on avattu. Autot ja tarvikkeet lojuvat talon sisäpihalla. 

Ikkunamies liikehti auton tienoilla ja sain häneen hennon kontaktin.  Kysyin tarvitseeko portin molempien puolien olla auki, sillä tuolloin portin toinen osa sulkeutuu ja avautuu taukoamatta. Mies vastasi että ei. Kysyin voiko ne kenties sulkea (minulla ei ole munalukkoon avainta, lukko pitää toisen puolen kiinni) ja mies sanoi, että voi (mitä se akka kitisee, sitä se ei ääneen sanonut). Suljetko sen, kysyin ja hän vastasi joo, joo. Soitanko huoltomiehelle, johon hän, että ei, ei ja sitten poistui porraskäytävään, eikä mitään tapahtunut vaikka aikani odotin.

Soitin huoltomiehelle, joka sanoi, että kun porttiin on asennettu ne sähköt (ihanko totta!). En mää tiiä mitä sille voisi tehdä. No voisiko sen sulkea. No kun ikkunamiehet ovat pihalla, johon minä, että eivät kuulemma tarvitse siitä nyt kulkea... jne.

Huumoriaistin häviäminen

Luin blogipäivityksiäni vuodelta 2012 ja muutaman kerran jopa naurahdin. Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vähän kuin yrittäisi imeä vettä kuivuneesta kaivosta. Tänä aamuna kaipasin jo potilaitakin. Vielä enemmän haikailen tamperelaista kirjoittajakoulua, Viita-akatemiaa.

Kävin Viita-akatemiaa vuosina 2009-2012. Opettajana toimi mainio Niina Hakalahti ja kurssilla piipahtivat ainakin Kirsi Kunnas, Sinikka Nopola, Juha Hurme, Johanna Sinisalo ja Torsti Lehtinen. Jos oikein muistan, ensimmäisellä tapaamisella pöydän pintaa tuijotti viisitoista aloittelijaa. Osa meistä lopetti opiskelun kesken, joka on ihan ymmärrettävää, sillä moni nuori kirjoittaja muutti tuon kolmen vuoden aikana toiselle paikkakunnalle. Nuorille tapahtuu kaikenlaista, uusia ovia avautuu ja vanhat paukautetaan kiinni.

Tuosta pienestä joukosta on puhjennut kuusi kokonaisen kaunokirjallisen teoksen julkaissutta kirjailijaa, kolme runoilijaa ja kolme proosan kirjoittajaa. Viimeisin esikoiskirjailija julkaisee proosateoksensa ensi keväänä WSOY:lta. Hän taisi olla joukossamme vain vuoden, en ole ihan varma, ei kuitenkaan loppuun saakka. Olen vakuuttunut, että lisää kirjailijoita on tulossa. Monia kirjoituskilpailuvoittoja on tuohon joukkoon pudonnut. Ei minulle.

Marisha Rasi-Koskinen ryhmästäni voitti viikonloppuna Tulenkantaja-palkinnon kuudennella kaunokirjallisella teoksellaan REC, joka on kiehtova romaani. Suosittelen. Vuotta aiemmin Marisha voitti Junior Finland-palkinnon teoksellaan Auringon pimeä puoli. Kehuskelen aina Marishalla.

Miten vaikeaa oli lukea omia tuotoksiaan muille, eikä palautteen antaminenkaan ollut helppoa. Jotenkin se nauraminen oli tärkeintä ja rento ote. Huonosti kirjoittaminen. Häpeän voittaminen. En ihan taatusti alkuun edes ajatellut, että mikään kirjoittamani päätyisi oikeaksi kirjaksi, näin kuitenkin kävi. Maailmassa tapahtuu outoja asioita. 

Joskus lukioaikana äidinkielen opettajani oli huolestunut minusta ja ihmetteli mihin heidimäinen huumori oli kadonnut. Välillä olen itsekin huolestunut, mutta olen jotenkin vuosien mittaan oppinut luottamaan, että kyllä se sieltä taas löytyy kun ei liikaa pinnistele. Antaa mennä kun on alamäki taas.

Olen tänä aamuna tihrustanut puhelimen näytöltä, mitä saan joulukuussa tehdä. Huumorin katoaminen on näissä olosuhteissa pikkujuttu. Pelkään hajuaistin häviämistä.  Outoja ovat ihmisten pelot.

Musta perjantai

Eilinen Black Friday toi mieleeni mustamakkaran, mustarastaan, black metallin, salmiakin ja mustasukkaisuuden. Mustameri on 2212 metriä syvä ja sen pinta-ala on 422 000 neliökilometriä. Musta tuntuu. Tuntuuko susta? 

Suomeksi musta perjantai kuulostaa päivältä, jolloin on ajettu kolme kuolonkolaria.

Pimeys. Oletteko huomanneet, että nykyään kodeissamme ja katujen yllä roikkuvat ledit ovatkin kausivalot, eivätkä jouluvalot? 

Luin Ylen jutusta, että Black Friday ei ole välttämättä halpa, vaan hintoja nostetaan syys-lokakuussa, koska näin alennusprosentit saadaan kuulostamaan muhkeammilta. 

Suomalainen ei kehtaa kehua kalliilla ostoksella, vaan sillä miten halvalla on onnistunut arvokkaan tuotteen hankkimaan. Alennusmyynnistä ostin!

Vaatteisiin satsaaminen on turhempaa kuin uuteen puhelimeen, televisioon, musiikin kuunteluun tarvittavaan laitteistoon, autoon,veneeseen, työkaluihin, ruohonleikkuriin tai urheiluvälineisiin panostaminen. Nämä "miehiset" kulutuskohteet ovat rationaalisia, kun naiselliseksi mielletyt taas turhia. 

Moni nainen kokee huonoa omatuntoa ostaessaan itselleen ja shoppailee siksikin lastentarvikkeita ja -vaatteita, joista lapset eivät edes piittaa. 

Sama endorfiinin etsintä toimii melkein kaikessa ostamisessa.

Inhoan kaksi kolmen hinnalla alennuksia. Haluan vain yhden! Tarvitsen vain yhden! Minulla on vain yksi elämä (tarvitsisin kaksi, vähintään). Haluan ostaa vain yhdet alushousut kerrallaan, syön vain yhden suklaapatukan, eikä kaappeihini mahdu kolmea pussillista vehnäjauhoja. 

The more you bye, the more you save.

Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.

Kirjaviikot

Jos joku haluaa kuulla tai peräti nähdä minua, niin saapukoot Tampere -talon Aulaklubille keskiviikkona 25.11 klo 17, jolloin Pirkkalaiskirjailijoiden esiintyminen alkaa. Oma viidentoista minuutin hetkeni koittaa klo 17.45. Tuolloin olisi tarkoitus vakuuttaa teille, että tarvitsette romaanini Ei saa elvyttää tai joku ystävänne tai sukulaisenne saattaisi tarvita sitä tai vaikka ei tarvitsisikaan ja vaikka jälleenmyyntiarvo on mitätön, niin voisitte hankkia sen kuitenkin. Ja tuleehan tuo joulu tänäkin vuonna, luulisin. Toisaalta peruutuksiin kannattaa tässäkin varautua.

Mitä ihminen lopulta tarvitsee, kupin kahvia, lautasellisen kaurapuuroa, hammasharjan, hyvän romaanin (jokainen saa itse määritellä millaisen), lasillisen punaviiniä, ystävällisiä sanoja, Bachin musiikkia ja itse neulotut villasukat. Läheisyys on pakko jättää pois tästä perustarpeiden luettelosta, sillä se ei ole enää mikään jokanaisenoikeus. Kun tuo korona.

Aamulehden tilaajat voivat seurata Kirjaviikkojen tapahtumia verkossa. Kirjaviikot on jonkinlainen köyhän kirjallisuuden ystävän versio peruuntuneista kirjamessuista. 

Tampere-talolla myydään myös kirjoja ja jos joku haluaa romaanini ostaa, niin mielelläni signeeraan vaikka minulla onkin huono käsiala. 

Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti ylimielisen kritiikin Anne Vuori-Kemilän romaanista Mustaa jäätä. Kritiikki kertoo oikeastaan enemmän Antti Majanderista ja kirjallisuuspalkinnoista kuin Vuori-Kemilän kirjasta, jota en ole vielä lukenut. 

Tuli vielä mieleen, että suomalainen kirjailija nousee tavallisten kansalaisten silmissä merkittäväksi vasta kun hän on kirjoittanut sodasta tai sen seurauksista.

Pohdintoja kaikesta joutavasta

Ennen kirjoittamista on hyvä lämmitellä. Parhaiten kirjoituskädet saa vetreytettyä lukemalla proosarunoja, varsinkin Anja Erämajan kirjoittamia. Niiden jälkeen on yhtä kiire läppärille kuin pahassa vatsataudissa vessaan. Runoja ei tarvitse edes ymmärtää, mitä absurdimpaa sen parempi. Runot ovat kuin kevyt lämmittely ennen urheilusuoritusta. Muutama kyykkäys, olkapäiden pyöräytys ja haarahyppy. 

Kustantamojen kevään katalogit ovat ilmestyneet. Niistä on kiva valita luettavaa ja laittaa varaukset kirjastoon vetämään. On jotain mitä odottaa. Kaikki tulee taas sitten yhtä aikaa. Tätä ette minulta vie vaikka koronavirukset marssisivat kimppuumme parijonossa.  

Luin Juhani Branderin omakohtaisen esseekokoelman Miehen kuolema: Pohdintoja maskuliinisuudesta ja tajusin, etten ole koskaan kysynyt pojaltani, lyötiinkö häntä koulussa. En osannut edes epäillä sellaista. Branderin esseet luettuani luulen, että melkein kaikki pojat joutuvat kohtaamaan väkivaltaa koulussa. Miesten maailma avautuu nyt mielessä sarjana nöyryytyksiä, sekä ankarana tunteiden tukahduttamisena. Onko nykymuotoisen asepalvelun aika ohi, sillä siihen vaikuttaa kuuluvan simputuskulttuuri ja erilaisten ennakkoluulojen vahvistaminen. 

Nyt pakkaan käsidesit ja suojavälineet ja lähden rohkeasti kauppaan.

Koulutus

Kävin Kirjailijaliiton toimistossa Runebrerginkadulla. Tiloissa pidettiin esiintymiskoulutuksen toinen, pienryhmissä järjestettävä osa. Toimisto sijaitsi arvokkaassa talossa, sen seinillä seisoivat täyteen ahdetut kirjahyllyt ja tiloissa roikkui kirjailijoiden muotokuvia. Toimisto ja sen työntekijät esiteltiin minulle. Minulle!

Opin, että 

Esiintyessä kannattaa pitää taukoja ja katsoa yleisöä.  

Yleisö ei ole vihollinen vaan toivoo esiintyjän onnistuvan. 

Ei kannata vähätellä itseään. 

Kuulijalle jää yleensä mieleen vain pari asiaa. 

Opin kaikenlaista esiintymisjännityksestä. 

Pidin kymmenen minuutin esityksen romaanistani ja sain hyviä neuvoja, jotka olen jo osittain unohtanut. Kaksi muutakin osallistujaa esiintyivät ja hekin saivat ohjeita. 

Oli kiva seurata kouluttajan työtä, miten taitavasti hän löysi esityksien vahvuudet ja heikkoudet ja osasi ehdottaa sopivia ratkaisuja. Tuntui, että hän halusi auttaa meitä tekemään parhaamme.

Em mää mikään oo

Olin pikkuvanha lapsi, elin pari ensimmäistä vuottani mummoni kanssa, joka oli kansakoulunopettaja. Istuin todennäköisesti pulpetissa ennen kuin osasin kävellä. Siskoni syntyi kun olin viisivuotias. Monet sanomiseni huvittivat aikuisia, niitä kerrottiin kahvipöydässä ja kaikki nauroivat ystävällisesti. Vihasin sitä.

Nyt hassut jutut julkaistaan somessa, jossa ne tulevat huomattavasti laajemman piirin tietoon. Ovathan ne söpöjä. 

Isä otti meistä valokuvia ja kehitti ne itse. Yhdessä kuvassa naamani oli rutussa ja suu itkuun vääntyneenä. Häpesin sitä kuvaa. Nyt pienten lasten kuvia julkaistaan somessa (ei ehkä itkuraivokuvia kuitenkaan). 

Mitähän minä nyt yritän sanoa. Kenenkään kuvaa ei pitäisi julkaista ilman lupaa, ehkä niitä ei kannattaisi edes ottaa luvatta (joku kirjoitti tästä Hesarin mielipideosastolla ja arveli, ettei pikkulapsen lupa riitä). En olisi missään nimessä halunnut sitä itkukuvaa edes otettavan. 

Kenestäkään ei saisi kirjoittaa henkilöltä kysymättä, kirjoitan kuitenkin. Anteeksi. 

Lähden huomenna Helsinkiin (jo kolmatta kertaa parin viikon sisällä). Ei pitäisi. Osallistun mainioon esiintymiskoulutukseen, jonka pitäjä on opettanut Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja valmentanut Hesarin toimittajat Musta laatikko-esityksiin. 

Huomisessa pienryhmässä on lisäkseni yksi muutaman vuoden takainen kaunokirjallisuuden Finlandia -voittaja ja toinen parin vuoden takainen palkintoehdokas. Suunnittelen jo sanovani "Em mää mikään taiteilija oo".

Olimme kaikkein tärkeimpiä

Söin lasteni ja heidän puolisoidensa kanssa Siipiveikot-ravintolassa.  Siivet ovat erityinen tamperelainen juttu. Kokeilin vegeversiota, joka oli ihan onnistunut. Brolerin siivet ovat oikeastaan jätettä, jota kertyy, kun halutumpia linnun osia pakataan siisteinä palasina muoviin ja myydään marketeissa.

Viereisessä pöydässä istui joukko keski-ikäisiä äänekkäitä tyyppejä. Varsinkin eräs punaposkinen vähän pönäkkä pukumies piti kovaa meteliä. Pöytään kannettiin aina vaan uusia juomia ja ruokia, mies piti tunteellisia puheita ja lauloi. Välillä hän ponkaisi pystyyn ja nosti molemmat kätensä ylös ihan vaan humalasta ja elämisen riemusta. Mies huusi "Me eletään satavuotiaiksi!" Ette kyllä elä, suurella elämäntapamuutoksella saatatte saavuttaa  seitsemänkymmenvuotispäivän. Meillä oli joskus tapana arvailla ihmisten lääkityksiä: Diformin ret 500 mgx2, Candesartan 16 mgx1, Primaspan 100 mgx1, Simvastatin 40 mgx1...

Kun porukka poistui, ravintolan täytti kummallinen hiljaisuus. Sitä humalaista elämäniloa ei enää ollut, eikä sitä kaivattu.

Opiskeluaikana istuimme usein eräässä pubissa, jonne kaikkien oli päästävä. Sinne jonotettiin välillä tuntikausia. Jonossa oli oikeastaan hauskempaa kuin sisällä ravintolassa. Kun sitten pääsimme sisälle ja saimme istumapaikat, niin monesti lauloimme, eikä meille koskaan tullut mieleen, että joku voisi häiriintyä, sillä olimme kaikkein tärkeimpiä. 

Ritari

Ostin langat islantilaisvillapaitaan, joita neulovat nyt kaikki, kunnes ketään ei enää moinen paksu villapaidan junttura kiinnosta. Suosituimman mallin suomalainen nimi on Ritari.

Myyjä kertoi, että lankaa menee niin paljon kuin sitä vaan saadaan. Onko tämä nyt uusi piikkimatto, hula-vanne tai leipäkone? Tai matto, joita virkattiin maitopusseista. (Maitoa myytiin jossain vaiheessa muovipusseissa. Juomaa täynnä oleva pussi aseteltiin "kätevään" muoviseen kaatoastiaan.)

Sopivan kokoiset pyöröpuikot olivat loppu, eikä sellaisia löytynyt omasta sotkuisesta pyöröpuikkokasastanikaan. Päätin lähteä iltakävelylle erääseen hienoon tamperelaiseen lankakauppaan, jonne matkaa kertyi kolmisen kilometriä. Lankakauppa olikin suljettu tänään jo neljältä eikä kuudelta. Näin näyteikkunasta, kun villalankanainen järjesteli kaiken värisiä villalankoja hyllyyn, mutta ovi oli tiukasti lukossa.  Olisi tehnyt mieli hakata ikkunaa, mutta en kehdannut.

Olin vähintään yhtä pettynyt kuin siskoni ja hänen hollantilainen vieraansa, jotka aikoinaan soutivat kesämökiltä viiden kilometrin päähän kauppaan ostamaan saunaolutta. Kauppa oli mennyt kiinni pari minuuttia ennen heidän hikistä loppukiriään. 

Sain lopulta pyöröpuikon lainaksi, joten katastrofi on selätetty. 

Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan

Kotitaloni läheisyydessä pyörii nainen, jonka arvelen olevan mielenterveyskuntoutuja. Sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa, ottaa hanakasti kontaktia ja minä vastailen korkeintaan yhdellä sanalla, koska arvelen sen lannistavan ihmiskontaktin etsimisen nimenomaan minusta, muihin hän saa rauhassa liittyä. Lannistumisesta ei vielä näy merkkejä.

Olin tänä aamuna liukastelemassa kohti rautatieasemaa, kun nainen huuteli perääni tarvitsevansa apuani. En kehdannut olla kysymättä, mihin hän apua kaipasi. Hän olisi halunnut minun auttavan itsensä kadun yli, sillä hänellä oli kuulemma liukkaat kengät, mitenkään liikuntaesteinen hän ei ole, sen olen jo aiemmin havainnut. Sanoin, että minulla on kiire junaan (nainen oli menossa ihan vastakkaiseen suuntaan). Olisin kyllä ehkä ehtinyt heittää hänet suojatielle ja kadun yli, mutta kun olen tälläinen pahis, jätin hänet sinne jalkakäytävälle ruikuttamaan. Nyt sitten karma kostaa minulle, liukastun ja murran luuni. 

Olin kesällä ohjelman Iso A ja pötypuhetta nauhoituksissa. Anitta Ahonen juontaa ohjelmasarjaa, jossa kolme henkilöä kertoo elämästään kolme juttua, joista yksi on valhe. Kaksi muuta yrittää arvata, mikä on pötyä. 

Ohjelman äänittäminen oli hauskaa. Tilanne olisi kyllä ollut rennompi, jos olisimme ehtineet hieman ensin tutustua toisiimme, eikä mikrofonia olisi melkein heti lyöty eteen.

Nyt ohjelma esitettiin Radio Sun -kanavalla ja se on kuultavissa myös netissä. Ensin olin nauhoituksesta innoissani, sitten mietin kaikkia mahdollisia uhkia, joista suurin oli tietysti se, että olisin tylsä. Kuuntelin ohjelman ja sehän oli oikeastaan aika hauska. Anitta Ahonen oli kiva juontaja ja "kanssakilpailijat" mainioita. 

Seuraava väistämätön vaihe oli tietysti häpeä. Äänenikin narisi, kun muiden äänet helisivät kuin aisakellot. Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan. 

Puhelin

Aloitin päiväni kirjoittamalla, ja koska olen ottanut vähän etäisyyttä käsikirjoitukseeni, ei se enää vaikuttanutkaan ihan niin paskalta kuin vaikka viikko sitten. Kirjoitan ajasta, jolloin ei kännyköitä ollut, ja huomaan mitä kaikkia vaikeuksia se käteen kasvaneen luurin puuttuminen tuottaa. 

Sovimme eilen kavereiden kanssa perjantaille tapaamista Hesaan. Kun neljä ihmistä sopii päivän logistiikasta, on WhatsAppista hyötyä, mutta kahden ihmisen kohtaamisen järjestäminen on helpompaa ihan puhelimitse. Ei tarvitse näpyttää useita viestejä, ja saa helpommin kiinni toisen tahtotilasta. 

Katsoin Jenni Toivoniemen elokuvan Seurapeli, joka kertoo alle neljäkymppisten ystävysten mökkitapaamisesta, joka on samalla yhden naisen yllätyssynttärijuhla. Elokuva oli raikas ja jotenkin samaistuttava, vaikka tuollaisia juhlia ei elämääni enää kuulu. Mökkitapaamisen aluksi elokuvassa kaikilta kerättiin kännykät. Samaa voisi ehkä soveltaa monessa muussakin tapaamisessa. 

Soitin isälleni isänpäivätoivotukset, vastaamiseen meni melko pitkään, sillä puhelin oli kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa. Kun vanhempani hankkivat asunnon, me lapset olimme sitä mieltä, että kannattaisi hankkia yhdessä tasossa oleva koti, mutta minkäs teet. 

Vanhuksen käsite on muuttunut, varsinkin nyt kun tammikuussa Yhdysvaltojen presidentin viran ottaa vastaan vanhus, Joe Biden, joka on tuolloin jo 78-vuotias.

Pieni on kaunista

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on julkaistu. Yllättäen mukana on kolme pienempää kustantamoa, jotka eivät ole aiemmin listalle yltäneet: oma kustantamoni Karisto (Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä), Sammakko (Heikki Kännö, Runoilija) ja Aviador (Ritva Hellsten, Raija).  

Otavan onni on Karisto, otsikoi Antti Majander kommenttinsa Hesarissa (Karisto kuuluu nykyään Otava-konserniin).

Hesari julkaisi 4.11 artikkelin Psykedeelit masennusta vastaan. Kyse on psilosybiinistä, jota löytyy suippomadonlakista (Psilocybe semilanceata), psilosybiiniä on käytetty päihteenä ja laki määrittelee sen huumausaineeksi. Nyt psilosybiinistä on saatu rohkaisevia tuloksia masennuksen hoidossa.

Pari kurssikaveriani teki sienten psilosybiinipitoisuudesta syventäviä opintoja hassusti nauravan farmakologian professorin ohjauksessa. Niin me sitten kerättiin noita pieniä sieniä nurmikentältä yliopiston (silloisen korkeakoulun) läheisyydestä. Jotenkin muistelen, että meillä olisi ollut sienikori mukana, mutta olen varmaan keksinyt korin myöhemmin. 

Kun farmakologian professorilta kysyttiin, käyttikö joku noita sieniä huumaustarkoituksiin, hän nauroi persoonalliseen tyyliinsä ja sanoi jotensakin nän: "Eivät ne ainakaan myönnä".  

En olisi uskaltanut suippomadonlakkia kokeilla, sillä se "matka" saattaa olla hyvin ahdistava.

En saa millään näitä kahta asiaa psilosybiiniä ja kirjallisuuspalkintoja yhteen nättiin nippuun, saati yhteiseen koriin, mutta ei se mitään.

Aamutakki, villasukat ja käteinen raha

Kietoudun aamuisin vanhaan aamutakkiin, jonka olen ostanut alennusmyynnistä. Sananmukaisesti kietoudun, sillä se on kulahtanut kietaisutakki. Takki on tottunut minuun ja minä häneen.

Menen iltaisin nukkumaan villasukat jaloissani, joissa ne roikkuvat kuin löysä nahka. Herätessäni löydän peiton alta vain toisen sukan. 

Kävin eilen kuntosaliryhmässä. Eräällä harjoittelukerralla keskustelimme käteisestä rahasta. Olen ärsyyntynyt Tammelantorin kahvilaan, jossa pankkikortti ei kelpaa maksuvälineeksi. Eräs kuntosalinainen aikoo loppuun saakka käyttää käteistä rahaa. Se on hänelle jonkinlainen ihmisoikeusjuttu. 

Jos käteisestä luovuttaisiin kokonaan, pimeä talous vähenisi. En tiedä katoaisiko se täysin, kaipa tavaroita tai palveluita keksittäisiin maksaa muilla pimeillä keinoilla.

Olen totuttanut itseni käymään Amurin Helmessä pullakahveilla lihaskuntoharjoittelun jälkeen. Kahvila on tulostanut pieniä lappusia, joilla pitää ensin käydä varaamassa istumapaikka itselleen tai seurueelleen ja vasta sen jälkeen saa tehdä ostokset. Jätän lappusen lisäksi pöydälle piponi valtaukseni merkiksi.  

Varasin Valamosta itselleni kirjoitushuoneen viikoksi joulukuulle. En tiedä miten selviän logistisista haasteista, sillä julkisella liikenteellä ei pääse perille, vaan neljän kilometrin päähän luostarista, eikä minulla ole autoa. Kauppa on kymmenen minuutin ajomatkan päässä, eikä minulla edelleenkään ole autoa. Lounaan voi syödä luostarin ravintolassa, mutta muu ruoka on kuljetettava mukanaan. En tiedä mitä sieltä sitten etsin, kirjoitusrauhaa vai ongelmia. Noin yleisesti ottaen ongelmia ei tarvitse etsiä vaan ne tulevat ihan etsimättäkin. 

Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos ei ole vielä selvillä. Suomen koronatilanne on vakaa (toistaiseksi). Villasukka on edelleen kadoksissa.

Odotan suurta kuvataidekokemusta

Kuuntelin toimittaja Anna Tommolaa, joka on kirjoittanut kirjan "Yöllinen elämämme. Miksi näemme unia." Erään teorian mukaan unet ovat simulaatiota, samaan tapaan kuin lentäjät harjoittelevat lentämistä simulaattorissa, me mahdollisesti harjoittelemme unien avulla elämäämme. Myöhästymme junasta, hävitämme lapsemme ja muutenkin epäonnistumme nukkuessamme. Ehkä se sitten auttaa meitä.

Aamun Hesarin digiversiossa haastateltiin unitutkija Timo Partosta. Olemme joko illan tai aamun virkkuja. Olen aamuvirkku. Tarkastan herättyäni vastapäisen kerrostalon valot ja näen valot kolmessa ikkunassa. Siitä tulee turvallinen olo.

Tampereen taiteilijaseura täyttää sata vuotta ja sen kunniaksi Sara Hildenillä on esillä kuuden taiteilijaseuran jäsenen töitä, kaikki taiteilijat ovat syntyneet 50-luvulla: Tomas Byström,  Tuula Lehtinen, Osmo Rauhala, Teemu Saukkonen, Jyrki Siukonen ja Ilkka Vääti. 

Jälkeenpäin ajattelin eniten Tuula Lehtisen töitä (hänen ansiostaan tästä näyttelystä ei tullut all male panel!). Hän on alunperin taidegraafikko ja toiminut alan professorinakin Bergenissä. Nyt ei esillä ollut grafiikkaa vaan maalauksia, punainen vessanpytty täynnä ruusuja ja joukko naisellisia kenkiä.

Taiteilijalle on opetettu, ettei saa maalata pikkutarkasta, kopioida, eikä ainakaan maalata kukkia! Lehtinen on tehnyt tätä kaikkea, mutta kukkatauluissa on aina mukana jotain hyvin henkilökohtaista. 

Vaikka käyn säännöllisesti taidenäyttelyissä ja gallerioissa, en ole ollenkaan varma, vaikuttaako kuvataide minuun kovinkaan voimakkaasti. Liikutun elokuvista, teatterista, kirjallisuudesta ja musiikista. En ole itkenyt taulun ääressä tai vihannut patsasta. Odotan edelleen sitä suurta kuvataidekokemusta. Ärsyynnyn kun joku alkaa tulkita teoksia.

Monissa taidemuseoissa on kiva kahvila ja museokauppa.

#olenitsekäspaska

Lapsuusvuoteni käytin maailmanlopun odottamiseen. Joku uskonlahko sitä aina ennusti, dead linet lähestyivät, ja sitten menivät onneksi ohi, kunnes joku uusi guru tiesi uuden tarkan päivämäärän, jolloin kaikki olisi ohi.  Koulussakin puhuttiin lopusta, mutta sitä kutsuttiin nimellä viimeinen tuomio.

Myöhemmin ryhdyin odottamaan ydinsotaa, sitä että Yhdysvaltain tai Neuvostoliiton presidentti painaa sitä tiettyä nappia, joko vahingossa tai tahallaan, humalassa tai selvin päin. Pommista kasvaa valtava tatin muotoinen pilvi ja me kaikki kuolemme, joku onnekas heti räjähdykseen, joku vähemmän onnekas palovammoihin ja loput pitempään kituen säteilysairauteen tai syöpään.

Luin murrosiässä vesien ja ilman saastumisesta, yritin puhua niistä isällenikin, joka on sentään meteorologi, mutta siinä vaiheessa hän vain puki lenkkivaatteet ja lähti juoksemaan. 

80-luvulla pelättiin otsonikerroksen ohenemista ja vanhat pakastimet vietiin kaatopaikalle tai niistä tehtiin komposteja. Hiuslakkaan sekoitettiin jotain uutta ponnekaasua ja hiuksista saatiin taas pöyhkeämmät kuin ne oikeasti olivat. 

Nyt ilmastokriisi on niin pelottava, ettei sitä oikein edes uskalla ajatella. Meikäläinenkin on lentänyt maapalloa ristiin rastiin kaikenlaisen turhan perässä, kuunnellut luentoja siellä ja täällä, esittänyt jotain itsekin, paahtanut nahkaansa Thaimaassa, nähnyt kuumia lähteitä Islannissa, kiikaroinut leijonia safarilla ja juonut olutta Prahassa. Ostellut kaikkea turhaa. Miten nyt sitten suu pannaan kun näin kävi? Etkö muka huomannut, mihin oltiin menossa?

Jotain pitäisi tehdä ja tiedän kyllä mitä, mutta kun olen niin itsekäs paska, etten viitsi. Korkeintaan linkitän Faceen jonkun aihetta käsittelevän tekstin ja vaihdan profiilikuvaani ilmastonmuutoskehyksen. 

Olen työssäni kokenut välillä tietoturvan hidasteena, kun tietokone on tarkastanut palomuureja tai jotain, mutta nyt olen siitä hidastelusta melkein onnelinen.  Koen nuo #enjaa ja #enlue -hastagit vaivaannuttaviksi ja tekopyhiksi. Ei ole mitään helpompaa kuin naputtaa nuo sanat someen. En aio laittaa profiiliini edes "Minäkin olen käynyt terapiassa"- kehystä, vaikka olenkin ja käyn edelleen.

Vapaamatkustaja

Kävin ystävän kanssa tamperelaisessa ravintolassa syömässä kanansiipiä (tarjolla olisi ollut myös niiden vegeversioita). Eteemme kannettiin laarit vähän happamassa kastikkeessa uivia siipiä, porkkanatikkuja, sellerin varsia, valkosipulimajoneesia ja bataattiranskalaisia. 

Ryhdyin desinfioimaan käsiäni (pöydässä oli tarjolla käsidesiä), ja kun hinkkasin sormien välejä, pyörittelin sormenpäitä kämmenissäni, ja hankasin tassujani vastakkain, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin aloittamassa vaativaa lääketieteellistä toimenpidettä, vähintään sydänleikkausta tai lonkan protetisaatiota. 

Kävin Tampereen taidemuseossa, jossa oli esillä vuoden nuoren taiteilijan, Aapo Huhdan valokuvanäyttely. Joku kuvista näytti epäonnistuneelta otokselta (se oli toki painettu kankaalle), ylivaloittuneelta. Kaikki oli varmasti tehty ihan tarkoituksella. Kuvat herättivät ajatuksia nykyisessä kauniiden ihmisten, kotien, kotieläinten, maisemien ja ruokapöytien käsitellyssä kuvavirrassa. 

Näyttelyssä huomasin, että pariskunnat käyttivät samanlaisia maskeja. Yhdellä tyylikkäällä parilla mustat ja toisella harmaat, useimmilla kertakäyttöiset perusversiot. Itse käytän vaaleansinistä kertakäyttöistä perusmaskia, vaikka maskilla voisin ilmaista itseäni. 

Haluan kuulua maskiuskovaisiin ja käyttää maskia (vaikka olen salaa jonkinlainen maskiagnostikko). Bussissa viereeni istui nainen, jolla ei ollut maskia. Koin, että hän oli vapaamatkustaja, joka hyötyi maskistani, mutta ei viitsinyt itse nähdä vaivaa ja suojata minua.

Etsin tavaroita

Mietin miksi olen kirjoittanut puhelimeni muistiin "Ei ennee, Ei ennee!" Muistin kyllä keneltä jutun olin kuullut. Asia selvisi kysymällä: A oli käynyt aikoinaan musiikkiluokan kuoron kanssa laulamassa Harjulan sairaalan kroonikko-osastolla ja koko esityksen ajan pieni mummo oli huutanut "Ei ennee, ei ennee!"

On siis aiheellista kirjoittaa hoitotahto, jossa esitetään myös musiikkitoiveet, ettei sitten tahtomattaan altistu epätoivotulle laulannalle. 

Kärsin Alzheimer-pelosta. Hesarissa listattiin 13 kohtaa, joiden perusteella pitäisi epäillä dementiaa. Välillä en muista jotain sanaa ja joudun paniikin valtaan (yksi noista kolmestatoista kohdasta). 

Unohdin uimahansikkaat (käytän niitä vesijuoksussa) uimahallin pesuhuoneeseen ja olisin unohtanut sateenvarjon kaverini autoon, jos hän ei olisi huomannut sitä. Ostin kymmeniä sateenvarjoja vuodessa, kunnes hankin sadetakin, jonka unohtaminen on vaikeampaa. No toisinaan kuljetan myös sateensuojaa mukanani. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka sateenvarjot joko unohtuvat tai menevät rikki. Tuuli repii ne vihaiseksi sotkuksi piikkejä ja repeävää kangasta.

Kun joltakin eläköityneeltä tyypiltä kysyttiin "Miten saat aikasi kulumaan eläkkeellä?" hän vastasi "Etsin tavaroita."

Ei ennee

Kun olin viime viikonloppuna kylässä ystävien luona, kysyin A:lta "Mistä johtuu, että emme enää mene yökerhoihin?" "Hormoneista", A vastasi. 

Kirjasin puhelimen muistiin samaiselta vierailulta "Ei ennee, ei ennee", enkä muista miksi tämä piti ihan välttämättä laittaa talteen. Kuka näin sanoi ja milloin?

Olen sen ikäinen, että minun kuuluisi paheksua nuorisoa, joka juhlii koronasta huolimatta. En paheksu, sillä muistan ajan, jolloin perjantai-ilta kotona oli pieni kuolema. Nuorena pitää tehdä tyhmyyksiä ja elää. Joskus tulee aika, jolloin preferoi kotisohvan yöelämän, loppuelämän rakkauden tai yhden yön jutun  etsimisen sijaan. 

Tosin jos kysyttäisiin lapsiltani, niin en todellakaan suhtautunut rauhallisesti heidän menemisiinsä vaan tykitin heitä kännykkäviesteillä "Tule kotiin" ja he vastasivat "Ihan kohta", vaikka eiväthän he kuitenkaan tulleet ihan kohta vaan paljon myöhemmin. 

Naapurihuoneiston nuoret asukkaat juhlivat viime yönä. Tungin korvatulpat korviini, havahduin joskus puoli neljän aikaan ja kaivoin tulpat korvistani. Huomasin, että juhlat jatkuivat ja ruuvasin silikonitulpat takaisin paikoilleen. Jostain syystä ei ärsyttänyt. Juhliminen kuulosti niin iloiselta, eikä musiikkia luukutettu. Eikä minun tarvinnut herätä aikaisin.

Makkulointi

Tänään on huono päivä, vettä sataa, ruoka on huonoa ja kirjojani ryhdytään makuloimaan. Jotkut kevytmieliset kuulemma käyttävät tästä romaanin vääjäämättömästä kohtalosta sanaa makkulointi. Wikisanakirjan mukaan makulointi tarkoittaa mitätöintiä. Jos romaania ei ole siihen mennessä mitätöity, niin nyt se sitten viimeistään tapahtuu.

Makuloinnissa kirjoista revitään kannet ja sen sivut silputaan. Jätteeksi muuttunutta esikoiskirjailijan unelmaa tarjotaan tätä ennen kirjailijan ostettavaksi. Aion hankkia muutaman yksilön itselleni ja siinäpä onkin kiva lahja sukulaistädeille ja rippilapsille. En vielä tiedä koskeeko makulointi ensimmäistä romaaniani, toista vai peräti molempia. Ymmärrän kyllä, että kirjojen makuuttaminen varastossa ei ole kannattavaa. 

Kampaajani S kysyi pukeeko hän maskin. Mietin, että jos kaupassa on suositeltavaa käyttää maskia niin kaipa sama koskee kampaamoakin. Turvavälin päästä hiuksia on vaikea leikata. Puimme maskit toistemme suojaksi, muut kampaajat ja heidän asiakkaansa eivät niitä käyttäneet. 

S kertoi ostaneensa pojilleen verkkarit maski naamallaan. Myöhemmin hän huomasi kyseisen tuotteen olevan halvempi toisessa liikkeessä, palautti ensimmäisestä kaupasta ostamansa housut ja osti ne halvemmat. S kertoi, ettei olisi kehdannut toimia näin, ellei puoli naamaa olisi ollut maskin alla piilossa.

Kuorolaulu on vaarallista

Tampereen työväenopiston "Kehonhuolto -syvien lihasten voima ja ryhti" -jumpan vetäjä käytti meitä ohjatessaan visiiriä. Kokeilin ensimmäistä kertaa pukeutua maskiin jumpatessani ja se onnistui ihmeen hyvin.

Tästä kaikesta tulee absurdi olo. Sanomalehdessä kirjoitettiin, että italialaisilla on päivittäin kaksikymmentäkaksi ihmiskontaktia ja suomalaisilla vain kahdeksan. Metsäläisyydestä on tullut uusi hyve.

Hiljattain vielä sanottiin kuorolaulun ja muunkin yhteisöllisyyden pidentävän ikää. 

Vielä viime vuonna oli suotavaa jäädä jumpan jälkeen pukukoppiin rupattelemaan, nyt on vältettävä katsekontaktia, kiskottava vaatteet päälle kiireesti ja juostava kotiin.

Kirkkokuorossa veisaamisen sijaan kannattaa olla hiljaa ja pysyä kotona. Laittaa ovi lukkoon ja tarkkailla ovisilmästä naapureita ja ikkunasta muita kyläläisiä. Juopottelukin on suotavampaa kuin kuorolaulu, kunhan juo viinansa yksin, eikä tarjoa muille. 

Vaikka itse kukin selviäisimme tartunnasta helposti, niin onhan olemassa uhka, että virus pääsee leviämään laajasti, eikä terveydenhuoltomme kestä sitä. Hoitopaikat eivät riitä, välineet loppuvat ja hoitohenkilökunta sairastuu tai joutuu karanteeniin. Tällä hetkellä tilanne näyttää kyllä hyvältä, sillä sairaalahoidossa on toistaiseksi vähän potilaita. Ensi kuusta ei vielä tiedä kukaan.

Suomessa kuolee vuosittain yli 50 000 ihmistä, joten koronavirusinfektioon menehtyneiden määrä (351) tuntuu tähän suhteutettuna vielä vähäiseltä. Toisaalta jokainen infektioon menehtynyt on ollut jonkun äiti, isä, sisar, naapuri, inhottu, rakastettu, vihattu, lapsi, isovanhempi tai kuorokaveri. 

Vaarallista

Kävin Helsingissä, vaarallisessa kaupungissa. En uskaltautunut ostoskeskuksiin, kuntosaleille, kampaamoihin, museoihin, karaokeen, yökerhoihin tai teattereihin.

Istuin junassa maski kasvoillani, kävelin ystävieni luo ja vietin pari vuorokautta heidän kotinsa virusvapaassa mikroilmastossa. 

Teimme ruokaa, nukuimme pitkään, kävimme pienellä kävelyllä ja näimme Maria Veitolan, juttelimme ja katsoimme suosikkiartistiemme esityksiä Youtubesta.

A haluaa aina kuulla David Bowieta ja Grace Jonesia ja Ö turkkilaista iskelmää. Olen yleensä illan siinä vaiheessa Leonard Cohen -tasoisessa hiprakassa. 

Tällä kertaa A ei soittanut trumpettia keskellä yötä.

Ö:llä on Suomen ja Turkin kaksoiskansalaisuus, turkkilaisena hän ei voisi matkustaa juuri mihinkään ilman viisumia, nyt suomalaisena maailma on avoin (jos se siis olisi avoin). 

Ö  keitti turkkilaista jugurttikeittoa, jonka valmistusaineet olivat jugurtti, voi, vesi, kananmunan keltuainen, vehnäjauho ja riisi. Mausteeksi lisättiin suolaa ja minttua. Ei se ollut hassumpaa, aion valmistaa sitä myöhemmin kotona. 

A:n kanssa laitoimme ihanaa lasagnea, jota nautimme Amarone punaviinin kera.

Päädyin siihen, että elämä on hyvää, ehkä epätasaista, mutta tällä hetkellä onneksi siedettävää.

Hyveposeeraus

Luin jokin aika sitten Kari Hotakaisen romaanin Tarina, jossa irvaillaan nykyajan tarinallistumiselle. Emme enää osta sohvaa, puukkoa, lasia tai sukkahousuja, vaan niillä kaikilla pitää olla tarina, jonka ostamme. Romaani kertoo myös maaseudun muuttumisesta Virkistysalueeksi sen jälkeen kun kaikki ovat muuttaneet Kaupunkiin ja ihmisiä on asutettu mm. tyhjiin ostoskeskuksiin.

Tarinassa itseeni iski eniten tarpeemme näyttää hieman paremmilta kuin olemme. Kaunistella elämäämme ja valintojamme. Jonkinlainen hyveposeeraus kuuluu nykyään monen elämään. Sanotaan toista, mutta toimitaan kuitenkin toisin. Tiedän tämän, sillä kuulun itsekin näihin ihmisiin. Mainitsen usein autottomuuteni kuin olisin tehnyt valinnan luonnon hyväksi vaikka todellisuudessa en tarvitse autoa ja auton pitäminen maksaa. Osallistun ulkomaalaistyövoiman riistämiseen vain silloin kun tekee mieli nepalilaista ruokaa. En teetä kenelläkään pimeitä töitä, ellei se ole itselleni todella edullista (no tarpeeksi hyvää tarjousta ei ole vielä tullut).

Saan hyveellisyydestä mielihyvää ja tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi kuin muut, vähän kuin uskovainen, joka on välttänyt synnit, mutta joka tarkkailee toisten käytöstä. 

Kävin kuuntelemassa Akateemisen lukupiiriä, jonka vieraana Kari Hotakainen oli. Ennen tilaisuuden alkua kirjailija istui toimettomana ja näytti varsin vaivautuneelta. Kannoin repussani Tarinaa, joka olisi kaivannut signeerausta. Pohdin asiaa aikani, pomppasin pystyyn ja etenin kirjailijaa kohti kuin olisin hypännyt kylmään veteen ja pyysin häntä signeeraamaan opuksen. "Minulla ei ole kynää", hän sanoi, niinpä nappasin läheisestä lukupiiripöydästä kynän. Tähän asti tämä meni ihan hyvin. Sitten aloin höpöttää, että olin tavannut Hotakaisen Kuopiossa vuosia sitten, kun hän vielä seurusteli X:n kanssa. Tähän kirjailija ei sanonut mitään. Myöhemmin muistin ravintolan, jossa silloin istuimme (Lekkeri).  Eihän siitä ole edes neljääkymmentä vuotta.

Jälkeenpäin tietysti hävetti. 

Tilaisuus oli tosi kiva, mieleeni jäi asia, jota en ole Hotakaisen kirjoista huomannut. Niissä ei olla koskaan humalassa. Hotakainen sanoi, ettei hän halua käyttää romaanin henkilöiden käytöksen motiivina alkoholia. 

Kari Hotakainen kertoi, että Ville Viksten kustantamosta oli aikoinaan sanonut, että ammattikirjailijaksi tullaan 30 vuodessa, jonka jälkeen saa olla tarkaana maaneerien kanssa. Minulla ei siis ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla ammattikirjailijaksi toisaalta ehkä merkittäviä maaneerejakaan ei ehdi kehittyä.

Kymmenen tapaa tulla onnettomaksi

Kun kaikkialla neuvotaan, miten tulla onnelliseksi, niin minä voin neuvoa miten päätyä onnettomaksi. Idean tähän tekstiin olen varastanut Janne Sarjan kirjasta Läpimurtoteos (Siltala 2020)

1. Etsi kaikesta virheitä, varsinkin itsestäsi. Aloita ulkonäöstäsi ja lauluäänestäsi, mutta älä lopeta niihin. 

Aina kannattaa valittaa, sillä silloin saattaa saada ilmaisen jälkiruoan.

2. Kirjaa iltaisin paperille kolme negatiivista asiaa kyseiseltä päivältä. Kaivele, kaivele, kyllä niitä aina sen verran löytyy. Lue kirjoittamasi tekstit sunnuntai-iltaisin. Julkaise ainakin yksi niistä Facessa.

3. Seuraa menestyvämpien ihmisten ja entisten seurustelukumppanien ja heidän uusien puolisoidensa some-tilejä. Nukahda Face-päivityksiin ja herää katsomalla seuraamasi Insta-tilit. Heräile yöllä tarkastamaan onko Trump tviitannut.

4. Mene myöhään nukkumaan ja herää oikein aikaisin.  

5. Älä harrasta liikuntaa. Kannattaa ajaa autolla kaikkialle minne vaan pääsee ja jos johonkin ei pääse, niin sinne ei pidä mennä. Miksi edes pitäsi, sillä sellaiset paikat eivät ole ihmisiä vaan hirvikärpäsiä varten.

6. Katso uutisia, lue sanomalehdestä USA:n presidentinvaaleista ja ilmastonmuutoksesta, seuraa tarkkaan koronauutisointia ja laadi epidemiasta omia teorioitasi. Ota osaa maskikeskusteluun. 

7. Älä tapaa ketään, äläkä soita kenellekään, sillä sehän ainoastaan häiritsee ihmisiä, joilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jutella kanssasi joutavia. Jos vahingossa törmäät johonkin tuttuun, älä tervehdi tai ainakaan hymyile. 

8. Alkoholi sopii jokaiseen kellonaikaan ja kaikkiin tilaisuuksiin. Sitä ei voi koskaan juoda liikaa.

9. Hanki vaikea parisuhde niin ei tarvitse elää yksin. 

10. Älä naura itsellesi.

Kynsilakka on syntiä

Olen taas ajautumassa trikoovaatteissa huoneesta toiseen hiihteleväksi täti-ihmiseksi. 

Onneksi sentään vielä pääsee jumppaan (tänään) ja kuntosalille (huomenna). 

Kävin katsomassa Zaida Bergrothin ohjaaman elokuvan Tove ja tykkäsin näyttelijöistä, pönötyksen puutteesta (pönötys riivaa usein elämäkertaelokuvia), vaatteista ja kuvauksesta. Toven Pariisin matka oli kuvattu Turussa, mutta sekään ei haitannut. 

Elokuvan lopussa oikea Tove tanssi kalliolla ja siitä tuli pakostakin hyvälle mielelle. 

Tove Jansson kirjoitti kirjoja, näytelmiä, piirsi sarjakuvia ja maalasi. Vaikka hän oli monilahjakas, hän koki aina jääneensä vaille arvostusta taidemaalarina ja se laimensi iloa kaikesta hyvästä mitä hän oli saanut aikaan. Hänen isänsä oli arvostettu kuvanveistäjä Viktor Jansson, joka piti tyttärensä piirtämistä ja kirjoittamista turhana pipertämisenä. Moni kuvitustyö olikin Tovelle tarpeen lähinnä siksi, että sai ruokaa, puita lämmittämiseen ja vuokran maksettua.

Hämeenpuistossa seisoo Viktor Janssonin vapaudenpatsas, sisällissodan valkoisen osapuolen pystyttämä muistomerkki, muuten en isä Janssonin tuotantoa tunnekaan. 

Tyttären työt ovat lopulta lähes kaikkien rakastamia.

Ehkä olen tästä jo kirjoittanutkin, mutta ei se mitään. Muistelimme siskoni kanssa kouluaikojamme ja hän kertoi, että heidän opettajansa oli piirrätyttänyt heillä puolen vuoden ajan Golgatan ristejä, jotka sitten roikkuivat toiset puoli vuotta luokkahuoneen seinällä.

Kun yksi oppilaista oli lakannut kyntensä, hän joutui hinkkaamaan kynsiään kynsiharjalla kokonaisen koulupäivän. Siinäpä oppi, että kynsilakka oli syntiä. 

Ehkä minä opin Tovesta, että omaa tekemistään voisi edes itse arvostaa.

Pelottelulista

Hesari pyytää lukijoita kertomaan millä hirveyksillä heitä on lapsena peloteltu. Tässä oma listani, olkaa hyvä:

Sitrushedelmät: Yksi tavallisimmista varoituksista liittyi tukehtumisen jatkuvasti vaanivaan uhkaan. Appelsiiniin saattoi tukehtua, joten hedelmän syöminen oli kuin pelaisi venäläistä rulettia. Silloin kun sellaista herkkua sai, se piti pilkkoa pieniksi paloiksi, istua nätisti pöydän ääressä ja keskittyä pureskeluun. 

Muovipussit: Jos veti muovipussin päähänsä niin huonosti kävi, henkihän siinä meni. Uskalsin katsoa muovipusseja vain matkan päästä, mutta toisaalta välillä tuli voimakas halu ihan varovasti sovittaa pussia päähänsä. 

Hukkuminen: Jos nousi veneessä seisomaan, järvi imaisi moisen poukkoilijan oitis syliinsä, eikä paluuta ollut. Toisaalta me lapset saimme uida ja soudella ilman aikuisten valvontaa. 

Tulitikut: Tulitikkua ei saanut heittää roskikseen ennen kuin oli viruttanut sitä vedessä riittävän pitkään, sillä muuten se kyti roskien joukossa, koti paloi poroksi ja lapset siinä mukana. 

Oudot jutut: Jos nielaisi appelsiinin siemenen se iti suolistossa ja pienestä siemenestä kasvoi kokonainen puu, jonka oksat tunkivat ulos suusta ja nenästä. Purukumin nielaiseminen johti suoliston tukkeutumiseen.

Pahimmat uhkakuvat: Jos ei ollut kiltti joutui kasvatusneuvolaan tai kasvatuslaitokseen.

Edellä mainitut varoitukset tulivat mummolta, äidiltä ja kavereilta. Mummo oli ahkerin pelottelija, suhtaudun edelleen sitrushedelmiin ja muovikasseihin pienellä varauksella. Mummo todisti uhkakuvien oikeellisuutta lukemalla ääneen uutisia hukkumisista ja tulipaloista tuoreimmasta Iisalmen sanomien numerosta, lisäämällä toimittajan tekstiin omia synkeitä huomioitaan ja huokailemalla syvään.  

Laiska blogisti

Näinä vaikeina aikoina (ironiaa) kirjoittaminen on sallittu nautinto ja piina. Kässäri edistyy hitaasti, mutta vaikka kirjoittaisin kappaleen päivässä, niin joskus vielä se tulee olemaan romaani tai ainakin näyttämään romaanilta.

Toistaiseksi olen saanut elää melko vapaasti, harrastaa, käydä kulttuuririennoissa ja tavata ihmisiä. Olen säästynyt taudilta, mutta kun sen tähän kaiken kansan (liioittelua) nähtäväksi kirjoitan niin virus saattaa jo olla kehossani ja valmistautua iskuunsa. 

Näiden sulkuihin laitettujen tehokeinojen kanssa on oltava varovainen, sillä moni on joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, muutama teho-osastolle ja jokunen on kuollutkin tautiin, eikä se tietenkään naurata ketään. 

Kävin toissapäivänä 60+ kuntosaliryhmässä. Ohjaaja kysyi harrastanko juoksemista, kun minulla on niin hyvä juoksuaskel. Teimme kuntopiiriä, jossa siirrytään laitteelta toiselle ja suoritin juuri kaksiminuuttistani juoksumatolla. Olen vähän kuin ne, jotka menevät työväenopiston espanjan alkeisryhmään vaikka ovat opiskelleet espanjaa jo neljä vuotta.  

Joku väitti, että jos ihminen on juossut maratonin, hän ei voi olla kertomatta sitä. Olen joskus muinoin lönkytellyt maratonin Tukholmassa ja sen jälkeen vielä juhlinut laivalla läpi yön. Viimeksi mainittu on jopa merkittävämpi saavutus kuin tuo järjetön urheilusuoritus.

Presidentti sairastaa

Yhdysvaltain presidentti sairastui Covid-19 infektioon, jota tuttavallisesti kutsumme koronaksi. Tämä on herättänyt ihmiset rukoilemaan hänen puolestaan. Toisaalta joidenkin mielestä tässä tapahtui oikeus. Kun on kyse ihmisten terveydentilasta, oikeus harvoin toteutuu. 

Olen tottunut toivomaan potilaiden paranemista, sillä muulla asenteella lääkärin hommia olisi ollut hankala tehdä.

Presidentti ei ole tyytynyt sairaan osaan, vaan hän esiintyy säännöllisesti kansalaisilleen tummansininen laatupuku yllään. Ajelee masiivisella autolla, jolla saisi 70-luvun kerrostalon nurin. Miten erilaiselta näyttäisi, jos hän tassuttelisi kulahtaneessa, vauvan kakan värisessä pyjamassa tai makaisi vaaleansinisen peiton alla hörppimässä suolatonta sairaalakeittoa. 

Mieleen tulee Pohjois-Korea, jonka hallitsijan on määrävälein esiinnyttävä julkisuudessa, että ihmiset uskovat hänen olevan elossa. 

Pahinta tässä on, että mies hallitsee Yhdysvaltoja ja nauttii samaan aikaan suuria kortisoniannoksia, jotka saavat hänet käyttäytymään entistäkin hullummin. 

Hän vakuuttaa, ettei koronaa opita koulussa vaan sairastamalla. Mielestäni tietty määrä opiskeluakin olisi eduksi.

Trumpin lääkäritkin vaikuttavat menneen sekaisin arvovaltaisesta potilaastaan, jota hoitavat off label, kokeellisella lääkkeellä ja erilaisella hoitostrategialla kuin on tapana. Siinä voi käydä tosi huonostikin. 

Jos Niinistö sairastuisi, hommattaisiin sijainen, Niinistölle järjestyisi yhden hengen huone HUS:sta ja presidentin kanslia tiedottaisi päivittäin, että presidentti jakselee tänäänkin hyvin.  Kansalaiset eivät välttämättä edes huomaisi, että hän on estynyt tekemästä virkatehtäviään.

Unet ja muistot

Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.

Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.

Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä. 

Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.

Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa. 

Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.

Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.

On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä. 

Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä. 

Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät.  Ainakin Packalenin ja Saision kertomina. 

Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri

Esiintyminen

Kävin puhumassa Ei saa elvyttää -romaanista seniorien lukupiirissä. Luentosalissa istui aika paljon ihmisiä ja kysyin kuinka moni oli lukenut kirjan ja minusta näytti, että vain kolme arkaa kättä nousi. 

Muutama kertoi yrittäneensä lainata romaania, mutta Piki-kirjastoissa on pitkä varausjono, eikä kirja ehtinyt ajoissa lukijoille (johtuu Aamulehden jutusta). 

Sanoin, että jos on jotain lääketieteeseen liittyviä kysymyksiä, kannattaa kysyä joltain oikealta lääkäriltä.  Siinä vaiheessa puolet yleisöstä nousi ylös ja poistui paikalta (vitsi, vitsi).

Keskustelimme eutanasiasta ja elvytyskiellosta ja vähän kirjastankin. Tuli sellainen olo, että minun kuuluu viihdyttää yleisöä, joten kerroin hauskoja juttuja. 

Avauduin siitä, että toisinaan lääkärinä teki mieli sanoa potilaalle, että minunkin jalkani on kipeä, iho kutiaa, väsyttää, nenä vuotaa tai vatsa reistailee. Potilaat kertoivat lääkäristä, joka kärsi aina samoista vaivoista kuin hänen asiakkaansa ja sanoi vaikkapa polvikipua valittavalle potilaalle "minunkin polveani särkee". Jos kyseessä oli naisten vaiva, niin vaimolla oli sama ongelma. Potilaat nimittivät lääkäriä tuhannen taudin Tammiseksi. 

Sain rasiallisen Geisha-namuja ja myin kaksi kirjaani samaan hintaan, jolla olin ne ostanut. 

Jos vol.2

Mainitsin esiintymiseni Suomalaisen kirjakaupan Kirjailijakiertueella (vaihe 1), sittemmin haastatteluni siirrettiin toiseen kaupunkiin (vaihe 2) ja nyt koko kiertue peruttiin epidemiatilanteen vuoksi (vaihe 3).  

Toki ihmisten terveys on tärkeämpi kuin tällainen tapahtuma, joka ei ole missään määrin välttämätön. Olin nukkunut yöni huonosti hammassäryn vuoksi ja melkein itketti. Minulta vietiin taas kerran jäätelö ja lettukestit. Ilmapallo karkasi käsistäni. En saanut koiranpentua tai Creedence Clearwater Revivalin LP-levyä Cosmos Factory.

Pirkkalaiskirjailijat esiintyvät Tampereen kirjaviikko -tapahtumassa Tampere -talossa marraskuussa. Varsinaiset kirjamessut siirrettiin vuodella eteenpäin. Liitän kirjaviikkoonkin sanan JOS. 

Kävin eilen uudestaan hammaslääkärillä, hammas avattiin ja kipu helpotti. Hammas on edelleen niin arka, että puren ruokaa varovasti ja vain oikean puolisilla poskihampaillla. 

Sain tummanvioletteja myrkkykapselien näköisiä antibiootteja. Niitä syödessä miettii, että lähteekö henki, tulehdus vai molemmat. Nämä kapselit oikein huutavat, että JOS syöt näitä niin "Syytä itseäsi JOS saat pseudomembranoottisen koliitin!" 

Ja tähän loppuun google -haku 

Jos

jos sä tahdot niin

jos rakastat

jos vielä oot vapaa

jos sairastat koronaa

jos menet pois

jos metsään haluat mennä nyt

Seuraavalla kerralla epäonnistun paremmin

Pitäisi kerätä lohtulauseita, joita sitten tarvittaessa nostelisi lohtulaarista. Esko Salminen siteerasi Hesarissa kehnoja arvosteluja saanutta Samuel Beckettiä: Seuraavalla kerralla epäonnistun paremmin. 

Koronan vuoksi ovat jotkut kärsineet tylsyydestä. Luin sanomalehdestä mainion tylsyyden määritelmän: Tylsyys on lievän vastenmielinen sosiaalinen tunne, jonka tuottaa hetkellisesti väistämätön ja ennakoitavissa oleva olosuhde. 

Lapset kärsivät tylsyydestä, aikuisena tapahtumattomuutta on oppinut arvostamaan. Miten voi sitäpaitsi olla tylsää, sillä ainahan voi lukea, kiillottaa pöytähopeita, kävellä, kytätä naapureita, neuloa, puhdistaa kylpyhuoneen kaakelien saumoja tai katsella ranskalaisia elokuvia.

Osallistuin työväenopiston galleriakierros -kurssille. Ensimmäisen kierroksen teimme Mältinrannassa. 

Alkuun piti esitellä itsensä ja kertoa mitä kurssilta toivoo saavansa. Minulla oli maski naamalla vaikka en juurikaan usko niiden kykyyn katkaista epidemian leviäminen. Maskeja käytetään eniten niissä maissa, joissa epidemia etenee kiivaimmin (on monia sekoittavia tekijöitä, joiden vuoksi tästä ei voi kuitenkaan päätellä juuri mitään). Olen kuitenkin tunnollinen ja käytän maskia silloin kun turvavälit eivät onnistu. Sanoin, että minä nyt sitten pidän maskia ja voi olla, ettei puheeni kuulu kunnolla vaan ääneni pysähtyy kuitukankaaseen. Heti sen jälkeen naiset alkoivat kaivella käsilaukkujaan ja viisi muutakin puki maskit naamalleen. 

Kurssin osallistujat olivat nuorempia kuin ounastelin ja mukana kulki myös pakollinen kiintiömies.  Opin taas jotain uutta taiteesta.

Peto irti

 

 

Reuma-lehteen kirjoittamani kolumni julkaistiin eilen ja sain siitä hyvää palautetta (kukaan ei uskaltanut haukkua). Teksti miellytti erityisesti lääkäreitä, joita kuuluu sattuneesta syystä ystäväpiiriini. Eräs kirjailija (joka ei ole ollut potilaani) sairastaa selkärankareumaa ja hän kehui tekstiä, joten jonkinlainen potilasmielipidekin on olemassa. Kolumnin ulkoasu oli kiva. Pidin valokuvasta, jonka Tiia-Mari Tervaharju otti Ojakadun jalkakäytävällä. 

Kävin eilen hammaslääkärissä ja jännitin toimenpidettä ihan turhaan. Hammaslääkäri (joka on vanha kaverini) sanoi, että hammasta saattaa särkeä jälkeenpäin, joten tietysti lääkitsin itseni kunnolla. Aamuyöstä jouduin vielä ottamaan lisämyrkyt. Hammas on arka, mutta se kuuluu kuulemma asiaan. 

Kävimme vastaanoton jälkeen hammaslääkärini kanssa ihanassa lankakaupassa. 

Kotoilu on nyt niin muodikasta. Nuoretkin ovat innostuneet vanhojen mummojen harrastuksista, kuten viherkasveista, virkkaamisesta, neulomisesta ja makrameejuttujen solmimisesta. Makrameet ovat puuvillalangoista solmittuja seinälle ripustettavia pölynkerääjiä. Makrameetekniikkaa voi käyttää myös kukka-amppelien askartelemiseen, jolloin voi yhdistää kaksi mummoharrastusta. 

Nuoren kirjoituskurssiystäväni viherkasvien kasvatus on noussut korkeimmalle levelille, Kasveja on paljon, mutta siitä huolimatta hän tuntee kaikki nimeltä. 

Kasveihin iski ripsiäisarmeija, jota vastaan S kävi taistoon petopunkeilla. Petoja voi tilata netistä. Kun petopunkit ovat syöneet kaikki ripsiäiset, ne syövät nälissään toisensa, eivätkä ihmisiä tai kasveja. Viimeinen petopunkki kuolee ilmeisesti nälkään.

Jos

Lokakuussa oli tarkoitus järjestää Helsingin kirjamessut, jotka nyt sattuneesta syystä vääntyivät virtuaalitapahtumaksi. Vuosi on ollut yhtä peruutusten ja siirtämisten ketjua. Olemme oppineet liittämään jokaisen suunnitelman eteen sanan jos. Jos on ollut siellä ennenkin, mutta olemme sulkeneet silmämme josseilta. Nyt kaikki uskovat, että jos on olemassa.

Messutapahtuman esiintyjämäärä supistunut kymmenesosaan alkuperäisestä. Nimeni on pyyhitty esiintyjälistalta. Tämä kerrottiin  "esiintyjille on ilmoitettu henkilökohtaisesti" -sähköpostilla.

Tarkistin virtuaalimessuesiintyjät ja tuntui, että paikalla ovat kaikki muut tänä vuonna kirjan julkaisseet minua lukuunottamatta. Varsinkin kirjansa syksyllä julkaisseet. Pyörittelin esiintyjälistaa uudestaan ja huomasin, että muitakin nimiä puuttuu. Ehkä kaikki eivät edes halua osallistua tapahtumaan.

Minusta ei taida olla messujen vetonaulaksi. En ole Tommi Kinnunen, Maaret Kallio, Kjell Westö, Petri Tamminen, Pajtim Statovci, Ruben Stiller, Cristal Snow tai Ronja Salmi, ihan muutamia mainitakseni. Hienoja esiintyjiä riittää.

Sain lohdutukseksi mahdollisuuden esiintyä paikallisessa kirjakaupassa. Odotan senkin peruuntuvan, kuten kaikille muillekin kirjailijaesiintymisilleni on tähän mennessä käynyt. Eikä sinne tulisi kuitenkaan ketään.

Jatkaisinko vielä ruikutusta vai lähtisinkö kävelylle? Turvottaisinko tätä itsesääliä edelleen vai kävisinkö Pyynikillä munkkikahvilla? Itkisinkö naamani tärviölle vai hymyilisinkö hassusti? Kaatuisinko kaikkien nähden vai pysyisinkö pystyssä? Säilyttäisinkö suhteellisuudentajuni vai alkaisinko kehitellä salaliittoteorioita? 

Julkaisisinko tämän vai enkö julkaisisi?

Sain juuri viestin, että esiinnyn (jos!) Suomalaisen kirjakaupan Ratinan myymälässä pe 16.10 klo 18. Tulkaa paikalle, ettei tarvitse esiintyä itselleen!

Lippu korkealle!

Nuori mies soitti aamulla ja tarjosi sähkösopimusta. Näitä soittojahan tulee ja olen torjunut ne toistuvasti, katkaissut puheen heti alkuunsa. Miksi nyt sitten vaihdoin sopimusta? Johtuiko se siitä, että puhelinmyyjä puhui savon murretta? Vai oliko syynä kenties uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö? Vai se että myyjäkin säästää vuodessa 70 euroa 20 neliön yksiön sähkölaskussa? Epäilen syyksi murretta. Lopussa tyyppi kannusti minua  "Pidetään lippu korkealla". 

Luin järjestelmästä, jossa luovutaan itselle iloa tuottamattomasta roinasta niin, että maanantaina deletoidaan yksi epätoivottu esine, tiistaina kaksi ja tänään onkin kolmen objektin päivä. Heitin roskiin kolme kuivahtanutta kynsilakkaa. Tummaa punaista kaikki. Tämänhän te halusitte tietää.

Ystävä ja kollega joutui odottamaan junaa Tampereella ja kävimme syömässä ravintola Muusassa. Suosittelen. 

Pohdimme koronaepidemiaa ja sen hyviä puolia. Huonot kaikki tietävätkin.

Lisääntyneet etätyön mahdollisuudet vaikuttavat työelämään jatkossakin. 

On myös terveellistä, että ihmiset ymmärtävät, ettei ihan kaikkea voi hallita, vaan elämä voi viedä arvaamattomiin suuntiin, joskus se tie johtaa rakastumiseen, joskus saattaa jäädä auton alle.